Kuopio

Läänin maaherra on Karjalan köyhän väestön tilanteesta saapuneiden huolestuttavien kertomusten johdosta matkustanut tuolle seudulle.

Hiippakunnan piispaa odotetaan kaupunkiin pitämään kesäkuun 3.–5. päivinä tarkastusta täkäläisissä oppilaitoksissa. Lukion oppilaiden vuosikoe on 15. päivänä, yläalkeiskoulun 16. päivänä.

Meidän rauhallisessa kaupungissamme yksi päivä vuodessa tapaa kuitenkin olla tosi sotainen, nimittäin Eerikinpäivä. Sitä vietetään paikkakunnan iäkkään, niin ylhäisten kuin alhaistenkin kunnioittaman tuomarin luona. Hänen asuntonsa sijaitsee kaupungin aidan vieressä ja nuorisolla on siten vapaa tilaisuus kuuluttaa päivän merkitystä kanuunan- ja pyssynlaukauksilla. Itse vanhus on vielä 70 vuoden iässä voimallinen jääkäri ja viime maanantaina kaupungin koko jääkärikunta tervehti häntä rivistönä. Voi arvata, että ruutia ei siinä jänisten suureksi iloksi ja riemuksi säästelty.

Kylmät yöt jatkuvat niin että jäät järvissä ja lumikinokset monilla aukeillakin paikoilla pitävät rakkaan talven maassa vielä ainakin viikon. Etelätuulista ja sateista ei näy vielä merkkiäkään, vaikka maamiehet niitä niin kovin kaipaavatkin. Myös aivan kaupungin läheisyydessä ruispellot näyttävät mustanruskeilta kentiltä. Oraat ovat kuitenkin tällaisissakin paikoissa selviytyneet yli kaikkien odotusten.

Uutisia

Helsingin kirjapainot ilmoittavat lukuisista uusista suomenkielisistä painotuotteista. Näitä ovat suomennos Almqvistin teoksesta ”Grannarne i skärgården”, ”Kristopher Kolumbuksen elämän waiheet eli Historia hänen purjennoista ja Amerikan löytäminen” ja ”Kertomus kuinka Heikki Tamminen oppi Jumalata tuntemaan ja rakastamaan”. Painossa on parhaillaan ”Robinson Crusoen” suomennos. Nämä hankkeet eivät kuitenkaan toteudu Helsingissä, vaan Porvoossa, koska ne julkaisee kirjakauppias Öhmanin siellä sijaitseva kustannusliike. Hra Öhman on viime aikoina toiminut yritteliäästi kotimaisen kirjallisuuden hyväksi, ja tämän takia jokaisen kirjoittajan olisikin tarjottava teoksiaan ensisijaisesti hänelle, sitäkin aiheellisemmin, kun hra Öhmanin tiedetään maksaneen hyvin anteliaat palkkiot niille kirjoittajille, jotka ovat julkaisseet teoksiaan hänen kustannusliikkeensä kautta. Hra Ö. saa epäilemättä tulevaisuudessa taloudellistakin hyötyä hankkeistaan, mutta tästä riippumatta hänen innokas pyrkimyksensä tähän menestykseen kotimaista kirjallisuutta edistämällä ansaitsee tunnustuksen. On myös toivottava, että jokainen tämän kirjallisuuden ystävä tekee parhaansa levittääkseen hra Öhmanin kustantamon tuotteita.

Muuan venäläinen höyrylaiva on ilmaantunut suomalaisten kilpailijaksi Pietarin, Tallinnan ja Helsingin väliselle reitille. Vain tämä opettaa suomalaisille yhtiöille jotakin siitä, mitä niiden on tehtävä pystyäkseen edelleenkin menestymään.

Uutta Ranskan kuninkaaseen kohdistunutta murhayritystä on meidänkin maamme lehdissä käsitelty jo monipuolisesti. Jokseenkin selvältä näyttää, että monet näistä mielettömistä yrityksistä ovat suunnilleen samaa luokkaa kuin ne varkaudet jotka tehdään siksi, että tekijä saisi joksikin aikaa vapaan asunnon ja ylläpidon – vankilassa. Epätoivoisesta tilanteesta pääsemiseksi tällainen tapa on kaikkein loisteliain ja vetoaa erityisesti ranskalaiseen turhamaisuuteen. Rikos saa silloin poliittisen sankariteon leiman, joka suo rikolliselle kunniaa tietämättömän rahvaan silmissä. Jos yritys lisäksi on ”suunniteltu epäonnistumaan”, niin rikollinen voi hyvin järkeillä itsensä vapaaksi kaikista omantunnontuskista. Tämänkertainen velikulta Lecomte, jonka kerrotaan aina osuneen metsäkauriiseen 150 askeleen etäisyydeltä, ei kai olisi sijoittunut vain 12 askeleen etäisyydelle, jollei hän olisi halunnut tulla huomatuksi siinä tilanteessa. Hän ei myöskään välittänyt juosta pakoon, kun hänet huomattiin, vaan pysähtyi ja ojensi jo laukaistun aseensa kohti pidättäjiään. Hän tunnusti rikkomuksensa niin ikään heti paikalla. Mitään poliittista motiivia teolle ei ole voitu löytää eikä sitä myöskään voi järkevästi selittää yksityiseksi kostoksi. Kaikki näyttäisi siten osoittavan, että rikollinen on – siinä myös onnistuen – halunnut hankkia huomiota, oikeudenkäyntiä tuomioistuimen edessä jne., sen aikana hyvää vankilaa ja lopuksi poliittiseksi rikolliseksi tuomittuna vankeuden jatkumista tai kenties karkotusta. Mutta mitkä mahdollisuudet tällaisella öykkärillä onkaan vaatia itselleen huomiota myös karkotusvankien keskuudessa? Jos hän ja hänen kaltaisensa yksinkertaisesti kutsuttaisiin lähimpään tuomioistuimeen ja parin kuukauden sisällä lähetettäisiin kaleereille, niin tämä ura ei yhtä lailla houkuttelisi jatkajia. Lisäksi meidän lehtikirjoittajien pitäisi olla käsittelemättä asiaa.

–––––––––––––––

Täällä Kuopiossa pidetään merkillisenä sitä, että ”uutisia” kertovien lehtien sisältö on niin köyhää kuin se on, vaikka juuri järjestetty raskaiden postikuormien kuljetus antaa nyt entistä paremmat mahdollisuudet uutisten levittämiseen. Mahtaisiko tilanne olla sellainen, että juuri sitä, mikä ansaitsisi kertomisen – ei kerrota sanomalehdissä. Se on toki samantekevää, kertomisen arvoisilla asioilla on kyllä omat kanavansa, joiden kautta kulkiessaan uutiskuorma pikemminkin leviää laajemmalle kuin menettää vaikutusalaansa.

Yleinen mielipide

Yleisestä mielipiteestä pidetään meidän päivinämme niin paljon ääntä, että sitä voisi luulla aivan uudeksi keksinnöksi. Ja kuitenkaan ei ole yhtään aikakautta eikä kansakuntaa, joka ei ole nähnyt yleisen mielipiteen ohjaavan tapahtumien kulkua. Sinänsähän onkin maailman selvin asia, että kaikki lait, laitokset ja yhteiskunnalliset hankkeet, joita yleinen mielipide ei hyväksy, jäävät väistämättä pelkiksi sanoiksi ja toteutumattomiksi yrityksiksi. Yksilö voi joutua enemmän tai vähemmän toimimaan sellaisenkin päämäärän hyväksi, joka on vastoin hänen vakaumustaan ja mielipidettään. Mutta suuri joukko voi vain hetkeksi harhautua oikeasta päämäärästä, se ei voi jatkuvasti tavoitella sellaista, jonka se tajuaa hyödyttömäksi tai vahingolliseksi. Vielä vähemmän voi etenkin ajattelevien ihmisten pyrkimyksiä johdattaa mikään muu kuin se, minkä he tietävät oikeaksi ja hyödylliseksi.

Jos ihmisten suurta joukkoa pidetään tahdottomana laumana, jota yksi tai toinen luuloteltu nero voi sen onneksi johdatella sinne tänne, niin tällainen ihmisten halveksunta osoittaa vain sitä edustavan ihmisen ihmisarvon puutetta. Ja historia opettaa moninaisten esimerkkien kautta, kuinka sellainen ylenkatse saa rangaistuksensa. Välitön kokemus opettaa ihmisille helposti, mikä heitä hyödyttää ja mikä vahingoittaa eikä se koskaan erehdy siitä, mistä niin sanotusti kenkä puristaa, vaikkei se aina ymmärräkään asiantilan syytä eikä pysty osoittamaan parasta keinoa epäkohdan poistamiseksi. Eikä tämä koske vain aineellisia asioita vaan myös henkisiä. Voisi luulla, että esim. tietämätön talonpoika ei tunne sen kirkon puutteita, johon hän kuuluu ja että ilman vakaumustakin pidetty saarna voisi silti häneen vaikuttaa. Mutta niin asia ei ole. Verraten sivistymätönkin erottaa helposti valheen totuudesta ja vastavuoroisten kuvitelmien narrinpeliä käydään tavattoman paljon myös salonkien ulkopuolella. Jos joku odottaa tavalliselta kansalta oman viisautensa ihailua ja hänen korkeutensa kunnioittamista, niin ulkoisten olosuhteiden pakko tosin tavallisesti saa aikaan kaikkeen tuollaiseen viittaavaa kylmää huomionosoitusta. Mutta kun kuuntelee, mitä sen takana on, huomaa epäilyn, pilkan ja halveksunnan sisältyvän tuohon teeskenneltyyn huomioon, joka on vain vastaus sitä halunneeseen kuvitelmaan. Yksilöä voi pettää, sillä hänen omat halunsa ja intohimonsa tukevat petosta. Joukkoa ei petetä yhtä helposti, koska sen intohimot eivät herää yhtä helposti. Yksilön onni riippuu hänen yksilöllisestä mielenlaadustaan, mutta yhteinen hyvä ei ole halujen ja mielivaltaisten oikkujen kohde, vaan ajattelun aikaansaama välitys tuhansien erilaisten, usein vastakkaisten intressien kesken.

Helposti myönnetään, että yksilön teot ovat vailla arvoa, jos halu ja oikea mielenlaatu puuttuvat. Samoin on myönnettävä, että tässä tapauksessa vain vakaumus voi synnyttää hyvää tahtoa. Mutta kuinka moni elää yhä siinä uskossa, että kansa voidaan saada työteliääksi, johdattaa hyvinvointiin ja siveellisyyteen ilman että sillä on mitään vakaumusta siitä, mikä on yleinen hyvä ja sen oma etu, siis ilman että sillä on yleistä mielipidettä. Ja jokainen päivä tarjoaa kuitenkin todisteet sen välttämättömyydestä. Mutta kansa voi, kuten kerran jo on tapahtunutkin, ammentaa Perun aarteista ja silti jäädä kurjaksi ja köyhäksi, jos sen valistus ei nouse samaa tahtia näiden uusien hyvinvoinnin keinojen kanssa.

Valistus voidaan yleisesti käsittää ihmisen tiedoksi omista ”todellisista” eduistaan yhdistyneenä haluun edistää niitä. Yleinen valistus on silloin kansan tietoa yleisestä hyvästä eikä siten mitään muuta kuin yleinen mielipide. Ei voida kiistää, että sitä on aina olemassa. Mutta modernissa yhteiskunnassa kansan edut ovat niin moninaiset ja laadultaan sillä tavoin kehittyneet, että kuka hyvänsä ei voi tarkastella ja saada selville yleistä hyvää sen koko laajuudessaan. Siksi voi sanoa, että yleinen valistus on käynyt läpi samanlaisen jakautumisen kuin työkin niin että eri kansanluokat omaavat ja viljelevät myös kansallisen tietämisen eri alueita. Ei voi kiistää, että myös henkisissä asioissa tietäminen hahmottuu ihmisen erilaisten yhteiskunnallisten olojen mukaan niin että esim. uskonnollinen vakaumus sekä tietoisuus oikeasta ja väärästä on ja sen täytyykin olla erilaista eri yhteiskuntaluokissa. Tämä ei kuitenkaan estä, etteikö yhteinen tunnustus voisi mahduttaa näitä eroja sisäänsä samalla tavoin kuin laki on kaikille yhteiskuntaluokille yhteinen, vaikka sen noudattamisen tavat eroavat ja sen määräykset eri kansanluokkien kohdalla suhtautuvat eri tavoin yksilön vapauteen. Mutta vielä paljon selvemmin tiedon erilaisuus näkyy kansan hyvinvointia välittömästi koskettavissa kysymyksissä. Niissähän on kiistatonta, että jokaisen yhteiskuntaluokan täytyy itse parhaiten tietää, mikä sen omaan ammattiin kuuluu ja mikä on sen huolenpidon ja toimenpiteiden päivittäinen kohde.

Tietämätön maanviljelijäkö sitten esim. tietäisi parhaiten, mikä maan maanviljelystä hyödyttää? – Aivan varmasti. Mikään tieteellinen agronomia tai valtiomiesviisaus ei voi kilpailla yksinkertaisen talonpojan oman ja vuosisataisen perinnön tuloksena saadun kokemuksen kanssa. Vasta kun talonpoika on sanotun viisauden asianmukaisesti arvioinut ja se on hänen kokemustaan vasten tarkasteltuna kestänyt kokeen, sillä on jotain arvoa maan maanviljelylle.

Mutta eikö maanviljelyn menestys riipu monesta seikasta, koska maanviljelijällä on muitakin tarpeita kuin mitä hänen työnsä maalla voi tyydyttää? Sellaisia ovat esim. uskonnollisen lohdutuksen ja opetuksen tarve, persoonan ja omaisuuden suojan tarve sekä kaikkea muuta kuin harvalukuiset muiden maiden luonnontuotteiden, teollisuustuotteiden ym. tarpeet. Kaikki nämä tarpeet vaativat menekin hankkimista maatalouden tuotteille, sen suojaamista ulkomaiselta kilpailulta jne.; sanalla sanoen, ne tekevät maanviljelyn edut riippuvaisiksi yhteiskunnan muista, moninaisista eduista. Sama tilanne koskee niitä jokaista. Ja juuri siksi jokaiselta yhteiskuntaluokalta vaaditaan sen oman piirin ulkopuolelle ulottuvaa tietämystä, jotta voisi oivaltaa, mikä on yleinen hyvä. Mutta selvältä näyttää myös, että tätä tietoa ei voi olla muilla kuin niillä, jotka yleissivistyksen hankkimisen lisäksi ovat perehtyneet jonkin erityisen ammatin luonteeseen, siinä vallitseviin olosuhteisiin, sen tarpeisiin ja mahdollisuuksiin.

Juuri tämä erilaisissa yhteiskunnallisissa oloissa elävien kansalaisten joukko muodostaa kunkin kansan ajattelevien ihmisten joukon. Heidän opintojen, kokemuksen ja harkinnan avulla hankkimaansa asiantuntemukseen täytyy turvautua jokaisen, joka tahtoo oppia tuntemaan maan ja kansan todellista tilaa. Näiden ihmisten yhteisen äänen voi katsoa johdattavan yleistä mielipidettä, koska he toisaalta voivat tarjota vakuuttavia todisteita oman kantansa oikeellisuudesta ja toisaalta he omaa etuaan puolustaessaan samalla puolustavat ja edistävät jotain maalle olennaisen tärkeää etua. Luottamus heidän hyvään tahtoonsa lisää siten sen vaikutusvallan merkitystä, minkä heidän tietonsa jo kykenee heille antamaan. Tuskin on ketään ajattelevaan ikään ehtinyttä ihmistä, joka ei olisi välittömästi kokenut, kuinka suuri sellaisten miesten vaikutus muihin kansalaisiin on, kuinka heidän sanojaan ja lauseitaan toisinaan siteerataan oraakkelinviisauksina ja kuinka heidän esimerkkinsä ja kannustuksensa kykenee edistämään ammattia, johon he ovat ryhtyneet.

Sellaisia miehiä esiintyy kaikissa oloissa. Mutta heidän määränsä ja heidän tietojensa aste riippuu välttämättä monenlaisista seikoista. Minkä hyvänsä inhimillisen kyvyn kehitys pysähtyy, jos se ei löydä itselleen toimintakenttää ja siksi niissä maissa, joissa yleisellä mielipiteellä on laajin ilmaisemisen vapaus, sen edustajilla ja johtajilla onkin kaikkein parhaat tiedot. Näyttää myös varmalta, että jos yhteiskunnallinen valta kaikkialla Euroopassa on yhä enemmän siirtynyt keskiluokalle, niin tämä on tapahtunut siksi, että millään muulla yhteiskuntaluokalla ei ole tarpeeksi tietoa modernin yhteiskunnan tuhansia erilaisia intressejä varten. Rikkaus ja sen kasvu seuraa tästä, mutta se ei ole ilmiön perusta. Yksilöhän voidaan ostaa vähäisellä kultapalalla, mutta yleisen mielipiteen suostumusta ei voida ostaa halvemmalla hinnalla kuin koko kansan onni, ja sitä ei kulta kykene luomaan. Raha ei sinällään anna valtaa, vasta kyvykkään ihmisen kädessä siitä tulee mahtava välikappale. Kulta ei myöskään luo kykyjä, mutta kun kyvyllä on tilaa toimia, hän helposti lisää rikkauden suoman vaikutusvallan muiden etujensa joukkoon.

II [nro 21, 30.5.1846]

Yleisellä mielipiteellä on monenlaisia vaikuttamiskeinoja. Perustuslaillisessa valtiossa kansan valitsemia edustajia perustellusti pidetään sen ensisijaisina asiamiehinä. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että tätä nimeä kantavat voivat ajoittain toimia vain yhden puolueen hengessä yleisen mielipiteen voimaa vastaan. Mutta aina kun hallitusmuoto sallii yleisen mielipiteen vapaasti ilmenevän niin edustajien valinnassa kuin puheessa ja kirjoituksessakin, täytyy puoluenäkemysten pian taas väistyä. Toisissa maissa kutsutaan yhtä oikeutetusti maan korkeimpia virkamiehiä kansan edustajiksi kruunun edessä. Eikä voida kiistää, että kaikissa maissa, myös niissä missä on kansanedustuslaitos, maan virkamiehet vaikuttavat suuresti yleisten asioiden kulkuun, joten myös heitä on pidettävä yleisen mielipiteen edustajina.

Mutta helposti oivalletaan, että siellä missä virkamiehet ovat yleisen mielipiteen asianajajia, heistä korkea-arvoisimmilla on kaksi tapaa oppia tuntemaan yleisen mielipiteen vaatimukset. Toinen on normaali hallinnollinen tie, jossa hallinnon alimmat, lähinnä kansaa olevat portaat kokoavat tietoja eri paikkakuntien ja yhteiskuntaluokkien tilasta ja tarpeista. Korkeampien viranomaisten tarkistamina ja arvioimina nämä tiedot sitten saavuttavat maan ylimmän hallinnon. Tämä menettely edellyttää jo toista mainituista keinoista. Alempien virkamiesten nimittäin täytyy hankkia tietonsa vallitsevista oloista ensi sijassa kansan suusta. Jotta voisi edellyttää, että heillä on kaikki se tieto, kokemus ja kontaktit, joita tarvitaan sen ratkaisemiseksi, mitkä todella ovat yleisön tarpeita eivätkä vain yksityistä voitonpyyntiä, ja mikä todella auttaa mitäkin elinkeinoa ja yhteiskuntaluokkaa, niin tämä kaikki lausuisikin julki yleisen mielipiteen. Mutta sellaista ei voi edellyttää. Siksi maan asukkailta saatu tieto etenee ja sen täytyy edetä virkamiesportaikossa tarpeellisessa määrin myös korkea-arvoisemmille virkamiehille niin että nämä juuri tällä tavoin saavat mahdollisuuden arvioida alempien virkamiesten välittämien tietojen sisältöä. Tärkeämmissä asioissa kutsutaankin myös virkamiehistön ulkopuolelta miehiä komiteoihin ym., joiden tehtäväksi annetaan asioiden valmisteleminen.

Voitaneen hyvin olettaa, että tällä tavoin saadaan esille myös kaikkein valistuneimmat näkemykset ja käsitykset, ja että ne aiemmin mainitsemamme kunkin yhteiskuntaluokan miehet, joilla opintoihin yhdistyy kokemus ja moraalinen kelpoisuus ja joiden siitä syystä nauttima kansalaiskunnioitus tekee heidät kelvollisiksi yleisen mielipiteen johtajiksi ja asiamiehiksi, että myös he ja heidän kauttaan yleisön ääni saa vaikutusta maan yleisten asioiden järjestämisessä. Tästä on lähdettävä, koska ei ole mitään muuta keinoa taata, että maan todelliset tarpeet saadaan hallituksen huolenpidon kohteeksi ja että yleisen mielipiteen suostumuksella tehtävät toimenpiteet todella tyydyttävät noita tarpeita.

Mutta vaikka kaikki tämä edellytetään ja myönnetään, on toisaalta tunnustettava, että monet seikat rajoittavat mainittua vaikutusta. Yhteiskunnan lapsuudessa näillä satunnaisilla seikoilla on vähemmän merkitystä. Kansan intressit ovat yksinkertaiset ja harvalukuiset. Merkittävät miehet kohoavat helposti joukon yläpuolelle. Kaikkien valtioiden varhaisempi historia kertoo tällaisista miehistä, joiden sanat ja vaikutus ovat yleisön suostumuksella edustaneet sen ääntä. Mutta kun intressit moninkertaistuvat, niiden keskinäisestä riippuvuudesta tulee aivan oma tutkimuskohteensa ja yksilöiden huomio tästä pakosta kiinnittyy vain johonkin näistä eri intresseistä, niin yhteiskuntaa kokonaisuutena tarkasteleva näkemys tulee harvinaisemmaksi. Myös yksilöllinen kyvykkyys rajoittuu suppeammalle alueelle, jossa sitä ei yhteiskunnan koukeroista voida helposti havaita. Lisäksi hallintokoneiston moniin muodollisuuksiin hautautuneella on harvoin halua tunnustaa uudistusten tarpeellisuutta siinä määrin kuin nykyajan yhteiskunnallinen kehitys niitä vaatii. Hän pitäytyy enemmän tai vähemmän lujasti siinä uskossa, että määräykset ja muodollisuudet ohjaavat kansojen kohtaloita ja että kansojen toimintaa tuleekin sellaisten avulla pienimmissäkin asioissa säädellä. Kun sitä vastoin elää ja vaikuttaa ammatissa, jossa näkee etujensa joka päivä ja hetki riippuvan vaihtuvista suhdanteista ja ihmiskunnan kehityksestä ylipäänsä, niin täytyy ensi sijassa vaatia suurinta mahdollista yksilönvapautta ja toiseksi lakeihin ja asetuksiin joustavuutta, joka mahdollistaa niiden kehittämisen ensiksi mainitun periaatteen mukaisesti. Usein käykin niin, että ne, jotka yhteiskunnallisen järjestyksen mukaan ovat yleisen mielipiteen vahvimmat edustajat, suhtautuvat tietyllä varovaisuudella niihin, joiden mielipiteet helpoimmin saavat yleisen mielipiteen suosion.

Ja lopuksi, vaikka kaikkia näitä vaikeuksia ei olisikaan, niin miten saadaan yhden ammatin etujen piirissä kehittynyt näkemys laajennettua tämän suppean piirin ulkopuolelle? Mikä kasvattaisi näitä miehiä, niin että he voivat asettaa itsensä ja ammattinsa riippumaan yleisestä edusta ja oivaltaa, mitä sen ajaminen tarkoittaa? Ehkä opiskelijankammion vaivat? Ne menevät hukkaan, jollei niiden lisäksi ole välitöntä kokemusta elämän moninaisista seikoista. Sellaista taas antaa vain yhteiskunnan yleiseen kehitykseen osallistuminen. Mutta sellainen osallistuminen ei herää eikä jatku ilman mitään ulkoisia virikkeitä. Paraskin on tässä asiassa riippuvainen. Hänen täytyy tietää, että toiset jakavat hänen intonsa, yhtyvät hänen käsityksiinsä tai hylkäävät ne, siis sanalla sanoen; hänen voimansa täytyy vetää toimintaan ja niitä varten täytyy olla avoinna jokin tie, jota pitkin hän voi toivoa saavansa näkemyksilleen yleisempää tunnustusta ja sillä tavoin ennemmin tai myöhemmin nähdä yleistä hyvää koskevien toiveidensa toteutuvan. Kaikissa sivistysmaissa on eräs tähän johdattava keino – lehdistö, erityisesti ja tehokkaimpana sanomalehdistö.

Lukija huomaa selvästi koko esityksemme pyrkivän vain osoittamaan, mitä tekemistä lehdistöllä on yleisen mielipiteen kanssa. Emme tietenkään ole sitä mieltä, että sanomalehtien esittämät väitteet ovat tuon mielipiteen kiistämätön ilmaus. Mutta ei voi kieltää, että ilman niitä ei nykyaikana ole mitään yleistä mielipidettä eikä minkäänlaista laajempaa käsitystä yleisestä edusta. Tästä seuraakin mielestämme, että jokaisen, joka todella toivoo jonkin maan olevan onnellinen eli toisin sanoen sen kansan olevan tyytyväinen (ja mikäpä hallitus ei sitä toivoisi?), tulee myös toivoa, että maassa on sen yleisiä etuja käsittelevä lehdistö. Sehän välittää nuo asiat maan ajattelevien ihmisten osallistumisen kohteiksi. Moni tällainen mies osoittaa tämän osallistumalla itse lehtien palstoilla käytävään keskusteluun; toiset toimivat mielipiteensä puolesta pienemmässä piirissä ja järkevin käsitys puheena olevasta asiasta voittaa vähitellen kannatusta kunnes lähes kaikki sitä vastustavat äänet vaimenevat. Kun sitten nousee kysymys jonkin yhteiskunnan etuun liittyvän asian järjestämisestä, ja hallintoelimet asettavat tuon kysymyksen eri yhteiskuntaluokkia ja maan eri osia edustaville miehille, ne saavat kaikkialla saman vastauksen eikä tällä tavoin meneteltäessä helposti voida erehtyä siitä, mitä yleinen etu tässä tapauksessa vaatii. Toivommekin onnistuneemme osoittamaan, että maamme lehdistö voi asettaa tehtävänsä tästä näkökulmasta ja samalla osoittaa sekä edellyttää rajatonta luottamusta maan hallitusta kohtaan. Silloin kun tämä sen pyrkimys ei ilmene sopimattomana moittimisena, vaan rauhallisina tutkimuksina ja kohteliaina toiveina, todistaa juuri tämä parhaiten luottamuksen olemassaolosta. Eihän kukaan työskentele sellaisen käsityksen puolesta, jonka hän ei koskaan toivo tulevan tunnustetuksi. Eikä kukaan aseta yleistä etua tärkeimmälle sijalle, jollei hän usko myös yleisen edun laillisten kaitsijoiden niin tekevän. Tässä on perustelu myös sille, miksi juuri yleisen mielipiteen julkilausuminen on niin tavattoman tärkeä yleisen tyytyväisyyden ehto.

Erään naisen toiminta

Naisella on tietenkin luonnon määräämä toimintapiiri perheessä. Se vaatii kaiken todellisen sielunsivistyksen, minkä myös mies tarvitsee vaikuttaakseen hyödyllisesti valtioelämässä ja kansalaisyhteiskunnassa. Tämä ja suuri vaikutus valtioon, joka perheen siveellisyydellä on, pitää naisen sovittaa velvollisuuksiin tässä ahtaammassa ja kätketyssä piirissä. Kuitenkaan häneltä ei liioin pidä kieltää laajempaa toimintaa, missä näitä velvollisuuksia voidaan yhdistää edellisiin. Mutta julkisuuteen kuuluvissa pyrinnöissä ei liene yhtään naiselle sopivampaa kuin osallistuminen orvoista huolehtimiseen, köyhyyden osakseen saaneiden kansalaisten kouluttamiseen, niiden parantamiseen, jotka pahoinpitelyn ja puutteen vuoksi ovat langenneet paheisiin ja rikoksiin. Riittää mainita, että sellainen huolenpito on vain naisen luonnollisen kutsumuksen täydentämistä laajennettuna suurempaan piiriin. Kuka haluaisi kieltää arvon raamatunlevittämiseen, köyhäinkouluille, lastentaloille, hospitaaleille ja pelastuslaitoksille käytetyiltä rahauhrauksilta? Mutta paljon suurempaa on kuitenkin se ihmisrakkaus, joka näiden päämäärien hyväksi uhraa omaa vaivaa ja huolta. Ja kuinka paljon miestä enemmän on naisen rakkaudentäysi mieli kykenevä sellaiseen uhraukseen, joka ei kysy vain hetken rohkeutta vaan koostuu tuhansista pienistä huolenpidoista ja koskaan ehtymättömästä kärsivällisyydestä? Yhden esimerkin siitä, mihin nainen siinä pystyy, antoi vuonna 1845 kuollut kveekarinainen Elisabeth Fry.

Elisabeth Fry oli Eartham Hallin rikkaan kveekarin John Gourneyn tytär ja kolmas sisar kymmenen sisaruksen joukossa. Hän syntyi 1779 perheen tilalla Norwichin lähellä ja hänet kasvatettiin siellä sisarustensa kanssa. Hänen kerrotaan jo lapsena osoittaneen myötätuntoa muita kohtaan, mikä sitten valmisti häntä niin laajaan ja kunnioitettavaan toimintaan. Täysikasvuisena naisena hän perusti synnyintilalleen koulun seudun köyhille lapsille ja ryhtyi nuoruudestaan huolimatta sen uutteraksi hoitajaksi useiksi vuosiksi. Mutta vaikka hän tosissaan omistautui tähän ja muuhun hyväntekeväisyystoimintaan, hän ei kuitenkaan ollut yhtään vähempää kuin mitä tavallisesti kuvitellaan nuoresta kveekarinaisesta. Hänellä oli hilpeä ja elämäniloinen luonteenlaatu ja luonnon lahjoittama miellyttävä ulkonäkö. Tuo rikkaan mutta kaikessa hurskaudessaan ennakkoluuloista vapaan isän tytär liikkui mielellään ja vapaasti maailman piireissä ja häntä katsoivat suopeasti kaikki ne, jotka mieluiten kokivat elämää sen ruusunhohtoiselta puolelta ja jotka kernaasti hakivat miellyttäväksi jäseneksi seuraelämään iloisen, kukoistavan tytön, jolla oli kiehtova olemus ja sointuva ääni. Vasta raju sairaus ja tutustuminen amerikkalaiseen kveekariin William Saveryyn saivat hänen mielensä kääntymään uskonnolliseen suuntaan, mikä jälkeenpäin antoi hänen toiminnalleen omalaatuisen leiman ja jota ilman tämä toiminta todennäköisesti ei olisi tullut niin hedelmälliseksi kuin tuli. Tämän mielenmuutoksen jälkeen hän myös omaksui sen yksinkertaisen, ”ystävien yhteisön” oman vaateparren; nyt hänestä tuli niin ulkonäöltään kuin kieleltään täysin kveekarinainen. Kuitenkin hän pysyi kaukana farisealaisesta teeskentelystä, joka niin usein leimaa niin sanottuja pyhiä, jotka kääntävät selän ”syntiselle maailmalle”; päinvastoin: juuri nyt hän heittäytyi keskelle tämän maailman viheliäisintä ja syntisintä vilinää, ja juuri Lontoossa. Vuonna 1800 hän oli mennyt naimisiin kveekari Josef Fryn kanssa, joka asui Englannin pääkaupungissa ja vei Elisabethin siellä sijaitsevaan kauniiseen taloon. Siellä häntä kunnioitettiin niin kotihyveistään kuin ”ystävien kokoussalissa” kaunistelemattomasta hurskaudestaan ja valloittavasta kaunopuheisuudestaan; sillä rouva Fry käytti usein esimiehenoikeutta, joka naisille tunnustetaan kveekariseurakunnissa: oikeutta saarnata, kun ”henki kutsuu”. Mutta rauhallisen, mukavan ja huolettoman elämän miellyttävyys ei nytkään saanut häntä unohtamaan kärsiviä ja avuttomia, joita kuitenkin suunnattomassa maailmankaupan kaupungissa oli valtava määrä, paljon yli sen, mitä hänellä oli kyky lohduttaa ja auttaa. Hän teki mitä osasi, ja hänen kykynsä oli suuri; hän luopui kaikista huveista ja nautinnoista, joita yltäkylläinen pääkaupunki tarjosi häikäisevässä paljoudessaan niin nuorelle, kauniille ja rikkaalle naiselle, ja omisti jokaisen kotivelvollisuuksista vapaaksi jääneen tunnin sairaaloissa, hullujenhuoneissa ja vankiloissa käynneille; siellä onnettomien luona hän käytti sitä ihmeellistä tenhovoimaa, joka pian herätti hänen aikalaistensa ihmetyksen.

Alkuaikoina Lontoossa hänelle selvisi, missä hirvittävässä ja lohduttomassa tilassa Newgaten naisvangit silloin olivat. Heille määrätyssä vankilan osassa oli käynnissä loputon näytelmä villeintä hillittömyyttä. Pelit, juopottelu, kiroukset, haukkumasanat ja tappelut olivat asukasnaisten ainoa toiminta; lika ja kurjuus vallitsivat kaikkialla. Tätä kadotuksen rapakkoa nuori hieno rouva ei epäillyt lähestyä; hän halusi koettaa, eikö jotakuta voinut sieltä pelastaa. Aivan yksin, ilman turvaa ja huolimatta vanginvartijan itsepintaisista varoituksista, ottamatta huomioon omaa henkeään tai rahakukkaroaan, hän antoi teljetä vankilanovet takanaan ja astui raaimman roskaväen pohjasakan joukkoon, jota maailmasta löytyy. Rauhallisesti hän otti vastaan sen villit vihan ja raivon purkaukset, saavutti ystävällisellä mutta arvokkaalla puhuttelulla sen huomion, ehdotti raivottarille parempaa järjestystä heidän yhteiselämäänsä. Vankien sydämellisten kiitosten saattelemana hän lähti Newgatesta ja jätti sen rauhan ja järjestyksen näyttämöksi. Ne, jotka ensimmäisinä kuvasivat tätä muutosta, vertasivat Newgatea riivattuun Genesaretiin, josta karkotettiin legioona helvetinhenkiä. Rouva Fry uudisti käyntinsä, myöhemmin naisyhteisön avulla, jonka hän onnistui perustamaan tarkoitusta varten; ja ennen pitkää olivat onnettomat ja hillittömät vangit siisteissä vaatteissa, hyödyllisissä askareissa, palaen innosta omaan siveelliseen parantumiseensa. Hartaudenharjoitukset kuuluivat rouva Fryn tehokkaimpiin menetelmiin. Varsinkin silloin kun hän itse sointuvalla ja liikuttuneella äänellä luki kappaleen raamatusta tai lausui rukouksen, ei se koskaan ollut tekemättä mahtavaa vaikutusta niin hänen kuulijatarparkoihinsa, jotka sulivat kyyneliin, kuin niihin lukuisiin vieraisiinkaan, joita virtasi todistamaan tätä uskomatonta muutosta, uskomatonta ennen kaikkea sille, joka kokemuksesta tietää mitä englantilainen ja varsinkin lontoolainen roskaväki on.

Täytyy kuitenkin tunnustaa, että rouva Fry sai sekä kaupungin viranomaisilta että kaikilta Englannin hallituksilta niiden poliittisesta väristä riippumatta arvokasta tukea tähän filantrooppiseen työhönsä, joka ennen pitkää ylitti Newgaten rajat. Rouvan itsensä perustaman naisyhteisön avulla – vieläkin siunauksellisen vaikuttavana toimivan ”British Ladies Society for the reformation of female prisonersin” – toiminta pian levisi useimpiin päävankiloihin koko Isossa-Britanniassa ja Irlannissa. Lordi Sidmouth, joka yhteisön perustamisen aikaan oli sisäasiainministerinä, antoi jalolle rouvalle voimakkaan tukensa ja hänen seuraajiensa joukossa varsinkin Sir Robert Peel on tehnyt kaiken, mikä on ollut hänen vallassaan, edistänyt sanoin ja teoin hänen yritystään. Myös useimpiin kuninkaallisen perheen jäseniin rouva Fry tutustui ja sai jatkuvasti iloita heidän suosiostaan, mikä Englannissa on niin äärettömän tärkeää. Lyhyesti sanottuna, kaikki ne yhteiskuntapiirit, joihin hän joutui kosketuksiin etsiessään tai levittäessään apua, saivat kokea vastustamattomasti tämän puhtaasti kristillisen itsensäkieltämisen voittoisan mahdin, jonka koko päämäärä näytti olevan täyttää käsky ”rakasta lähimmäistäsi”.

Vaatimattoman kveekarinaisen toiminta ei rajoittunut kuitenkaan kotimaan sisälle. Neuvot ja kehotukset vankilanasukkaiden siveelliseen parantamiseen levisivät pääasiassa hänen omassa laajassa kirjeenvaihdossaan monien Ranskassa, Hollannissa, Tanskassa, Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa olevien laitosten johtajien kanssa ja toivat kaikkialle siunauksellisia seurauksia. Erityisesti lasketaan hänen saavutuksekseen se tehokas menettely, että vangittuja naisia valvovat heidän omaa sukupuoltaan olevat henkilöt ja että he tottuvat hyvää tarkoittavien naisten säännöllisiin vierailuihin ja oppivat siten tuntemaan siveellisen kanssakäymisen miellyttävyyden. Niin paljon kuin rouva Fry korostikin kaikissa neuvoissaan järjestystä, siisteyttä ja toimeliaisuutta, todellista ja perusteellista paranemista hän odotti kuitenkin aina vain uskonnon voimalta.

Hänen toimintansa oli erittäin monipuolista. Kun hän järjesti uudelleen vankiloita ja kävi karkotusvankien kuljetuslaivoilla, hän esiintyi myös kirjailijana suuren päämääränsä hyväksi. Yksinkertaisessa ja selkeässä tutkielmassa hän esitti kokemuksensa ja periaatteensa (hän toimi muun muassa lämpimästi kuolemanrangaistusta vastaan), ja monta kertaa hän julkaisi perusteellisia kertomuksia vankiloista, joissa hän lähetysmatkoillaan oli käynyt. Näiden matkakertomusten joukosta erottuu eräs vuonna 1827 kirjoitettu kirje silloiselle Irlannin varakuninkaalle Wellesleyn markiisille, kaunopuheinen ja perusteellinen esitys tämän onnettoman maakunnan oloista. Kun hän Irlannissa vaelsi vankilasta vankilaan, sairaalasta sairaalaan, muistutti hänen matkansa pyhimyksen toimintaa. Kaikkialla hänen jäljissään seurasi laumoittain opinhaluisia ihmisystäviä, jotka sitten levittivät edelleen hänen aloittamaansa parannustoimintaa.

Päinvastoin kuin niin monet nykyajan filantroopit rouva Fry ei sivuuttanut kunniallisen köyhyyden hätää rikollisen hyväksi. Antamatta valitusten, tylyyden, vastustuksen ja kiittämättömyyden hämätä hänen onnistui perustaa useimmille Englannin ydinalueille ”piiriyhdistyksiä”, joiden tarkoitukseksi tuli auttaa apua tarvitsevia ja sairaita; ja tarvitsematta hävetä sitä että on laiminlyönyt lähellä olevan hädän kaukana olevan auttamisen vuoksi hän saattoi hyvällä omallatunnolla osallistua neekerienvapautukseen, lähetyslaitoksiin, pakanoiden käännyttämiseen ja raamattujen levittämiseen, minkä hän myös innolla teki. Se, että hän ennen kaikkea ei unohtanut kotimaataan kaukaisten maiden vuoksi, näkyi muun muassa siinä, että juuri hän ajoi läpi hyödyllisten ja opettavaisten kirjastojen perustamisen rannikkovartioille, kaikille asemille pitkin Britteinsaarten rantoja. Itse hän kokosi valikoiman raamatun sanontoja, jotka sopivat vuoden eri päiville, ja sitä levitettiin tuhansina kappaleina ja myös käännettiin ranskaksi ja saksaksi. Kaikilla matkoilla hän kuljetti mukanaan raamattu- ja rukouskirjavarastoa jaettavaksi, ja kappaleet olivat aina niin huolellisessa järjestyksessä hänen matkatavaroissaan että hän sai ne käsiinsä koska tahansa. Yleensä huomattiin hänen niin kutsuttu käytännöllisyytensä kuin myös hänen varmuutensa ja huomaavaisuutensa toisia ihmisiä kohtaan; hän oli viisas, kokenut ja varovainen liiketoimissa, ei laiminlyönyt koskaan omiin tarkoitusperiinsä soveliasta tilaisuutta mutta odotti kärsivällisesti ja sitkeästi, kun kohtasi esteitä. Laiminlyömättä milloinkaan kotivelvollisuuksiaan hän liikkui aina täsmällisenä laajassa toimintapiirissään talon ulkopuolella, ja – minkä harvoin tapaa naisissa – hänen julkinen toimintansa ei osoittanut koskaan mitään epänaisellista, mikä ei näyttänyt sopivan hänen sukupuolelleen. Päinvastoin, hän toi läsnäolollaan lukuisiin kokoontumisiin aina sen vaikutelman, joka on viehättävälle naiselle ominaista.

Elämänsä loppuvuosina hän kävi miehensä tai veljiensä seurassa useita kertoja Euroopan mantereella. On tunnettua kuinka monipuolisesti nämä matkat vaikuttivat humaanisuuden edistämiseen. Lukuisten matkoilla saatujen ystävien joukossa oli myös Preussin kuningas, joka äskeisellä Lontoon-käynnillään teki vastavierailun hänen taloonsa ja tapasi siellä rouvan lasten ja lastenlasten ympäröimänä (yli 30 perillistä jäi eloon rouvan kuoleman jälkeen). Vähän ennen kuolemaansa hänellä oli ilo saada monarkilta sydämellinen kirje. Euroopan-matkoillaan rouva Fry sai monia kertoja tilaisuuden arvostettujen ja vaikutusvaltaisten henkilöiden piirissä myös puhua lämpimästi ja päättäväisesti uskonnonvapauden puolesta. Hän oli syvästi huolissaan uskonvainoista, jotka viime vuosina ovat tahranneet sekä suuria kuningaskuntia – myös protestanttisia – että pieniä tasavaltoja; hänen ajatuksensa näiden loukkaamusten vastustamiseksi olivat avoimia, vakuuttavia ja usein hedelmällisiä.

Muutaman Pariisissa vietetyn viikon jälkeen vuonna 1843 alkoivat epäilyttävät muutokset näkyä hänen terveydessään. Vaikka hän kotimaahan palattuaan toipui niin että saattoi ottaa osaa ”ystävien” kokouksiin ja ”Brittiläisen naisyhdistyksen” viimeiseen vuosikokoukseen, hän vetäytyi kuitenkin viime syyskuussa takaisin maatilalleen lähelle Ramsgaten rannikkoa nauttimaan meri-ilmasta, toki sielläkin toimeliaana, sitä mukaa kuin hänen voimansa antoivat myöten, lievittäen tarvitsevien luona sielun ja ruumiin hätää. Viime lokakuun 9:ntenä hän tunsi kuitenkin loppunsa lähestyvän ja 11:ntenä hän sai äkkiä aivohalvauksen, joka vei häneltä tajun. Tämä tila jatkui lähes tauotta 13:nnen päivän aamuun, jolloin se muuttui haudan rauhaksi.