Saima nro 20, 15.5.1844

Tietoka dokumentista

Tietoa
15.5.1844
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Kotimaasta

Helsingfors Morgonblad kertoo, että Herra Castrénia odotetaan Suomeen kesäksi lepäämään kokemistaan rasituksista ja valmistautumaan uusiin, pian edessä oleviin.

Lukija tietää ilman Saiman väliintuloakin, mistä muusta puhutaan. Jos jätetään pois nimitykset ja jotkut tiedotukset eri seurojen sekä yhtiöiden kokouksista ja tarkastuksista, niin tärkeintähän on sää, viimekertaiset ja tulevat tanssit, konsertit ja spektaakkelit, siellä missä niitä on. Kukapa uskoisi, että joku omin päin osaisi käsitellä kaikkia näitä asioita! On kuin ne olisi vasta keksitty, niin säät, tanssit kuin spektaakkelitkin, ja niin kuin ajan henki eläisi ja liikkuisi niissä. Ja kuinka opettavaisesti niitä käsitelläänkään? Kukapa pystyisi perustellusti odottamaan, ettei tämä vesi täytä kirkkainta ilmaa eikä suunpieksentä mullista ilmapiiriä rauhallisimpana päivänä. Tämä asia on todistettu palstalla kahdeksan.

Ei tapahdu mitään, tuskin sitäkään. Yksikään lato ei pala eikä muunkaanlaisia juhlavalaistuksia ole tarjolla. Almanakan kirjoittaja uhkaa jopa panna kuunkin pian häviämään. Myös monet muut panevat kynttilänsä vakan alle. Sillä mistäpä muualtakaan tulisi pimeys, jota ei luonut mikään noista kuudesta päivästä? Eikä pimeyttä silti voi oikein uutisena pitää.

Helsingissä on railoja meressä ja jäällä kulkeminen ”kielletään” ”rummun­lyönneillä”. Rouva Sassilla on hyvät oltavat Pultavassa ja Turussa on runsaasti nuoria kirjallisia kykyjä – kaikki nämä uutiset olisivat toki tärkeitä, elleivät railot olisi taas umpeutuneet, jää sulanut, rouva katunut hyvyyttään ja – ja –

 

–––––––––––––––

Täytämme vaikka hieman myöhäänkin velvollisuutemme oikaista se tässäkin lehdessä esitetty tieto, että Turun Höyrylaivayhtiön osakkeiden kurssi olisi 20 prosentin tasolla. – Erehdys johtuu jossakin tapahtuneesta yhtiön sekoittamisesta venäläiseen Itämerellä höyrylaivaliikennettä harjoittavaan yhtiöön, jonka merenkulku lienee kuitenkin tapahtunut vain ajatuksissa.

Hyvän tilaisuuden näin tarjoutuessa meillä on myös aihetta huomauttaa, että Savon ja Karjalan sahalaitoksissa on sahattu jonkin verran rimoja ja Kuopion seudulla on valmistettu potaskaa, mistä emme olleet tietoisia kirjoittaessamme ajateltua kanavaa koskevat artikkelit.

 

–––––––––––––––

Helsingfors Tidningar on aloittanut artikkelisarjan ”Suomen kirjallisuus ja sen tulevaisuus”, ja tulemme siihen aikanaan palaamaan. On ilahduttavaa nähdä, miten totuutta rakastavasti lehti avoimesti myöntää maamme kirjallisen toiminnan ”arvottomuuden ja merkityksettömyyden” samoin kuin sen, että ainakin sivistyneimpiä yhteiskuntapiirejä vaivaa lukuhalun puute. Vertailu Ruotsiin antaa sen tuloksen, että siellä kirjoitetaan suhteessa väkilukuun ”viisi (kuusi?) ja puoli kertaa enemmän”, pitäisi olla: seitsemän ja puoli kertaa niin paljon kuin Suomessa. On syytä olettaa, että arkkiluvun mukaan laskettu vertailu antaisi vielä korkeamman suhdeluvun.

Samoin meistä on ilahduttavaa, että H. T. paneutuu näin vakavaan asiaan. Senkaltaisissa kysymyksissä ei myöskään Saima ”aio säästellä vaivojaan”. Mutta kun H. T. luulee, että Saiman tähänastinen suhtautuminen siihen on ollut Saimalle ”vaivaksi”, niin rohkenemme selittää tämän käsityksen harhaluuloksi. Jos jollekin on koitunut vaivaa, niin se on ollut lukija.

 

Uskomattomia uutisia

Helsingfors Morgonblad kuuluu joskus puuhailevan keskustelun herättämiseksi. Päinvastaisesti se kuulemma väittää, että muuan toinen lehti on kokonaan kieltäytynyt keskustelemasta yleisistä asioista aivan vastoin samaisen lehden omaa ilmoitusta ja täysin selvästi vastoin sen toimintatapaa.

Sama Morgonbladet kuuluu osoittaneen suurta asiantuntemusta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran asioissa ja nimenomaan väittäneen, ettei Seura voi tehdä mitään viisaampaa kuin sen, mitä sen säännöt ”eivät käske eivätkä kiellä”. Lehden toimitus lienee päätynyt tähän tulokseen syvällisen harkinnan perusteella.

 

Uskottava uutinen

Suuri asiantuntemus ja syvällinen ajattelu eivät yleensä jää vaille arvoistaan suhtautumista. Ruotsin Akatemia kuuluukin päättäneen antaa seuraavana juhlapäivänään korkeimman palkintonsa Morgonbladetin toimitukselle sen kaunopuheisten päättelyjen ja sujuvan kielen ansiosta. Ratkaisevaa päätöksen kannalta kuuluu olleen eräs aidossa akateemisessa hengessä pidetty muistopuhe. Samaisella muistopuheella on sekin ansio, että se on esittänyt yleisesti ihailtavaksi sen suunnattoman laajuuden, jolla kirjakauppatuotteiden kustannustoimintaa Suomessa harjoitetaan.

 

Julkinen sana

Sana ”julkisuus” on merkillistä kyllä alkanut tarkoittaa yksinomaan sanomalehdistöä. Tai ehkäpä se ei ole laisinkaan merkillistä! Sillä kun asiaa lähemmin ajattelemme: mitä muuta julkisuutta modernissa yhteiskunnassa on kuin sanomalehdistö? Itämailla on julkisuutta Sulttaanin porttien ja shaahin kynnyksen ulkopuolella. Muinaisessa Kreikassa ja Roomassa julkisuus asui torilla. Euroopan pakanoilla oli ting-käräjäpaikkansa, keskiajalla Mars-kenttänsä. Mutta meidän miellyttävänä aikanamme kaikki julkiset asiat ratkaistaan mukavissa kamareissa eikä julkisuus tietäisi omista asioistaan yhtään mitään elleivät kirjanpainajat suvaitsisi painaa niitä mustalla valkoiselle.

Mutta miten vähän julkisuutta kirjapaino antaakaan? Luulisi, että latoja, painaja ja kirjansitoja työskentelevät samaa tarkoitusta varten. Mutta ei se siltä juuri näytä. Latoja ja painaja pyrkivät aina julkisuuteen, mutta kirjansitoja laittaa sekaan liisterinsä ja yhdeksän kymmenesosaa kauniista pyrkimyksestä on mitätöity. Siitä tulee kirja; mutta kirja on tavara, joka täytyy ostaa kovalla hinnalla kirjakaupasta. On maksettava kuljetuksesta, on hankittava selkämys, komeat kannet ja kirjahylly. Se vaatii runsaasti aikaa ja vaivaa. Huh, kahdeksan tai kymmenen arkkia samaa asiaa! Ei ei, kuka nyt kirjoja ostaisi ja lukisi. Mutta sanomalehti, se on ihan toista. Siihen ei kirjansitoja pääse käsiksi. Sen saa vähemmällä kuin kartuusin tupakkaa, jos järjestää asian yhdessä parin hyvän ystävän kanssa. Ja kuinka helposti sen saakaan? Se on yhtä helppoa kuin kirjeitten lähettäminen ja saaminen. Eikä se tule yhtä vaivalloisesti kuin kirja, vaan kevyesti ja näppärästi joka postipäivä, ja aina se tuo jotakin uutta. Jos sinulla on sanomalehti, voit seurata aikaasi, etenkin jos lehti on painettu Suomessa. Sehän on melkein kuin aikakin olisi täällä tehty. Ja kukapa ei voi hankkia sanomalehteä ja kukapa ei ehtisi sitä lukea?

Julkisuus tulee siten vasta sanomalehdissä julkiseksi. Mikä siis ansaitsisi sen paremmin julkisuuden, julkisen sanan nimen?

Arvonimistä seuraa aina vaatimuksia. Siten myös nimi julkisuus herättää vaatimuksia, ei lehdissä, vaan niitä kohtaan. Yksi ja toinen ainakin haluaa tietää ei vain sitä, mitä maailmalla tehdään, vaan myös mitä siellä ajatellaan.

Jokainen kansakunta nimittäin elää välttämättömässä henkisessä yhteydessä oman aikansa koko ajattelu- ja toimintatapaan. Jos tämä yhteys katkeaa, loppuu elämäkin. Jokaisen kansakunnan sivistyksessä tulee myös se vaihe, jossa yksilö asettaa omalle työlleen toisenlaisen merkityksen kuin vetojuhtiensa työlle. Hän haluaa toiminnalleen tämän hetken välittömät tarpeet ylittävän päämäärän ja hän tavoittelee sitä yhdistämällä toimintansa muiden ihmisten kanssa. Yleisesti ottaen tämä ajankohta on käsillä silloin kun kansakunnan sivistyksen edustajat vaativat järkeä auktoriteettiuskon sijaan. Toisteltakoon jatkuvasti sitä, että nykyaika on realistinen ja tavoittelee hyötyä. Ne vakuuttelut eivät monia hämää. Niitä toistelevat vain ne, joiden mukavuus tai etu vaativat totuuden pitämistä opittuna kouluviisautena, josta rahvaan on pidettävä kiinni kyselemättä. Totuuden tulisi siis olla rahvaan parantava laastari niihin lukemattomiin haavoihin, joita elämä pimeydessä aiheuttaa. Mutta aikamme vaatii totuutta itse elämään. Totuuden tulee olla valo joka todella valaisee vaivalloista polkua. Siksi vaaditaan kaikkialla periaatteita, oivallettuja ja järjellisiä perusteita. Valtiosääntö, lait, kasvatus, maanviljelys, kauppa ja kaikenlainen käsityö, kaikki koetetaan rakentaa tunnustettujen periaatteiden pohjalle. Aikamme on siten realistista ja se rakastaa elämän todellisuutta vain siinä merkityksessä, että se haluaa nähdä itse elämässä jonkin korkeamman todellisuuden, jollaista muinaisajat odottivat vasta elämän tuolla puolen. Tällaisena aikana täytyy jokaisen kansakunnan, joka ei ole liian paljon ajastaan jäljessä, rakastaa julkisuutta. Järjellistä ei nimittäin ole se, mitä yksilö luulee ja ajattelee. Järjellistä on yleisesti tunnustettu, sekä tietämisessä että toiminnassa. Sen olemassaolo ei välttämättä edellytä julkisuutta, mutta tietoisuutta siitä ei voi ilman julkisuutta olla.

Tällaisena aikana ei siksi ole outoa, että julkisuudella halutaan ymmärtää yleistä ääntä, yleistä arviota. Sanomalehdet ovatkin omaksuneet ylpeän nimen: yleisen mielipiteen äänenkannattajat. On tosin vanha sanonta, että kenelle Herra antaa viran, sille hän antaa myös järkeä sen hoitamiseen. Voi olla vaikea sanoa, miksi sanomalehdet tekisivät tässä suhteessa poikkeuksen. Mutta emme halua puolustaa niiden oikeutta mainittuun nimitykseen tällaisen epäsuoran todistelun avulla. Muutoin voisimme houkutella lukijaa asettamaan niiden viran kaiken muun yläpuolelle.

Mutta jos ajattelemme, mikä antaa kaikelle julkiselle toiminnalle sen pakottavan voiman, niin on kai tunnustettava, että sanomalehdet edustavat yleistä mielipidettä samalla tavoin kuin hallitus pysyy pystyssä, lait ovat voimassa ja niitä käytetään, tai niin kuin jokainen yleisiä tarkoituksia palveleva virka vaikuttaa. Kansakunta tottelee hallituksen käskyjä ja määräyksiä koska se pitää lakia korkeimpana oikeana ja lainkäyttöä oikeudenmukaisena. Tässä tunnustamisessa on molempien luja perusta. Sen lujuus on ajan mahti.

Kansakunnan yleinen ajattelutapa ja siinä vallitsevat tavat ovat vuosisatojen aikana muotoutuneet rinnan lakien ja hallinnon kanssa ja molemmat ovat kasvaneet yhteen. Siinä on jälkimmäisten historiallinen oikeutus, jonka vuoksi niitä ei silmänräpäyksessä muutella yhtään sen enempää kuin kansakunnan yleistä henkeäkään. Julkisella sanalla ei tällaista oikeutusta tietenkään ole ja siksi se on aina epävarmalla pohjalla. Mutta myös lehdistön virka mielipiteen äänenkannattajana perustuu tunnustamiseen. Se uudistetaan, arkisesti sanottuna, jokaisessa uudessa tilauksessa. Kukaan yleisen mielipiteen edustaja ei kuiskaa lehtimiehen korvaan, mitä yleisö ajattelee ja arvioi. Mutta yleisö vaatii silti, että toimittaja kirjoittaa sen maun mukaisesti, siis että lehdet sanovat julki sen mitä yleisö ajattelee, uskoo ja luulee.

Jollei kaikki tämä uskominen ja luulottelu olisi mukana pelissä, voisi tuntua naurettavalta ajatella, että yleisö haluaa nähdä omat ajatuksensa julkituotuina. Mutta ihmiselle käy usein niin, että hän arvelee kaikenlaista ja juuri julkilausuminen muuttaa nämä arvelut ajatukseksi, näkemykseksi ja vakaumukseksi. Kun siis puhutaan lehdistön pyrkimyksistä muokata yleistä mielipidettä, niin tiedämme että se on vain sanonta. Pitäisi puhua lehdistön pyrkimyksestä lausua julki yleinen mielipide. Juuri tämä pyrkimys on ajan hengen mukaista, sillä se pyrkii kehittämään yleistä arvelua periaatteiksi asti. Kansakunnan katsomus- ja ajattelutavan muuttaminen vie varmasti vuosisatoja aivan niin kuin sen muodostuminenkin on vienyt. Yksilö osoittaisi jo mielipuolisuutta lähentelevää suuruudenhulluutta, jos hän kuvittelisi sellaiseen pystyvänsä. Julkisen sanan äänitorvien kanta ei vähäisimmässäkään asiassa merkitse yhtään mitään ja kaikki niiden todistelu on täysin turhaa, ellei se tavoita samasta asiasta jo ennalta muodostunutta yleistä mielipidettä.

Tietenkin käy niin, että julkisen sanan eri äänenkannattajat tavoittavat yleisen mielipiteen eri tavoin. Tällainen osoittaa vain sitä, että yleisen mielipiteen sisällä on erilaisia ryhmäkuntia. Ja mitenkä se muuten voisi ollakaan? Kuka lopultakin saa selville, mikä mielipide on oikea yleinen mielipide? Kunakin hetkenä on jokaisen tietysti omasta puolestaan ratkaistava, mikä mielipide on järkevin ja siten yleinen. Tässä ratkaisussa auttaa julkinen keskustelu. Mutta varman arvion voi esittää vasta tulevaisuus, kun edellisen ajan mielipide on jo muuttunut laiksi ja olemassa oleviksi julkisiksi instituutioiksi. Näinhän käy suuremmassa tai pienemmässä määrin, on valtiosääntö millainen tahansa. Edellä mainittu hallituksen ja lainsäädännön sekä kansakunnan yleisen hengen välinen yhteys säilyy vain tällaisen jatkuvan kehityksen kautta. Sen terve jatkuminen vaatii hallitukselta ja lainsäätäjältä viisautta nähdä kansan tarpeet eli ymmärtää yleinen mielipide. Kansakunnalta se vaatii siveellistä henkeä, järjestystä ja lainkuuliaisuutta.

Jos siis sanotaan, että lehdistöstä on monissa Euroopan maissa tullut yhteiskunnallinen valta, niin se valta ei itse asiassa ole lehdillä vaan siellä, missä se on aina ollut, yleisessä mielipiteessä, kansakunnan toiveissa ja tarpeissa jotka viisas hallitus aina ottaa huomioon. Ne ovat kylläkin saaneet lehdistöstä uuden ilmaisukeinon, mutta siitä ei seuraa, että vain lehdistö voisi niitä edustaa.

Julkisen sanan vaikutusmahdollisuudet riippuvat aina kansakunnan sivistystasosta. Kuohuvien poliittisten intohimojen ja epävakaan yhteiskunnallisen tilan aikana se voi vaikuttaa erittäin vaarallisesti kiihottamalla intohimoja ja saarnaamalla väkivaltaa oikeuden sijaan. Samoin se voi vaikuttaa suuriin joukkoihin, kansakunnan vähemmän sivistyneeseen osaan vaarallisesti, jos se pyrkii sen keskuudesta purkamaan siveellisyyden ja lainkuuliaisuuden siteitä. Viimeksi mainittua vaaraa kuitenkin usein yliarvioidaan. Kansakunnan tapa ei ole, kuten olemme useasti sanoneet, mikään hetken tulos ja siksi se on myös hetkellisistä tuulenpuuskista riippumaton. – Mutta tästä lisää toiste.

Nyt varoitamme arvoisaa lukijaa vain siitä, että kaiken tämän yhteydessä ei pidä lainkaan ajatella rakkaan isänmaamme sanomalehdistöä. Ei tietenkään siksi, etteikö se kestäisi ankarintakin katselmusta. Mutta jos se sattuisi sisältämään ”ei paljon mitään”, niin edellä esitetystä seuraisi välttämättä, ettei lukija ja hänen kerallaan suuri yleisö ja yleinen mielipide ajattele, usko tai arvele ”paljon mitään”. Niin epäkohteliaita emme halua lukijoillemme olla. Siksi uudistamme varoituksemme.

 

II Julkisuuden vaaroista [nro 21, 23.5.1844]

Eräässä aiemmin julkaistussa artikkelissa olemme lyhyesti viitanneet siihen valtavaan vaikutukseen, joka sanomalehdistöllä voi olla. Näkyvimpänä esimerkkinä mainitsimme lehdistön suuren vaikutuksen aikana jolloin yhteiskuntajärjestys järkkyy. Puolueiden kuohuvia intohimoja on silloin helppo kiihottaa ja siten johtaa mille tahansa niiden päämäärään johtavalle tielle. Sama koskee lehdistön haitallista vaikutusta kansanjoukkoihin silloin kun se ei arastele niiden siveellisyyden nakertamista. Molemmissa tapauksissa tarvitaan kontrollia. Yleisesti hyväksytyn opin mukaan kontrollin tulee kuulua kaikkeen julkiseen toimintaan ja sanomalehdistöllä on siten kaikkein vähiten oikeutta vaatia sen välttämistä.

Kiistelystä rajoittamattoman painovapauden hyödyllisyydestä tai vahingollisuudesta päästään eroon jo sen tiedon avulla, että kaikissa Euroopan maissa on säädetty lakeja painovapauden väärinkäyttöä vastaan. Jollei viimeksi mainitusta olisi mitään vaaraa, olisi valistunut aikamme jo kauan sitten julistanut sellaiset lait vanhentuneiksi. Niiden erilaisuus eri valtioissa liittyy myös kahteen äsken mainitsemaamme seikkaan. Väärinkäytösten yleisyys on nimittäin suhteessa yhteiskuntajärjestyksen lujuuteen ja massojen sivistystasoon. Niinpä on samassa valtiossa eri aikoina katsottu välttämättömäksi rajoittaa painovapautta ja todettu sen laajentaminen aiheelliseksi. Myös eri kansojen erilainen sivistystaso on vaatinut tässä suhteessa erilaisia toimenpiteitä.

Esimerkiksi Englannissa lakeja nykyään erittäin harvoin sovelletaan painovapauden väärinkäyttöä vastaan. Vielä kaksisataa vuotta sitten kirjailijoita rangaistiin häpeäpaalulla, nyt painovapaus on kutakuinkin täydellinen. Tämä johtuu aivan varmasti yhteiskuntajärjestyksen lujuudesta ja kansan poliittisesta sivistyneisyydestä. Molemmat yhdessä ovat tehneet lehdistön vaarattomaksi. Rajoittamattomassa vapaudessaan se on itse rappeuttanut itsensä niin, ettei sillä ole juuri mitään merkitystä yleisen mielipiteen ohjaajana. Ne englantilaiset lehdet, joilla on jonkinlaista arvostusta, nauttivat sitä vain määrätyn poliittisen puolueen äänenkannattajina. Uutisvarastona ja liikehuoneistona toimimisen lisäksi lehden ainoa tehtävä on silloin kertoa kummallekin kilpailevalle puolueelle niiden kulloisestakin keskinäisestä suhteesta. Siksi siellä tunnetaankin lehden omistaja ja hänen puoluekantansa, mutta toimittajat ovat täysin tuntemattomia ja usein halveksittujakin henkilöitä jotka myyvät kynänsä eniten tarjoavalle. Vielä vähemmän arvostetaan viikkolehtien julkaisijoita ja toimittajia. Nämä lehdet, jotka eivät ilmesty päivittäin, saavat lukijansa yksinomaan rahvaan keskuudesta.

Yhdysvalloissa tilanne näyttää olevan sama. Ja meidän lähinaapurissamme kehitys on myös kulkenut miltei samaan suuntaan. Ruotsissa siihen ei ole päädytty niinkään rahvaan poliittisen sivistyneisyyden kuin virheellisen lainsäädännön tuloksena. Vuoden 1809 valtiosäännön maalle antama painovapaus tuntui uhkaavalta ja säädyt myönsivät vuoden 1812 valtiopäivillä hallitukselle niin kutsutun lakkautusvallan. Minkä tahansa sanomalehden julkaiseminen saatettiin lakkauttaa oikeuskanslerin määräyksellä. Mutta lupakirja lehden julkaisemiseen maksaa noin viisi riksiä ja julkaisijat keksivät pian hankkia etukäteen useampia lupia. Heti kun jokin lehti lakkautettiin, sen nimeä muutettiin vain vähän ja pantiin uusi juokseva numerointi vanhan rinnalle. Tällä tavoin entinen Aftonbladet pääsi aina järjestysnumeroon 21 saakka. Usein sattui niin, että lehti kiellettiin kesken painatuksen. Silloin vaihdettiin vain etusivulla esim. sana ”viidestoista” ”kuudenneksitoista” ja numeron 205 rinnalle pantiin numero 1. Höyrypannun alle pantiin lisää tulta ja pikapaino valmisti Aftonbladetia kahta nopeammin. Lakkautusvalta kävi näin täysin hyödyttömäksi ja sen käyttämisestä luovuttiin vuonna 1838. Yhtä tehottomiksi jäivät painokanteet. Laki nimittäin määrää painovapauden väärinkäytöstä pääsääntöisesti vankeutta sekä lehden julkaisijan ainiaaksi menettämään henkilökohtaisen julkaisuoikeutensa. Tästä säädöksestä seurasi tietenkin, että oikea julkaisija ei ole lain edessä vastuullinen, vaan lupakirja lunastettiin jollekin toiselle, joka muutaman vaivaisen riksin tähden antoi käyttää nimeään ”vastaavana” ja oikeuteen jouduttaessa sellaisena esiintyi. Kirjailijan paneminen vankilaan on jo sinänsä huono rangaistus, koska se tekee hänestä marttyyriin ja kiinnostavan henkilön. Mutta näiden vastaavien lehdenjulkaisijoiden suhteen tuomio on täysin hyödytön. Tällaiselle raukalle vankilan päiväraha voi joskus olla todellinen siunaus varsinkin kun oikean julkaisijan täytynee korottaa sitä kohtuullisella palkkiolla. Mutta vaikka olettaisimmekin, että rangaistus olisi vastuulliselle henkilölle kärsimys, niin sitä tietenkin sovelletaan asiasta tietämättömään ja viattomaan henkilöön, jonka hätä ja puute on saanut astumaan oikean syyllisen paikalle. Myös tässä mielessä rangaistus herättää suuttumusta tai sääliä. Kaikista juryn lahjomisyrityksistä huolimatta onkin painovapausjutuissa näistä syistä päädytty yleensä vapauttavaan tuomioon. Siksi painokanteita ei hallituksen puolelta enää juuri nostetakaan.

Vastuuttomuudesta on myös Ruotsissa seurannut lehdistön arvovallan aleneminen. Sanotaan mitä sanotaan, mutta jokainen Ruotsin oloja tunteva tietää, että lehtimiehen ammatin arvostus on siellä erittäin alhainen. Useimmat Ruotsin lehtimiehet ovatkin niin hämäriä henkilöitä, ettei yleisö liene koskaan nähnyt tai kuullut heidän nimeään mainittavan. Arvostetumpi kirjoittaja ei nykyään juuri uskalla lehtien palstoilla esiintyä, ei ainakaan ilman anonymiteetin raukkamaista suojaa. Sanomme raukkamaista, sillä kirjailija osoittaa aina rohkeuden ja oikean mielenlaadun puutetta, jos hän halutessaan taistella asian ja periaatteiden puolesta ei avoimesti ota moraalista vastuuta pyrkimyksistään.

Ranskassa lehdistön tilanne on sitä vastoin kehittynyt aivan toisenlaiseksi, mikä mielestämme johtuu kokonaan painovapauden väärinkäyttöä koskevasta lainsäädännöstä. Tosin myös siellä on määrätty vankeusrangaistus tätä lakia rikkovalle ja tästä syystä myös siellä on ostettuja vastaavia julkaisijoita. Tehokkaimpia rangaistuksia painovapauden väärinkäytöstä ovat kuitenkin sakot. Niiden vakuudeksi jokaisen lehdenjulkaisijan on annettava takeet tietystä, lehden levikin perusteella määrättävästä rahasummasta. Tällainen vastuullisuus ei ole näennäistä, koska se tavoittaa aina todellisen julkaisijan ja määrää rangaistuksen, joka ei niin helposti herätä myötätuntoa.

Ylipäänsäkään ei ole mitään tehokkaampaa rangaistusta kuin sakot. Todellisuudesta saatujen kokemusten perusteella on sanottu, että ihminen unohtaa helpommin isänsä kuoleman kuin omaisuutensa menettämisen. Syykin on luonnollinen: ensiksi mainittu kuuluu asioiden luonnolliseen järjestykseen, kun taas jälkimmäinen on jotain odottamatonta eikä menettäjä voi sitä ennakoida. Edellisen menetyksen katkerakin suru lievenee ajan mittaan, mutta jälkimmäisestä muistuttaa jatkuva tarve. Painovapauslain määräämänä rangaistuksena sakoilla on sekin hyvä puoli, että ne eivät herätä myötätuntoa rangaistun puolesta. Henkilökohtainen kärsiminen julkituodun vakaumuksen puolesta tekee rangaistusta marttyyrin, kuten jo todettiin. Mutta omaisuuden menettäminen voi herättää sympatiaa vasta kun menettäjän tarve on todellinen. Hänen on kärsittävä jo elämän perusvälttämättömyyksien puuttumisesta. Sellaiseen pulaan ei voi joutua henkilö, joka kykenee antamaan takeet suurehkosta rahasummasta ja jota ei voida vaatia maksamaan sen enempää.

Seurauksena onkin Ranskassa ollut, että maan merkittävimmät kirjailijat, tiedemiehet ja kirjallisuusihmiset julkaisevat tekstejään Pariisin lehdissä. Samansuuntaiset lausunnot osoittavat, että muutama onnistunut lehtikirjoitus antaa jo oikeuden kirjailijan nimeen. Kaikkien eturivin lehtien johdossa on kuuluisia valtiomiehiä, kansanedustajia ja tiedemiehiä. Myös Ranskan lehtien sävy on yleisesti ottaen arvokas. Jopa tasavaltalainen National on vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vastaisista opeistaan huolimatta ilmeeltään miltei synkkä. Myös ensisijaisesti kirjalliset lehdet kuten Revue des deux Mondes osallistuvat poliittiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Todellinen vastuullisuus luo siten aina myös sellaisen toimintatavan, joka kykenee vastuun kantamaan. Kaikki julkinen toiminta, johon ei liity vastuuta, on siten turmiollista. Hallitsija on yksin omantuntonsa sitoma ainoastaan siitä syystä, että on oltava jokin korkein vastuullisuutta valvova ja siitä määräävä oikeusaste. Sen sijaan kaikki muu toiminta yleisissä asioissa tulee sitoa lain määräämään vastuuseen.

Jos tunnustamme tämän, se vie meidät tarkastelemaan erästä toista sanomalehdistön rappion lähdettä. Jos sen toiminta on nimittäin niin sidottua, ettei se kykene ottamaan kantaa mihinkään niistä yleisistä asioista, jotka ihmisiä heidän ahtaiden itsekkäiden etujensa lisäksi kiinnostavat, niin toiminta jää väistämättä merkityksettömäksi. Siitä tulee mihin tahansa ansaitsemistapaan rinnastettava elinkeino. Olisi toki epäoikeudenmukaista väittää, ettei kirjailijan, tiedemiehen tai kirjallisuusihmisen työ antaisi hänelle oikeutta vaatia osuuttaan yleisestä kansallisvarallisuudesta, siis oikeutta elää työstään. Mutta jos tästä toiminnasta tulee elinkeino, joka vakaumukseen katsomatta palvelee mitä tahansa päämääriä, niin siitä tehdään halveksittavaa ja arvotonta. Näin siksi, että kirjallinen toiminta on puhtaasti henkistä, sen arvo ja sen vaikutukset perustuvat vakaumukseen. Jos sanomalehtikirjallisuudesta tulee pelkkää uutisten kaupustelua tai jos sen tarkoitus on vain hetkeksi karkottaa tyhjäntoimittajan ja elämäänsä kyllästyneen haluttomuutta ja ikävyyttä, niin se on todella nöyryyttävää. Lehtimiestyö ei silloin ansaitse minkäänlaista arvostusta eikä kukaan kansalaiskunniastaan arka ihminen voi eikä hänen pidä ryhtyä lehtialalle. Arvostetut kirjoittajat kaihtavat silloin lehdissä esiintymistä aivan samoin kuin vastuullisuuden puuttuessa. Anonymiteetistä tulee ikään kuin hätäkeino, mutta sen taakse ei kätkeydy yhtään tuntemisen arvoista nimeä.

Tuskin kukaan pitää tällaista tilannetta lehdistön tarkoitusta vastaavana. Sillä jos myönnetäänkin, että lehdistö vaikuttaa enemmän laajemman painovapauden oloissa, on sille samalla tunnustettava olemassa olevan historiallinen oikeutus. Ilman enempiä todisteita voidaan päätellä, että nykyisessä yhteiskunnassa julkiseksi mahdiksi kohonneen toiminnan täytyy olla yhteiskunnan tarpeen mukaista. Eräässä aiemmassa artikkelissa koetimme osoittaa tuon vaikutuksen laatua. On myös helppo nähdä, mitä vaikutuksia sen puuttumisella olisi.

Jokaisen ajattelevan ihmisen on myönnettävä, ettei lehdistö voi välittää mitään lujaa sivistystä. Sen tulee olla ja pysyä julkisen koululaitoksen asiana. Mutta kaikki opetus jää tehottomaksi, ellei sen nauttimisen jälkeen saada mitään virikkeitä opitun käyttämiseen, omaan aktiiviseen toimintaan ylipäänsä. Jokainen varmasti saakin sellaisia virikkeitä jokapäiväisestä elämästään. Mutta tämä elämänpiiri on useimmilla ihmisillä aivan liian suppea. Hän lankeaa siinä liian helposti typerään egoismiin, joka täysin lamaannuttaa hänen henkisen olemuksensa. Voisi kuvitella, että ihminen voi elää onnellisena ja täyttää tehtävänsä myös ilman osallistumista yleisiin asioihin. Historia osoittaa kuitenkin, että hän silloin kykenee vain hyvin rajoitetusti tyydyttämään edes aineelliset tarpeensa. Jos hän ei tiedosta elävänsä jotakin muutakin kuin itsensä ja omaistensa kurjaa hengissä pitämistä varten, niin hän ei jaksa tehdä sitäkään. Siihen aikaan kun kirkko oli kaikki eikä valtio mitään, uskonto oli ainoana osoittamassa tämän hetken tarpeet ylittävää päämäärää. Mutta kristinusko itse kehottaa toimintaan yleisen puolesta, yli omien tarpeiden tyydyttämisen. Ja kun tämä käsitetään oikein, tulee yhteiskunnallisesta elämästä tämän yleinen vaikutuspiiri. Yhteiskunnan yleisiin asioihin osallistumisesta on siten yhä enemmän tullut eurooppalaisten kansojen henkisen elämän ehto. Ja kuten edellä koetimme osoittaa, niin sanomalehdistö on saanut merkityksensä juuri tämän osallistumisen herättämisestä ja ylläpitämisestä, yleisen mielipiteen esilletuomisesta julkisissa asioissa. Lehdistön tärkeys tunnustetaan kaikkialla, vaikka Venäjä, jossa muutenkin näkyvät suurenmoiset ponnistukset kansan sivistämiseksi, on sikäli ainutlaatuinen, että lehtiä julkaistaan kaikissa maakunnissa, hallituksen määräyksestä ja sen tuella.

On kuitenkin selvää, että kunkin valtion erilainen valtiosääntö määrää tämän osallistumisen alueet eri tavoin. Siellä, missä kansalla ei ole mahdollisuutta poliittiseen toimintaan, ei sitä kohtaan tunneta myöskään kiinnostusta. Silloin voi olla viisasta estää pyrkimykset herättää sellaista kiinnostusta, jolla kansakunnan historiallisen kehityksen tuottamissa vallitsevissa oloissa ei ole todellisuuspohjaa. Mutta kaikkialla on avoinna monia julkisen elämän muotoja, joihin osallistumalla kansan henkinen elämä voi saada ravintoa ja ilmaista itseään. Niitä ovat kirjallisuus, etenkin kotimainen, yleinen opetus, kirkollisasiat, siviili- rikos- ja taloudellinen lainsäädäntö, kunnallisasiat jne., eli todellakin varsin laaja kenttä myös varsinaisen valtiollisen politiikan ulkopuolella.

Useimmissa Saksan valtioissa onkin näissä asioissa jo kauan ollut lähes rajoittamaton sananvapaus, kun taas poliittinen keskustelu on yhä kiellettyä. Tämän painovapauden hyödyllisyydestä todistaa osin Saksan rikas kirjallisuus, osin ne uudistukset, joihin hallitukset ovat julkisen keskustelun seurauksena ryhtyneet, ja lopuksi siellä vallinnut lähes keskeytymätön rauha, keskellä naapurivaltioiden poliittista sekasortoa. Kaikki nämä alueet nimittäin koskettavat ihmistä läheisemmin kuin yleispolitiikka. Siksi niihin osallistutaan myös varhemmin kuin jälkimmäiseen. Valistus, toimeentulo ja oikeudenmukaisuus ovat kansalaisten kiistattomia vaatimuksia yhteiskuntaa kohtaan, ne ovat samat kaikkina aikoina ja kaikissa valtioissa. Sama ei koske poliittista vapautta, jonka olemassaolo riippuu yleisestä sivistystasosta ja myös ulkoisista historiallisista olosuhteista.

Jos Saksassa ja varsinkin Preussissa esitetäänkin toiveita ilmaisuvapauden laajentamisesta, niin kyseessä ei ole niinkään vaatimus vapaasta poliittisesta keskustelusta kuin ilmaus niistä epäkohdista, joita ilmaisuvapauden väärinkäytön nykyinen kontrollointi aiheuttaa. Jos sensuuri korvattaisiin vastuullisuuslailla, kuinka ankaralla tahansa, niin kaikkien maltillisten ihmisten toivomukset olisi tässä suhteessa varmasti täytetty.

Lopetimme edellisen artikkelin tästä aiheesta varoitukseen siitä, että siinä esitettyä ei pidä soveltaa Suomen sanomalehdistöön. Haluamme uudistaa tämän varoituksen sillä rajoituksella, että arvoisa lukija ei panisi sellaisia sovellutuksia meidän tiliimme. Me nimittäin tulemme eräässä myöhemmässä artikkelissa mielihyvin esittämään erään sovellutuksen, joka saattaa olla vastoin jonkun kuvitelmia. Etukäteen saanemme lausua sen kantamme, jonka päivittäinen kokemuskin vahvistaa, että sitä laajaa kenttää, joka kansakuntamme sivistystasoa ja maamme oloja vastaavasti olisi avoinna sekä sanomalehdistölle että kirjalliselle toiminnalle ylipäänsä, on viljelty liian huonosti.

 

Kuopio

Kevät ei enää ole talven vieraana, vaan emännöi jo taloa. Kummuilla ja notkelmissa lainehtii jo tuore vehreys ja lauhat tuulet saavat aivan vapaasti koristella järvenselkien kuvastimia.

Koivuihin puhkesi lehti jo 7.–9. päivinä kuluvaa kuuta. Viimemainittuna päivänä nähtiin myös ensimmäinen kiuru. Jäät lähtivät pikkujärvistä 5. ja 6. päivä, mutta Kallaveden suuret selät aukenivat vasta 11. päivä. Sade tai kohtuullisen kova tuuli olisi epäilemättä hävittänyt jäät jo viikkoa aiemmin.

Mutta tyyni sää ja kuivuus ovat jatkuneet yhtä itsepintaisina. Maanviljelijä alkaa jo kaihoten katsoa päivittäin muodostuvia sadepilviä: mutta ne häviävät ennen iltaa samoin kuin hänen toiveensakin. Rukiin oraat ovat kuitenkin yhä vihreitä ja hyväkuntoisia. Jatkuva lämmin on karkottanut kylmyyden maastakin niin että kyntäminen sujuu ilman esteitä.

Teatterin viimeiset näytökset tuntuvat osoittavan, että asianomaiset ovat jo väsyneet kaikkeen vaivannäköönsä. Tämä on kyllä ajattelematonta sen jälkeen kun he ovat osoittaneet, että vaivannäkö todella voi tuottaa menestystä. Jopa mielivaltaisuus ja karkea liioittelu, jotka muuten ovat perin tavallisia kiertävässä teatterissa, näyttävät vasta nyt löytäneen paikkansa pienen näyttämön lavalla.

 

–––––––––––––––

Kuopion läpi matkustaneet tietävät, että neljä virstaa kaupungista pohjoiseen on kolme virstaa leveä salmi. Paikka on Suomen sotahistoriasta tuttu Toivolan salmi. Sen ylitys voi olla vaivalloista mihin vuodenaikaan tahansa. Niinpä on tapahtunut että kesällä tuuli on pakottanut suuret lauttaveneet johonkin saareen, jossa kärsimättömät matkustajat ovat saaneet luvan odottaa myrskyn laantumista. Jää taas on pitkälle talveen niin heikkoa, että sitä täytyy vahvistaa siten, että vettä juoksutetaan jään päälle ja se jäätyessään muodostaa kulkijalle sillan, jonka molemmin puolin jää on kulkukelvotonta. Viime talvena runsas lumi taas painoi jäätä niin että vesi nousi lumen alle. Kapealla tiellä kohdattaessa täytyi toisen, joko alistuen tai vastentahtoisesti, astua syvään lumeen ja veteen kapean tien viereen odottamaan toisen osapuolen ohimenoa. Mutta keväisin ja syksyisin tämä salmi on pieni Ahvenanmeri. Silloin sen yli kuljetaan pienillä rautaisin jalaksin varustetuilla veneillä, joita kaksi lujakätistä lautturia väliin vetää jäätä pitkin, väliin ne taas palvelevat varsinaisina veneinä. Viimeisinä päivinä ennen jäiden lähtöä rikottiin uoma, jota pitkin tehtiin osa matkaa, mutta monin paikoin jää oli vielä niin vahvaa, että vene oli jälleen muutettava reeksi. Kuinka eloisan kuvauksen siitä saisikaan joku ranskalainen, ja kuinka pateettisen saksalainen, ja kuinka hämmentävä ja pelottava sellainen matka kumpaisellekin olisikaan? Mutta lautturit pitäisivät varmasti siunauksena, jos näitä kauniita matkoja tehtäisiin muutamia kuukausia eikä muutamia päiviä. Sillä heille nuo päivät tuovat jolleivät kultaa niin ainakin hopeaa.

 

Kannanotto ylioppilastutkinnosta

Siihen, mitä olemme nykyisestä ylioppilastutkinnosta aiemmin sanoneet, lisäämme nyt seuraavan todella ajattelemisen arvoisen ja Suomen oloihin täysin sopivan kannanoton, joka on peräisin herra Boivies’n jo mainitusta kirjasta.

Aiemmin annettiin koko ylioppilastutkinnosta yhteinen todistus, nyt annetaan erillinen todistus jokaisesta alkeisoppilaitoksessa opetettavasta aineesta. Vanha käytäntö oli luultavasti parempi, koska nuorukainen saattoi keskittyä harvempiin aineisiin, nyt hänen täytyy hajottaa voimansa moniaalle. Kun tietoja arvioitiin ensiksi mainitulla tavalla, saattoi odottaa, että jotain tehdään kunnolla. Nyt saadaan vähän kaikesta, mutta kokonaisuudesta ei mitään. Hyvin harvat niistä, jotka ylioppilastutkinnossa prameilevat erittäin korkeilla arvosanoilla monista aineista, täyttävät pitkän päälle ne suuret toiveet, joita heihin tämän loistavan alun jälkeen tieteellisellä uralla asetetaan. Ne taas, jotka ovat keskittäneet voimansa, ovat yleensä pätevämpiä ja jaksavat pisimpään. Se, joka on nuorena vakavissaan paneutunut matematiikkaan ja klassisiin kieliin, kykenee tavallisesti opiskelemaan muitakin aineita, jos on tarvis tai jos tieteellinen kiinnostus niin vaatii ja herättää halun niitä oppia. Pääasia on tiedonrakkauden ylläpito sekä tottumus työntekoon ja järjestelmällisyyteen. Nuoren mielen ei pidä antaa tuntea tyytyväisyyttä ennen kuin opittu on täysin selvää ja perusteellisesti omaksuttu. Tämä päämäärä on paljon tärkeämpi ja enemmän tavoittelemisenarvoinen kuin sellaisen tiedonpaljouden kokoaminen, joka epäselvyytensä ja hajanaisuutensa vuoksi vain painaa mieltä, aiheuttaa varhaisen kyllästymisen ja tukahduttaa kaiken rohkeuden ja aktiivisuuden. Varmaa on, että ylioppilastutkinnon erityistodistukset edistävät sellaista tuhoisaa läksynlukua, jonka seuraukset kestävät koko elämän. Ensin luetaan läksyt tähän kokeeseen, josta monelle tulee heidän korkein päämääränsä, ja kun siitä on jotenkin kunnialla suoriuduttu, pidetään usein jonkin aikaa asiaankuuluvaa taukoa rasittavan työn jälkeen.

Jos ylimääräisiä kokeita otetaan, niin niihin valmistaudutaan samalla tavoin kuin ensimmäiseenkin, yleensä viime hetkellä niin että viimeisin tietovarasto on muistissa juuri loppuinventaarion hetkellä. Kun kaikki kokeet sitten ovat ohi, lopetetaan lukeminenkin, se on nyt turhaa. Jos jotain vielä on mielessä, niin hyvä on, mutta jos pääosa onkin muutaman kuukauden kuluttua unohtunut, niin onhan kuitenkin kerran saanut todistuksen tiedoistaan. Ja juuri sitähän tässä on haettu, se on ainoa mitä tarvitaan. Sen varaan voi sitten rakentaa tulevan etenemisensä ja onnensa.

On luonnollista, että pelkkä muistitieto pääosin aina unohtuu. Mutta jos opinnot on järjestetty kunnollisesti, ne antavat paljon sellaista mikä jää eliniäksi antaen mielelle sekä kyvyn että halun tarpeen tullen paneutua kaikkeen muuhunkin, mikä vain voi olla inhimillisen tiedon kohteena. Nykytilanteessa on kuitenkin yksi taito selviytyä kokeesta ja toinen valmistautua siihen. Lukukauden alussa, varsinkin syksyllä kun useimmat ylioppilaskokelaat tulevat Akatemiaan, ovat vain kaikkein kypsimmät valmiita heti tutkintoon. Useimmat ehtivät ensimmäisen lukukauden loppupuolelle, monet toiselle lukukaudelle ja joskus vieläkin pitemmälle ennen kuin he ovat valmiita–ja jotkut eivät ole sitä koskaan. Tänä aikana he ottavat opetusta joltain vanhemmalta opiskelijalta tai nuorelta maisterilta, joka kirjoittaa paperiarkille tai arkinpuolikkaalle sen, mitä kutakin kuulustelijaa varten on kokeeseen luettava. Tämä käydään sitten yhdessä läpi. Nämä ylimääräiset opettajat voivat etukäteen antaa heille varmuuden ei vain siitä, selviytyvätkö he kokeesta, vaan myöskin kuinka hyvä todistus heidän kustakin aineesta tulee saada. Ja silti, todellista kyvykkyyttä tämä nykyinen yhteenlasku approbaturista laudaturiin kaikkine väliasteineen mittaa kaikkein vähiten. Sitä on arvioitava jotenkin muuten kuin nykyisellä tavalla.

Rohkenemme uskoa, että moni ylioppilastutkinnon tilaa Helsingissä tunteva hämmästyy herra Boivies’n kuvauksen todenmukaisuutta.

 

–––––––––––––––

Emme olleet kiinnittäneet huomiota siihen, että viime numerossa mainittuun tilastoon tutkinnoista tulisi vielä jatkoa. Tämä jatko on nyt luettavissa Borgå Tidningin numerosta 33. Muuan siihen liittyvä huomautus on niin silmiinpistävä, että siitä huomauttaminen on välttämätöntä. Esitetyt johtopäätökset nimittäin paljastavat Porvoon lukion saavan osakseen hieman vähemmän myötämielisyyttä kuin Turun hiippakunnan kouluihin on kohdistettu. Kun nimittäin III taulukon yhteenveto osoittaa, että näiden laitosten oppilaat ovat saaneet mahdollisimman tarkoin saman verran puoltoääniä ylioppilastutkinnossa, hra L. kiittelee Turun hiippakuntaa onnelliseksi, kun sillä on lukio, jossa alemmista kouluista valmistuneet oppilaat voivat kartuttaa tietojaan, mutta ei kuitenkaan valita Porvoon hiippakunnan kovaa osaa, kun sen lukiolaiset joutuvat selviytymään ilman tuollaista täydennysopetuksen laitosta. Emme halua kuitenkaan lukea tätä hra L:lle erityisen suureksi synniksi, pääasiassa siitä hra Boivien edellä esittämästä syystä, ettei puoltoäänien määrää voida pitää luotettavana osoituksena kypsyydestä yliopisto-opintoihin. Selvästi kuitenkin havaitaan, että Turun lukion oppilaat selviytyvät ylioppilastutkinnosta paljon paremmin kuin niin Porvoon kuin Turunkin hiippakunnan muut koulukkaat.

Selittämättömältä tuntuu, että Turun hiippakunnassa koulujen rehtorit saattoivat vielä vuosina 1838–41 myöntää näille koululaisille kelpoisuuden yliopisto-opintoihin. Eräässä kohdassa näiden opiskelijoiden tosin mainitaan tulevan ”Porvoon” hiippakunnasta, mutta tämä on selvästikin painovirhe.

 

Demagogista vehkeilyä

Vasa Tidning, joka ei aina ole langennut erityiseen mielistelyyn toista sukupuolta kohtaan, on nyt ripittänyt tuntojaan oikein perusteellisesti otsikolla ”naisen Voi”. Saima ei kauniiden lukijattariensa – onhan heitä? – vuoksi uskalla toistaa, mitä kaikkien näiden voi-sanojen olisi määrä merkitä. Mutta ripitys ei varmasti osu yhtä kovasti heidän ruusuisiin rumpukalvoihinsa, jos ihanaiset suvaitsevat antaa silmiensä säteillä näihin Saiman huomautuksiin tuosta vuodatuksesta. Seitsemäntoistavuotiaalle se kuuluu näin: ”Voi kunpa saisin suudella sinua”. Kaksikymmenvuotiaalle neidolle sanotaan: ”Nyt olen tyytymätön sinuun”, kaksikymmentäkahdeksanvuotiaalle ”Nyt pelkään sinua”, 40-vuotiaalle: ”Nyt pidän sinusta”. Vuosikymmentä myöhemmin: ”Nyt rakastan sinua”, vielä vuosikymmen eteenpäin: ”Nyt kunnioitan sinua” ja kymmenen vuotta myöhemmin ”Nyt itken ja kaipaan sinua”!

Ajatelkaapa ihanaiset, mihin tämä miessuvun ennenkuulumattoman vallankumouksellinen henki johtaakaan! Sanomalehdet ovat yleisen mielipiteen äänenkannattajia, se on selvästi sanottu Saiman tämän päivän numerossa neljännellä palstalla. No hyvä, miltä tämä yleinen mielipide siteeraamamme artikkelin valossa näyttää? Unohtakaamme se, että joku heistä koskaan ja missään olisi voinut unohtaa, että teidän Voi-sananne saattaa tarkoittaa vain yhtä asiaa. Mutta että teidän viehätysvoimanne kaikkivoipaisuus kielletään lähes kahdenkymmenen eteerisen perhoselämänne vuoden ajan. Että vasta viisissäkymmenissä vakuutetaan: ”Nyt rakastan sinua” Ja se kaikkein ennenkuulumattomin asia, että teitä seitsentoistavuotiaana pyytää vain suudelmaa! – Ei, se menee liian pitkälle. Sehän ei ole vain rikos teidän suloanne kohtaan, vaan se uhkaa ei yhtään vähemmällä kuin tehdä maan jälleen autioksi ja tyhjäksi.

Mutta rauhoittukaa, kauniit neidot! Yleinen mielipide on selvästi tehnyt arvottoman laskelman. Tämä asia on yhtä läpinäkyvä kuin kirkkain kevätilma, se on avoin kuin teidän nöyrä sydämenne. Kuka määrää mielipiteestä? Enemmistö? Hyvä on, Suomessahan on purppurahuulia 40 000 paria enemmän kuin hirvittävää piippua imeviä miehisiä huulia. Vai ylivoimainen kyvykkyys? Onko kukaan asiaa kokenut koskaan kiistänyt että se on teidän hallussanne? Yleisellä mielipiteellä on toki eräs muukin väline kuin kynä.

Onneksi tuo yleisen mielipiteen äänenkannattaja on olemassa ja vielä onnellisempaa on, että se on vapaa kaikesta muusta sensuurista paitsi itsensä harjoittamasta. Kynään nähden sen etuja ovat alkuperäisyys, terävyys ja – nopeus sekä väsymättömyys kaikkien suloisten mielipiteiden levittämisessä teidän kauniskiharaisiin päihinne. Teidän, ihanaiset, täytyy tietää, että tämän liikkuvuuden syy on ollut monien syvällisten tutkimusten kohde. Esimerkiksi Jean Paul katsoo, että tämä mielipidekanava palvelee myös samaa tehtävää kuin puun lehdet, tasaisella värähtelyllään edistää ilmanvaihtoa ja puhdistaa maan ilmakehää. Saman miehen mielestä tästä luonnonmäärityksestä todistaa sekin, että kuuma tee tai kahvi eivät pysty saamaan teidän sointuvaa kieltänne aisoihin, vaan sen vireys päinvastoin vain lisääntyy. – Ja mitä merkitystä on kaikilla maailman kynillä tällaista yleisen mielipiteen äänenkannattajaa vastaan?

Ja mitä muuta näiden kaikkien kynien pitää sitten tehdä kuin kirjoittaa ylös teidän kiltin kielenne käskyjä ja määräyksiä? Vain teidän sukupuolenne ihailtava joustavuus voi selittää sen, että niin kumouksellisia mielipiteitä kuin Vasa Tidningissä lainkaan rohjetaan sanoa. Sellaisen pitää kuitenkin olla vastedes ankarasti kiellettyä. Miehiä kun on helppo vetää nenästä – ja ihanaiset itse tietävät sen parhaiten – eikä kukaan voi vastata siitä, mihin tällainen miehisen mielipiteen vallankumouksellinen muokkaaminen lopulta voisi johtaa. Mieluummin saisi siis voimakas mielipiteenilmaus teidän kauniin sukupuolenne taholta iskeä maahan tuon demagogisen lehden vehkeilyt ja sen myötä kaikki ruman sukupuolen vastalauseet teidän viehätysvoimanne vuosituhansien aikana koeteltuja oikeuksia vastaan. Saima uskaltaa kertoa teille suurena salaisuutena, että hänellä on hyvät syyt pitää monia maamme lehdistä tuon saman demagogisen hengen valtaamina. Siksi ne on lyötävä maahan kaikki, ketään ei saa sääliä – – paitsi Saimaa, joka tällä artikkelillaan on juhlallisesti protestoinut kaikkea osallistumista niiden hirvittäviin juoniin. Saima muistuttaa kainosti siitä, että vain hän ansaitsee sen mahtavan ja kuitenkin niin rakastettavan välineen tuen, joka tuo julki teidän mielipiteitänne. Ja kuka voi hänet silloin tuhota?

 

 

Vertailu