Ulkomaanuutisia

Näissä asioissa Saima on jäänyt yhtä paljon ajastaan jälkeen kuin Kuopioon tulevat postilähetykset. Hän siis muistuttaakin vain asioiden paremman mielessä pysymisen tukemiseksi, ettei Englannista kuulu mitään mieleen painettavaa, että Ranskassa Guizot'n ja k:nien ministeristö on toki voittanut ja saanut haluamansa päätöksen Pariisin linnoittamista vastustavien anomusten hylkäämisestä ja salaiset määrärahat hyväksytyiksi, vaikkakin yhä niukemman enemmistön äänillä edellisiin vuosiin verrattuna, ja kun tämä yhdistetään aivan liian vähäiseen ylivoimaan valtaistuinpuheeseen annetun vastauksen yhteydessä, näyttää siltä, että joku muu saa ilon toimia pääministerinä – tulevaisuudessa ennemmin tai myöhemmin, sillä politiikan tapahtumien ennustaja on vieläkin enemmän sidoksissa kahteen tunnettuun edellytykseen kuin kukaan muu. Muuten niin Itä- kuin Länsi- Euroopassakin riehuu ihastuksen kuumeeksi nimitetty tauti. Espanjassa on nimittäin Kuningatar Kristiina päässyt onnellisesti Madridiin, ja Kreikassa on uusi valtiosääntö saatu täydellisesti valmiiksi. Kummassakin paikassa ihastuksen kuume riehuu valloillaan. Tämä tauti toki kuuluu yleensä nopeasti ohi meneviin vaivoihin, mutta kukaan ei voi vakuuttaa, että toipuminen johtaa parantumiseen. Tanskassa on Thorvaldsenin kuolema vaikuttanut voimakkaammin kuin mikään poliittinen tapahtuma olisi voinut vaikuttaa. Hänen hautajaisensa on vietetty poikkeuksellisin juhlallisuuksin. Osoitukseksi siitä, että nykyaikana osataan arvostaa neron suuruutta, esitämme tuonnempana tässä numerossa kuvauksen tästä tapahtumasta.

Korkeasti kunnioitetulle yleisölle

Sanomalehden ei juuri pitäisi vaivata yleisöään itsensä puolustelemisella, sillä polemiikki, joka ei koske asiaa, on ikävintä maailmassa. Mutta lehtikirjoittajaa ei kai silti voi kieltää puolustautumasta hänen kunniaansa ja mainettaan koskeviin syytöksiin. Ja tällaiselle puolustautumiselle Saiman julkaisija nyt toivoo Lukijan suopeaa huomiota.

Saiman lukijat tietävät, että sanomalehti Åbo Underrättelser ei ole epäröinyt aina vuoden alusta alkaen esittää mainitunlaisia syytöksiä Saimaa kohtaan. Lehti on toistuvasti pannut Saiman kontolle sen virheellisen lausuman, että Å. U. olisi epäillyt merkittävien kirjailijoiden löytymistä Suomesta. Olemme jo aiemmin toistaneet ne Saiman sanat, jotka oletettavasti antoivat aiheen syytöksiin ja jotka kuuluivat näin: ”Turussa pyydetään Finska Budbärarenia kertomaan, miten se on löytänyt merkittäviä kirjailijoita Suomesta.” Samalla selitimme, että nämä sanat eivät sellaista veruketta sisällä. Lukija huomaa, että ne korkeintaan osoittavat hienoista epäilyä sellaisten kirjailijoiden osallistumisesta Finska Budbärarenin toimittamiseen. Tilanne olisi siis se, että Å. U. vaati selvitystä F. B:n ”merkittävistä kirjailijoista” samalla kun se itse tarjosi yleisölle yhtä tunnettuja ”nuoria kirjallisia kykyjä”, joihin myös Saima leikillisesti viittasi. Vielä neljä kuukautta tämän jälkeenkin Å. U. kuitenkin toistaa syytöksiään ilman lisätodisteita ja ilman että se edes yrittäisi kumota Saiman antamaa selitystä.

Julkaisija olisi jättänyt asian jo sikseen siinä toivossa, ettei Å. U. onnistuisi hämäämään Saiman lukijoita. Mutta nyt Å. U. on esittänyt vielä raskaampia syytöksiä. Saiman numeroissa 5–6 julkaistiin nimittäin kertomus otsikolla ”Wariationer på ’Bröllop, Barndop och Begrafning af †:n ”

Kertomus oli lainattu niin kuin otsikon lainausmerkeissä oleva osa ja tekijän nimimerkki osoittavat. Sana Muunnelmat, joka tarkoitti kertomukseen tehtyjä muutoksia, lisäyksiä ja poistoja, oli sitaattimerkkien ulkopuolella viitaten näin Saiman toimitukseen.

Lukija kysynee: miksei ilmoitettu julkaisua, josta kertomuksen perusta oli otettu? Ensinnäkään mikään ei ole sen tavallisempaa kuin ilmoittaa pelkästään kirjoittajan nimi tai nimimerkki. Yhtä tavallista on sanoa ”sen ja sen kirjoittajan mukaan” tai ”vapaasti sen ja sen kirjoittajan mukaan”. Mutta kolmanneksi voimme huomata, ettei myöskään Å. U. ole maininnut kyseisen kirjan nimeä – koska sitä ei voi mainita. Tätä viimeksi mainittua seikkaa Å. U. on nyt käyttänyt erittäin alhaisella tavalla hyväkseen. Toistamme, että tällainen mainitseminen on vallitsevan käytännön mukaan tarpeetonta, tässä tapauksessa se oli lisäksi mahdotonta.

Vaikka Saima on jo kerran selittänyt asian ja kiinnittänyt Å. U:n huomiota otsikkoon, jossa kirjoittajan nimi on näkyvissä ja jossa alkuperäinen nimi on sitaattimerkkien avulla erotettu sanasta ”muunnelmia”, niin Å. U. on silti 10. huhtikuuta julkaissut seuraavan selvityksen ”Muunnelmista Saiman tapaan”.

”Muunnelmiksi sanotaan sitä kun sanomalehden toimittaja julkaisee uudelleen toisen kirjoittamaa tekstiä niin että tilaajat luulevat hänen itsensä sen kirjoittaneen.”

Saiman julkaisija pyytää arvoisaa yleisöä nyt arvioimaan tätä Å. U:n anonyymin toimittajan käyttäytymistä. Kaiken kohtuuden nimissä hän voinee vedota siihen, ettei Saiman tähän asti ole tarvinnut omia vieraita tuotteita yhtään enempää kuin maan muidenkaan lehtien. Lehden julkaisija olisi myöskin voinut toivoa saavansa olla rauhassa yleisönpettämissyytöksiltä. Å. U. tietenkin selittää, ettei se ole sanonut sitä ”petokseksi”. Mutta tällainen kevytmielisyys siltä, joka ilman mitään todisteita syyttää lähimmäistään kirjallisesta varkaudesta, ei riitä poistamaan tällaisen menettelyn ansaitsemaa leimaa. Saiman julkaisija muistuttaa yhä, että nämä ”nuoret kirjalliset kyvyt”, jotka sallivat itselleen tällaisen käytöksen nimeltä mainittua henkilöä kohtaan, kätkeytyvät itse nimettömyyden suojaan ja ovat siten henkilöinä sekä yleisön että lain tuomion tavoittamattomissa.

Alkeisopetus ja yliopistollinen opiskelu:

Näiden kahden asian suhde Ruotsissa

On aina ilahduttavaa nähdä jossakin kansakunnassa elävää kiinnostusta nuorison sivistämiseen. Vaikka mitkä muut seikat hyvänsä osoittaisivat kansakunnan hengen turtumista, niin tämä ainoa seikka riittää todistamaan, että se jaksaa elää vielä kauan. Kun kansakunta hartaasti pyrkii jalostamaan tulevaa sukupolvea, se osoittaa olevansa kyllin voimakas suuntautumaan tuohon tulevaisuuteen. Tällaista pyrkimystä ei voikaan olla olemassa ilman rakkautta yhteiskunnan perustasolla, perheessä. Siten myös Ruotsissa alkeisoppilaitosten ja yliopiston suhteesta nyt käytävä kiista on sikäläisen henkisen elämän kaunein ilmaus neljännesvuosisataan. Sekä asian vakavuuden, todellisen innostuksen että esiin tulleiden rikkaiden ajatusten suhteen tämä kiista on paljon korkeammalla tasolla kuin saman ajanjakson poliittinen liikehdintä. Siksi se lupaa myös näissä asioissa Ruotsin tulevaisuudelle paljon enemmän kuin jälkimmäinen.

Aiheen kiistaan antoi lähinnä Ruotsin yliopiston antama säädös, jonka mukaan myös ylioppilastutkinnossa yhdessä tai useammassa aineessa hylätyt nuorukaiset voisivat jäädä yliopistoon ”preliminäristeinä”, ennakko-opiskelijoina, suorittaakseen tutkintonsa loppuun jälkikäteen. Säädös on ollut voimassa vasta lyhyen aikaa, vuodesta 1840. Tämä yliopiston epäviisas myönnytys on siis nimellisesti avannut sen oppisalit, mutta tosiasiassa se vain vapauttaa kenen tahansa omapäisen pojan koulupakosta. Se on saanut aikaan myös paljon pitemmälle meneviä linjantarkistuksia alkeisoppilaitosten puolella. Tuloksena on luultavasti se, että viimeksi mainitut saavat yksin ratkaista, milloin niiden huostaan uskotut oppilaat ovat kypsiä vapaaseen ja itsenäiseen opiskeluun. Tähän pääsemiseksi on kuitenkin otettava vielä yksi askel eteenpäin niin että sama viranomainen tutkii myös yksityisesti tätä tarkoitusta varten opiskelleiden nuorten tiedot. Näin menetellään useissa Saksan valtioissa. Ainoastaan ne, jotka eivät pyri sen paremmin valtion virkaan kuin akateemiseen oppiarvoonkaan, saisivat kuten tähänkin asti vapaasti osallistua akateemiseen opetukseen.

Ruotsissa on päästy jo näihin vaatimuksiin saakka. Samaan yhteyteen liitetään vaatimus niin yliopiston kuin alkeisoppilaitostenkin kannalta tarpeellisesta uudistuksesta, johon kuuluisi sekin, että hiippakunnan piispojen tai muiden tuomiokapitulin jäsenten, jotka eivät itse ole opettajia, tulisi olla läsnä tätä tutkintoa kontrolloimassa. Asiasta kiinnostuneet lukijat muistavat varmasti, ettei näistä uudistuksista keskustella Ruotsissa ensimmäistä kertaa. Muistaaksemme jo vuonna 1828 asetettiin tarkoitusta varten komitea, johon kuului useita Ruotsin tunnetuimpia tiedemiehiä. Asia nähtiin kuitenkin niin tärkeäksi, että alkeisoppilaitoksissa on toteutettu vain niin sanottua reaaliopetusta tukevia osittaisuudistuksia ja vuodesta 1831 käytössä ollut ylioppilastutkinto on säädetty sekin vain toistaiseksi. On haluttu varovasti odottaa sopivaa hetkeä ja ottaa oppia kokemuksesta, ennen kuin kiirehditään muuttamaan täydellisesti jo kahden vuosisadan ajan hyödyllisiksi havaittuja järjestelyjä, vaikkeivät ne enää kaikin osin vastaakaan uusimman ajan vaatimuksia. Joka neljäs vuosi kokoontuvat koulun omista miehistä koostuvat tutkijalautakunnat ovat tällä välin eli viidentoista vuoden kuluessa antaneet tarkempaa tietoa sekä vanhan järjestelmän todellisista puutteista että jo toteutettujen muutosten onnistumisesta.

Eräs viime vuoden aikana kokoontunut tarkastajakunta antoi välittömän aiheen myös edellä mainittuun kiistaan. Eräs sen jäsen, Rehtori Boivie Upsalan katedraalikoulusta julkaisi vuonna 1843 samassa kaupungissa painetun kirjasen ”Yksityisiä ajatuksia ylioppilastutkinnosta”. Hän saattoi helposti osoittaa, että ennakko-opintoja koskeva ns. preliminäristisäädös on houkutellut oppilaita lähtemään koulusta ennen aikojaan, ja että jo uusi ylioppilastutkinto on vaikuttanut samalla tavalla. Vuonna 1831, ensimmäisenä vuotena uuden tutkinnon käyttöönoton jälkeen, ei yksikään oppilas eronnut katedraalikoulusta ilman ylioppilastodistusta. Mutta sen jälkeen on vuosi vuodelta yhä useampi oppilas eronnut ilman todistusta ja päässyt yliopistoon niin että heitä vuonna 1838 oli 17 kun taas asianmukaisen päästötodistuksen sai yksi ainoa oppilas. Yliopiston tentaattorit ovat lisäksi muutaman tunnin kuulustelun perusteella usein muuttaneet koulun antamia todistuksia, jotka tietenkin perustuvat monivuotiseen oppilaan tietojen ja käytöksen tuntemukseen. Herra Boivie vaatikin painokkaasti, että mikäli alkeisoppilaitosten ei haluta tuhoutuvan kokonaan, on yliopiston jätettävä ylioppilastutkinto niiden asiaksi, kuitenkin asianmukaisesti valvottuna.

Herra Boivien näkemyksiä kannatti kirjoituksessaan ”Ajatuksia ylioppilastutkinnosta ja alkeisoppilaitosten puutteista” myös herra J. A. Hazelius, majuri ja Tukholman yksityisen tulevien upseerien oppilaitoksen johtaja. Hazeliuksen mielestä alkeisoppilaitokset eivät kuitenkaan nykyisellään kykene huolehtimaan tällaisesta kokeesta. Hänen moitteensa nykyistä koulua kohtaan ovat moninaiset, mutta ne kaikki palautuvat siihen, ettei kouluja ole järjestetty Tukholman uuden alkeiskoulun mallin mukaan. Tämä laitos on perustettu eräiden mainitun komitean jäsenten ehdotuksesta kiertävän opetusmenetelmän kokeilemiseksi ja vuoroluvun hyödyllisyyden testaamiseksi oppikoulussa.

Yliopisto puolestaan otti kantaa Boivieta vastaan Frey-lehdessä nimimerkillä –ed– julkaistussa, luultavasti yliopistonapulainen Zedritzin kirjoittamassa arvostelussa samoin kuin kuuluisan E. Friesin artikkelissa ”Muutama sana ylioppilastutkinnosta erityisesti preliminäristiasetuksen kannalta”. Myös tämä kirjoitus on julkaistu Freyssä, numerossa 17. Ensiksi mainittu kirjoitus ei ole kovin merkittävä. Jälkimmäinen sen sijaan esittelee sitä yliopiston konsistorin pöytäkirjaa, johon preliminäristiasetus lähinnä perustuu. Herra Fries puolustaa asetusta ennen muuta sillä, että yliopiston tulee nimensä mukaisesti (Universitas) olla avoinna jokaiselle, joka haluaa nauttia akateemista opetusta. Tämä koskee myös niitä nuorukaisia, jotka harjoittavat jonkin alan erityisopintoja, mutta eivät muilla tieteenaloilla täytä ylioppilastutkinnon vaatimuksia.

Oppinut ja samalla runollisen lämmin luonnontutkija tuntuu tässä jääneen tyhjiin abstraktioihin. Häntä vastaan on oikeutetusti huomautettu, ettei yliopisto ole universitas rerum et personarum [asioista ja henkilöistä koostuva] vaan universitas scientiarum [tieteenaloista]. Esitetyn kaltaiset mielipiteet muuttaisivat yliopiston samalla kertaa kouluksi ja kaikenlaisen omavaltaisuuden pesäksi. Puhuminen erityisopinnoista on nimittäin pelkkä fraasi kun kysymys on tiedoiltaan ja siveelliseltä sivistykseltään epäkypsistä nuorukaisista, joiden sitäpaitsi on sekä ylioppilastutkintoa että muita, tulevilta valtion virkamiehiltä vaadittavia kokeita varten ahkerasti hankittava tietoa mitä moninaisimmilta aloilta.

Näiden heikkojen kumoamisyritysten vastapainoksi Herra Boivien väitteet ja alkeisoppilaitosten vaatimukset saavat voimakasta tukea teologi Fahlcrantzin kirjoituksesta ”Muutama sana yliopiston ja alkeisoppilaitosten suhteesta.” Hän on myös yliopiston konsistorin jäsen, mutta vastusti preliminäristiasetusta. Samaa linjaa edustaa myös lähinnä Hazeliusta vastaan suunnattu anonyymi kirjoitus ”Ruotsin alkeisoppilaitoksista ja niiden parantamisesta”. Vielä on mainittava molempien kirjallisuuslehtien, Intelligensbladetin sekä Studier, Kritiker och Notiser -lehden erittäin ansiokkaat artikkelit, joista myös meidän tietomme mainituista kirjoista ovat peräisin.

Kun alkeisoppilaitosten vaatimukset ovat saaneet näin runsasta ja näin painavaa tukea, voi asiaa pitää jo milteipä ratkaistuna. Kestää tuskin kauan, ennen kuin niihin on suostuttava koko laajuudessaan. Näiden vaatimusten perustelut ovatkin niin vakuuttavat, ettei niitä juuri voi vastustaa. Ylipäänsä alkeisoppilaitosten tulee kai nauttia samaa luottamusta kuin yliopistonkin. Yhtä vähän kuin esim. hovioikeudet, hallintovirastot tai maanmittauskonttori voivat hylätä yliopistosta valmistuneen viranhakijan tiedonnäytettä, ei myöskään yliopisto voi torjua alkeisoppilaitoksesta asianmukaisesti päästötodistuksen saanutta nuorukaista, tai muuttaa hänen todistustaan. Miten voitaisiin ajatella, että joku ylioppilastutkintoa yliopistossa pitävä henkilö saisi muutamassa tunnissa paremman käsityksen kuulusteltavan tiedoista kuin tämän opettaja monivuotisen opetuksen aikana? Mutta jos opettajien on meneteltävä todella tunnontarkasti päästötodistuksia antaessaan, niin oppilaalle ei tule jättää mitään keinoa vapautua koulupakosta ja päästä yliopistoon ilman mainittua todistusta. Sanalla sanoen, jokaisella nuorukaisella tulee yliopistoon päästäkseen olla tämä todistus, on hän nauttinut sitten julkista tai yksityistä opetusta. Alkeisoppilaitosten toiminta lienee jo valvonnassa. Mutta kun on kysymys niiden näin tärkeästä oikeudesta, niin kontrollin tehostaminen olisi kai paikallaan.

Kukaan ei voi olla näkemättä päinvastaisen menettelyn haitallisia seurauksia. Valmistava sivistys muuttuu silloin vain niiden läksyjen osaamiseksi, joita tutkinnon suorittamiseksi vaaditaan. Sekä koulu että lukio muuttuvat vähitellen sellaiseksi muistivoimisteluksi, joka riittää tällaisen päämäärän saavuttamiseen, eikä ymmärryksen ja tahdon sivistämisestä voi enää olla puhettakaan. Yliopisto kalastelee silloin läksynlukijoita ja onnenonkijoita, jotka vain koettavat mahdollisimman nopeasti oppia muut valtion virkaan tarvittavat läksyt, mutta ei vapaaseen ja itsenäiseen yliopisto-opiskeluun kasvatettuja nuorukaisia. Onko alkeisoppilaitosten ja yliopistojen suhde myös Suomessa johtanut tällaisiin seurauksiin ja onko täällä mahdollista uudistaa sitä oikeampaan ja hedelmällisempään suuntaan – siitä seuraavassa kirjoituksessa.

II Alkeisopetus ja yliopisto-opinnot: Niiden suhde Suomessa

[nro 19, 9.5.1844]

On helppo nähdä, että alkeisoppilaitosten ja yliopiston suhde on Suomessa olennaisesti muuttunut entisestään. Tämän havaitsemiseksi tarvitsee vain vilkaista yliopistoon pääsemisestä säädettyjä ehtoja sekä nyttemmin annettuja määräyksiä järjestyksestä, jonka mukaisesti alkeisoppilaitosten on päästettävä oppilaansa yliopistoon. Tiivistäen sanottuna muutos on siinä, että koulun oppiaineita on lisätty nykyajan kirjalliselle sivistykselle asettamien vaatimusten mukaisesti ja valmistavien opintojen oppimäärää lisätty asettamalla lukion siirtymävaiheeksi koulun ja yliopiston väliin. Mutta yliopiston pääsyvaatimuksia on sitä vastoin laskettu selvästi näiden korotettujen vaatimusten alapuolelle. Tilanne on siten sama kuin Ruotsissa, vain sillä erolla, ettei nimitys ”preliminäristi” ole käytössä. Meillä vastaavassa asemassa olevilla nuorukaisilla on myös yhtä vapaa pääsy virkatutkintoihin kuin sen ylioppilastutkinnon suorittaneilla, jota Ruotsin yliopistot kutsuvat täydelliseksi. Joku koettaa ehkä asettaa väitteemme kyseenalaiseksi. Me toteamme silloin vain, että Ruotsissa sellaisen nuorukaisen joka on osoittanut taitavansa vain yhtä kieltä äidinkielen lisäksi, ei katsota suorittaneen täydellistä ylioppilastutkintoa, vaan hän on ja pysyy preliminäristinä. Suomen yliopistossa hän on ylioppilas, täysin pätevä ja valmis alustaviin virkatutkintoihin.

Sitä vastoin maamme lukioista päästötodistuksen saanut nuorukainen hallitsee ainakin kolmea kieltä äidinkielensä lisäksi. Asiaa tuntematon lukija ehkä luulee, että ylioppilastutkinnon vaatimukset ovat muuten vastaavasti korkeampia. Katsotaanpa: Geometriasssa kuusi kirjaa Eukleidesta, Forssellin aritmetiikka, yleinen historia Ekelundin ja Palmbladin oppikirjojen mukaan, maantiede Stenhammarin tai Palmbladin mukaan – kaikki tavallisia koulukursseja, jotka pojan on luettava ennen lukioon pääsemistä. Lisäksi hyvin suoriutuneelta ylioppilaalta vaaditaan teologiaa, kirkkohistoriaa, logiikkaa ja yleistä kielioppia sen verran kuin lahjakkuudeltaan keskiverto nuorukainen kykenee oppimaan kahdessa kuukaudessa. Epäilijöille voimme sanoa: probatum est [on todistettu] ja lisätä samaan todistukseen vedoten, että nykyisessä ylioppilastutkinnossa riittää myös sellainen kielitaito, jonka nuorukainen normaalissa ajassa kykenee yläalkeiskoulussa hankkimaan.

Jos näin on, eikä sitä luullaksemme juuri kiistää voi, niin on toki selvää, että ainakin lukio siirtymävaiheena koulusta yliopistoon on tarpeeton. Erityisiä syitä lukio-opiskeluun voi olla niillä nuorukaisilla, jotka aikovat opettajasäätyyn. Ja jos lukioon hakeutuu muitakin nuoria, niin se johtuu määräysten ulkopuolella tehdyistä toimenpiteistä ja määräykset menettävät näin pian merkityksensä. Yliopiston hallitus on nimittäin määrännyt, että ennen aikojaan koulusta eronnut tai koulusta päästyään lukion suorittamatta jättänyt oppilas voidaan ottaa ylioppilaskokeeseen vasta tietyn pitkähkön määräajan kuluttua. Tämä respiittiaika oli pitkään ensiksi mainitussa tapauksessa kaksi vuotta ja jälkimmäisessä vuosi, kuten myös lukion kesken jättäneille. Nyttemmin odotusta kuitenkin toisinaan pidennetään kolmeen ja kahteen vuoteen. On helppo nähdä, mitä tämä hätäkeino saa aikaan. Se saattaa ehkä pakottaa ne, jotka kerran ovat onnettomuudekseen alkeisoppilaitokseen menneet, siellä oman etunsa vuoksi myös pysymään. Mutta kun kiireiselle onnenonkijalle onkin haittaa siitä, että hänen nimensä on jonkin koulun matrikkelissa, niin hän oppii pian kaihtamaan koulua päästäkseen nauttimaan yksityisoppilaan etuoikeuksista. Jokainen näitä asioita vähänkin tunteva tietää myös, miten koulunsa kesken jättänyt nuorukainen pääsee ylioppilaaksi. Hän viettää mukavasti kotonaan suurimman osan odotusajasta, jolla häntä rangaistaan siksi että hän tyhmyyttään tuli menneeksi julkiseen kouluun. Sitten hän kertaa joten kuten läksynsä, matkustaa Helsinkiin ja nautittuaan kolme, neljä kuukautta ylioppilastutkinnon käytäntöön perehtyneen maisterin opastusta hän on täysikelpoinen ylioppilas.

Yksityisopettajan antaman todistuksen varassa ylioppilaaksi tulevien määrän jatkuva kasvu todistaa myös siitä, etteivät mainitut toimenpiteet ole juuri edistäneet julkisten oppilaitosten käyttöä. Kukaan ei edes tahtone väittää, että ne olisivat jotenkin lisänneet niiden nuorukaisten tietomäärää, jotka ovat väsyneet koulupakkoon ja kiiruhtaneet nauttimaan yksityisoppilaan eduista ainakin vähäisemmän vaivannäön, ellei myöskin nopeamman uralla etenemisen muodossa. Toimenpiteiden puolustukseksi ei voine sanoa muuta kuin että ne olivat hyvää tarkoittava, mutta epäonnistunut yritys poistaa ylioppilastutkinnosta annettujen määräysten aiheuttamia epäkohtia. Ne ovat siten aivan samaa luokkaa kuin Ruotsin preliminäristiasetukset ja niiden seuraukset alkeisoppilaitoksille ovat samanlaiset. Yliopistolle itselleen ne ovat vielä vahingollisempia, kun ylioppilastutkinnon alimmat vaatimukset eivät täällä vastaa edes alkeisoppilaitosten täydellistä oppimäärää.

Ainoa mahdollisuus näyttäisi olevan ylioppilastutkintoa koskevien määräysten muuttaminen. Mutta jos tällä tarkoitetaan vain sitä, että ylioppilastutkinnon vaatimukset tulisi kaikkien kuulusteltavien kohdalla nostaa lukion täydellisen oppimäärän tasolle, niin paljon olisi jo voitettu, mutta paljon jäisi jäljellekin.

Siirtyminen koulusta yliopistoon on ylipäänsä niin tärkeä asia, ettei sitä voida määrätä yhden tutkinnon avulla. Olisihan erittäin mekaanista, jos esim. kelvollisuudesta yhteiskunnallisen virkaan päätettäisiin vain tutkinnon perusteella. Kuulustelu voi osoittaa muistitietojen olemassaolon ja oikein suoritettuna jopa kyvyn yhdistellä ja järjestellä niitä. Se ei kuitenkaan kerro mitään tutkittavan kyvystä soveltaa hankkimaansa tietoa itsenäisesti julkisessa elämässä esiin tuleviin kysymyksiin. Samoin voidaan tavallisessa ylioppilastutkinnossa saada selville, että tutkittavalla on tietty määrä muistitietoa. Jos siinä vaadittaisiin myös kirjallisia esityksiä tutkintoon kuuluvissa aineissa, niin nuorukainen saisi tosin tilaisuuden osoittaa, onko hän todella ymmärtänyt oppimansa. Mutta silloinkaan ei vielä ole selvitetty, onko hän mieleltään ja ajattelultaan niin kypsä, että hän on halukas ja kykenevä vapaaseen ja itsenäiseen opiskeluun. Ja sellaistahan yliopistollisen opiskelun pitäisi joka tapauksessa olla. Opiskelun tulee olla vapaata niin että sitä johtaa vain rakkaus tietämiseen ja sen tulee olla itsenäistä niin ettei se johda vain hyväuskoiseen luulotteluun, vaan omaan harkintaan perustuvaan vakaumukseen. Valitettavasti yliopistot ovat monin paikoin loitontuneet niin kauas tästä niiden tehtävästä, että se voi jonkun korvissa kuulostaa haaveilulta. Mutta se mikä on, ei kumoa sitä, minkä tulee olla.

Jos väittäisimme ainoastaan, että lukion opettaja, joka tuntee tarkoin oppilaidensa tiedot, pystyy myös varmimmin arvioimaan heidän kypsyyttään yliopistollisiin opintoihin, niin se jättäisi vielä tilaa monille vastaväitteille. Luonnollisesti on lähdettävä siitä, että hänen arvionsa on varmempi kuin yliopiston kuulustelijan. Erityisesti tämä pätee silloin kun arviossa on kysymys jostain muusta kuin tiedoista. Edelleen voidaan edellyttää, että arvioiden erilaisuus vähenisi ja väitteiltä yksityisen opetuksen paremmuudesta julkiseen verrattuna menisi pohja, jos kaikilta ylioppilaaksi haluavilta vaadittaisiin lukion kollegion antama kypsyystodistus. Näin vältettäisiin myös se, että itse alkeisoppilaitokset alennetaan vain ylioppilastutkinnossa vaadittujen läksyjen harjoituslaitoksiksi. Sillä tutkintohan ei luonteeltaan ole mitään muuta kuin läksyn kuulustelua, mutta nuorison kasvattamisen julkisessa koulussa tulee olla enemmän kuin pelkkää läksyjenlukua. Sen vuoksi pysymme äskeisessä kannassamme, että kaikilla ylioppilaaksi pyrkivillä tulee olla lukion antama kypsyystodistus. Se on mielestämme alkeisoppilaitosten järkkymättömän ja häiriytymättömän toiminnan välttämätön ehto.

Mutta emme silti pidä lukionopettajan todistusta ratkaisevana arvioitaessa nuorukaisen kypsyyttä yliopistoon. Pätevä todiste voi olla ainoastaan se, että nuorukainen on kunnollisesti suorittanut valtion julkisten oppilaitosten oppimäärän. Mitä hyötyä niistä muuten olisikaan, elleivät ne sinänsä antaisi valtiolle takeita siitä, että niissä annetaan nuorisolle niiden tarkoituksen kannalta tyydyttävää opetusta? Jo niiden oppimäärät tai opetusmenetelmät tulee määrätä niin, ettei päämäärä, nuorukaisen kypsyys yliopisto-opintoihin voi jäädä saavuttamatta, jos molempia vain tarkoin noudatetaan. Erinomainen opettaja saa tietysti paljon aikaan. Mutta kukaan ei olisi erinomainen, jos sellaisia olisi kaikkialla, ja sen vuoksi oppilaitos tuleekin järjestää niin, ettei sen päämäärä jää saavuttamatta vähemmänkään erinomaisen opettajan myötävaikutuksella.

Kaikki riippuu siis siitä, että alkeisoppilaitoksille määrättyä järjestystä tarkoin noudatetaan ja että niiden opettajat tarkoin täyttävät velvollisuutensa. Emme halua väittää, että niiden kontrollointi nykyisellään on riittävää. Kaikkialla on todettu opetuslaitoksen olevan nykyään niin tärkeä asia, että se tarvitsee oman keskusvirastonsa. Monissa Saksan valtioissa sellainen jo on. Preussissa on joka maakunnassa oma hallintoa ja valvontaa hoitava koulukollegio, minkä lisäksi piispat ja superintendentit valvovat uskonnonopetusta. Mutta tämän puolen mahdollisia puutteita ei korvata sillä, että yliopistolle annetaan oikeus hylätä lukion päästötodistuksen saaneita nuorukaisia. Se voi johtaa ainoastaan alkeisoppilaitosten työn vähättelemiseen. Kuten jo sanoimme, se johtaisi siihen, että alkeisoppilaitokset opettaisivat vain niitä läksyjä, joita ylioppilastutkinnossa kulloinkin vaaditaan. Opettajan toiminta perustuisi näin johonkin muuhun kuin säädettyyn järjestykseen ja sen henkeen. Tällainen oikeus merkitsee myös, (kuten Fries ja Fahlcrantz ovat mainituissa kirjoissaan yhtäpitävästi todenneet) suurinta mahdollista vääryyttä hylättyä nuorukaista ja hänen holhoojaansa kohtaan. Nuorukainen nimittäin ilmoittautuu kypsäksi yliopistoon valtion julkisen oppilaitoksensa kautta antamilla takuilla. Ja tällaisten takeiden tulee antaa hänelle sellainen varmuus kuin ylipäänsä koskaan voidaan saavuttaa.

Yhtä vähän hyötyä alkeisoppilaitoksille on siitä, että lukioiden antamia todistuksia muutetaan, alennetaan tai korotetaan. Jo mainittujen syiden lisäksi sitä vastaan puhuu se, että tällainen menettely on lukion opettajien arvovallan tarpeetonta alentamista. Sanomme tarpeetonta, sillä on vaikea ymmärtää, mihin yliopistoon päästetyt oikeastaan tarvitsevat erilaisia todistuksia. Näyttää riittävältä, että heidät julistetaan kypsiksi yliopistoon? Ainakin ylioppilastutkinnossa annettavat niin kutsutut äänet auttavat vain läksynlukijoiden kasvattamisessa, ja kaikki tämä vailla mitään hyötyä, sillä erilaisesta äänimäärästä ei seuraa mitään. Jos sitä paitsi tiedämme, että joissakin aineissa ääniä voi kerätä milteipä yhtä monen päivän opiskelulla kuin toisessa aineessa tarvitaan vuosia, niin tällaista arvostelua on pidettävä merkityksettömänä.

Tähän sanotaan tietenkin, että jollei minkäänlaista ylioppilastutkintoa ole, niin pitääkö lukioiden kypsyystodistukset jättää kaiken kontrollin ulkopuolelle? Ruotsissa on ehdotettu, että lukioiden päästötutkinnossa pitäisi olla läsnä tehtävään valittuja, taitavia pappismiehiä tai muita henkilöitä, joilla olisi yhdessä opettajien kanssa valta päättää kokeen tuloksesta. Sopivammalta tuntuisi säilyttää kontrolloiva ylioppilastutkinto yliopistossa, mutta niin ettei kuulustelijoilla olisi oikeutta hylätä kuulusteltavaa. Sen sijaan heillä olisi velvollisuus ilmoittaa, mikäli tämän tiedot katsottaisiin riittämättömiksi. Kenelle, kysytään nyt. Lukio- ja koulujärjestyksen mukaan ei ole muuta auktoriteettia, jolle tällainen ilmoitus tehtäisiin, kuin piispat tai ehkä mieluummin keisarillisen senaatin talousosasto, joka nyttemmin on korkein auktoriteetti myös alkeisoppilaitosten oppimääristä ja lukujärjestyksestä määrättäessä. Jos tällainen ilmoitus johtaisi toimenpiteisiin todistuksen antanutta rehtoria vastaan ja hänet kutsuttaisiin yhdessä yliopiston tentaattorien kanssa tarkoitusta varten nimetyn lautakunnan eteen pitämään uutta koetta tällaisille oppilaille, niin tehokkaampaa kontrollikeinoa tuskin voisi olla. Voisi tietenkin sattua, että tällaisesta ilmoituksesta seuraavat ikävyydet saisivat tutkijan luopumaan sen tekemisestä. Mutta vaikkei ilmoitusta tehtäisikään yhtä helposti kuin kokeita nykyään hylätään tai todistuksia muutetaan, niin siinä ei vielä mitään menetettäisi. Voitaneen olettaa yliopiston opettajien siinä määrin ajattelevan yliopiston etua, että tällainen ilmoitus tehtäisiin silloin kun siihen todellista tarvetta on.

Lopetamme tämän kirjoituksen nöyrään huomautukseen, että juuri nyt, alkeisoppilaitoksia uudistettaessa, on erittäin tärkeää järjestää myös niiden suhde yliopistoon niin, ettei heti revitä kaikkea sitä mitä nyt innolla koetetaan rakentaa. Niin kauan kuin yliopiston ja alkeisoppilaitosten suhde on nykyisellään, jäävät kaikki parannukset viime mainittujen organisoinnissa jokseenkin hyödyttömiksi.

Kuopio

Kaupungissa on vieraillut toht. Lönnrot ja viipynyt täällä melkein kaksi viikkoa. Hänen nimensä maineikkuus on tänä päivänäkin monelle paikkakuntalaiselle todellinen uutinen. Toht. Lönnrot on matkalla Helsinkiin, mistä hän jatkanee Viroon tutkiakseen siellä lähemmin viron kieltä. Suomen kielen sanakirjaan, jonka laatimista varten L. on saanut virkavapautta, sisällytetään nimittäin myös lapin-, viron- ja tšuudinkielisiä synonyymejä. Hra Castrén tutkii parhaillaan muita samansukuisia kieliä, ja hänen niitä tarkastelevien töidensä rinnalla tämä hanke avaa Euroopan kielentutkijoiden tiedonhalulle aivan uuden kentän. – Täällä Kuopiossa toivotaan, että maan kielentutkijoiden joukosta löytyisi joku, joka on omistautunut tutkimaan uudemman kielitieteen merkittävintä alaa, indogermaanisia [= indoeurooppalaisia] kieliä koskevaa kirjallisuutta, jotta hän voisi sen rikkauden turvin ryhtyä niihin kieliopillisiin tutkimuksiin, joiden mahdollisuudet avautuvat suomensukuisen kielikunnan piirissä. Muussa tapauksessa joku uuttera saksalainen kerää kunnian niistä löydöistä, joihin nämä tutkimukset väistämättä johtavat.

Kööpenhaminasta kerrotaan Thorvaldsenin hautajaisista

Koko pääkaupunki oli valmistautunut osallistumaan kansalliseen surujuhlaan; kaikki päivän työt oli keskeytetty, kaikki käsityöläiset pitivät lepopäivän, pörssi oli suljettu, virastoilla ja kouluilla oli vapaapäivä. Professori Clausenin lyhyen puheen jälkeen hautajaissaatto lähti Charlottenborgista (kuninkaallisesta linnasta, jossa taiteilija oli asunut) Kruununprinssin johdolla; arkkua kantoi 40 taiteilijaa; sen kannelle oli sijoitettu Thorvaldsenin veistämä pieni omakuva runsaan kukkakoristelun keskelle; Kuningatar oli sitonut yhden seppeleistä, toisen, joka oli valmistettu hopeakukista, jättivät useiden koulujen oppilaat; tuoreen palmunlehden ja laakerinoksan välissä nähtiin arkun kannella myös taltta, josta oli taiteilijoiden kuninkaan kädessä tullut niin mahtava valtikka. Saattoon liittyi matkan varrella joukko korporaatioita, mm. 800 ylioppilasta ja kaikki käsityöläisammattikunnat, niin että kaikkiaan siinä oli 4 000–5 000 henkeä. Kahden tunnin kuluttua hautajaissaatto saapui Vor Frue -kirkkoon (Kööpenhaminan juhlavimpaan kirkkoon, jota koristavat Thorvaldsenin marmoriveistokset Kristuksesta ja kahdestatoista apostolista). Kirkon ovella Kuningas liittyi saattoväkeen ja asettui sitten paikalleen seurakunnan keskelle Kuningattaren, Kruununprinsessan ja useiden muiden Kuningashuoneen jäsenten rinnalle. Kun Hartmannin ihana surumarssi oli vaiennut, kuultiin Oehlenschlägerin kirjoittama ja Gläserin säveltämä kantaatti. Sen jälkeen tuomiorovasti Tryde piti siunauspuheen. Lopuksi ylioppilaskuoro lauloi Andersenin sanoittaman laulun, johon Hartmann oli säveltänyt hyvin erikoislaatuisen ja vaikuttavan sävelmän. Juhlallisuuksien päätyttyä kirkko oli lopun päivää avoinna yleisölle.

Ja näiden juhlallisuuksien kohteena oli syntyperältään vaatimaton, vain nerou­den aateliin kuulunut mies!