Ulkomailta

Ruotsista ilmoitetaan, että Kuninkaan sairaus jatkuu ja että kruununprinssi edustaa edelleen hallitusta aina toukokuun ensimmäiseen päivään saakka. Espanjan kapina jatkuu ja samaan aikaan on myös Portugalissa puhjennut levottomuuksia. Molemmissa maissa on ryhdytty tiukkoihin toimenpiteisiin, Espanjassa jopa teloituksiin. Tilanne pakotti siis uuden hallituksen pian luopumaan alussa noudattamastaan maltillisuudesta. Se on epätoivoinen yritys epätoivoisessa tilanteessa. Mutta harvemmin sellaisen yrityksen on nähty kantavan hedelmää. – Irlanti. Jury on julistanut O’Connelin ja muut hänen kanssaan syytetyt syyllisiksi. Tätä voidaan tosin pitää samantekevänä sillä perusteella, että irlantilaisilla ei ole mitään laillisia keinoja onnettoman asemansa parantamiseksi. Englannin ylähuoneessa on jälleen keskusteltu tästä asiasta ilman seurauksia. – John Russellin alahuoneessa asiasta tekemä aloite saanee saman kohtalon. O’Connell, joka tuomiota odotellessaan on ottanut paikkansa alahuoneessa, voi jälleen olla todistamassa tätä välinpitämättömyyttä hänen isänmaansa kohtalosta. Hän varmaankin pitää kiinni ilmaisemastaan kannasta, että yhden miespolven aika on kansakunnan historiassa merkityksettömän lyhyt. Ja kuitenkin on miespolvia, joiden rinnalla vuosisadat ovat merkityksettömiä.

–––––––––––––––

Saiman lukijat saavat kiittää Borgå Tidningiä Saiman 8. numeroa koskevasta oikaisusta. Tuossa numerossahan Raamattuseura ja Evankelinen seura yhdistetään jollakin tavalla paitsi Hällströmin ja Tengströmin myös Porthanin ja Franzénin nimiin. Tämä lapsus calami [kynän lipsahdus], joka johtui luultavasti siitä, että tuossa kirjoituksessa puhutaan kahdesta noiden nimien välityksellä toisiinsa sangen läheisesti liittyneestä peräkkäisestä ajanjaksosta, ilmaissee joka tapauksessa sen ajatuksen, että mainitut seurat samoin kuin Talousseura ovat kokeneet nykyistä parempia aikoja. Oikaisusta on silti syytä olla kiitollinen, ja täten siitä esitetään nöyrä kiitos.

–––––––––––––––

Ruotsin hallitus on äskettäin myöntänyt varoja lapinkielisen aapisen uuden painoksen painattamiseen sekä rovasti Laestadiuksen laatiman lapinkielisen ”raamatunhistorian” painatukseen ja sidontaan. Sopimalla painatustehtävän saaneen kirjanpainajan kanssa voitaisiin hankkia edullisella hinnalla painos näistä teoksista, joista viimeksi mainittu olisi varmaankin arvokas lahja Suomenkin kovaosaisille lappalaisille. Eikö jokin uskonnollisista järjestöistä voisi tarttua tilaisuuteen?

–––––––––––––––

Useat sanomalehdet ovat poimineet tullihallituksen vuoden 1843 vuosikertomuksesta tiedon, että vuoden tullitulot ovat nousseet hieman yli 800 000 hopearuplaan eli 99 779 ruplaa suuremmiksi kuin vuonna 1842. Tämä kasvu perustunee suurimmaksi osaksi valvonnan tiukentumiseen eikä niinkään kauppavaihdon kasvuun. Tiedetäänhän sangen hyvin, miten epäedullisia ulkomaankaupalle suhdanteet ovat kumpanakin viimeksi kuluneena vuotena olleet. Laivanvarustajat ovat olleet sangen suurissa vaikeuksissa yrittäessään hankkia lasteja laivoilleen, ja moni katsoi parhaaksi pitää ne riisuttuina koko viime kesän. Hyvin perustein voidaan siis olettaa tullitulojen kasvavan edullisemmissa oloissa vielä suuremmiksi. Erityisen ilahduttavaa on havaita, että vientitulleja on peritty vain 69 000 ruplaa, mutta tuonnista on maksettu tullimaksuja 715 000. Emme nimittäin tämän perusteella päättele viennin jääneen pahasti alakynteen, koska sen on aina katettava tuonnin arvo, vaan se osoittaa, että vientiä verotetaan paljon kevyemmin kuin tuontia. Ja tämä näyttää vastaavan hyvän kauppapolitiikan vaatimuksia. Kunpa vain olot muuten johtaisivat tuontitullin käyttämiseen kotimaisen tuotannon edistämiskeinona.

–––––––––––––––

Maamiehen Ystävä on menestynyt kohtalaisen hyvin. Rahvaalle tarkoitetulla sanomalehdellä on se etu, että siitä on todellista hyötyä. Muilta lehdiltämme tämä etu puuttuu. Tämä seikka näyttää rohkaisseen joitakuita lähettämään lehteen kirjoituksiaan. Toimitus on jo saanut sellaisia – muttei ainuttakaan varsinaisesti opettavaa ja rahvaalle kirjoitettua.

–––––––––––––––

Kuopio saa näinä onnellisina aikoina kuulla vain ilahduttavia uutisia. Useimmat lukijamme ovatkin varmaan Helsingfors Tidningarista huomanneet, että suurta kanavatyötä varten asetettu komitea on saanut kustannusarvionsa valmiiksi ja jättää nyt ehdotuksensa Hänen keisarillisen Majesteettinsa korkeasti ratkaistavaksi. Toivomme vain, että koko muukin maa olisi ottanut tämän tiedon vastaan yhtä kiinnostuneena kuin Itä-Suomi, jota se toki ensi sijassa koskee. Siihen olisi meidän mielestämme erittäin hyvät syyt, koska hanke epäilemättä tulee suuresti vaikuttamaan koko Suomen hyvinvointiin. Jos jotakin hanketta voidaan kutsua kansalliseksi, niin tätä, joka avaa maan sisäosiin sellaiset kulkuyhteydet, ettei vastaavia kai missään Euroopassa saataisi yhdellä kanavalla aikaan. Mutta tähän asiaan palaamme aikanaan.

Täällä Kuopiossa voidaan pitää myös talvea voitettuna kun ankara kylmyys on nyt hellittänyt. Yksikään lämpömittari ei sen aikana ole näyttänyt enempää kuin –37 astetta celciusta ja pystyimme yksistään kirjapainossa laskemaan pakkasta olleen jonkin verran yli 40 astetta. Mutta taivaassa on kai näyttänyt siltä, ettei Kuopiossa ole tarpeeksi vuokralaisia ja kaksi viimeksi kulunutta viikkoa ovatkin lähes päivittäin siunanneet seutua uudella lumella. Vanha kansa uskoo, että tarvitaan aikamoinen kimppu auringonsäteitä, ennen kuin tämä lumi taas vaihtuu sulaksi vedeksi. Me voimme omasta puolestamme vain toivoa saavamme vielä juhannusaattona herättää kollegamme lumipalloilla.

Käynti Rigillä

Rigi on maailmankuulu, sillä se sijaitsee Sveitsissä ja näköala sen huipulta on koko maan laajin.

Olin yöpynyt pienessä Zugin kaupungissa toivoen kerran saavuttavani nämä lumipeitteiset jättiläiset. Olin katsellut niitä palavasti kaivaten jo Schwabenissa, jonne ne erään toukokuisen aamun säteissä loistivat kullan ja purppuranhohteisina. Niiden uljas nousu pilvien yläpuolelle, joihin ne helposti sekoittaa, ja kimmeltävä valaistus siirtävät ne jonnekin epämääräiseen kaukaisuuteen. Sinne tänne sirottuneet tummat, lumettomat läikät taas muodostavat ikään kuin ulkonevia tasankoja, jotka näyttävät olevan niin lähellä että luulisi helposti havaitsevansa jokaisen liikkuvan kohteen, jos siellä sellaisia sattuisi olemaan. Luullakseni juuri tämä kaksinaisuus, läheisyys ja kaukaisuus yhtäaikaa, tekee vuorten näkemisen niin mystiseksi. Näennäisesti tämä näky rikkoo myös kaikkia optiikan sääntöjä ja on ehkä siksi niin fantastinen. Ihmeellisyyttä lisää melkoisesti se, että välimatkaa on kuitenkin 10–12 ruotsin peninkulmaa.

Olin hiukan väsynyt edellisten päivien vaelluksista, jotka olivat ensimmäiset puoleen vuoteen. Heitin silti repun kiireesti selkään, käväisin vielä kerran parvekkeella vahvistamassa itseäni tuon houkuttelevan vuorimaailman katselulla, ja niin lähdin Arthiin vievälle tielle. Eräs nuori saksalainen, joka oli minun lisäkseni paikan ainoa vieras, lähti samaan suuntaan ja sovimme pian reilusta matkatoveruudesta. Hän oli riuska kävelijä, mutta sillä kertaa hän kulki niin sanotusti hiukan liian ahtaissa kengissä, joita minä ennen eroamme vain hiukan kykenin avartamaan. Tien varrella emme nähneet mitään erityisen kaunista, mutta se kiemurteli silti miellyttävästi Zug-järven rantaa pitkin, puiden ja vierellämme kohoavien vuorten varjostamana. Oli sunnuntai. Kansa kulki siistinä kirkkoon Zugissa ja hiukan myöhemmin Arthissa kirkosta pois. Pukeutumisessa ei vielä ollut mitään erityisen silmiinpistävää lukuun ottamatta naimisissa olevien naisten tärkättyjä valkoisia päähineitä sekä joitakuita paimenhattuja viehättävästi kallellaan tyttöjen pitkien palmikoiden päällä. Niitä koristivat – kukapa uskoisi – silkkinauhat ja tekokukat.

Arth sijaitsee Rigin juurella. Tuo vihreän verhoama vuori näkyi hyvin jo Zugin toiselta puolelta. Aivan juureltakin se näytti yhdeltä ainoalta suurelta kukkulalta. Halusimme mahdollisimman pian katsella maailmaa sen eteläpuolella, mutta keskipäivän aurinko paistoi kuumasti ja katsoimme parhaaksi aloittaa kiipeämisen vasta myöhemmin. Oikeaa käsivarttani kirveli yhä eilisen jäljiltä. Olin ylittänyt Albisin ja kohtisuoraan vuorenseinämään osuvat auringonsäteet polttivat aivan sietämättömästi niin kauan kuin kieltäydyin pitämästä takkia päälläni. Kaiken tämän vuoksi käännyimmekin Goldauhun.

Goldau on – ei, vaan oli – kylä, sillä nyt sen vanhoilla raunioilla on kaksi majataloa ja kirkko. Goldaun lähellä oli kaksi muuta kylää, Ober ja Nieder Busingen ja vähän matkan päässä neljäs, Lovertz, josta on jäljellä kolme tai neljä taloa. Rigiltä itään sijaitseva laakso, jossa nämä kylät sijaitsivat ja joka ennen oli niin hymyilevä pienine mutta rikkaine puutarhoineen, peltotilkkuineen ja kukkasniittyineen, on nyt sorakasojen ja valtavien kivilohkareiden täyttämää erämaata.

Pohjoisessa laakson sulkee 5 000 jalan korkuinen Rossberg ja vastakkaisella puolella pari matalampaa vuorta. Idässä se loppuu pieneen järveen, jonka rannalla sijaitsee Lovertz ja joka tässä kohtaa on Zugin ja Schwytzin kantonien raja. Syksy 1805 oli ollut tavattoman sateinen, varsinkin syyskuun alkupuolella. Laaksoa kohti tasaisesti viettävällä Rossbergillä, jota peittivät rikkaat laitumet, pienet metsiköt ja yksittäiset majat, oli jo pari kertaa huomattu maan vavahtelevan ja kuultu kumeita, huokailevia ääniä vuoren sisältä. Asiasta kerrottiin alhaalla laaksossa. Mutta sen rauhalliset asukkaat arvelivat pahojen henkien vain elämöivän ja hypistelivät rukousnauhaansa hiukan entistä hartaammin synkän syysillan koittaessa ja vesperkellojen äänen sammuessa laaksoon. Niin tuli syyskuun viidestoista. Karja oli jo tuotu alas vuorelta ja päästettiin kuten tavallista laiduntamaan laakson niityille. Kansa hajaantui keräämään satoa saksanpähkinäpuista. Kaikki oli hiljaista, laakso ja järvi kylpivät auringonsäteissä, jotka nyt ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon pilkistivät jakaantuneiden sadepilvien lomasta. Muttei kestänyt kauan, kun pilvet taas sulkeutuivat ja valuivat maahan rankkoina sadekuuroina. Niitä kesti noin kaksi tuntia. Sitten kuului äkkiä kauhistuttava jyrinä, jonka vuoren kaiku toisti tuhatkertaisena. Arthin asukkaat ryntäsivät kauhuissaan vapisevista taloistaan, pois koko pienestä kaupungista. Ja katsoessaan Goldauhun päin he näkivät vain edellä kuvatun erämaan ja tomupilviä, joita tuuli kuljetti järvelle päin. Kaikki oli taas hiljaista. Yksikään sadoista karjankelloista ei kilkattanut, yhtään ihmishahmoa ei näkynyt, ainuttakaan ääntä ei kuulunut. He nukkuivat kaikki, lähes neljäsataa miestä, naista ja lasta hirvittävän maanvyöryn alla.

Rossberg seisoi kylmänä hävitystä katsellen. Jatkuva sade oli irrottanut koko maankuoren kiinteästä vuoriperustastaan. Ylemmät kerrokset painoivat vuoren juurella olevia. Sateen liottamina nämä antoivat lopulta periksi, kohosivat ylemmäs ja kun koko maamassa alkoi vyöryä alas, ne syöksyivät kerros kerroksen perään onnettomaan laaksoon, aina vastakkaisten vuorten rinteille saakka. Kaikki tapahtui hurjaa vauhtia. Viidessä minuutissa oli hävitystyö suoritettu.

Kolmekymmentäkuusi vuotta oli kulunut, mutta surua ei voinut välttää näiden elävältä haudattujen hautojen yli kulkiessaan. Nykyhetken huolet vaativat kuitenkin aina oman huomionsa, me söimme päivällistä ja valmistauduimme vuoriretkeemme lepäilemällä mukavasti. Lähdimme liikkeelle auringon laskeuduttua niin alas länteen, että saatoimme kiivetä itärinnettä varjossa. Heti meidät ympäröi joukko läheisten majojen poikia, jotka kilvan pyysivät saada kantaa reppujamme. Melkein hävetti sälyttää niitä noin nuorille hartioille, mutta he halusivat ansiota ja niin valitsimme kaksi veljestä. Jaloissaan heillä oli kopisevat puukengät korkeine, naulavahvisteisine korkoineen. Olin aina ihmetellyt Taalainmaan rahvaan jalkineiden luonnottomuutta. Täällä näin, kuinka käytännölliset korkeat korot ovat vuorilla kuljettaessa. Ne nimittäin auttavat myös laskeutumisessa leikkaamalla terävästi jyrkkään polkuun ja antavat jalalle tukea, koska laskeutuminen muuten on hankalampaa kuin kiipeäminen.

En ollut koskaan noussut 3 000 jalkaa muita ympärillä olevia ihmislapsia korkeammalle, ja vielä hitaasti kiiveten. Nyt meillä oli edessämme jyrkkä nousu, noin 4 200 jalkaa yhden Ruotsin peninkulman mittaisella matkalla. Tällaisia vaelluksia nimittäin tarjosi vihanta Rigin kukkula, jolta hämmästyksekseni löysin joukon laaksoja, tasankoja ja pieniä vuoria, jotka sinänsä ovat jo korkeampia kuin yksikään Suomen vuori. Pienet kantajamme, toinen kaksitoistavuotias, toinen kymmenen, mennä ravasivat niin reippaasti että meillä oli vaikeuksia pysyä perässä. Jälkimmäinen saatiin vain vaivoin edes hetkeksi luovuttamaan reppunsa. Levähdimme puolimatkassa ja nautimme kaikki viiniä ja leipää kolmen majatalon ympäröimässä kapusiiniluostarissa, jossa oli kolme munkkia. Siitä huolimatta väsyin niin että minun täytyi levätä useita kertoja viimeisten 500 jalan matkalla Staffelin majataloon, josta oli vuoren huipulle vielä 400 jalkaa. Herrat suvaitsevat hymyillä? Myös allekirjoittanut otti saman vapauden muutamaa päivää myöhemmin noustuaan paljon korkeammille vuorille. Mutta olkaa hyvä ja yrittäkää ensimmäisen kerran neljäätuhatta jalkaa! – Alhaalla paistoi vielä aurinko, täällä ylhäällä ei. Tänne kerääntyi raskaita, kylmiä usvapilviä, jotka myrskynnopeudella kulkivat kaakosta vuoren yli laaksoon. Niiden näki todellakin putoavan niin kuin minkä tahansa painavan aineen. Sinä iltana näköala oli siis täysin peitossa.

Mutta seuraavana aamuna ennen auringonnousua olimme jo huipulla, 5 559 jalkaa merenpinnan yläpuolella, juuri silloin kun aurinko kohosi Glamer-vuorten yläpuolelle. Sankat pilvimassat vain vähän matkaa alapuolellamme peittivät kaiken vuorta ympäröivän läpitunkemattomaan verhoon. Mutta itse pilvimeri tarjosi mitä ihanimman näyn. Sen aallot vyöryivät toistensa yli kuin hienoksi karstatut puuvillatukot auringon valaessa niille hopeanhohdetta, jossa siellä täällä näkyi hentoa punerrusta tai pieni kultainen häivä. Tätä vaihtelevaa hohdetta ja vyöryvää liikettä ei väsynyt katselemaan, vaikka katsetta houkuttelivat toiset ihanuudet, pilvimerestä ylpeinä kohoavat, aamuauringon värittämät toisen alppiketjun lumiset huiput.

Vähitellen pilvimereen repesi aukkoja, joista näkyi jokin siintävä järvi, kirjava kaupunki tai viljava maalaismaisema. Oli ihmeellisen fantastista täältä pilvien esiripun takaa katsella, ei avaruuden kuollutta sineä, vaan maan muodoltaan, väreiltään ja tarkoitukseltaan muuttuvia kohteita. Siinä todellakin unohti, että itsekin sai vielä tallata jaloillaan samaa maata. Aukot suurenivat kaiken aikaa, yksittäiset näkymät sulautuivat yhteen ja muuttuivat kokonaiseksi suureksi maisemaksi, kunnes koko pilvimeri 10–11 aikoihin aamupäivällä oli hävinnyt ties minne. Silmien edessä oli yksi suunnaton kartta, jonka oli vähitellen nähnyt katseltavakseen muodostuvan.

Etelässä ja kaakossa levittäytyi ikuisen lumen peittämä majesteetillinen vuorimaailma. Se näytti olevan niin lähellä, että 6–7 peninkulman matka lähimpiin vuoriin tuntui korkeintaan yhtä monelta virstalta. Erimuotoisten vuorimassojen yläpuolelle kohosivat myös ensimmäisen, suurimman alppiketjun huiput vähintään 12 peninkulman päässä. Alppien maantieteeseen perehtynyt saattoi nyt nähdä kaikki niiden kuuluisuudet. Muilla ilmansuunnilla levittäytyi järvien, metsien, niittyjen, peltojen, kaupunkien, kylien ja kirkkojen muodostama maisema silmien eteen kuin ihanasti piirretty kartta. Siinä näkyivät kokonaan Zugin, Luzernin, Aargaun ja Solothurnin kantonit sekä osia Schwytzistä, Urista, Unterwaldenista, Bernistä, Baselista, Zürichistä, S:t Gallenista ja Glarusista. Aivan vuoren juurella on toisaalla Vierwaldstädter-järvi, toisaalla Zug-järvi, jonka vesi on yhtä ihanan sininen kuin Reinin sen lähtiessä Boden-järvestä. Näiden järvien läheisyydessä ovat Zugin, Arthin, Kussnachtin ja Luzernin kaupungit. Etelässä näkyi Unterwaldeniin kuuluva Stanz ja pohjoisessa häämöttivät Zürichin ympäristön monet maatalot. Lisäksi näkyivät Sempacher-, Halwyler-, Baldeker-, Egeri- ja Lovertz-järvet sekä osa Zürichin järvestä. Lukemattomat olivat ne kylät ja yksittäiset asunnot, ihmisten hairahdusten ja murheiden kätköpaikat, jotka kartan lähimmässä osassa saattoi nähdä. Kauempana kiemurtelevat tiet johtivat katseen siintävään kaukaisuuteen, jossa kaikki häipyy ja vain kirkasta taivasta vasten näkee Saksan Schwartzwaldin ja Ranskan Jura-vuorten aaltomaiset ääriviivat yli kuudentoista Ruotsin peninkulman päässä.

On vaikea erota tästä näystä, joka varmasti on maailman rikkaimpia. Mutta lukija ei voi nähdä sen rikkautta ja se on liian suuri yksityiskohtaisesti kuvattavaksi. Laskeutuessamme meitä sitä paitsi odottaa hirvittävä katastrofi, joka opettaa itse kutakin vaeltamaan varovasti Rigillä ja etenkin avioliiton vaarallisella polulla.

II [nro 12, 21.3.1844]

Oli vaikeaa erota tuosta ihanasta taulusta. Sen suunnaton koko ja sitä elävöittävien kohteiden vaihtuva moninaisuus tekivät sen katselemisesta tutkimusta. Mutta joidenkin kulkijoiden vaellusta ja lepoa eivät määrää niinkään omat halut ja mieltymykset kuin eräs pieni merkityksetön matkakumppani – lompakko.

Lähdimme alas kohti Weggisiä, pientä paikkakuntaa Vierwaldstädter-järven rannalla vuoren eteläpuolella. Tällä tiellä, joka laskeutuu niin jyrkästi, että matkaa on tehtävä puolijuoksua, sivuutetaan muuan kylpylaitos. Sen jälkeen tie on kaunein, mitä löytää voi, ja koko kauneudessaan näköala avautuu puolimatkassa sijaitsevan kappelin luona.

Vähän ennen kappelia tie ja maisema sulkeutuvat korkeiden kallioiden väliin ja kuljetaan jopa lyhyen luonnon muovaaman tunnelin läpi. Kun sieltä tulee takaisin ulkoilmaan, roikkuu vuoren rinteellä tuuheiden lehmusten varjostama pieni kappeli kielekkeellä, joka on juuri tarpeeksi suuri sen perustalle. Avoimen oven edessä oleva penkki tarjoaa väsyneelle vaeltajalle mahdollisuuden levätä hymyilevän madonnan kuvan katsoessa häntä kappelin hämärästä. Tästä alaspäin vuori vajoaa äkkijyrkkänä järveen ja nousee yhtä jyrkästi ylös, korkealle pienen pyhäkön yläpuolelle.

Järvi lepäsi tyynenä ja peilikirkkaana ilta-auringon lempeässä valossa. Länsirannalta hohtivat Luzernin valkoiset talot, idässä häämötti Brunnen. Silmä etsi rannan kiemuroista maailmankuulun liittoluolan paikkaa ja kalliota, jolle Tell rohkeasti hyppäsi Gesslerin aluksesta. Vuoren juurella pisti metsästä esiin Weggisin pienen kirkon torni. Järven takana etelässä kohosivat ikuisen lumen peittämät huiput katsoen kaukaisuuksista rantavuorten yli veden syvyyksiin.

Olimme tuskin ehtineet silmäillä kaikkea tätä ja palanneet hetken arkisiin huoliin valittaen yhdessä sitä, ettemme etsineet Kaltebadista virkistävää vettä meitä nyt piinaavaan janoon, kun kallion takaa astui vanha mies pullon ja lasin kanssa. Totesimme pian hänen tarjoavan meille olutta ja samalla kun kaikessa rauhassa nautimme tästä odottamattomasta virvokkeesta, kyselin häneltä hiukan kappelista. Tiesin, että sellaisilla on aina oma tarinansa. Ukko lupasi heti kertomuksen, ”jollaista harvalla Herran huoneella on” ja annettuaan meille toisen pullon virkistävää juomaa hän kertoi seuraavaa.

Ranskan vallankumouksen puhjetessa Weggisissä oli majatalo, joka sijaitsi kauneimmalla paikalla mitä maasta löytää. Mutta silloin tuo majatalo piti sisällään jotain enemmän kuin nykyään, nimittäin ihmeellisen kauniin Kätchenin. Hän ei uskaltanut matkustaa Luzerniin, koska hänen ilmestymisensä sai joka kerta aikaan mellakan häntä ympäröivien uteliaiden ja palvovien ihailijoiden joukossa. Eikä Kätchen voinut sietää sellaista. Hän ei siitä pelästynyt, eikä juuri vuodattanut surun kyyneleitäkään. Mutta hän meni sinne vain äärimmäisessä hädässä eikä ollut mitään ikävämpää kuin järjestää kiiltävät tummat hiukset ja paimenhatun nauhat tätä matkaa varten.

Hänellä olikin hyvä syy viihtyä kotiseudullaan. Tuskin saattoi nimittäin löytää kainompaa ja uskollisempaa rakastajaa kuin saman seudun poika Heinz. Hän oli tosin yli kahdeksan vuotta Kätcheniä vanhempi, mutta näytti siltä kuin tämä olisi ollut hänen ensimmäinen rakkautensa. Tyttö ehkä tiesi sen. Mutta Heinz oli aina kovin vakava ja siitä Kätchen ei pitänyt, koska se selvästi ennusti Heinzin tulevan hänen herrakseen. Kärsivällisesti Heinz sieti kaikki tytön oikut. Hän pysytteli poissa päiväkausia, kun Kätchen torjui hänet luotaan, mutta lähestyi taas vakavat silmät rakkautta loistaen heti kun tyttö muilta huomaamattomalla eleellä kutsui hänet takaisin. Mutta sekään ei Kätcheniä miellyttänyt. Nainen arvostaa harvoin miehen uhrautuvaa rakkautta. Jokin hämärä vaisto näyttää sanovan hänelle, että uhrautuminen on hänen yksinoikeutensa.

Väitettiin hänen kuitenkin vuodattaneen katkeria kyyneleitä eräänä päivänä, kun Heinz kävi aamulla majatalossa ja antoi heti sen jälkeen kuljetuttaa itsensä Luzerniin. Sittemmin hän oli Pariisissa sveitsiläiskaartin riveissä kun hyökkäys Tuilleries-palatsia vastaan tapahtui. Hänen selviämisensä hengissä ei ollut sen paremmin hänen kuin hyökkääjienkään ansiota, sillä hän makasi jo tovereidensa joukossa rinta pistimen lävistämänä. Mutta linnan vanha palvelijatar, joka seuraavana yönä uskalsi ryömiä ulos piilostaan, oli kompastunut häneen hänen maatessaan käytävän lattialla. Nainen huomasi hänen elävän ja huolehti lempeästi hänen pelastumisestaan. Hyvällä syyllä hän olisi siis 30 vuotta myöhemmin voinut pitää Canovan leijonaa Luzernissa myös oman uskollisuutensa ja urheutensa muistomerkkinä.

Haavoistaan kärsien, kalpeana ja riutuneena hän tuli Weggisiin. Ensimmäiseksi hän meni majataloon ja Kätchen näki ensi silmäyksellä, ettei miehen suhde häneen ollut lainkaan muuttunut. Erikoista oli vain se, että mies vältti täysin lähestymästä häntä. Se teki kumma kyllä paljon suuremman vaikutuksen kuin hänen aiempi alistumisensa. Mutta Kätchen ei tietenkään ollut täysin toimeton niiden kahden vuoden aikana, jotka Heinz oli poissa. Samanikäinen nuorukainen Frans oli heti ottanut Heinzin paikan majatalon salissa. Mutta tämä sulhanen ei luvannut häitä moneen vuoteen. Heinz taas näytti entistä uljaammalta univormussaan ja Kätchenin vanhemmat ja sukulaiset kallistuivat tietenkin vakaamman kosijan puolelle. Ja niin kävi, että ennen vuoden loppua Heinz oli ainoa koko Weggisissä, joka epäili sitä, oliko hänellä todella onni omistaa kaunis Kätchen vaimonaan.

Kauniin neidon näkeminen toisen sylissä oli enemmän kuin mitä Frans saattoi kestää, vaikkei nuori rouva katsellut häntä lainkaan epäystävällisesti eikä puhutellut kovin sanoin hoikkaa, kukoistavaa Fränzeliä. Kun levisi huhu, että Frans aikoi pestautua Ranskan armeijaan, Kätchen pyysi häntä hartaasti luopumaan aikeestaan. Mutta tämä tietenkin vain lisäsi öljyä hänen rinnassaan palavaan taistelunhaluun. Hän halusi kuolla, siinä kaikki. Niin hän osallistui Napoleonin ensimmäiseen Italian-retkeen.

Noin vuosi oli kulunut hänen lähdöstään Weggisistä. Heinz vietti sinä aikana onnellista elämää. Hän oli ottanut majatalon hoitoonsa appivanhemmiltaan, seurusteli joka päivä englantilaisten lordien ja venäläisten ruhtinaiden kanssa nauttien yhtä usein niistä riemuvoitoista, joita hän sai nähdessään nuorta emäntäänsä ihailtavan. Yksikään matkustava taiteilija ei lähtenyt Weggisistä viemättä Kätchenin muotokuvaa salkussaan. Hienompi hipiä ja pehmeämmät muodot tekivätkin hänet nyt kauniimmaksi ja viekoittelevammaksi kuin koskaan. Hän oli aina ollut reipas ja iloinen eikä koskaan jäänyt pois seudun pikku juhlista. Mutta sitten Heinz huomasi hänen käytöksessään selvän muutoksen. Hän oli kylmäkiskoisempi kuin ennen, mutta näytti silti levottomalta. Hän katosi usein eikä Heinz tiennyt minne. Myös hän aavisteli nyt onnettomuutta.

Silloin alettiin Weggisissä kuiskailla, että Fransin hahmo oli nähty ylhäällä vuorella olevan erakkomajan luona. Jokainen ymmärsi, että hän oli kuollut ja että he olivat nähneet hänen haamunsa. Mutta Heinz oli nähnyt Pariisin eikä uskonut henkiin. Hänessä heräsi erikoisia ajatuksia. Hän alkoi vakoilla ja se, mitä hän sai selville, johdatti hänet eräänä myöhäissyksyn iltapäivänä ylös majalle. Valkoisen puseronsa alla hän kuljetti kahta sapelia.

Erakkomaja oli nykyinen pieni kappeli. Siinä ei tuolloinkaan ollut muita asukkaita kuin vanha jumalanäidin kuva joka ylläpiti paikan vanhaa pyhyyttä. Siellä oli muinoin asunut pyhä erakko, jonka jäännökset yhä olivat vuoren toisella puolella olevan kapusiinikirkon merkittävin pyhäinjäännös. Sinne Heinz nyt saapui ja istui synkkänä kuunnellen majan kynnyksellä. Hän oli nimittäin päätynyt siihen tulokseen, että Frans majaili Rigin toisella puolella Lovertzissa ja oli täällä, majan luona salaa tavannut Kätcheniä. Kylliksi aihetta synkentämään miehen mieltä.

Fransin rinnassa asuvat demonit, jotka hän vei mukanaan jo Italiaan, olivat saaneet hänet karkaamaan rykmentistään. Weggisissä hän ei uskaltanut eikä halunnut näyttäytyä, sillä karkaaminen oli lähtemätön häpeä. Mutta hän oli pannut kaiken peliin tavatakseen Kätchenin. Hän hiiviskeli kärsivällisesti ympäriinsä viikkokausia kunnes onnistui pääsemään juttusille. Nähnyt Frans oli Kätchenin useinkin ylhäältä vuorelta, jossa hän harvoin keskeytyksin vietti päivänsä ja usein yönsäkin erakon majassa. Kuinka hän onnistui saamaan Kätchenin sinne häntä tapaamaan, ei tiedä kukaan. Mutta naissydän on hellä ja Frans eli vain siitä ravinnosta, jota Kätchen hänelle toi.

Heinz ei ollut odottanut kauan kun hänen nuori vaimonsa yhtäkkiä seisoi hänen edessään pieni kori käsivarrella. Mykkänä, mutta kalpeana ja hiukan vapisevin huulin hän tarttui kauhistuneen vaimon käteen ja vei hänet majaan. Hän sulki vanhan, raskaan oven teljeten sen seipäällä, joka näytti olevan siinä vain tätä tarkoitusta varten. Kätchen rukoili, alkoi selittää, mutta hiljaa ja kuiskaten, sillä Heinzin katse ja hiljaisuus saivat hänet pelkäämään omia sanojaan. Mutta kaikki oli turhaa. Heinz istui jälleen kallion reunalla selin majaan, pää käsien varassa. Muutaman minuutin päästä hän havahtui vuoritietä lähestyviin reippaisiin askeleisiin.

Sieltä astui esiin kaivattu, Frans, rasituksesta ja ehkä mielenliikutuksestakin punoittaen, kun hän odottamatta huomasi olevansa kasvotusten kalpean ja synkän Heinzin kanssa. Tämä viittasi vain majan suljettuun oveen, jonka takaa kuului hiljaista valitusta ja tukahdutettua nyyhkytystä. Heinz heitti toisen sapeleistaan Franzin jalkoihin ja pyyhkäisi kevyesti kasvojaan kuin tukahduttaakseen silmistään leiskuvat vihan salamat. Hänen kalpeilla poskillaan hehkui polttava puna.

Valmisteluja ei tässä tarvittu. Sapelit iskivät jo terävin iskuin toisiaan vasten. Kätchen uskaltautui rukoilemaan äänekkäämmin, mutta kukaan ei häntä kuunnellut. Pian hän kuuli yhden jos toisenkin iskun osuvan kalahtamatta. Hän aavisti sen merkityksen ja jokainen tällainen isku puristi viiltävän kauhunhuudon hänen huuliltaan. Kerran hän jo kuuli valittavaa ääntä – se oli Frans, mikä tuntui miltei lohduttavalta. Mutta kun hän kuunteli, mitä seuraisi, hän tavoitti miekkojen jo heikentyneen kalskeen lomasta raskasta, vaivalloista hengitystä ja aavisti, että se oli Heinz. Jälleen kaikuivat hänen valitushuutonsa ja rukouksensa, ja jälleen ne hiljenivät, sillä hän kuuli jonkin raskaan kaatuvan ja miekkojen kalske oli lakannut. Kaikki oli hiljaista. Ei, koriseva hengitys tavoitti vielä hänen korvansa. Hän ryntäsi pieneen ikkunaan, mutta siitä näki vain järven ja avaran maiseman. Hän jännitti kaikki voimansa avatakseen pönkitetyn oven – turhaan. Hän kuunteli jälleen – vain lehdet putosivat kahisten maahan. Tajuttomana hän vaipui maahan pää kivikynnystä vasten.

Kapusiinimunkki, joka illalla kiipesi vuorta ylös luostariinsa, löysi kilpakosijat kylminä ja rauhallisina. Frans oli kaatunut paikalleen saatuaan kuolettavan iskun päähänsä. Heinzin veri oli vuotanut kuiviin hänen istuessaan vasten kalliota, jonka luota hän oli taisteluun lähtenyt. Sammunut katse oli kääntynyt kohti pyhäkköä. Kuiskaava valitus sen sisältä paljasti munkille Kätchen-raukan olinpaikan. Munkki vapautti hänet vankilastaan ja kuolema vapautti hänet kahden vuoden kuluttua elämän vaivasta ja näiden tapahtumien kauheasta muistosta. Ennen kuolemaansa hän oli antanut muuttaa majan kappeliksi, jota yhä ylläpidetään hänen sitä varten määräämillään rahoilla.

Tällä paikalla, jossa nyt istumme, olivat siis nämä intohimot riehuneet ja sammuneet. Mutta missäpä olisi maan laajalla kamaralla paikka, jossa ihmisten intohimot eivät olisi taistelleet ja jota katumuksen kyyneleet eivät olisi kastelleet?

Hyviä neuvoja ja keskustelua

Borgå Tidning toivoo ”arvokasta väittelyä” ja ”keskustelua”. Hämmästyimme. Mutta Saima, hiljainen ja rauhallinen kun on, päätti heti panna toimeksi. Ajattelimmekin, että pitäisikö meidän keskustelunavaukseksi väittää, että ostjakit eivät jumalanpalveluksessaan huuda ”hai, hai” vaan hoi hoi. Tai aloittaa keskustelu huutomerkistä, jolla Borgå Tidning on varustanut tarinansa hupsusta herra Berselistä ja jonka voisi tulkita: se onnenpoika! Voisimme vihjata, ettei sellaista havaintoa tule tarjota yleisölle esimerkiksi ennen kuin oma kokemus on sen vahvistanut – mutta myönnämme avoimesti, että arvokas keskustelu tällaisista asioista veisi liian paljon tilaa. Olisimme myös voineet väittää, että ”Uskon harjoitus autuuteen” -kirjan esipuhe ei sisällä sitä, mitä B. T. väittää sen sisältävän, varsinkin kun emme ole koskaan nähneet kyseistä kirjaa. Olisi kuitenkin pelättävissä, että yksi ja toinenkin lukija on sen nähnyt. Jottei B. T. kuitenkaan jäisi täysin vaille keskustelua, ja koska meillä on B. T:n taloustieteelliselle alueelle sopiva aihe, niin esitämme keskusteltavaksi seuraavan meille lähetetyn kirjoituksen. Tämä sillä ehdolla, ettei B. T., jos mahdollista, hyökkäisi henkilökohtaisesti Saiman toimittajaa vastaan, kuten tähän asti. Artikkeli kuuluu seuraavasti:

”Varma ja koeteltu keino luteiden karkottamiseen on tavallinen liima, jota harjalla tai sudilla levitetään näiden elukoiden olinpaikkoihin. Koska siitä ei synny kustannuksia, hajua eikä muitakaan haittoja ja koska kuka tahansa voi sitä tehdä, katson asiakseni suositella tätä keinoa erityisesti sairastavien huoneissa käytettäväksi. Liiman pitää luonnollisesti olla kiehuvan kuumaa.”

Mitä hyviin neuvoihin tulee, niin niitä me olemme saaneet paljon, ei vain Borgå Tidningiltä, vaan myös Morgonbladetilta, Helsingfors Tidningarilta ja Åbo Underrättelseriltä. Vastapalvelukseksi olemme voineet vain muistuttaa nöyrästi: ”Myöntäkäämme, että suomalainen sanomalehtikirjallisuus ei sisällä juuri mitään”. Voi siis olla korvaamaton tappio, etteivät nämä neuvot tulleet Saiman tietoon ennen kuin kukaan tiesi että hän on Saima. Nythän Borgå Tidning on paljastanut tietävänsä, mihin kohtaan Saimaa voi haavoittaa. Kysymys on tietenkin Saiman tilaajista, koska Saima on maan ainoa lehti, joka tekee jotakin saadakseen lisää tilauksia ja tuloja. Tämä heikkoutemme on nyt siis saatu selville. Ja niin halutaan narrata Saima keskustelemaan, jotta Borgå Tidningin ja Morgonbladetin keskustelut (muita emme opiksemme ja ojennukseksemme ole nähneet) saataisiin uudelleen tarjotuksi yleisölle. Helsingfors Tidningar tahtoo nähdä Saiman palstoilla kaikki laihat ulkomaanuutisensa, palovakuutuslaitoksen ja säästöpankin tilintarkastustiedot ja ehkä huvi-ilmoituksensakin seitsemänteen kertaan märehdittyinä. Morgonbladet tahtoo saada Saiman ylistämään kirjallisuutemme ja kirjallisen aktiivisuutemme – erityisesti sanomalehtikirjallisuuden – kukoistusta vihjaillen ovelasti, että koko Saima on muuten vaarassa. Åbo Underrättelser taas haluaa, että vastaisimme paremmin heidän toiveitansa. – Siinäpä joukko hyviä neuvoja. Mutta minä sanon kiitos ei! Arvoisat herrat kollegat, loistavat seitsemän viisasta! Minä olisin tietysti omaksunut teiltä viisautta kukkuramitalla ja jakanut sitä edelleen poloiselle Saimalle, mutta hän on yksin narri viisaiden joukossa, ja hänen narrimaisuuteensa kuuluu sekin, että hän on narri ehdoin tahdoin.

”Kotimaisia taiteilijoita”

Helsingfors Tidningar muistuttaa yleisöä siitä, etteivät jonkun tanskalaisen taiteellisen teollisuusritarin pikku hokkuspokkustemput saisi pelästyttää ihmisiä luopumaan kaikesta ”kotimaisten taiteilijoiden” tukemisesta. Luimme nämä sanat hämmästyneinä, sillä meille oli ja on tällä hetkelläkin täysin tuntematonta, että tässä laveassa maailmassa olisi käsityöläisiä lukuun ottamatta joku suomalainen taiteilija. Niiden harvojen Suomessa syntyneiden, itselleen paikan jollain taiteenalalla taistelleiden nimet kuuluvat Suomeen yhtä vähän kuin mitä täällä todellisuudessa on koskaan tehty kotimaisten taiteilijoiden tukemiseksi. Mitä arvoisa yleisö onkaan siis konsanaan tehnyt, siitä sen ei ole vaikea luopua vaikkei yksikään tanskalainen koskaan olisi astunut Suomen kamaralle.

Sitä vastoin on myönnettävä, että Helsingfors Tidningar mesenaatin avokätisyydellä – sanoissa – rohkaisee taidetta, vaikkakaan ei kotimaista. Kunhan lehden teatteriarvostelut vain pääsisivät Ruotsiin asti, niin kylläpä siellä hämmästeltäisiin niitä suuria näyttelijälahjakkuuksia jotka heillä on ollut keskellään, ilman että kukaan olisi koskaan ystävällisesti kertonut heidän olemassaolostaan. Tukholman kuninkaallisen suuren teatterin tämän talvenaikana saamat kiitokset eivät todellakaan ole mitään verrattuna siihen ylistysten tulvaan, jota on vuodatettu herra Delandin ryhmälle. Puolet sen henkilökunnasta on jo niin lähellä täydellisyyttä, ettei siihen ole jäljellä kunnon kukonaskelta. Ja onpa heidän joukossaan sellaisiakin, jotka ovat ylittämättömiä. Onni kuitenkin, ettei kukaan Marmier ole teattereineen vieraillut Helsingissä. Mutta mikä onni onkaan myös se, että Helsingillä on sanomalehti, joka tietää mitä tarkoittavat ”Ukkosenjohdattaja-Andersson”, ”Correggio-karitsa ja Franz Mohr -tiikeri” tai ”Tuplaviehättävä Lindmark”.

Tuplaviehättävä – tuplaviehättävä – niin, kukapa ottaisi selville mikä Correggio-karitsassa ja Franz Mohr -tiikerissä on kaksin verroin viehättävää? – Yleisö arvaa – Ai jai! Voi sinä lumoojatar, kaksin verroin viehättävä, sinä julmuri Lindmark sinä, sinä – miksi teit sen? –

Suomalainen kirjallisuus etenee

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on puheenjohtajansa ehdotuksesta päättänyt, että seuraavasta vuosipäivästä alkaen jokaisessa seuran kokouksessa pidetään tieteellinen esitelmä jonkin seuran pyrkimyksiin liittyvän aineen alalta. ”Kysymyksiä varmaan herää”! Kokemuksesta tiedämme kuitenkin tarpeeksi hyvin näiden virallisten esitelmien kohtalon. Harvemmin niistä on kenellekään iloa ja yleensä ne jäävätkin lyhytaikaiseksi ilmiöksi. Kaikkein ratkaisevin kysymys olisikin tämä: Mitkä seuran pyrkimykset tulevat sen seuraavina toimintavuosina olemaan? Yleisö kuulisi varmaan mielellään vastauksen, joka jäsenmaksujen esitetyn alentamisen lisäksi vaikuttanee suuresti niiden maksamishalukkuuteen.

Jospa seura ottaisi yhteyttä esim. vaasalaiseen herra Lundbergiin, kaavaillun suomenkielisen aikakauslehden julkaisijaan, valitsisi seuran nuorempien jäsenten joukosta lehdelle toimittajan, määräisi hänelle maksettavan korvauksen sekä sen, että käsikirjoitus luetaan ja tarkistetaan aina seuran kokouksessa. Kustantaja suorittaisi seuran kassaan korvausta lehden menestymisen mukaan. – Tämä on erään vähäpätöisen jäsenen ehdotus seuran ”esitelmien” tarpeen tyydyttämiseksi. Hän katsoo sen liittyvän johonkin täsmälliseen tarkoitukseen ja tuovan sisältöä seuran kokoontumisiin. Jos seura etukäteen päättäisi korottaa palkkiota tulosten mukaan, niin kokoukset tulisivat kenties entistäkin kiinnostavammiksi.

Helsingfors Morgonblad, josta olemme poimineet uutisen seuran mainitusta päätöksestä, tietää myös kertoa, että suomen kielen pitkää vokaalisointua on ehdotettu merkittäväksi korkomerkillä kaksoisvokaalin asemasta. Haluaako seura ottaa tämän kirjoitustavan käyttöön niissä kirjoissa, joita se sattumalta julkaisee ja näin pystyttää vielä uuden muurin sivistyksen ja suomalaisten väliin? Emme tahdo uskoa, että seuran enemmistö suostuisi niin ajattelemattomaan esitykseen. Sitä vastoin huomautus suomalaisen aapisen oikeinkirjoituksen tarkistamistarpeesta ansaitsee kiitokset. Sitä kautta on todellakin aloitettava. Ja rohkenemme uskoa, ettei olisi ollut seuran toiminnalle pahitteeksi, jos se jo kauan sitten olisi ottanut tämän askeleen.