Kuopio
Puheenaiheena ollut höyrylaiva on jo rakenteilla. Yli 30 hevosvoiman koneisto hankittaneen Motalasta ja saapuu Viipuriin heti vesien avauduttua. Varkauden tehtaalla rakennetaan jo ajopeliä, jolla pannu ja höyrykone kuljetetaan Viipurista Lappeenrantaan.
Mainittuun tehtaaseen on nyt perustettu myös konepaja. Siellä nykyisin valmistetun raudankin sanotaan olevan laadultaan erinomaista.
Uutisia
Norjan kuningas on hurraahuutojen kaikuessa saapunut juhlavalaistuun Kristianiaan, ja kaupungin pormestari on pitänyt tilaisuuteen sopivan puheen. Kuningaskin puhui, kun suurkäräjien istuntokausi avattiin. Ranskassa on juuri nyt todettu, ettei maassa ole koskaan nautittu paremmasta ”rauhasta, järjestyksestä ja hyvinvoinnista” kuin nykyisen ministeristön kaudella, mistä syystä ministerit ovat nyt vaatineet suurempia määrärahoja poliisitoimelle ja järjestyksen ylläpitämiseen. Tästä havaitaan, että järjestyksen, päinvastoin kuin muiden hyödykkeiden, hinta nousee sitä korkeammaksi mitä enemmän tätä hyödykettä on. – Eräänä päivänä kunniakorokkeella ja seuraavana päivänä – pyrkimässä innokkaasti pakoon Meksikosta. Tällainen on ollut kenraali Santanan kohtalo Uudessa maailmassa. Toivottavasti hän on kuitenkin korkealla paikallaan kahmaissut taskuunsa sen verran, että sillä pystyy mukavasti elämään turmeltuneessa Vanhassa maailmassa.
Yliopiston arvostusta puolustavat urhoollisesti Hfors Tidningar, Ekklesiastiska Litteraturbladet ja Åbo Tidningarissa kirjoittava Teknologen. H. T:n kaksi soturia ovat kuulleet kuulemansa tarinat eri aikoina, mutta muuten liittokumppanukset voisivat tuskin olla enemmän toistensa kaltaisia. Kumpaakin suututtaa erityisesti ja sydänjuuria myöten se, että nuoriso haluaa nykyisin ottaa vanhusten paikan. Onkin myönnettävä, että tämä on vaarallista uusmuotisuutta; tietäväthän kaikki, miten kunnioitettava ikä on takanaan sillä asetuksella, joka säätää, että vuodesta 1845 lähtien hamaan tulevaisuuteen saakka vanhat herrat seuraavat virassa toisiaan. Nuoriso haluaa siitä huolimatta kuvitella, että on sen vuoro elää. Se menee jopa niin pitkälle uskaliaisuudessaan, että se haluaa puhua muuta kuin vanhat herrat ja kirjoittaa, mitä vanhat herrat eivät ole koskaan tehneet – ennen kuin nyt puolustaakseen yliopistoa ja itseään. Toinen ukoista myös katuu tuossa tuokiossa kirjoittamaan ryhtymistään, lupaahan hän puolustaa asiaa, joka hänen vakuutuksensa mukaan ei puolustamista kaipaa. Hänen mielestään mahtava puolustuskeino on sen toteaminen, että yliopisto on antanut kehnoja arvosanoja – eräälle sen arvostuksen epäilijälle. Hän tietää kyllä, että ulkoa oppiminen tuottaa menestystä tässä laitoksessa.
Porvoolaismuori [Borgå Tidning] on toki komea rouvashenkilö. Mutta kun hän oikein kannustaa ratsuaan liberalismia vastaan, hän jopa ylittää itsensä, ja liberalismi saa pitää varansa – sillä ikämuori ei näe mitään ympärillään. Nyt hän on käynyt tuimaan otteluun vapaakauppaa vastaan; mutta mistä hän on sen löytänyt – se onkin eukkosen oma salaisuus.
–––––––––––––––
Viimeksi saapuneen postin Helsingistä tuoma lehti kertoi tohtori Lönnrotin ja tohtori Castrénin lähteneen samaisesta kaupungista. Herra Lönnrotia saataneen pian odotella Kuopioon, jonne hän mahdollisesti asettuu valmistelemaan suomen kielen sanakirjaansa. Herra Castrén matkustaa kandidaatti Bergstadin kanssa pohjoisen Siperian tundralle jatkaakseen lupaavasti aloittamiaan historiallisia ja kielitieteellisiä tutkimuksiaan. Jos on ilahduttavaa nähdä se herkeämätön innostus, jolla nämä merkittävät miehet paneutuvat työhönsä suomen kielen tulevaisuuden hyväksi, niin yhtä mieluisaa on nähdä miten oma aikamme suosii näitä pyrkimyksiä ja antaa niille tunnustusta. Herra Castrenin on tosin kiittäminen Pietarin tiedeakatemiaa siitä, että hän voi toistaiseksi omistautua vain näille pyrkimyksilleen, mutta myös Suomen yliopisto on nyt seurannut esimerkkiä ja käynyt niitä todella tukemaan. Myös herra Lönnrotia on tuettu ainakin siten, että hänelle on myönnetty virkavapautta parhaillaan tekeillä olevaa työtään varten. Mutta vielä tärkeämpää on, että varsinkin nuorempi polvi tunnustaa mielellään isänmaan velvollisuudet noita merkittäviä miehiä kohtaan. Sillä jos se polvi nyt palkitseekin vain sanoilla ja tunteilla, niin kerran se astuu myös toimintaan ja suo heille suurimman mahdollisen palkinnon työskentelemällä saman päämäärän puolesta.
Yliopiston arvovalta
Tästä asiasta on käyty sananvaihtoa, joka monien korvissa kuulostanee uskomattomalta. Onhan se yleisölle aluksi ennenkuulumatonta nähdä painetussa sanassa muutakin yliopistoa koskevaa kuin luettelot tutkinnon suorittaneista ja väitöstilaisuuksista sekä kuvauksia oppisalissa pidetyistä juhlallisuuksista. Niillähän eräät itsetyytyväiset journalistit kuvittelevat puolustavansa kyseenalaiseksi saatettua arvovaltaa. Monelle yliopiston omalle jäsenelle olisi yhtä ennenkuulumatonta, että sen arvovalta asetetaan kyseenalaiseksi.
Mutta ennenkuulumattomiakin asioita voi toki tapahtua. Näyttäisihän maailman luonnollisimmalta asialta, että kun kansakunta tekee itselleen ennenkuulumattoman kysymyksen: mikä on meidän kansallisuutemme? mitä on meidän sivistyksemme?, niin kaikkien katseet kääntyvät maan korkeakouluun ja kysytään myös: mitä meidän yliopistomme merkitsee kansakunnalle? Mitään muutahan ei kysymys yliopiston arvovallasta voi tarkoittaa. Se osoittaa jo, että tuota laitosta arvostetaan ja siihen luotetaan, ja että yliopiston arvovalta siten on rakkauden ja huolenpidon kohteena, vaikka voidaankin epäillä, onko tuo arvovalta tässä ajassa sitä mitä sen pitäisi olla.
Kun ajatellaan edellä mainittua kysymyksenasettelua, niin siihen voidaan kyllä täysin varmasti vastata menemättä samalla sellaiseen yksityiskohtien tutkimiseen, jota voisi pitää korporaatiota tai sen yksityisiä jäseniä halventavana. Jos yliopistoa pidetään vain kouluna, joka antaa valtion tuleville virkamiehille välttämättömimmät tiedot, niin kysymys voidaan vielä kieltää. Mutta jos myönnetään, että yliopiston tulee johtaa ja edustaa kansakunnan sivistystä, mikä taas kansalliskirjallisuuden puuttuessa ei voi olla korkealla tasolla, niin kysymys on helposti ratkaistu. Suomella ei ole kansalliskirjallisuutta. Niin ollen myöskään sen yliopistolla ei voi olla kansakunnan keskuudessa sitä arvovaltaa, joka sillä pitäisi olla.
Hyvinkin arvovaltaisia yliopistoja on ollut olemassa sellaisina aikoina, jolloin yhdelläkään Euroopan kansalla ei ollut kansalliskirjallisuutta. Voidaan siis ajatella, että jollain yliopistolla myös nykyään voisi olla suuri tieteellinen arvovalta, vaikka se olisi omalle kansakunnalleen täysin vieras. Emme käy tässä pohtimaan, onko Suomen yliopisto tehnyt tarpeeksi tällaisen yleisen tieteellisen tunnustuksen saamiseksi. Mutta arvioitaisiinpa sellaisen yliopiston toiminta kuinka korkealle tahansa, niin tuollainen tilanne kuitenkin osoittaisi, että se samoin kuin kansakunnan sivistyskin on jäänyt ajastaan jälkeen. Modernin sivistyksen tärkein tuntomerkki nimittäin on, että se ei kuulu millekään korporaatiolle, eikä rajoitu vain tietyn ammattikunnan piiriin, vaan on kansakuntien omaisuutta; siksi tiede ei myöskään enää ole kouluaine vaan todellista, elävää henkeä, joka nopeasti tunkeutuu kaikkiin kansakunnan ilmiöihin, uskonnolliseen tunnustukseen, valtion instituutioihin, lakeihin ja elinkeinoihin. Voidaan tietenkin sanoa, että juuri valtion tulevien palvelijoiden kouluna yliopisto välittää tiedettä elämään. Mutta virkamiesten yliopistokoulutus sisältää vain osaksi tieteellistä ainesta, toiselta puolen se on tietoa vallitsevista instituutioista. Virkamiehen, kuten kenen hyvänsä muunkin ihmisen, todellinen sivistys voi olla vain hitaasti kypsyvä ja omista herkeämättömästä ponnistelusta riippuvainen hedelmä. Kansalliskirjallisuuden tulee herättää ja ylläpitää halua juuri noihin ponnisteluihin. On myös kohtuullista vaatia miltä tahansa yliopistolta, maansa korkeimmalta oppilaitokselta, että se tällä tavoin kirjallisesti vaikuttaa suojattiensa sivistykseen ja samalla siihen suureen osaan kansakuntaa, joka vain kirjoitetun ja painetun sanan kautta voi tätä vaikutusta ja yliopiston olemassaoloa yleensäkään kokea. Oikeutetut vaatimukset kasvavat sitä suuremmiksi, mitä kauempana maa on yleisen sivistyksen keskuksista, koska kansakunta silloin sitä enemmän tarvitsee jatkuvaa ja tehokasta välittäjää, ja koska sellaisessa tilanteessa kirjallinen toiminta useammin on myös ainoa yliopiston opettajalle avoinna oleva mahdollisuus.
Jos Suomen yliopiston tilannetta tarkastellaan tältä kannalta, niin sen arvovallan innokkainkaan puolustaja ei voi väittää, että yliopisto täyttäisi tehtävänsä. Kansalliskirjallisuuttahan ei ole. Tai kuka maan asukkaista on hankkinut kirjallisen sivistyksensä yliopiston julkaisemista tai ylipäänsä kotimaisista teoksista? Kuinka monella edes on omassa maassa painettu kirja hyllyssään? Mitä luettavaa meillä olisi jollei ulkomainen, lähinnä ruotsalainen kirjapainoala sitä meille tarjoaisi? – Tällaisissa oloissa olisi todellinen ihme, jos yliopisto nauttisi maassamme korkeampaa arvostusta kuin mikä seuraa siitä hämärästä käsityksestä, että se on oppineisuuden tyyssija. Emme ryhdy tässä arvioimaan sitä käsitystä oppineisuudesta, jota yliopistosta valmistuneet virkamiehet mukanaan tuovat ja levittävät. Luultavaa on kuitenkin, että osaksi koulumaiset yliopisto-opinnot sekä kokemus siitä, kuinka tyhjää suuresti ylistetty tenttitieto on, heikentävät merkittävästi myös tuota käsitystä.
Mutta kun myönnetään tämä, on myös kohtuullista tunnustaa, että tukalat olosuhteet estävät maan yliopistoa mitenkään merkittävämmin täyttämästä tehtäväänsä tieteen ja kansakunnan yleisen sivistyksen välittäjänä. Olemme koettaneet tehdä selväksi, että se voi tapahtua vain kansalliskirjallisuuden avulla. Sitä taas ei, kuten todettu voi Suomen nykyisissä oloissa olla olemassa.
Maan korkeamman sivistyksen kieli on ruotsi. Ruotsilla on vanhempi kulttuuri ja historia joka osaksi on maailmanhistoriaa. Sillä on täysi valtiollinen itsenäisyys, lähes kaksinkertainen väkiluku ja onnellisempi sijainti Euroopan sivistyneimpiin kansoihin nähden. Ja sen kirjallisuus käyttää kansakunnan omaa kieltä. Kuinka voisi silloin ajatella että Suomella olisi jotain sellaista sanottavaa Ruotsin kirjallisuudessa, joka voisi vaikuttaa ruotsalaisen sivistyksen kehitykseen? Ja kun Suomessa toimitaan tuon maan kirjallisuuden puitteissa, kaikki kirjallinen toiminta on sidottu kansakunnan sivistyneeseen osaan. Täällä toimivan kirjoittajanhan on turvauduttava Ruotsin kirjallisuuden historiaan, Ruotsin asiakirjoihin, Ruotsin lakeihin ja instituutioihin ja julkaistava kaikkea tätä ikään kuin isänmaallista tavaraa. Illuusion kautta hän tarkastelee kaikkea tuota ikään kuin suomalaisena kulttuurina. Hän ei ole osallinen kaiken tuon luoneesta kansallishengestä, mutta silti hänen on pyrittävä vaikuttamaan sen vaatimusten mukaisesti olettaen, että hän siten toimii oman kansakuntansa hengessä. Tai jos hänellä jokin oman kansakuntansa hengen häivähdys onkin, hän ei kuitenkaan voi eikä saa asettua sen kirjallisuuden ulkopuolelle, johon hänen työnsä kielensä vuoksi kuuluvat. Siksi hän pyrkii liittämään oman henkensä yksittäisen ilmiön lenkiksi sellaisen kulttuurin kehitykseen, jonka hengelle se on vieras. Molemmissa tapauksissa hän on nurinkurisessa tilanteessa, joka vie häneltä kaiken voiman saada mitään aikaan sen paremmin vieraassa kuin kotimaankaan kulttuurissa. Puhuttakoon mitä halutaan Suomen kansakunnan kyvystä omaksua itsenäisesti vierasta sivistystä; kokemus kuitenkin osoittaa itse kunkin suomalaisen kohdalla helposti, että Ruotsin kansalliskirjallisuuden tuotteet johdattavat hänet maailmaan, jossa hän ei mitään toivo eikä mitään pelkää, ei pyri mihinkään eikä käy kiistoja. Hänellä ei ole sitä kohtaan mitään muuta intressiä kuin uteliaisuus. Ja kun minkä hyvänsä kotimaisen kirjallisuuden tuotteen täytyy liittyä tällaisiin pyrkimyksiin, jos se aikoo ylipäänsä saada paikan kirjallisuuden kentällä, niin sama viileys vain leviää ja vie kyvyn vaikuttaa todellisen kansallisen sivistyksen puolesta.
Emme käsittele Suomen vähemmän tärkeitä aineellisia puutteita kuten lukevan yleisön pienuutta, kirjakauppalaitoksen tilaa ym.
On kuitenkin selvää, ettei yliopistolla voi olla siltä vaadittavaa arvovaltaa. Yliopistolla on tosin miehiä, jotka ovat saaneet jonkinlaista tunnustusta Ruotsin kirjallisuudessa. Mutta kuinka vähäinen onkaan heidän vaikutuksensa omassa maassa? Ja kuinka kylmän suhtautumisen heidän kirjansa saavat Ruotsin suuren yleisön keskuudessa? He ovat siellä vieraita niin kuin isänmaassaankin. Ja niin tulee olemaankin siihen saakka kunnes Suomi on taistellut itselleen sivistyksen ja kansalliskirjallisuuden, joka ylenkatsoo Ruotsin nimeä.
Olisi epäoikeudenmukaista asettaa yliopisto syypääksi tähän tilanteeseen. Mutta saa kai vaatia, että tilanteen ankeus yliopistossa syvästi tunnettaisiin ja tunnistettaisiin, ja että maan korkeakoulu olisi etunenässä pyrkimässä kohti onnellisempaa tulevaisuutta. Rohkenemme uskoa, että yliopiston arvovalta kansakunnan keskuudessa riippuu ennen kaikkea tästä asiasta. Ei siis ole mitään epäilystä, millä tavalla sitä tulisi hankkia.
Ylellisyys ja tulli
Meidän aikanamme voinee pitää yleisenä mielipiteenä sitä, että ylellinen elämäntapa ei ole täysin tuomittava asia. Ylempien yhteiskuntaluokkien ylellinen elämä on nimittäin välttämätön asia omaisuuden tasaisemman jakautumisen kannalta. Jos näiden luokkien elämäntapa rajoittuisi yksinkertaisimpien tarpeiden tyydyttämiseen, niin omaisuus kasautuisi harvojen käsiin ja antaisi heille mahdollisuudet sortaa kansakuntia. Kaupan ja elinkeinojen kautta omaisuutta siirtyy ylemmiltä yhteiskuntaluokilta alempien käsiin. Esimerkkinä voidaan muistuttaa tavallisimmasta ylellisyydestä, siirtomaatavaroiden käytöstä. Mitä olisi Euroopan kauppa ilman tätä ylellisyyttä? Sivistyneessä kansakunnassa ylellisyys suosii myös tiedettä ja taidetta ja hyödyttää siten suurten joukkojen henkistä kehitystä samalla kun se antaa niille paremmat toimeentulon mahdollisuudet.
Mutta mennäänkö ylellisyydessä yli yksityisen varojen ja löytyykö sille muitakin muotoja kuin kitalaen ja turhuuden nautinnot, se riippuu yksinomaan kansakunnan sivistystasosta. Lappalainen ja intiaani eivät tunne muuta ylellisyyttä kuin viinan. Etelämeren villi tyytyy lasihelmiin ja katinkultaan. Ja mitä lähempänä villeyttä kansa on, sitä lähempänä näitä esimerkkejä sen nautinnot ovat. Jos kansakunnassa sitä vastoin on elävää uskonnollista mieltä, kiinnostusta valtion asioihin tai laajempaa tieteen ja taiteen harrastusta, niin se luopuu ilman muuta mainituista raaoista nautinnonhaluista. Jokainen yhteiskuntaluokka löytää tyydytyksensä jalommista nautinnoista eikä turhamaisuus yhtä helposti johdata heikompiosaisia tuhlaamaan omaisuuttaan ylempien luokkien elämäntavan jäljittelyssä. Sivistys, elävä kansallishenki, on siksi tuhoisan ylellisyyden ainoa ja oikea vastustaja.
Tämän oivalluksen pohjalta on kaikissa sivistyneissä yhteiskunnissa jo kauan sitten lakattu ajattelemasta ”ylellisyyden vastaisia määräyksiä”. Vain täällä Suomessa on hyvää tarkoittava ääni noussut kutsumaan noita muinaisia haamuja takaisin ja selittänyt, että tullilainsäädännön tulee olla joukko mainitunlaisia määräyksiä. Saiman muistutuksen, että mainittu lainsäädäntö tähtää toisaalta varakkaampien yhteiskuntaluokkien verottamiseen, toisaalta kotimaisten elinkeinojen suojelemiseen, samainen ääni julisti ”liberaaliksi kouhotukseksi”. Jätämme tämän ystävällisen vihjeen sikseen ja puutumme mainitun äänen väitteeseen, että kaikkien maiden tullilainsäädäntö osoittaa juuri ylellisyyden estämisen olevan sen päämäärä – eli että tullilainsäädäntö kaikissa maissa pyrkii mahdollisimman pitkälle rajoittamaan muiden kuin välttämättömyystarvikkeiden maahantuontia. Kaupan häiritseminen julistetaan siten yksinkertaisesti hallitusten tehtäväksi. Esimerkiksi Suomessa hallituksen mielityötä pitäisi olla estää kaiken muun paitsi viljan, suolan, raudan, lääkkeiden ym. tuonti. Sama hyödyllinen huolenpito pitäisi tietysti kohdistaa myös kotimaisten ylellisyystavaroiden käytön pois kitkemiseen. Väite on vuonna 1845 liian naurettava ansaitakseen muunlaista vastausta kuin huvittuneen. Tässä olisi turha kuvata, kuinka tullilakeja Euroopan sivistyneimmissä maissa säädetään ja kuinka huolehditaan siitä, ettei kotimaisten elinkeinojen suojatulleja nostettaisi aivan liian korkeiksi, tai siteerata kansantaloustieteilijöiden oppeja tullilainsäädännön päämääristä. Jokainen näitä asioita vähänkään tunteva tietää aivan hyvin, että ylellisyyden estämistä ei edes mainita, saati pidetä päämääränä tulleja määrättäessä. Kaikki Euroopan valtioiden lainsäätäjille annettavat viisaat neuvot päinvastaisesta menettelystä kaikuisivat varmaankin kuuroille korville
Minkälaista tietämättömyyttä todellisista oloista tämä ylellisyyden vastainen intoilu osoittaa, käy ilmi siitä että esimerkiksi Norjassa, jossa tullimaksut muodostavat 2/3 valtion tuloista, ne kertyvät viennin verottamisesta, ei tuonnin. Englannissa tullitulot kertyvät pääasiassa sellaisista tavaroista, joiden käytöstä on tullut suurten kansanjoukkojen tarve. Pohjois-Amerikan tasavalloissa ei missään tapauksessa siedettäisi sellaista omistusoikeuden rajoittamista kuin ylellisyyden vastaiset määräykset. Siellä ei ole paljoa teollisuutta, mitä suojella, mutta valtion menot katetaan silti pääasiassa tullimaksuilla. Sekä Norjassa että Pohjois-Amerikassa ollaan siis niin yksinkertaisia, että tullilainsäädännön tavoitteeksi asetetaan tulojen hankkiminen valtiolle. Englannissa pyritään lisäksi suojaamaan kotimaisia elinkeinoja. Ranskassa tullilakeja valmisteleva komitea kuuntelee teollisuudenharjoittajien ääntä saadakseen selville, missä tapauksissa ja kuinka paljon mikin elinkeino tarvitsee näiden lakien suojaa jne. – Missään ei ole pälkähtänyt päähän, että tullilakien avulla estettäisiin ylellisyyttä. Mutta eipä niissä maissa luetakaan Borgå Tidningiä sen enempää kuin lehden laajennettu toimituskaan lukee mitä noissa maissa tapahtuu. Jälkimmäinen seikka selittyy yksinkertaisesti sillä, että Suomen kunnianarvoisat lehtimiehet eivät koskaan ole pitäneet opiskelua tarpeellisena lehden toimittamista ajatellen. Ja se taas osoittaa lukevan yleisön vähäistä arvostamista.
