Kuopio
Kevätsää on ollut jälleen vuorossa ja jatkunut 10 päivää, ja sairaudet ovat jo yleistyneet. Ensilumi satoi maahan, joka tuskin oli routaantunut. Nyt pelätään, että lumen sulaessa vesi valuu maan pintaan jääkerrokseksi, ja tästä seuraa monenmoisia huolia rukiinoraiden selviytymisestä.
Valtiovallan avokätinen huolenpito on jälleen lahjoittanut tälle seudulle tueksi 3 000 tynnyriä viljaa, osaksi myytäväksi alennettuun hintaan, osaksi rahvaalle lainattavaksi. Tänne kuljetetaan Vaasan läänin pohjoisosassa Lohtajalla sijaitsevasta viljavarastosta kruunun kustannuksella erä ohraa kevätkylvöjä varten.
Uutisia
Armollisella Kuulutuksella on säädetty, että Suomen Pankki ryhtyy lunastamaan Saimaan kanavan obligaatioita ja niitä otetaan vastaan kruunun kassoissa. Tämä säädös epäilemättä lisää kanavaobligaatioiden kysyntää, tähän astihan niiden haltijat eivät ole voineet realisoida saatavaansa ennen 15 vuoden määräajan päättymistä. Tästä lähtien jokainen on sen sijaan valmis ottamaan vastaan näitä korkoa tuottavia arvopapereita mieluummin kuin Pankin setelirahaa.
Englannin hallituksen odotettuna toimenpiteenä viljakaupan suhteen on annettu ehdotus, jonka mukaan vehnästä perittäisiin tullia 4–10 shillinkiä korttelilta ja muista viljalajeista vastaavassa suhteessa vuoteen 1849 saakka, jolloin kiinteän yhden shillingin tullin on määrä astua voimaan. Finl. Allmänna Tidningin mukaan englantilainen Times-lehti kertoo, että vilja tulee vuoteen 1849 saakka maksamaan 53 shillinkiä ja tullimaksu pysyy siten ennallaan 4 shillingissä, mutta sitten hinta laskisi ”kolmeenkymmeneenviiteen” shillinkiin. Niin suuri ero hinnoissa ei kai liene mahdollinen: ainakin on selvää, että viljatulli ei ole voinut sellaista aiheuttaa. Jo puolet tuosta erosta olisi aivan riittävä avustus köyhiltä työläisiltä Englannin tuhlailevalle aristokratialle. Lisäksi Peel on ehdottanut myös monien muiden tavaroiden kuten silkin, pumpulin, kudonnaisten ym. tullien alentamista. Eräiden teollisuustuotteiden tullien alentaminen tapahtunee vain näön vuoksi, sillä kyseeseen tulevat englantilaiset tehtaat eivät tarvitse mitään suojatulleja. Elintarvikkeiden tullien alennus sitä vastoin alentaa palkkoja ja parantaa siten Englannin tehtaiden mahdollisuuksia karkottaa markkinoilta muunmaalaiset. – Muuan poliittinen ennustaja eli Helsingfors Tidningarin toimitus ennakoi, että kaikki muutkin maat seuraavat Englannin esimerkkiä ja alentavat ulkomaisten teollisuustuotteiden tulleja. Lehden ilmaisut asiasta ovat samalla kertaa yleviä ja kuohuttavia. Suuremmalla paatoksella tuskin voisi puhua englantilaistehtaiden yksinvallan puolesta.
–––––––––––––––
Hfors Tidningar ei pidä siitä, että me koetamme vastustaa sen pyrkimyksiä halventaa Saimaa esittämällä pääasiallisesti vääriä tietoja lehtemme talouden alamäestä. Erään syyn tällaiseen menettelyyn H. T:lle tarjoaa tietenkin sen toimittajan akkamainen tapa selittää pienempi tilauskanta lehden tason todelliseksi mittapuuksi. Viime vuoden lopussa H. T nimittäin julisti Saiman heikkenevän tuoton osoittavan selvästi, ettei yleisö kaipaa sellaista julkista sanaa kuin Saima haluaa. H. T antaa häveliäästi yleisön itse tehdä tästä johtopäätöksen, että lehden itsensä edustama julkinen sana on juuri sitä mitä yleisö haluaa. H. T:hän ei kuulu niihin lehtiin, joiden tilauskanta on laskenut. Kun siis kerroimme, että Saiman tilaajamäärä vuonna 1845 oli vain muutaman kappaleen pienempi kuin 1844 (erotus ei vastaa edes vuonna 1845 postikonttoreihin menneiden vapaakappaleiden määrää) ja että tämän vuoden tilausmäärä on jo vuoden 1845 tasolla, niin näiden tietojen täytyy olla epämiellyttäviä. Niistähän selvästikin seuraa, että yleisö sittenkin haluaa Saiman edustamaa julkista sanaa ja vieläpä enemmän kuin sitä, mitä H. T koettaa tarjota. Jälkimmäistä kutsuimme hillitysti ajatuksettomaksi löpinäksi. H. T on pahastunut tästä luonnehdinnasta ja itse verrannut sisältöään ”Hoffmannin kenkävoiteeseen”. Olkoon. On kuitenkin osoitettu, että yleisö ei pidä H. T:n publisistista kenkävoidetta parempana kuin maan todellisia kysymyksiä käsittelevää julkisuutta. H. S. B. [Hic situs bonus = tässä on hyvä (hauta)paikka.]
–––––––––––––––
Suomalainen kirjallisuus etenee joka päivä hitaasti, mutta varmasti. Sen uusin tuote on suomennetun ulkomaisen kaunokirjallisuuden kirjasto. Sarjan nimi on ”Annikka” ja ensimmäinen vihko sisältää Almqvistin ”Kappelin”. Jos valinnat vastedeskin ovat yhtä viisaita, niin tästä kirjastosta tulee kasvavalle naissukupuolelle sopivaa lukemista. Kunpa vain äitimme olisivat kyllin jalomielisiä opettaakseen lapsiaan pitämään isänmaansa kieltä jonain muunakin kuin pelkkänä palvelijoiden puhuttelukielenä. Kunnia sille äidille, joka panee tämän kirjan tyttärensä käteen. Kunnia olkoon kuitenkin hänen vähäisin palkintonsa.
Länsirannikon höyrylaivaliikenne ja elintarvikekauppa
Eräs turkulaislehti ehdottaa kirjoituksessaan höyrylaivaliikenteen järjestämistä Pohjanlahden rannikkoa pitkin ja toivoo, että tällaista hanketta tukisi elintarvikkeiden kauppa, jota kirjoittajan mielestä voisi harjoittaa Pohjanmaalta Turun kautta Pietariin. Asia ei tunnu täysin mahdottomalta, mutta on kuitenkin monta syytä epäillä kirjoittajan toiveiden toteutumista.
Eräs pääsyy on, että Pohjanmaalla on paljon laivoja eikä vieraita aluksia siksi tarvita. Päinvastoin Pohjanmaan kaupungeilla on suurempi huoli löytää lastia normaalistikin käytössä oleviin aluksiin kuin saada aluksia vientikauppaa varten. Voidaan tietysti sanoa, että elintarvikkeiden vienti on liian pientä työllistämään monta omaa alusta jokaisessa kaupungissa. Jokainen Pohjanmaan kaupunki voisi kuitenkin, jos kannattavaa kaupattavaa vain löytyy, varustaa vuosittain yhden, kaksi tai useamman kuunarilastillisen elintarvikkeita. Yhteen laskettuna niistä kertyisi jo melkoiset rahtitulot. Sanalla sanoen: kun alukset ovat halpoja ja niitä on yllin kyllin, tavaroita ei mielellään lähetetä rahtina, kaikkein vähiten niin kalliina rahtina kuin höyrylaivalla kuljetettava maksaa.
Vastapäisellä Ruotsin rannikolla, jonka pohjoisosasta viedään samoja tuotteita ja jossa on jokseenkin samanlaiset metsävarat ja laivanrakennustaito kuin Pohjanmaalla, rannikkokauppa työllistää kaksi suurehkoa höyryalusta. Niiden tuotto perustuu suurelta osin elintarvikkeiden vientiin Tukholmaan. Mutta olosuhteet ovat siellä hiukan toisenlaiset. Tavarahan myydään ja kulutetaan Tukholmassa. Turusta sitä vastoin olisi vielä samanmoinen matka Pietariin. Kaksinkertaiset rahtikustannukset vievät liian suuren osuuden mahdollisesta tuotosta. Lisäksi Länsipohjan kaupungit tarvitsevat Tukholman, Norrköpingin, Eskilstunan ja Gävlen teollisuustuotteita ja vaihto niihin antaa paremman tuoton sekä elintarvikekaupalle että rahtimaksujen muodossa höyrylaivaliikenteelle. Nämä seikat sekä kovempi kilpailu tekevätkin rahtikustannukset ruotsalaisilla laivoilla paljon alhaisemmiksi kuin suomalaisaluksilla on ollut.
Mainittu kirjoittaja tosin arvelee, että Turku tulevaisuudessa saisi suunnilleen saman aseman suhteessa Pohjanmaahan kuin Tukholmalla on suhteessa Pohjois-Ruotsiin. Joitakin tehtaita Turussa jo on; kirjoittaja toivoo niiden kasvavan nopeasti, mikä mahdollistaisi jatkuvan viennin Pohjanmaalle ja lisäisi sen tuottamien elintarvikkeiden kulutusta. Mutta kuinka suureksi tehtaiden lukumäärä lähivuosikymmeninä nouseekaan, niin 2 000–5 000 henkilön kasvu väkiluvussa ei merkittävästi vaikuta Pohjanmaan tuottamien elintarvikkeiden kulutukseen, varsinkaan sellaisella seudulla, joka itsekin niitä paljon vie.
Se, että Pohjanmaan kaupungit lähettäisivät elintarvikkeensa Turun kautta Pietariin ja saisivat samaa tietä hamppunsa, tupakkansa jne. on yhtä uskomatonta kuin että mainitut kaupungit kävisivät kauppaa Lyypekin tai muiden Itämeren satamien kanssa – Turun kautta. Vaikka Turulla olisi suora höyrylaivayhteys Lyypekkiin, niin tämä kauppa jäisi varmasti sangen merkityksettömäksi. Syynä on se jo esitetty, että Pohjanmaalla on helpompi saada laivoja kuin lasteja, mistä syystä ei mielellään makseta rahtia tavarasta, jonka kuljettaminen antaisi omille aluksille työtä.
Pohjanmaan niin kuin kaikkien muidenkin seutujen kauppiaille onkin epäilemättä edullisinta olla antamatta vieraille aluksille sellaista rahtivoittoa, jonka omatkin alukset kykenevät ansaitsemaan. Mitä nimenomaan Pietariin tulee, niin itäisellä Suomella tullee sijaintinsa puolesta aina olemaan sikäläisillä elintarvikemarkkinoilla etulyöntiasema, koska tarjontaa on helpompi kuin Pohjanmaalla säädellä kulloisenkin kysynnän ja hinnan mukaan. Muistelemme nähneemme Vasa Tidningissä viime vuonna artikkelin, joka korosti tätä seikkaa ja kertoi, että yritys viedä jostain Pohjanmaan kaupungista voilastia Pietariin oli täysin epäonnistunut. Jos saamamme tiedot pitävät paikkansa, niin samana vuonna sitä vastoin oli Pohjanmaalta kokeiltu voin toimittamista Lyypekkiin ja johonkin toiseenkin Itämeren satamaan, ”Riiaan” luullaksemme, ja yritykset tuottivat hyvin. Jos siis itäisen Suomen ylivoima Pietarin kaupassa ja Suomen elintarvikekaupan sulkeminen Tukholman markkinoilta pakottavat Länsi-Suomen kaupunkeja etsimään uusia ulkomaisia markkinoita, niin siitä hyötyy koko maa. Tuolla seudulla kilpailu ei nimittäin laske liiaksi tavaran hintaa.
Olemme aiemmin tässä lehdessä maininneet, miten vienti Brasiliaan ja Länsi-Intian saarille on viime aikoina suuresti lisännyt Tanskan elintarvikekauppaa. Emme pidä mahdottomana, että tätä esimerkkiä seurattaisiin Suomessa. Mutta sellaisen hankkeeseen vaaditaan yhteishenkeä, jota meidän maassamme toistaiseksi on vain vähän. Yksityiselle jokainen uusi yritys on uhkapeliä. Jos kysymys on kalliista tavarasta, riski vain kasvaa. Vain suuri yhtiö, jonka osakkaat jakavat voitot ja tappiot, voi ryhtyä uusiin hankkeisiin vaarantamatta kaikkien osakkaidensa olemassaoloa. Suomalaisen luonteen velttouden tuntien voinee päätellä, että tehokkaan yhteishengen syntymistä maan kauppiaiden parissa ei ehkäise niinkään tappioiden pelko kuin suurten voittojen halu. Mutta se, joka odotettavissa olevan pienen voiton vuoksi jää pois monien yhteisestä hankkeesta, ei tule ajatelleeksi, että hankkeen menestyessä hän voi harjoittaa sitä kuinka suurisuuntaisesti tahansa. Sitä paitsi nyt puheena oleva kauppa eli elintarvikekauppa ylittää arvoltaan tavanmukaisen metsätuotteilla käytävän kaupan niin selvästi, että se pienemmissäkin erissä harjoitettuna vaatii suuria pääomia ja siten menestyksen tullen antaa saman koron kuin jos nuo pääomat olisi käytetty mainituilla vähemmän arvokkailla tavaroilla käytävään kauppaan. Siksi tuleekin toivoa, että nykyinen tilanne saisi Länsi-Suomen kauppiaat etsimään yhteistoimin korvausta siitä, mitä he ovat Itä-Suomen Pietarin-kaupan ja Suomen tuotteiden Ruotsin markkinoilta sulkemisen johdosta menettäneet.
Emme tietenkään kiellä, että Pohjanmaan rannikkoa pitkin kulkeva höyrylaivareitti on hyödyllinen ja toivottava seikka edellä mainitusta seikasta riippumattakin. Ja jos Pohjanmaan kauppiaiden ei kannatakaan maksaa rahtia lasteista, joiden kuljettamiseen heidän omatkin aluksensa riittävät, niin useimpien Turun elintarvikekauppiaiden kohdalla tilanne ei liene sama. Heidän laskuunsa ostetaan esim. voita pitkin maata. Turussa ja lähiseuduilla on vaatetehtaita ja pellavateollisuutta, joka etsii tuotteilleen menekkiä myös Pohjanmaalta. Rakenteilla on suuri puuvillatehdas ja tupakkatehdas. Näyttäisi siis olevan lähellä, että Turku varustaa omasta puolestaan höyrylaivan Pohjanlahden matkoille, joista varma voitto tulee ensi sijassa Turkuun. Välittäjien kauttahan turkulaiset voisivat ostaa elintarvikkeita myös Pohjanmaalta Pietariin vietäväksi. Ehkäpä tämä saisi Pohjanmaan kauppiaat ajan mittaan kilpailukykyisiksi turkulaisten kanssa ja viemään itse joko Pietariin tai muille mainituille ulkomaisille paikkakunnille. Tämä tosin pienentäisi höyrylaivaliikenteen kaavailtua tuottoa, mutta luultavasti menisi kuitenkin vuosia ennen kuin kilpailun koveneminen saisi sen kokonaan lakkaamaan. Hanke olisi silloin jo maksanut itsensä ja hyödyttänyt maata myös kilpailua edistämällä. Kun säännölliset yhteydet kerran saataisiin käyntiin, niitä luultavasti voisi käyttää monien vähäisempien artikkeleiden lähettämiseen, mistä saatavat rahtikulut peittäisivät tappiot. Monenlaisia kalatuotteita, liimaa, poronlihaa ja poronnahkoja, ehkä hartsia, tärpättiä ja jopa Pohjanmaan talonpoikaisia käsiteollisuustuotteitakin voitaisiin tällä tavoin saada myyntiin maan eteläisessä osassa. Viipurin ja Helsingin sokeri- ja kynttilätehtaille, Helsingin tupakka-, kortti- ym. tehtaille ym. olisi varmasti edullista, jos ne voisivat valita tuotteilleen tämän Turun kautta kulkevan reitin. Nopea ja mukava kuljetusmahdollisuus synnyttäisi kuten aina tavaranvaihtoa, jonka etuja kulkuyhteyksien puuttuessa ei vielä tunnetakaan.
Turku on maan ainoa kaupunki, jossa on yhdistyshenkeä. Sen asukkaiden yritteliäisyyttä ja yksimielisyyttä osoittaa viimeksi Ruissalon vuokraaminen. Edelleen siellä rakennetaan, kuten jo kerrottiinkin, osakkuusperiaatteella kahta vankkaa alusta, toista Brasilian kahvikauppaan ja toista Itä-Intian matkoihin. Turku on myös ainoa kaupunki, jossa on kokemusta höyrylaivaliikenteestä. Kaupungilla on maan paras laivatelakka ja konepaja myös höyrykoneiden valmistukseen. Sellainen höyrylaivayhtiö, jonka osakkaat ovat vain yhden kaupungin alueelta, pystyisi varmasti hoitamaan asioita osakkaita paremmin tyydyttävästi. Lisäksi (sanottakoon se ilman mitään hämäriä viittauksia), höyrylaiva Uleåborgin liikeasioiden sujuminen lienee karkottanut Pohjanmaan kauppiaat joksikin aikaa vastaavien hankkeiden parista. Kaikki näyttää siis viittaavan siihen, että höyrylaivaliikennettä tuskin syntyy maan länsirannikolla, elleivät Turun kauppiaat ja tehtailijat katso edulliseksi liittyä mukaan yritykseen. Heidän ei pidä suuttua siitä, että heidän yritteliäisyydeltään on totuttu toivomaan koko maata hyödyttäviä toimenpiteitä.
Pohjanmaan kaupunkien asukkailta sitä vastoin sopii odottaa, että he ymmärtäisivät yrityksen hyödyllisyyden koko tälle maakunnalle ja että he kaikin tavoin tukisivat sen etenemistä. Vähäinen, mutta aiheellinen uhraus olisi, että he tällaisen höyrylaivaliikenteen mahdollisesti käynnistyessä vapauttaisivat siinä käytettävät alukset kaikista maksuista satamissaan. Luotsimaksunkin kustantaminen olisi yhtä kaupunkia kohden vähäinen uhraus kun ajatellaan, että säännöllisesti liikennöivä höyrylaiva on merkittävä vieras, kansojen henkisen ja taloudellisen kehityksen tehokkain nykyaikainen välittäjä. Jos yhteisen isänmaan vaurastuminen vähänkään merkitsee, niin suurtenkin uhrausten tulee tuntua pikkuasioilta. Ja Pohjanmaan asukkaat ovat vakavammissakin tilanteissa osoittaneet, että heiltä tällaista isänmaanrakkautta ei puutu.
Uusi proletaaritehdas
Kanavan tietojen mukaan Viipurin läänissä harjoitetaan kerjäläistehtailua, joka ei tosin ole aivan uusi keksintö, mutta kuitenkin nykyaikana ja nykyisissä olosuhteissa ainutlaatuista. Kanava nimittäin kirjoittaa 18. helmikuuta.
– – –
Tämä uutinen on paitsi hämmästyttävä myös osin hämärä ja käsittämätön. Kukahan tässä maassa ajaa tilallisen mailtaan, niin kauan kuin hän vain täyttää itselleen kuuluvat sitoumukset? Mistä syystä sitten Viipurin läänissä 50:stä 60:een henkilöä kerrallaan ”joutuu” jättämään talon ja maat ja tarttumaan kerjuusauvaan? Kanava ei anna tästä mitään tietoa. Sen kertomuksesta käy ainoastaan ilmi, että tämä toimenpide tähtää maapalstojen yhdistämiseen suuremmiksi maa-alueiksi. Voimme arvella tästä vain että Borgå Tidningin puhe tilanlohkomisen turmiollisuudesta on johtanut harhaan Viipurin talonpoikarukat, vaikuttanut suorastaan niin kiihdyttävästi, että osa näistä on omasta tahdostaan vaihtanut maapalstansa kerjuusauvaan tehdäkseen jäljelle jääneistä suurmaanomistajia. Tunnustamme kuitenkin, että mainitun esityksen noin ennenkuulumaton vaikutus tuntuu meistä uskomattomalta – kun Kanava myös vakuuttaa, ettei kukaan tilallisista ole toivonut karkotustaan tai valittanut maapalstansa riittämättömyyttä.
Mutta surullinenhan tämä näytelmä on, tämä vapaaehtoinen kerjäläistehtailu keskellä yhdeksättätoista vuosisataa.
Vähänkin miettimällä selviää, että maassa, jonka koko väestö olisi yhden ainoan valtiaan päivätyöläisiä, kansa köyhtyisi ja kurjistuisi ikuisesti, sen enempi mitä enemmän asukasluku kasvaa. Sama asiantila jatkuu vähin muutoksin, kun koko maa on jaettu joihinkin harvoihin suuriin maatiloihin. Tämän myöntää jokainen ajatteleva ihminen. Mutta väitetään, että toisaalta myös liian pitkälle viety lohkominen on syynä köyhyyteen, ja kyse on siis vain sopivan rajan asettamisesta lohkomiseen. Siellä täällä Euroopassa se onkin lain määrittämä. Kaikkialla pakottaa kuitenkin kasvava asukasmäärä lakisäädöksiä antamaan periksi.
Vain Viipurin läänissä näyttää käyvän päinvastoin, ja asukkaat jättävät maapalstansa jotta se voidaan yhdistää suuriksi maatiloiksi. Maamme rälssitalonpojan asemasta muun rahvaan asemaan verrattuna käy ilmi, että tuollaiset toimenpiteet tuottavat köyhyyttä ja tapojen turmelusta. Täällä ja Ruotsissa käytetään kohta maanviljelykseen työläisinä vain muonatorppareita, koska se on maanomistajan etu. Molemmissa maissa myönnetään, että tällainen työllistämistapa on suurin syy proletariaatin kasvuun. Miten sitten voi Viipurin läänin menettelyä pitää muuna kuin kerjäläistehtailuna?
