Saima nro 1, 4.1.1844

Tietoka dokumentista

Tietoa
4.1.1844
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Sanomalehdistä ylipäänsä ja Saimasta erityisesti

Saimalla on kunnia esittäytyä arvoisalle yleisölle juuri sellaisena kuin miltä se nyt näyttää, koko sydämestään toivoen, että samaisen arvoisan yleisön vaatimukset olisivat yhtä vähäiset kuin hänen omansakin. Hän uskaltaa toivoa tätä erityisesti siksi, että hän itse ei esittäydy vain kirjoitettuna vaan myös hyvillä korpuskirjakkeilla painettuna. – Yksinkertaisinkin kokemus nimittäin todistaa, ettei korpuksella painettu sana kykene vangitsemaan lukijan huomiota samalla tavalla kuin kirjoitettu teksti. Jos joku lukijamme epäilee tämän todenperäisyyttä, niin hänen tarvitsee vain ajatella, mitä sanomalehdessä pitäisi kirjoittaa, tai itse kirjoittaa lehteen sellainen artikkeli kuin siinä pitäisi olla – ja niin hän oppii, että sitä, mitä pitäisi kirjoittaa, harvoin painetaan ja että sitä, mitä painetaan ei koskaan paineta niin kuin sen voidaan kirjoittaa.

Mutta johtukoon tämä mistä hyvänsä, niin kukaan ei kiistä sitä, että täytyyhän sanomalehtiä painaa. Ainakin niistä voi sanoa niin kuin mustalainen väärästä valasta: ”Miksi väärä vala sitten olisi olemassa, ellei vannomista varten”. Sen sijaan kukaan kaino sanomalehtikirjoittaja ei kai tahdo väittää, että niitä pitäisi myös lukea. – Mutta heikossakin yrityksessä lukea niitä on silti oma kiistaton viehätyksensä.

Ja kun näin on, niin siitä seuraa itsestään selvästi, että Saimalla on samat syyt esittäytyä kuin maan muillakin sanomalehdillä. – Siksi hän tässä nyt niiaakin arvoisalle yleisölle – etenkin, jos tässä yhteydessä ajatellaan myös sitä, ettei mitään sanomalehteä saa ilmaiseksi. – Siksipä on myös helppo sanoa, mitä tämä lehti tulee sisältämään: ”ei paljon mitään”. Se taas tahtoo sanoa: kaikkea sitä, mitä löytää muistakin sanomalehdistä. Varmistaakseen tämän vielä paremmin Saima aikoo lainata muista lehdistä niin paljon kuin mahdollista, ilmoittaen tarkoin, mikä toimitus milloinkin on julkaissut tämän ”ei-minkään” – joko lainattuna tai omana löytönään. – Joku voisi pitää tällaista ei-minkään kaksinkertaistamista turhana. Mutta jos kerran 0 x 2 = 0, niin on myönnettävä, ettei tämä kaksinkertaistaminen tuottanut mitään turhaa. Saima ei siis ole turha, se on matemaattisesti todistettu, niin kuin eräs tietty henkilö tapaa asian ilmaista.

Lisäksi Saima voi yhtä hyvin kuin kaikki muutkin vakuuttaa kuuluvansa – ei suinkaan salaiseen – utile dulci -seuraan [valistusta viihteellisesti -seuraan]. Hän lupaa hyödyttää ja huvittaa, tarjota samalla kertaa valistavaa ja viihdyttävää lukemista, käsitellä erityisesti isänmaallisia aiheita jne. Hän nimittäin tietää, ettei arvoisa yleisö kuitenkaan ota hänen vakuutuksiaan vakavasti, koska yleisö voi yhtä vähän kuin hän itsekään vieraalla kielellä sanoa, mikä oikeastaan on isänmaallista. Muuten yleisö taas on jo valistunutta ja ainoastaan korttipeli on viihdyttävää.

Kuopion lukio

Päivän uutisista maalle merkityksellisin on epäilemättä tieto, että Kuopion ja Vaasan lukiot jo ensi elokuussa aloittavat toimintansa. Jätämme sikseen sen seikan, onko lukion muoto oppilaitokselle soveltuvin vai pitäisikö pitää parempana Preussin ja useiden Saksan valtioiden laitosta, jossa lukio ja kouluopetus yhdistetään samassa oppilaitoksessa koulun muotoihin, sillä parempi on hyödyllisempi vaikka se ei olisikaan paras.

Myös uutinen lukion perustamisesta Kuopioon on herättänyt näillä tienoilla yleistä iloa. Sen vastaanottamiseksi on pian kaikki valmista. Sitä varten on avoinna ylemmän alkeiskoulun nykyinen huoneisto, palatsi koulutalojen joukossa. Talo, jonka ulkoasu on yksinkertainen ja todella kaunis, on kaksikerroksinen kivitalo, ja se pitää sisällään alakerroksessa kolme korkeaa, tilavaa salia sekä kaksi pienempää huonetta, ja yläkerrassa kaksi salia edellisten kokoa sekä lisäksi epätavallisen suuren kauniin juhlasalin, jossa on viisi ikkunaa huoneen pitkällä seinustalla. Tilava piha tarpeellisine vajoineen sekä talon sijainti Helsingin Senaatintoria suuremman torin varrella, joka läänin herra kuvernöörin ahkerin ponnisteluin tänä syksynä on varustettu puuistutuksin, täydentävät huoneiston edut. Kaupungista ei puutu liioin huoneita lukion tuleville opettajille eikä oppilaille. Sen mitä tässä suhteessa mahdollisesti puuttuu, täyttää pian talonomistajain huolenpito, koska talonvuokrat vapaista huoneista huolimatta ovat täällä melko korkeat ja voivat nousta 60 à 75 bankoruplaan huoneelta vuodessa. – Korkea hinta johtunee runsaista vuokrista markkinoiden aikaan sekä yleensä elinkustannuksista paikkakunnalla.

Alkeiskoulun kärsimän kauniin huoneistonsa menetyksen lupaa korvata huoneiston avokätinen sisustaminen nykyiseen raatihuoneeseen. Ja vaikka jo kaupungille koituvat edut vaativat sellaista avokätisyyttä, se ansaitsee silti runsaimmat kiitokset.

 

”Suomi” ja isänmaallinen kirjallisuus

Suomi-aikakauskirja antaa uuden todisteen siitä, miten vähäistä yleisön kiinnostus kotimaiseen kirjallisuuteemme on. Tätä jo vanhaa havaintoa on koetettu selittää eri tavoin. Tavallisesti on lähdetty siitä oletuksesta, että maamme niin kutsutun sivistyneistön keskuudessa kuitenkin olisi varsin huomattavaakin lukuhalua. Tämä imarteleva käsitys sai tukea erityisesti siitä, kun kymmenisen vuotta sitten jokin ruotsalainen lehti, luullaksemme Statstidningen vakuutti hyvin suuren osan Ruotsin kirjakauppojen tuotteista menevän kaupaksi Suomeen.

Mutta kuka tahansa, joka kääntyy jonkin ruotsalaisen kustantajan puoleen varmistuakseen asiasta, saa ehkä hämmästyksekseen kuulla, että usein alle viisi, harvemmin 7–8 prosenttia hänen kustantamistaan tuotteista päätyy Suomeen. Tästäkin kirjallisuudesta koulukirjat muodostavat varsin suuren osan. Sitä vastoin niillä ruotsalaisilla kustantajilla, joiden tietoihin tämä artikkelimme perustuu, ei ole ollut valikoimissaan hartauskirjoja tai kansankirjallisuutta, joista Suomeen myydään tuskin prosenttiakaan.

Myös kirjakauppalaitoksemme tila Ruotsin vastaavaan verrattuna osoittaa, että mainitun kuvitelman täytyy olla – pelkkää kuvittelua. Ruotsissa ei nykyään liene sellaista pikkukaupunkia, jossa ei ole omaa kirjakauppaa. Monessa kaupungissa on kaksi tai kolme kirjakauppiasta ja onpa niitä maaseudullakin. Meillä on koko maassa yhteensä yhdeksän, lue: yhdeksän, kirjakauppiasta ja tiedossa on, että heistä puolet ei myy kuin noin 500–600 hopearuplan arvosta tavaraa vuodessa. Tämäkin seikka todistaa suuresta jälkeenjääneisyydestämme.

Kun tähän lisätään vielä Ruotsissa ilmestyvien ja luettavien sanomalehtien määrä (noin 100), niin on epäilemättä myönnettävä, että varsin pieni osa ruotsalaisesta kirjallisuudesta löytää tiensä meille. Eikä kukaan ole väittänytkään, että me olisimme kiinnostuneempia muusta ulkomaisesta kirjallisuudesta kuin ruotsalaiset. Saksalaisen kirjallisuuden suhteen tilanne voi olla jokseenkin tasapainossa, mutta ranskalainen, ja vielä enemmän englantilainen kirjallisuus, joka viime aikoina on saanut Ruotsissa varsin suuren lukijakunnan, on meillä jokseenkin tuntematonta. Voimme myös katsoa suomalaisten hartauskirjojemme vastaavan Ruotsissa luettuja ja laskea mukaan muun kirjallisuutemme, pari tusinaa Ruotsissa täysin tuntemattomaksi jäävää nidettä vuodessa, sekä meillä luettavan venäläisen kirjallisuuden, joka ei riitä vastaamaan Ruotsissa luettavaa tanskalaista kirjallisuutta. Päädymme joka tapauksessa siihen tulokseen, että sivistynyt yleisömme lukee verrattomasti vähemmän kuin ruotsalainen ja siten se on myös tässä suhteessa kaukana Euroopan sivistyneimpien kansakuntien jäljessä.

Tai jospa etsimme tavallisesta yksityiskirjastosta jotakin uudempaa historiallista, luonnontieteellistä tai kaunokirjallista teosta – etsimme varmasti turhaan. Jos jollakulla on toisenlaisia kokemuksia, niin se olisi meistä erityisen ilahduttavaa. Mutta jos väitettämme ei voida kiistää, niin se on isku vasten sitä mainittuun vakuutteluun sisältyvää harhaluuloa, että Suomessa harrastettaisiin kirjallista sivistystä enemmän kuin Ruotsissa.

Ja jos meidän onkin tuon miellyttävän luulottelun sijaan myönnettävä, että kirjallisten taiteiden harrastus on maassamme päinvastoin jokseenkin harvinaista, niin nousee ilman muuta kysymys: mistä on etsittävä syytä tähän tilanteeseen. Voidaan esittää monia syitä. Me pidämme tärkeimpänä sitä, ettei Suomella ole kansalliskirjallisuutta.

Yksilön tiedot ovat täysin tyhjän päällä eivätkä ansaitse tietämisen tai sivistyksen nimeä, jos ne eivät ole itsenäisesti hankittua, ajateltua ja yksilölliseksi kokonaisuudeksi muokattua tietoa. Aivan samoin ei myöskään kokonaisen kansakunnan sivistys saa olla pelkkää jäljittelyä, ulkomaista lainaa, vaan sillä täytyy olla kansallishenkeen perustuva omintakeinen muoto. On totta, että kaikkein sivistynein kansakunta on se, joka on kaikkein eniten omaksunut yleisinhimillistä sivistystä. Mutta tällä sivistyksellä ei ole mitään annettua, muuttumatonta muotoa, vaan se on itsessään elävää ja liikkuvaa, se saa jokaisena aikana uuden muodon. Tämä kehitys tapahtuu juuri sivistyksen siirtyessä kansakunnalta toiselle.

Sivistys, joka ei ole kansallista, ei siten voi olla todellista yleisinhimillistä sivistystä. Se on silloin vain ulkoista tottumusta, jota voi verrata apinan tai koiran kouluttamiseen. Kansakunta ei voi kiinnostua sellaisesta sivistyksestä, se ei ole itsenäistä eikä sillä ole voimaa kehittyä. Ja kansan, joka ei milloinkaan saavuta muunlaista sivistystä, on itse rappeuduttava ja hävittävä kansakuntana.

Mutta kansan itsenäisen sivistyksen on tuotava itsensä julki kansan omalla kielellä. Kieli on jo tällaisen sivistyksen työtä, se ilmaisee kansan omaa tapaa käsittää oliot ja niiden syyt, sen kuvitelmia ja ajatuksia aistillisesta ja yliaistillisesta. – Tieteessä kansakunnan itsenäisyys ilmenee siten kansalliskirjallisuuden kautta niin että toisten kansakuntien tiedettä ja kaunokirjallisuutta käännetään omalle kielelle ja näin vastaanotettua ainesta muokataan edelleen omissa tieteellisissä ja kaunokirjallisissa tuotteissa.

On ilmeistä, että äsken sanottu merkitsee jonkinlaista rajoitusta edellä esittämäämme väitteeseen. Emmehän voi kieltää sitä ilmeistä asiantilaa, että Suomella on uskonnollisista kirjoista ja rikkaasta kansanlauluperinteestä, runoista koostuva kansalliskirjallisuus, emmekä sitä, että kansallista sivistystä on muutenkin olemassa. Mutta tämä sivistys ja sen kirjallisuus rajoittuvat molemmat kansanjoukkojen keskuuteen. Kirjallisesti sivistyneet ja niin kutsuttu sivistyneistö ylipäänsä on täysin kansallisen sivistyksen ulkopuolella eikä se harvoin poikkeuksin ole kiinnostunut tuosta kirjallisuudesta. Siksi meidän kirjallinen sivistyksemme onkin pelkkää lainaa, mehutonta ja voimatonta ulkoläksyä. Päivittäinen kokemuksemme osoittaa, ettei se kykene herättämään todellista tiedonhalua ja kiinnostusta sen omiin tuotteisiin.

Voimme jälleen kysyä syitä tähän tilanteeseen. Lähin syy on epäilemättä se, ettei sivistyneistömme kielensä ja suurelta osin alkuperänsäkään puolesta kuulu Suomen heimoon, eikä sen sivistyskään siten lähde suomalaiselta pohjalta. Maamme on jakanut ja jakaa saman kohtalon monien muiden pienten maiden kanssa, joissa ulkomainen kulttuuri tukahduttaa kotimaisen esiin nousemisen.

Jotta voisimme auttaa isänmaallisen ”Suomen” ilmestymistä paremmin kuin vain tällä artikkelilla, kiiruhdamme kertomaan sen toimitukselle, että Kuopiossa on tilattu jo 25 vuosikertaa vuodelle 1844. Ei liene kohtuutonta toivoa, että myös muissa maamme kaupungeissa lämmettäisiin asialle.

Jos toimitus tilaajamäärän kasvun myötä saa mahdollisuuden maksaa kunnolla avustajilleen, rohkenemme ehdottaa seuraavaa: Toimitus julkaiskoon jokaisessa numerossa yhden suomenkielisen kirjoituksen, mieluiten sellaisen ulkomaisen kaunokirjallisen tuotteen, jota ei vielä ole käännetty ruotsiksi. Käännöksen kielen tulisi lisäksi olla raamatunsuomen mukaista. ”Suomi” saisi näin lisää lukijoita, suomenkielellä ilmestyisi sivistyneistöä kiinnostavaa lukemista ja toimitus avaisi uuden väylän isänmaalliselle toiminnalleen. Palaamme asiaan myöhemmin, nyt muistutamme vain siitä, mikä uutuuden viehätys olisi esim. de Vignyn, Jules Janinin, Suen tai Heynen uutuuksilla – ja suomeksi! Kuinka kauniisiin käsiin ”Suomi” silloin joutuisikaan, ja kuinka kauniiden silmien eteen?

 

Ehkäiseekö kansalliskirjallisuus kansakunnan sivistystä? [nro 2, 11.1.1844]

Kysymyksenasettelumme saattaa tuntua järjettömältä. – Jos niin on, niin samalla on kumottu kaikki väitteet, joilla suomen kielen käyttämistä kirjallisena kielenä voisi vastustaa.

Ja silti ihmisen luontainen velttous saa monet muka sivistyksen nimissä kiistämään suomen kieleltä tämän paikan. Sanotaan, että meidän sivistyksemme juuret ovat Ruotsin kansakunnassa ja siksi se seisoo ja kaatuu ruotsin kielen mukana. Tai: ”ruotsi yhdistää meidät germaaniseen sivistykseen ja siksi se on side, joka liittää meidät Euroopan sivistykseen.”

Arvioikaamme hetkisen ennakkoluulottomasti tätä väitettä. Minkä muiden kansakuntien sivistys on riippuvaista ruotsin kielen jonkinlaisesta hallinnasta? Ajatelkaamme sitten sitä seikkaa, että tämä taito puuttuisi myös meidän maastamme. Eikö esim. saksan kielen taito kykenisi täysin liittämään meitä yleiseurooppalaiseen sivistykseen? – Mutta nyt sanotaan: ”Se ei ole yleinen taito meidän sivistyneistömme keskuudessa.” Mutta mikä sitä ensinnäkin estää yleistymästä? – Ja toiseksi: miksi sen pitäisi olla yleinen? Ei Saksan sivistyneistö yleisesti osaa esim. ranskaa tai englantia. Nyt väitettäneen, ettei se niitä taitoja tarvitsekaan. Miksei tarvitse? Koska Saksalla on kansalliskirjallisuus.

Ruotsin kieli voidaan siis todistaa meille välttämättömäksi vain sillä edellytyksellä, että meiltä kaikissa tapauksissa puuttuu kansalliskirjallisuus. Sitä väitetään välttämättömäksi, koska kansalliskirjallisuutta ei ole ja näin julistetaan samalla, ettei mitään kansalliskirjallisuutta tule ollakaan. Juuri ruotsin kielen ylivaltahan on estänyt ja estää sen syntymisen.

Vai eikö sellaista ehkä koskaan voisi syntyäkään? Samaa oppia saarnattiin Saksassa niin kauan kuin se kantoi Ranskan kirjallisuuden iestä. Onko tuon ikeen hylkääminen siis vienyt Saksassa taaksepäin? – Onko jokin kansakunta menettänyt jotain luopumalla latinan kielen ikeestä? Mutta saksaa puhuu 27 kertaa enemmän ihmisiä kuin suomea. Olkoon niin! Tanskassa on, saksankieliset Schleswig ja Holstein poisluettuna, 1 350 000 asukasta, siis suunnilleen yhtä paljon kuin Suomessa. Ja me voisimme olla tyytyväisiä, jos meillä olisi sellainen kirjallisuus kuin Tanskassa. Jos vielä väitetään, että tanskalainen kirjallisuus saa paljon lukijoita myös Norjasta, niin siihen voidaan perustellusti vastata: Suomen väkiluku on 60 vuoden kuluttua tuskin pienempi kuin Tanskan ja Norjan yhteinen väkiluku nykyään. Sitä paitsi on selvää, että kansalliskirjallisuus myös laajentaa lukijakuntaa, sehän on ainoa keino, joka voi herättää laajempaa harrastusta kirjallisiin taiteisiin. Sille, joka pitää Suomea niin kehnona heimona, ettei se koskaan voi tuottaa omaa kirjallisuutta, eivät mitkään todisteet riitä. Kukaan ennakkoluuloton ihminen ei voi tulkita tätä niin, että me toivomme samanlaista tieteellistä kirjallisuutta kuin Saksassa on. Nykyisessä tilanteessamme olisi meikäläiseltä tiedemieheltä ajattelematonta julkaista ankaran tieteellinen teos ruotsiksi. Ruotsalainen tiedemies ei ole niin tyhmä. Linné kirjoitti latinaksi. Berzelius on julkaissut vain yhden painoksen etevimmästä kirjastaan ruotsiksi ja muuten käyttänyt vieraita kieliä. Fries ja Wahlenberg ovat kirjoittaneet latinaksi. Edes Geijerin ”Svenska Folkets Historia” ei kymmenessä vuodessa ole päässyt toiseen painokseen ja ”Svea Rikes Häfder” saa luultavasti odottaa sitä monia vuosikymmeniä. Ankaralla tieteellä on Ruotsissa aivan liian pieni yleisö ja näin tulee asia olemaan Suomessakin, kenties pysyvästi. Suomessa ei myöskään koulun ulkopuolella käytetä tieteellisessä opetuksessa paljoakaan ruotsinkielistä kirjallisuutta. Mutta kaikki ne kanavat, joita pitkin suuri kirjallisesti sivistynyt yleisö saa tietää tieteen tuloksista, voivat aivan yhtä hyvin siirtyä suomenkieliseen uomaan kuin ruotsinkieliseenkin. Samoin jokin koulukirja voitaneen kääntää suomeksi tai muokata Suomen oloihin ilman että tarvittaisiin mitään Herkuleen työtä. Sen, mitä suomen kieli voisi antaa kaunokirjallisuudelle, oivaltavat parhaiten ne, jota osaavat arvostaa sen hivelevää sointia esim. monissa Kantelettaren lyyrisissä runoissa.

Mutta kaikkea tätä voidaan sanoa tyhjäksi unelmoinniksi, jollemme koeta etsiä tietä kaiken tämän toteuttamiseksi. Tulemme tuonnempana kehittelemään omaa ehdotustamme tarkemmin. Tässä huomautamme vain siitä, että ensiaskelta varten on olemassa kaksi tietä: joko aloitamme ylhäältä ja koetamme saada lukijoita muunkielisten teosten suomennoksille, tai sitten lisäämme suomen kielen taitoa ja harrastusta käyttämällä sitä opetuskielenä. Huomaamme helposti, että tämä joko–tai voidaan tarpeettomana poistaa ja käyttää molempia teitä rinta rinnan.

Mitä suomeen opetuskielenä tulee, niin on itsestään selvää, ettei sitä voi ottaa käyttöön erinäisillä Pohjanmaan ja Uudenmaan rannikkoseuduilla. Lisäksi tällainen uudistus ei voi tapahtua yhdellä iskulla, vaan se tulee aloittaa esim. ala-alkeiskouluista, niissäkin ehkä vain tietyissä oppiaineissa. Tähän joukkoon pitäisi tällöin ottaa myös ruotsin kielioppi. Maan hallitus on tehnyt jo paljon ottamalla suomen kielen koulujen oppiaineeksi. Puheenaolevan kaltainen uudistus vetoaakin ensi sijassa hallittujen isänmaallisuuteen. Suomessa on monia sellaisia, jotka sen sijaan että jättävät omaisuutensa kaukaisille, ahneille ja kiittämättömille sukulaisilleen, voisivat hankkia itselleen pysyvän maineen määräämällä varansa ensin muutamaksi vuodeksi suomenkielisten oppikirjojen laatimiseen ja myöhemmin suomalaisten koulujen perustamisrahastoon.

Kaunokirjallisuuden suomennoksille ei liene helppoa löytää kustantajaa maassa, jossa tuskin voi sanoa olevankaan kustantajia. Ehkä voimme tässäkin suhteessa silti luottaa isänmaallisuuteen, kunhan vain usko yrityksen hyödyllisyyteen voittaisi alaa. Jos joku nuori mies haluaisi heti yrittää, niin Saiman toimitus tarjoutuu huolehtimaan painatuksesta ja tilaushankinnasta niin että kääntäjä saa palkkion menekin mukaan. Tällöin on käännettäväksi valittava novelleja, joita ei ole vielä ruotsinnettu ja jotka eivät ole 6–8 arkkia laajempia. Käännöksen tulee olla mahdollisimman helppolukuista ja puhdasta kieltä.

 

Uutisia

Englanti. Jujutettuaan kruunun asianajajia vanha asianajaja O’Connel aikoo edelleen jatkaa juttua. Samaan aikaan irlantilaiset surisevat kuin mehiläisparvi.

Ranska. Papisto alkaa olla sitä mieltä, että maassa on liian paljon filosofiaa, panteismiä, deismiä, teismiä ja protestanttisuutta, joita kaikkia sanotaan huonoiksi opeiksi. Oikeaksi filosofiaksi sitä vastoin sanotaan sitä, joka on sopusoinnussa katolisen kirkon opin kanssa. – Siellä ollaan siis toista mieltä kuin Tukholman konsistorissa, joka on nuhdellut herra Ignelliä siitä, ettei hän filosofoi protestanttisten tunnustuskirjojen mukaan. Näiden maiden papistoilla on myös se ero, että ranskalainen vaatii opetusvapautta myös itselleen, jesuiitoille siis, mutta Ruotsin papisto tahtoo yksinomaan kalvaa muita.

Espanja. Barcelonan patriootit eivät enää vaikuta muiden asukkaiden parhaaksi – Barcelonassa – vaan kenraali Sanz on karkottanut heidät sieltä ja ottanut kaupungin itse haltuunsa. Kuningatar Christinaa odotetaan Madridiin. Uusi hallitus on muodostettu Olozagan johdolla.

Kreikka. Vallankumouksen toinen näytös on alkamassa uuden hallituksen myötä. Viisas kansa uskoo, että näytöksiä tulee vielä lisääkin.

 

Helsinki. Herra Andersson osoittaa kaupungin taiteenystäville todellista ”synnynnäistä taiteilijahenkeä”. – Herra Bromander lupaa opettaa opiskelijoille italialaista, kaksinkertaista kirjanpitoa. (Täällä maaseudulla ihmetellään, mitä vientejä hän aikoo saada krediittipuolelle). Helsingfors Tidningar suosittelee Saimaa Gruusian kuolleille.

Turussa pyydetään ”Suomalaista sanansaattajaa” kertomaan, kuinka hän on löytänyt Suomesta ”erinomaisia kirjailijoita”. – Puhetta tässä asiassa johtavalla Åbo Underrättelserillä on kuitenkin itsellään varasto ”nuoria kirjallisia kykyjä.”

Pori. Täällä on järjestetty erilliset juhlat herroille ja naisille. Jälkimmäiseen pääsevät kuitenkin myös kaupungin nuoret herrat, kun taas naimisissa olevat miehet piiloutuvat kiltisti ensin mainitun tupakansavuun. – Kenelläkään ei siis ole syytä kiistää, että ”seuraelämässä on hauskaa luvassa” – siis naisten puolella. Mutta mahtaa olla onneton rakastaja se, joka kostonhimoisena valittaa tätä näppärää tilannetta sanomalehdissä.

Porvoossa on surullista. Juhlat ovat ikäviä, vaikkei olekaan ”voittamatonta puutetta siitä erään lajin nesteestä, joka ennen auttoi reipastumaan”. Tästä voidaan päätellä, että joko tuo neste on nyttemmin käynyt liian vesipitoiseksi tai että asianomaiset ovat oppineet vastustamaan sen houkutuksia.

 

Rotanloukku

Kunnioitettavat maanmiehemme luulevat kenties ylimielisinä, ettei meillä täällä Kuopiossa voi tapahtua yhtään mitään. Kuitenkin täällä sattuu joka päivä mitä romanttisimpia tapahtumia. Ja ihmettelenpä vain, kuka voi estää niitä tapahtumasta – tai minua nyt kertomasta. Sitä vapautta aionkin käyttää innolla ja aloitan traagisesta tapahtumasta, joka parin viikon ajan on askarruttanut meitä kaikkia. Tarinan nimi on Rotanloukku

 

Kuopion kauniista neidoista on yksi kaikkein kaunein. Hänellä on vaaleat – ei kun tummat – ei kun vaaleat! – totta puhuen minä epäröin paljastaa niiden väriä – no se siitä, hänen paksut ihanat kiharansa ympäröivät kasvoja ja silmiä, joiden jokaisessa hymyssä on enemmän suloa kuin tusina nuorukaisensydäntä ilman vaaraa voisi kestää. Hänen kaulaansa ja niskaansa olisi jokin wienitär katsellut kateellisena ja moni muu sähköistä värinää oikeassa käsivarressaan tuntien. Hän on neitonen, konstailematon, vallaton ja iloinen, juuri pesästä lähtenyt. Loistava perhonen on juuri kuoriutunut kuudentoista vuoden kotelostaan. Ja kuitenkin, hän oli sitä, vallaton ja iloinen! Nyt katsovat suru ja katumus ennen niin säteilevistä silmistä – myös niiden kauniista väristä minun on vaiettava – ja kevyenkaulan riippuminen todistaa, että terävä pohjoistuuli on jo kohdannut vastapuhjenneen kukan hennon varren.

Harvat tytönsydämet – ne harvat, jotka eivät ole haluamisen arvoisia – ovat seitsemännellätoista vuodellaan niin kovaksi karkaistut, ettei niihin joku löytäisi tietään. Ja tässä kaupungissa onkin nuoria miehiä, jotka hallitsevat sen taidon perusteellisesti. He tekevät aivan uskomattomia valloituksia. Yksi kaikkein tyylikkäimmistä – mikä on jo paljon – oli jo konrehtoristina osoittanut halua olla kaunottaren parina kaikissa leikeissä. Rehtoristina hän oli kirjoittanut tytön muistikirjaan Ehrströmin-Ottelinin Venäjän kieliopista tunnetun diktion ”Sun rakkautes ja mökki vain” jne. Sitten tulivat toiset ajat, kaipauksen hetket ja unohduksen vuodet, jolloin molemmin puolin syötiin, juotiin ja nukuttiin niin kuin ennenkin. Tuskinpa vanha tunne olisi jäänytkään henkiin, ellei neito vuoden 1842 tapanintansseissa olisi kahdesti valinnut häntä kumppanikseen valssiin. Nuorukaisen ansioiden näin avoin tunnustaminen tietenkin kosketti häntä syvästi ja oman häilyväisyytensä katuminen sai hänet ihailemaan tytön tunteen pysyvyyttä vielä enemmän. Kukaan ei kuitenkaan huomannut, että sillä kertaa he kaksi vaihtoivat muutakin kuin katseita. Eikä sitä huomattu myöhemminkään. Pojan ihailu näytti aivan mykältä. Jaloissa se ilmeni paljon selvemmin, sillä tuosta päivästä lähtien hän joka juhlassa tanssi valssia kymmenen kertaa enemmän kuin kukaan muu. Ja hän tanssi hyvin. Valssien välillä hänen kirkkaat silmänsä katsoivat vain tyttöön. Mutta sellaisen täytyy pehmittää kovinkin sydän ja koko maailma näki, että kaunottaren sydämeen oli osunut – siis naiset näkivät, että hänen sydämeensä oli osunut, vain miehet näkivät, että kaunottaren sydämeen. Erinomaisen mielenkiintoiset ja upeat kaivokahvit viime kesänä johtivat pariin pikkuriitaankin ja niin oli suloinen leikki kuumimmillaan.

 

II

Silloin onni, joka suosii rohkeaa, järjesti kerran niin hyvin, että kaunokainen kadotti tansseissa rintakorun. Tämä tapahtui kolme viikkoa sitten ja kaikki muistavat yhä, millainen paniikki silloin syntyi. Rakastajan sanotaan ottaneen silmälasinsa pois ollakseen onnellinen löytäjä – mutta turhaan. Molemmat olivat yhtä lohduttomia.

Mutta kun nuorukainen seuraavana aamupäivänä tavalliseen tapaansa käveli Suurkatua kulkeakseen kaunokaisen ikkunan ohi – emme kuitenkaan väitä, että tämä asuisi Suurkadulla – hän kuuli nopeita ja raskaita askeleita takanaan. Ne kuuluivat herra Wiikin olemukselle, joka kysyttäessä ilmoitti, että koru oli löydetty ja että hän oli viemässä sitä omistajalleen. Neron ajatukset eivät tule maailmaan verkkaisessa päiväjärjestyksessä niin kuin tavallisten ihmislasten, vaan salamannopeasti. Myös meidän sankarimme teki päätöksensä yhtä nopeasti ja toteutti osan siitä vaihtamalla korun kymmeneen hopeakopeekkaan.

Rohkeana ja ylpeänä hän nyt kääntyi kadunkulmasta. Hänen lähestyessään kaunokaisen ikkunaa rohkeus laski kuitenkin jäätymispisteeseen ja portilla se oli jo nollan alapuolella. Hän meni ohi, kääntyi takaisin – ja meni jälleen ohi. Mutta onneksi tyttö seisoi nyt ikkunassa ja tervehti niin ihanasti hymyillen, että nuorukaisen rohkeus kääntyi taas nousuun. Hän kääntyi uudelleen ja astui täysin ujostelematta sisään.

Hänen kädessään oleva koru puhui puolestaan niin, että tytön äitikin antoi anteeksi tällaisen rohkeuden. Kauniin tyttären ilo korun löytymisestä taas antoi hänelle ensimmäisen kokemuksen siitä, kuinka ihanasti sankaruus palkitaan. Kaikki sujui erinomaisesti. Jopa hänen kielensä kannat löystyivät merkittävästi, kunhan äiti oli poistunut jollekin asialle, ja hän saattoi vakuuttaa: ”kuinka kaunis tuo kukkiva neilikka ikkunalla onkaan ja kuinka harvinainen se on tähän aikaan vuodesta.”

Hänen onnellinen johdantonsa loppui kuitenkin äkisti kaunottaren suusta päässeeseen kauhunkirkaisuun. – Se tuli viereisestä huoneesta, jonne hän nuorukaisen puhuessa oli keijunkepeästi leijunut, ja sinne ryntäsi nyt nuorukainen todellisella sankarin kiihkolla. Hän löysi tytön, korkean Melpomenen [erit. tragedian muusa] kuvan, joka kauhusta kalpein kasvoin kääntyi vesikannusta poispäin pidellen sitä niin kaukana itsestään kuin pyöreä käsivarsi vain ylettyi. Pelotta hän vapautti tytön tuosta kauheasta esineestä, johon hän selvästikin oli tarttunut antaakseen tuoksuvalle neilikalle pienen aamukylvyn. Ja kun nuorukainen uteliaana katsoi kannuun, hän näki sen pohjalla jotain pientä, pienen kauniin eläimen – sen joka on nopea ja viihtyy hyvin jokaisessa ihmisasumuksessa. Tuo eläin on niin pieni ja vaatimaton että on vaikea käsittää, miksi arkipäivän kielioppi suo sille saman kunnian kuin hallitsijat ja kainot kirjailijat antavat itselleen silloin kun he puhuvat yleisölle kirjallisesti.

Talossa syntyi yleinen hämmennys joka laantui vasta vähitellen sitä mukaa kuin kaunottaren rohkeus ja punerrus palasivat. Kaiken tämä aikana oli sankarimme nokkeluus ja rohkeus noussut niin korkealle, että hän pyysi lupaa viedä hiukan vahingoittunut koru kultasepälle. Hiukan epävarmalla äänellä hän rohkeni jopa vakuuttaa, ”ettei hän lainkaan pelännyt mainittuja eläimiä mutta toivoi voivansa järjestää niin etteivät ne vastedes hyppisi vesikannuun”.

 

III

Onnellisen rakastajan nähtiin lähtevän pitkin askelin ja suurin suunnitelmin. Vielä samana päivää puhuttiin kaupungilla yleisesti, että nuo kaksi olivat kihloissa. Hyvät ystävät kertoivat sen iltapäivällä rakastajalle itselleenkin. Hän vain hymyili salaperäisesti.

Seuraavana päivänä sankarimme pikemmin lensi kuin käveli kaunokaisen asunnolle ja hänen iloa säteilevä hahmonsa ei kertonut ainoastaan onnellisesta nykyhetkestä vaan myös kauneimmista tulevaisuuden toiveista. Hänen nähtiin myös useita kertoja vievän kätensä milloin takkinsa rintataskuun, milloin takataskuun. Hyvin terävä katselija olisi ehkä ajatellut, että nykyisyys kätkeytyi ensiksi mainittuun, tuleva jälkimmäiseen. Ja heti päästyään kaunottaren luo – joka tänään oli kauniimpi kuin koskaan – hän ottikin samaisesta rintataskusta onnekkaan korun. Sitten sopivassa tilaisuudessa hänen kätensä sujautti takataskusta tytön piirongin alle – rotanloukun.

Se oli sellainen miniatyyrihirsipuu, jossa pienet tuoksuvan juustonpalan houkuttelemat eläinparat niin surkeasti kuristuvat ja hirttyvät. Voimme täysin vilpittömästi vakuuttaa, ettei yksikään kuolevainen liene asettanut niin iloisia toiveita hirsipuuhun kuin meidän sankarimme. Jos hänen sydämensä hakkasi jo aiemminkin, niin nyt se löi kuin kahden kippunnan vasara hänen rintakehäänsä, kun hän istui hajamielisenä kuunnellen enemmän liikettä piirongin alla kuin kaunokaisen herttaisia kertomuksia edellisillan tansseista. – Äkkiä kuului hiljainen napsahdus ja hän, joka ei olisi räpäyttänyt silmäänsäkään, jos hänen nenänsä edessä olisi laukaistu kanuuna, hypähti nyt korkealle tuolistaan. Jättiläisaskelin hän riensi viereiseen huoneeseen, otti esiin rotanloukun ja nosti sen kohti rakastajatarta, joka oli uteliaana rientänyt hänen jälkeensä. Vain kauhun huuto kuului tytön nyt kalpeilta huulilta, sillä silmukassa riippui – hänen rakas vihervarpusensa.

On tarpeetonta kertoa, mitä seurasi. Koko kaupunki tiesi jo ennen puoltapäivää, että sovittamaton välirikko oli tosiasia. Nyt kuiskaillaan, että kiireinen rakastaja on jo kiinnittynyt toiselle taholle ja että tämä olisi syynä kaunottaren surulliseen olemukseen.

 

 

Vertailu

Alkuperäinen