Nykyajan materialismista, päättäjäisesitelmä Suomen Tiedeseuran vuosijuhlassa 29.4.1871

Tietoka dokumentista

Editoitu teksti

Suomi

Tiedeseuran toiminnassa luonnontieteellä on suurin osuus. Kielen tai historian tutkimus ei voi esittää tuloksiaan ilman suppeampaa tai laajempaa todistelua. Yksittäisillä tosiseikoilla on näissä tieteissä harvoin niin kiistaton evidenssi ja sellainen merkitys, että niiden pelkällä esittämisellä on tieteellistä arvoa ja kiinnostavuutta. Luonnontieteissä sitä vastoin todistelu tarkoittaa jonkin tosiasiajoukon esittämistä, ja jokaisella faktalla on oma arvonsa joko aiemmin aloitetun todistelun ketjussa tai sitten lähtökohtana jatkotutkimukseen, jonka kautta se tulee kumotuksi tai vahvistetuksi. Tällä tavoin luonnontiede tarjoaa runsaasti aineistoa kirjallisiin ja suullisiin tiedonantoihin jonkin tieteellisen seuran kokoontumisissa.

Näihin tiedonantoihin voi sisältyä myös kysymys ilmiöiden syistä. Ellen erehdy, niin sääntönä kuitenkin on, että pitäydytään vain lähimpään syyhyn, siis esitetään yksi tosiseikka syynä, toinen vaikutuksena. Esimerkiksi professori Hällström teki elinaikanaan nimensä tunnetuksi määrittämällä sen lämpötilan, jossa veden tiiviys ja paino on suurin, nimittäin 4 asteen lämmössä. Yleensä lämpö laajentaa kappaleita ja niiden ominaispaino, siis tietyn kokoisen kappaleen, esimerkiksi kuutiotuuman paino vähenee. Niin on myös veden laita, kun sen lämpö ylittää mainitun asteluvun. Mutta mielenkiintoista on, että sen ominaispaino laskee myös silloin kun sen lämpö putoaa tuon asteluvun alapuolelle. Kun vesi järvissämme talven koittaessa jäähtyy pinnalta, se vajoaa alas ja uutta, lämpimämpää vettä tulee tilalle. Mutta kun koko vesimassa on jäähtynyt mainittuun lämpötilaan, tämä liike lakkaa. Sillä kun ylin kerros jäähtyy edelleen, vesi siinä tulee kevyemmäksi eikä voi enää vajota alaspäin. Se jäätyy. Mutta alemmat kerrokset säilyttävät lämpönsä ja juoksevan olomuotonsa. Tämä estää järviämme jäätymästä pohjaan saakka. Tämä nykyisin yleisesti tunnettu seikka tarjoaa erittäin kauniin esimerkin tutkimuksen kyvystä selvittää syitä ja vaikutuksia. Asiaan vihkiytymätön haluaisi kuitenkin mielellään tietää vielä enemmän – nimittäin saada selityksen siihen, miksi vesi juuri tässä lämpötilassa on tiiveintä ja painavinta. Mutta esimerkkimme on opettavainen myös siksi, että syiden ketju päättyy tähän ensimmäiseen kauniiseen lenkkiin. Emme siis tiedä mitään tosiasiaa, joka olisi syynä tähän vaikutuksena olevaan ilmiöön.

Tällaisten kysymysten sarja on loputon, vaikkei päästäisikään kysymykseen kaiken olemassa olevan ensimmäisestä syystä. Siihen ei varsinaisesti luonnontieteellisessä merkityksessä nimittäin päästä koskaan käsiksi. Eksakti tiede, joka vastaa kysymyksiin vain esittämällä tosiasiat, ei voi ryhtyä olettamaan syitä, joita ei voi nähdä tai käsin kosketella. Tästä menettelystä on kuitenkin joitain poikkeuksia. Yhdellä ilmiöllä voi olla useampia syitä. Mutta kun esimerkiksi oletamme, että maapallomme on joskus ollut sulassa tilassa – niin silloin katsotaan, ettei mitenkään muutoin voitaisi selittää alkuvuorten syntyä ja muotoutumista. Mutta niin todennäköinen ja yleisesti hyväksytty kuin tämä väite onkin, se jää kuitenkin hypoteesiksi, ehdotukseksi, eikä ole eksaktia tietoa.

Ankara tiede jättääkin ymmärtääkseni tällaisten hypoteesien käsittelemisen mieluiten tykkänään sikseen, ja äsken mainittuihin ilmiöiden kaukaisempia ja kaukaisimpia syitä koskeviin kysymyksiin, jotka askarruttavat meitä muita kuolevaisia, se suhtautuu arvatenkin viileästi.

Kuitenkin näyttää kuin tiede sittenkin eräässä toisessa muodossa menisi hieman pitemmälle ja antaisi meille selityksen ilmiöiden syistä – selityksen, joka asiaan vihkiytymättömille näyttää yhä vain tyydyttävämmältä vastaukselta heidän tiedonjanoisiin kysymyksiinsä. Tämä selitystapa perustuu siihen, että esitetään jokin niin sanottu voima, jonka luonnonprosessissa sanotaan vaikuttavan.

Esimerkiksi raudankappale kiinnittyy toiseen ja kannattelee sitä. Tämä johtuu siitä, että edellinen on magneettinen, tai että molemmat ovat ja kiinnittyvät toisiinsa vastakkaisista navoistaan. Nämä ilmiöt ovat toisin sanoen magneettisen voiman ilmauksia. Tai laskimoveri vaihtuu keuhkoissa valtimovereksi. Tämä johtuu siitä, että sisään hengityksessä veri ottaa ilmasta happea uloshengityksessä poistuvan hiilihapon sijaan. Tämä prosessi, veren hapettuminen, on toisin sanoen ilmausta voimasta jota kutsutaan kemialliseksi affiniteetiksi.

Etenkin viime aikoina tämän selitysmallin merkitystä on lisännyt oppi niin sanotusta voiman tai voimien vaihtumisesta tai muuttumisesta. Tällä tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi (kuuman vesihöyryn) lämpö tuottaa mekaanista painetta ja liikettä, mekaaninen paine kuten esimerkiksi akselitapin kitka laakeria vastaan taas synnyttää lämpöä. Lämpövoima toisin sanoen synnyttää mekaanista voimaa ja päinvastoin. Koska voidaan mitata kuinka suuri mekaaninen paine vastaa tiettyä lämmön astelukua jne., niin voidaan sanoa, että kyseessä on sama määrä voimaa, joka siirtyy yhdestä ilmiöstä toiseen ja ilmenee molemmissa.

Tätä voimien vaihdosta on tutkittu ja määritetty lukuisissa luonnonprosesseissa, ja oman maamme kirjallisuudessa meillä on erittäin kiinnostava tutkimus tästä asiasta, tri Hällströmin teos nimeltä ”Studier om kraftförvandling i vitala prosesser” [Tutkimuksia voimainvaihdoksesta elävissä prosesseissa].

Lähinnä tämän opin seurauksena Saksassa syntyi pian parikymmentä vuotta sitten oma kirjallisuudenalansa, joka käsitteli voimaa ja materiaa ja herätti paljon kohua – myöskin jonkin verran turhaa levottomuutta – oppineessa maailmassa. Tämän alan tunnetuimmat nimet olivat Moleschott ja Vogt, joista etenkin jälkimmäinen tieteellisesti hyvin arvostettu. Edelleen Cotta, Dubois Reymond, kuuluisa fysiologi Virchoff jne.

Kohua sai aikaan vasta erään vähemmän merkittävän henkilön panos tähän kirjallisuuteen. Tri Louis Büchner julkaisi 1855 pienen vihkosen nimeltä ”Kraft und Stoff” [Voima ja aine], jossa hän erittäin tyylikkäästi ja kansantajuisella tavalla kokosi yhteen edeltäjiensä väittämät lisäten niihin omia pohdintojaan ja johtopäätöksiään. Kirjasta otettiin lyhyessä ajassa useita painoksia, ja se synnytti suuren joukon kiistakirjoituksia puolesta ja vastaan.

Büchnerin esityksen ydin voidaan esittää seuraavissa lauseissa: maailma koostuu aineesta ja voimasta, jotka ovat erottamattomasti toisiinsa liittyneinä; kumpaakaan ei voi olla ilman toista. Mutta aine on häviämätön. Rauta-atomi voi käydä läpi mitä tahansa muutoksia, mutta se on aina olemassa ja se voidaan kaikissa koostumuksissaan palauttaa sen metalliseen muotoon. Mutta sillä, millä ei ole loppua, ei voi olla myöskään alkua. Materia on siis ikuista. Sama pätee myös voimaan, koska materia ei ole olemassa ilman sitä. Raudanpalaa voitaisiin paloitella loputtomiin, jollei koheesiovoima pitäisi sitä koossa. Vasta uusin tutkimus on havainnut tämän voiman häviämättömyyden – siis mainitussa voimien vaihdoksessa, joka osoittaa, että sama määrätty voima siirtyy voimamuodosta toiseen.

Suunnilleen tällainen on tuo oppi materiasta ja voimasta. Häviämätön materia tai materiat tarkoittaa luonnollisesti niin sanottuja yksinkertaisia aineita joita tunnetusti ovat metallit, eräiden muiden mineraalien kuten kalkin, natriumin ym. perusaineet, samoin tietyt kaasut kuten veden ainesosat, vety ja happi jne. Kemia taitaa nyt tuntea 65 tällaista yksinkertaista alkuainetta. Voimia Büchner luettelee kahdeksan: ”paino, mekaaninen voima, lämpö, valo, sähkö, magnetismi, vetovoima, koheesio”. On kuitenkin lisättävä, että tiede ei väitä etteikö voi olla olemassa useampiakin alkuaineita, eikä se kiellä, että tunnetut alkuaineet voisivat koostua vielä yksinkertaisemmista, tai että voimat on eri aikoina jaoteltu osin eri tavalla.

Mutta kun näiden mielipiteiden kannattajat nyt väittävät, ettei maailmassa ole olemassa muuta kuin materiaa ja voimaa, niin tullaan ilman muuta siihen johtopäätökseen, että se mitä muut ihmiset kutsuvat hengeksi ja henkisiksi ilmiöksi, siis ajattelu ja tahto, oikea maan päällä, ja maailmanhistoria eivät itse asiassa ole muuta kuin materiasta ja voimat koostuvan luonnonprosessin ilmiöitä. Tämä on vanha ja tunnettu käsitys, jota kutsutaan materialismiksi. Sen nykyiset edustajat katsovat kuitenkin olevansa paljon edeltäjiensä yläpuolella luonnontieteissä viime aikoina tapahtuneen ihmeteltävän edistymisen ansiosta.

 

Filosofia on Tiedeseurassa kielletty aihe. Jos kuitenkin rohkenen ohimennen astua sen alueelle, voinen kuitenkin puolustautua sillä, että tässä kokoontumisessa kysymys ei ole keskustelusta vaan kertovasta esityksestä, joka jäänee yksipuoliseksi. Siihen vaikuttaa myös aiheenvalinta. Kutsuuhan myös Büchner teostaan nimellä ”empiiris-luonnonfilosofisia tutkielmia” – ja hänen on pakko määritellä niiden käsitteiden merkitykset, joiden on määrä täsmentää, mitä meidän maailmamme on.

Mutta juuri tällainen tutkimus muodostaa filosofisen tiedon. Aiheellisesti sanotaan, että sanat kelpaavat rahan tavoin – nimittäin jokapäiväisessä yhteiselämässämme. Ei voida kuitenkaan kieltää, että eri ihmiset käsittävät ne ja käyttävät niitä hieman eri tavoin, ja siksi myös kyky siihen on älyllisen sivistyksen olennainen osa. Siksi ei luulisi olevan yllättävää, että on olemassa tiede, joka tutkii tämän rahan pitoisuutta eli koettaa selvittää niiden käsitteiden merkitystä, joita sanat ilmaisevat.

Siten myös voiman käsitteen merkitystä on tutkittu jo kreikkalaisessa filosofiassa kaksituhatta vuotta sitten, ja uuden ajan saksalaisessa filosofiassa sillä tunnetusti on niin sanotusti oma historiansa.

Ymmärrämme helposti, ettei voima voi sellaisenaan koskaan olla aistikokemuksen kohteena. Näemme kappaleen putoavan mutta emme näe painovoimaa. Tunnemme sähköiskun tai näemme sähköisen kipinän, mutta emme näe sähkövoimaa. Sanalla sanoen: tiedämme kokemuksesta vain voiman ilmauksia mutta silti sanomme, että ne ovat vain ilmauksia, katoavia ilmauksia jostain pysyvästä, jota mikään kokemus ei meille opeta, siis ainoastaan ajatellusta ja kuvitellusta voimasta. Eikä ole epätavallista että jokin luonnonilmiö katsotaan selitetyn riittävästi, kunhan vain on opittu tuntemaan siinä ilmenevän luonnonvoiman nimi. Esimerkiksi salama. Niin, sehän on sähkövoiman ilmaus. Hienoa!, ajatellaan, ei siitä enempää, nyt ymmärrän asian.

Yksikään saksalainen tieteenharjoittaja ei voi olla täysin tietämätön siitä, mitä filosofialla on sanottavanaan voiman käsitteestä. Myöskään Büchner ei epäröi myöntää, että tuo käsite on abstraktio, ”tyhjä käsite” kuten hän suvaitsee sitä nimittää. Samoin hän myöntää myös materiasta, että se on tyhjä käsite.

Maailma koostuu materiasta ja voimasta. Se koostuu siis Büchnerin mukaan tyhjistä käsitteistä. Täytyy myöntää, että tuntuisi aika tarpeettomalta huolestua tällaisen materialismin vuoksi. Sillä mikä voisi olla idealistisempaa kuin tämä väite: kaikki aistillinen kokemus on harhaa, eikä se opeta meitä tuntemaan maailmaa sellaisena kuin se todella on. Todenmukaisesti käsitettynä maailma koostuu näistä kahdesta käsitteestä.

Büchner ei tee tätä johtopäätöstä omista sanoistaan. Mutta näyttää kuin hän olisi pelännyt, että toiset tekevät sen. Hän panee painoa sille, että molempien välttämätön yhteys muodostaa maailman, joka on meidän aistiemme kohteena. Hän koettaa selvittää tätä esityksessä jokseenkin mielivaltaisen ja väkinäisen yhteyden luonnetta siirtymällä uuteen käsitteeseen. Hän sanoo, että voimat ovat materian ominaisuuksia.

Yhä on jäljellä kaksi tyhjää käsitettä, materia ja ominaisuudet, vaikka niiden yhdistäminen sisältääkin käsitteellistä epäselvyyttä. Pitäisi oikeastaan sanoa, että materiaalisilla olioilla, aistillisilla ilmiöillä on ominaisuuksia. Kiniini esimerkiksi parantaa kuumetta, sillä on tämä ominaisuus. Kyseessä on kaksi ilmiötä: Ihminen ottaa tietyn määrän kiniiniä, kuumeoireet lakkaavat. Toinen ilmiö on syy, toinen vaikutus. Molemmat ovat tosiseikkoja, aistillisen kokemuksen kohteita. Mutta kiniinille annettu ominaisuus ei sitä ole: sitä ei voi nähdä eikä kuulla. Kutsumalla voimaa ominaisuudeksi se tosin sijoitetaan olioiden sisään, ja siitä tehdään niiden sisäinen, näkymätön olemus. Mutta se ei lakkaa näin olemasta ”tyhjä käsite”. Tavoiteltu materialismi jää yhä yhtä idealistiseksi.

En rohkene väsyttää arvoisia kuulijoita jatkamalla tätä käsiteselvittelyä. Tässä sanottu on varmasti riittänyt vakuuttamaan heidät siitä, että filosofia on hyvin ikävää. Pyydän vain saada mainita, että näitä filosofian käsitteitä kutsutaan refleksiokäsitteiksi, koska ne saavat merkityksensä siitä, että kaksi ja kaksi reflektoituvat, ikään kuin heijastuvat toisiinsa, esimerkiksi voima ja ilmaus, olio ja ominaisuudet – yleensä olemus ja olemassaolo.

Ja pyydän vielä saada kunnian muistuttaa, että itse asiassa kaikki kokemustieto on tietoa ilmiöissä olevasta yleisestä, tietoa joka ilmenee yleisissä mielteissä ja yleisissä käsitteissä. Yritettäköön selvittää, mitä tiedämme esimerkiksi ruususta jota tarkastelemme. Se on organismi, se on kasvi – nämähän ovat yleiskäsitteitä. Se on ruusu – miljoonat kasvit ovat ruusuja; teeruusu – kymmenet tuhannet ovat teeruusuja; sen kukka on punainen, vaaleanpunainen, punainen ja valkoinen – mutta näitä värejä näemme muuallakin, esimerkiksi naisten puvuissa ja heidän poskillaan; sillä on tämä erikoinen tuoksu, mutta kaikissa teeruusuissa on sama tuoksu ja teessä jotain samankaltaista. Kasvitieteilijän tarkimmatkaan tutkimukset eivät johda pitemmälle kuin tällaisiin yleisiin mielteisiin, ja kun kemisti ottaa käteensä hennon ruusun, hän löytää vain happea, vetyä ja hiiltä, joita taas löytyy kaikkialta maan päältä ja jos spektrianalyysi on varma, niin kaikkialta avaruudesta. Niin idealistinen on itse asiassa koko luonto, ettemme havaitse siinä muuta kuin yleiskäsitteitä.

Se tiedonjanon tyydyttyminen, jota useimmat kokevat saadessaan selville, että jokin ilmiö on tämän tai tuon voiman ilmaus, kuten esimerkiksi salama ilman sähköisyyden ilmaus tai revontulet todennäköisesti maan magnetismin ilmaus jne., perustuu siihen, että voimaa pidetään ilmiön vaikuttavana syynä. Myös Büchner – tai ne auktoriteetit, joihin hän viittaa, näyttäisivät implisiittisesti olevan tätä mieltä. Mutta tämä perustuu ilmeiseen erehdykseen.

Luulisinkin, että tällä hetkellä kaikki tätä asiaa ajattelevat luonnontutkijat käsittävät voiman käsitteen sen oikeassa merkityksessä – ei jonkin vaikuttavan syyn ilmauksena, vaan ainoastaan tietynlaisten ilmiöiden nimityksenä tai oikeammin näiden ilmiöiden pysyvänä järjestyksenä. Esimerkiksi sähkö tai sähkövoima tarkoittaisi kokemuksen sähköisissä ilmiöissä havaitsemaa pysyvää järjestystä. Voimien vaihtuminen olisi siis havaittu järjestys, jossa tietyn lajin ilmiöt muuttuvat toisen lajin ilmiöiksi. Voiman määrä taas on tämän järjestyksen matemaattinen ilmaus.

Mutta tämä määrän määrittely on saanut tieteen etsimään ilmiöiden pysyvän järjestyksen korkeampaa ja tarkempaa ilmausta, nimittäin niiden lakia, luonnonlakia.

Ei siis ole lainkaan niin, että luonnontiede voisi jotenkin ylenkatsovasti suhtautua käsitteisiin tyhjinä käsitteinä – mikä menettely olisikin luonnon vastaista, sillä kaikki luonnontutkijan tieto on tietoa siitä, mikä luonnon ilmiöissä on yleistä – luonnontieteen perimmäinen päämäärä on päinvastoin luonnon käsittäminen. Tämä käsittäminen on tietoa luonnonlaeista, luonnonilmiöiden järjellisestä yhteydestä, pysyvästä, järjellisestä, muuttumattomasta järjestyksestä. Uuden ajan luonnontutkimus ei eroa aiemmasta siinä, etteikö se alati pyrkisi tähän päämäärään, vaan siinä, että se vähemmän näitä ilmiöitä havainnoidessaan ei niin rohkeasti vedä johtopäätöksiä luonnonlakien suhteen. Se kokemus, että uudet ja tarkemmat havainnot niin usein kumoavat aikaisemmat opit, on lisännyt tätä varovaisuutta, ja havaittujen aiemmin tuntemattomien ilmiöiden suunnaton paljous, jota tutkijoiden ahkeruus ja terävyys joka päivä ja hetki kasvattaa, on äärettömästi vaikeuttanut tämän aineiston hallitsemista. Mutta päämäärä, luonnossa ilmenevän järjen käsittäminen – eräs suurimmista luonnontutkijoista on kutsunut sitä luonnossa ilmeneväksi hengeksi – tämä tutkimuksen päämäärä säilyy yhä järkkymättömänä. Se, että asia on näin, sisältää materialismin varmimman kumoamisen.

Todellinen luonnontutkija, joka on käsillä olevista faktoista oppinut päättelemään ilmiöiden lakeja, voi kaikkein vähiten olla huomaamatta sitä, että ihmiskunnan historian järjellinen järjestys on toinen kuin luonnon järjestys. Juuri hänelle tulee olla selvää, että ihminen, vaikka hän onkin toiminnassaan sidottu luonnon muuttumattomiin lakeihin, käyttää luonnon olioita omiin, luonnonjärjestykseen kuulumattomiin päämääriinsä. Jokainen ihmisen työ, jokainen ihmisen teko kantaa siksi myös ulkoisesti tätä oman tarkoituksensa leimaa, jollainen luonnonilmiöistä puuttuu. Kynnetty pelto, pato, aura, tehtaan kone, mökki, palatsi, temppeli – kaikki tämä kertoo omasta tarkoituksestaan. Mutta esimerkiksi ruusu ei sano meille, mitä päämäärää varten se on olemassa, ei myöskään pilvien korkuinen vuori, planeettakuntamme tai maailmanrakenne.

Se, että tässä huoneessa, johon olemme kokoontuneet, on tämä oma muotonsa, tässä kauniissa rakennuksessa on tällainen sisustus ja koristelut, eteissalissa sisään tulijan silmään osuvat kuvat, jotka esittävät runouden ja sävelten mahtia, että me olemme kokoontuneet tänne osoittaakseen mielenkiintoamme tieteellistä tutkimusta kohtaan, ja että Suomen kansa ylipäänsä on pystyttänyt tämän paikan jotta sen saleissa voitaisiin julistaa luonnon ihmeitä ja historian opetuksia – kaikki tämä ei voi olla luonnonvälttämättömyyden työtä. Ja kuinka pientä onkaan tämä meidän välitön ympäristömme verrattuna siihen inhimillisten pyrkimysten ja niiden keinojen sekä päämäärien taidokkaaseen kudelmaan, joka muodostaa yhteiskuntaelämän ja luo yhteiskuntarakennelman, ja joka valtioiden historiassa ilmenee kansojen kohtaloita määräävänä voimana.

Aika1 ja tilanne eivät salli esittää tässä, mitä moderni materialismi voisi esittää sen väitteensä tueksi, että ajattelu ja tahtominen olisivat ihmisen ruumiissa, aivoissa esiintyvä luonnonprosessi. Se voisi tuntua tarpeettomalta. Mitään uuttahan siihen ei sisälly. Kovakouraiset kokeet eläimillä ovat osoittaneet, että esimerkiksi tietyn aivojen osan poistaminen tuhoaa näkökyvyn tai että hermon katkaiseminen vie eläimeltä myös kyvyn liikuttaa sitä raajaa, johon hermo aivoista tai selkärangasta johtaa. Mutta kyseessä olevan väitteen suhteen tämä todistaa yhtä paljon tai yhtä vähän kuin se jokaiselle tuttu seikka, että silmän puhkaiseminen tekee lopun näkemisestä ja jalan amputointi kävelemisestä. Se, että ihmisen elimistö on yksilön kaiken henkisen toiminnan väline, ei tarvitse mitään mikroskooppista todistelua. Mutta siitä ei mitenkään seuraa, että tämä toiminta olisi voimasta ja materiasta muodostuva luonnonprosessi. Se edellä mainittu seikka, etteivät ainoastaan voima ja materia ole yleiskäsitteitä, vaan että kaikki ihmisen tieto luonnosta ylipäätään on tietoa siitä, mikä luonnonilmiöissä on yleistä, ja mikä sellaisenaan ei milloinkaan ole aistillisen havainnon kohde, samoin kuin toisaalta se, että jokainen ihmistyö, jokainen ihmisen teko sisältää tarkoituksen, joka ei kuulu luonnonjärjestykseen – tämä päinvastoin osoittaa, että niin tieto kuin tahtokin ovat luonnonjärjestyksen ulkopuolella, niin orgaanisen kuin epäorgaanisenkin järjestyksen.

Jos materialismi tahtoisi menetellä tieteellisesti, siis niin kuin luonnontiede yleensä, sen pitäisi alkaa tutkimalla kaikkia niitä ilmiöitä, niitä faktoja, jotka muodostavat ihmiskunnan historian, jatkaa näiden järjestämisellä ja luokittelemisella, seuraavaksi osoittaa luonnonvoimien kuten esimerkiksi lämmön tms. läsnäolo ja vaihtuminen, ja lopulta johtaa tämä jostain muuttumattomasta luonnonlaista. Sen pitäisi esimerkiksi osoittaa, että valtio pysyy koossa koheesion nojalla, että uskonpuhdistus kuuluu sähköisiin ilmiöihin jne., ja että kaikki siihen kuuluvat tosiseikat muiden vastaavien luonnonilmiöiden tavoin toistuvat tietyssä lainmukaisessa järjestyksessä.

Tämän vaatimuksen esittämisen yhteydessä pitäisi ehkä mainita englantilaisen Bucklen nimi. Buckle on nimittäin osoittanut, että samat tilastolliset luvut tai pikemminkin lukusuhteet toistuvat tietyissä yhteiskunnallisissa olosuhteissa erityisesti Englannissa. Mutta tämä on eri asia. Kukaan ei liene asettanut kyseenalaiseksi, että toiminnan maailmassa vallitsee järjellinen järjestys niin että samanlaiset syyt siinä tuottavat samanlaisia vaikutuksia. Vielä vähemmän kiistetään sitä, että ihminen on sidottu luonnonjärjestykseen, siis että hänen tarkoitusperiensä toteutuminen riippuu hänen mahdistaan keinojen suhteen – mahdista, jota juuri luonnontutkimus niin suuresti auttaa lisäämään, mikä päivä päivältä vähentää tätä riippuvuutta.

Sekä tähtitiede että geologia voivat osoittaa erittäin merkittäviä luonnossa tapahtuvan kehityksen ilmiöitä. Mutta luonnonjärjestyksen yleinen luonne on kuitenkin muuttumattomuus, samanlaisten ilmiöiden alituinen toistuminen niin että sekin, mikä näyttäytyy kehityksenä, voi olla tällaista vaihtelua, vain pitempään ajanjaksoon ulottuvaa. Sitä vastoin pinnallisinkin tarkastelu osoittaa, että inhimillinen kulttuuri edistyy aina uusien ilmiöiden sarjana. Tavallisesti sanotaan, että ideoiden mahti synnyttää ihmiskunnan historiassa tämän kehityksen. Tällöin tarkoitetaan sitä, että ne käsitykset, jotka vähitellen pääsevät vallalle kansojen keskuudessa, ilmenevät niiden toimintaa johtavina ja hallitsevina asettamalla toiminnalle uusia päämääriä. Mutta kaikessa inhimillisessä toiminnassa toistuu sama johtava idea, johon kaikki vakaumukset sisältyvät, sikäli kuin ne vaikuttavat toimintaan, ja johon ne alistuvat – nimittäin oikean idea. Se on enemmän kuin vakaumus, koska sillä on toiminnassa todellinen, tosiasiallinen, myös aisteille ulkoisesti havaittava olemassaolo. Vielä enemmän, oikea on mahti maan päällä, mahti, joka kansojen yhteiselämässä ja maailmanhistoriassa saattaa itsensä vallitsevaksi kaikista vastuksista huolimatta. Tätä toiminnan lakia, oikeaa, ei luonnontutkija löydä luonnosta, vaikka hänen katseensa kaukoputken avulla kykeneekin tunkeutumaan kaukaisimpiin avaruuksiin ja mikroskooppi paljastaa hänen silmilleen luonnonilmiöiden jokaisen atomin. Luonnonjärjestyksessä ei ole mitään oikeaa ja väärää. Mutta ihmisen toiminnan koko merkitys on juuri tässä, että siinä on kysymys oikeasta ja väärästä.

Mutta tiede etsii ykseyttä ja yhtenäisyyttä, ja sen kannalta järjen täytyy olla luonnossa ja historiassa yhtä.

Historian näkökulmasta tämä ykseys on varsin helppo löytää. Sillehän luonnonjärjestys on pelkkä väline. Itse luonnonlakien muuttumattomuus on vain vapauden töiden järjellinen ehto. Vain tähän muuttumattomuuteen luottamalla voidaan ihmisen toiminnan päämääriä toteuttaa. Esimerkiksi rakennusmestari pystyttää talon seinän luotinuoran mukaan koska hän tietää, että painovoima ilmenee muuttumattomana luotinarun suunnassa. Tämä pätee niin suurimpaan kuin pienimpään; ilman luonnonvälttämättömyyttä ei ihmisen toiminnassa ole minkäänlaista vapautta.

Mutta totta on, että muuten historiallinen tarkastelu jättää luonnonjärjestyksen olemassaolon oman onnensa nojaan. Sitä vastoin luonnontutkija, joka ajatuksissaan käsittelee tuhansia aurinkokuntia, tai vain oman maapallomme kymmeniä tuhansia epäorgaanisia kappaleita tai eläviä organismeja, joista suurin osa ihmisistä ei tiedä mitään, ja jotka eivät ole koskaan olleet tai tule olemaan ihmiskäden välikappaleita, ei voi tyytyä käsitykseen, että tämän hänen yhtä rikkaan kuin taidokkaan luonnonmaailmansa olemassaolon merkitys olisi vain siinä, että se tarjoaa toiminnan välineitä kaikenlaisiin hankkeisiin tällä avaruudenmurusella, jota kutsumme maaksi, ja joka kauan sitten menetti aiemmin luulotellun asemansa maailman rakenteen keskipisteenä.

Rohkenen luulla, että tässä on esillä se suuri arvoitus, joka leijuu kaikkien tieteen vähäisempien, vielä ratkaisemattomien arvoitusten yllä. Ne opettavat, yksi siinä missä toinenkin, tiedemiehen taivuttamaan nöyrästi päänsä ja suuren englantilaisen runoilijan tavoin tunnustamaan: ”paljon on taivaassa ja maan päällä sellaista, josta teidän filosofianne ei ole uneksinutkaan”.

 

 

  • 1. Tämä kappale, samoin kuin kaksi seuraavaa, jätetään pois puhutusta esitelmästä, jotta sille varattu aika ei ylittyisi.

Vertailu