Morgonbladet nro 80, 6.4.1876: Kuinka helppo on siirtyminen kultakantaan?

Tietoka dokumentista

Tietoa
6.4.1876
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Lehden arvoisat lukijat suonevat meille anteeksi, jos oletamme, että moni ei varmasti ole selvillä siitä, miten suurta omaisuusolojen mullistusta kultakantaan siirtyminen nykyhetkellä merkitsee.

Pyydämme saada valaista kysymystä kaikille tutulla esimerkillä.

Silloin kun rahanuudistus tapahtui 1865, pankin setelien arvo oli laskenut noin 18 prosenttia. Ja kun vain seteleitä oli liikkeellä, kaikkien tavaroiden hinnat olivat nousseet suunnilleen saman prosenttimäärän. Veronmaksajilla oli silloin hyvä aika. Sillä kaikki rahaverot olivat 18 prosenttia matalammat kuin niiden olisi pitänyt olla. Kaikilla palkansaajilla oli huono aika, sillä heidän palkkansa olivat tosiasiassa saman verran laskeneet. Kaikilla velallisilla oli niin hyvä aika kuin sellainen tilanne suinkin sallii, sillä he maksoivat 18 prosenttia pienempää korkoa kuin oli sovittu, ja esim. saattoivat 82 markalla maksaa 100 markan velan, sillä ne sadan markan setelit, joilla he sen maksoivat, eivät olleet sen arvokkaampia. Kaikilla velanantajilla oli samassa suhteessa huono aika, – jne.

Kun rahanuudistus sitten tuli voimaan, nämä olot mullistuivat yhdellä iskulla. Palkansaajat ja velanantajat saivat maksut täysinä. Velallisten ja verovelvollisten piti maksaa täysi summa. Se, jolla sattui olemaan sata markkaa pankin seteleitä kourassa, tuli 18 markkaa rikkaammaksi kuin edellisenä päivänä. Kaikkien tavaroiden hinnat laskivat vähitellen, työpalkat alenivat. Ne, joilla oli maksettuja tavaroita varastossa, joutuivat myymään ne tappiolla. Velallinen, joka oli lainannut halpaa rahaa, joutui maksamaan kalliilla ym. Uudistus oli monelle kova isku.

Mutta sellainen menettely oli itsestään selvä. Oli pakko palata lailliseen tilaan eli siihen, että Suomen Pankki lunastaa setelinsä metallirahalla. Mullistuksen muuta raskautta lievitti vähän se, että setelin arvo oli vaihdon lakkaamisesta laskenut vain vähitellen. Vuonna 1863 se oli taas jopa noussut melkein nimelliseen kurssiinsa kuten Venäjän seteliraha, sen jälkeen kun Venäjällä oli tuolloin turhaan yritetty ohjata kurssia. Mutta kuten sanottua, palautuksen tapa oli selviö. Suomen Pankin setelin täytyi kirjaimellisesti vastata hopean arvoa.

Mutta mikä tämän setelin tilanne on nyt? Se on tietenkin yhä hopean arvoinen. Mutta itse hopea on niin halpa, noin 10 % huonompi kuin 1865, että myös seteli on menettänyt 10 % silloisesta rahanarvostaan. Kaikki ne epäkohdat, jotka viime rahanuudistuksen edellä olivat vallalla, ovat jälleen palanneet vaikuttamaan.

On ihmeellistä, miten kauan kestää ennen kuin ihminen kykenee keksimään syyn niin inhimillisen yhteiselämän kuin luonnonkin ilmiöön. Vasta nyt aletaan saada selville, että hopean laskevan arvon tärkeimpänä syynä on metallin ennenkuulumaton tuotanto Kaliforniassa ja Nevadassa. Nykyisin tuskin on epäilystäkään siitä, että arvon lasku jatkuu yhä kiihtyvämpää vauhtia. Ja luulemme voivamme nähdä päivän, jolloin setelimme ovat menettäneet 18 % alkuperäisestä arvostaan, aivan kuin ennen rahanuudistusta.

Kun asia nyt korjataan siirtymällä kultakantaan, ts. kultaraha otetaan lailliseksi maksuvälineeksi ja rajoitetaan hopearahan kelpoisuutta jokaisessa maksussa johonkin alempaan summaan, palautetaanko sillä hopeamarkan ja markansetelin arvo? Mahdotonta se ei ole. Mutta tuskinpa sitä yritetään.

Jos nimittäin ajattelee asian niin, että otettaisiin selvää hopean arvosta kullassa 13. marraskuuta 1865 ja lyötäisiin markan kultakolikoita, jotka sisältäisivät puhdasta kultaa siten määrätyn arvon 43 ½ assia hopeaa, niin silloin on tehty se mikä vaaditaan. Silloin saadaan sama mullistus omaisuussuhteissa kuin 1865. Sillä juuri pankki lunastaa sillä tavoin vuoden 1865 arvoonsa palautetut setelit, pankki saa varata siihen noin 10 % enemmän kullassa kuin nyt laillisen lunastusvälineen hopean arvo on. Pankin menot voivat tilanteen mukaan nousta 6 miljoonaan markkaan tai yli. Mutta kun pankin hallitus on ollut niin varovainen, että se on parempina aikoina sijoittanut peräti 15 miljoonaa markkaa kultaan, niin sen liiketoimesta aiheutuva tappio jäisi huomattavasti pienemmäksi. Tappio hopeasta, joka pankilla on, on joka tapauksessa selviö.

Tähän tappioon on lisättävä yksityisten tappiot siitä täysin samanlaisesta mullistuksesta kuin yllä kuvattu vuonna 1865.

Aiemmin lainaamassamme ”Kuukausilehden” kirjoituksessa suositellaan tätä siirtymämenetelmää. Viitaten lukijalle siinä esitettyihin syihin emme omalta osaltamme voi jakaa kunnioitetun kirjoittajan näkemystä. Jäljempänä esitämme siihen tärkeän syyn, jota ei ole tarkasteltu ”Kuukausilehdessä”.

Jos valitaan tässä esitetty menettely, niin voidaan vain lyödä kultamarkkoja, jotka sisältävät puhdasta kultaa nykyarvoltaan 43 ½ assia puhdasta hopeaa. Tällä menettelyllä pankki ei tee tappiota, vaan luultavasti voittaa kultavarastollaan. Mutta jokainen maan asukas, jolle laskenut rahanarvo on tuottanut tappioita, tulee lopullisesti 10–18 prosenttia köyhemmäksi kuin hän oli uudistuksen toteuttamisen jälkeen 1865. Kaikki verot ja virkamiespalkat jäävät saman verran matalammiksi. Sanalla sanoen, kukin saa köyttää kärsimänsä vahingon omaan jalkaan ilman toivoakaan mistään korvauksesta.

Sanotusta havaitsee, että siirtyminen kultakantaan ei mitenkään paranna nykyistä pahaa palauttamalla maan rahanarvon – siinä tapauksessa että ei valita ensin esitettyä menettelyä ja pankki maksaa arvon erotuksen. Muussa tapauksessa tämä siirtyminen estää vain pahan pahenemisen.

Siten ei ole suinkaan yhdentekevää, viipyykö parannuskeino vai ei. Meidän epäilemällämme menetelmällä, joka antaa pankille oikeuden lunastaa setelinsä kullalla, olisi tässä suhteessa sama vaikutus kuin kultakantaan siirtymisellä.

Jos kultakantaan siirryttäessä hopearahan sijaan tulevasta kolikosta 174 assia hopeaa vastaava summa kultaa laskettaisiin hopearuplaksi (nykyään neljä hopeamarkkaa) kruunun veronkannossa ym., niin tässä suhteessa seurataan Porvoon valtiopäivien päätöstä. Mutta myös mainittu kultamäärä riippuu valtiopäivien määräyksestä. Edellä esitetystä ilmenee, että mielipiteet siirty­mä­tavasta voivat jakaantua aina sen menetelmän mukaan, joka siirtymiselle valitaan. Jos äänestää kultakannan puolesta hopean nykyisen arvon mukaan, niin se on annettu suure, eli pörssihinta luotettavimmilla markkinoilla.

Mutta kaikki aiheet eivät vielä ole loppuneet. On tunnettua, että rahanuudistus tuli kuin varas yöllä, ja syy on yhtä maankuulu. Jos niin ei olisi tapahtunut, vaan ajankohta olisi tiedetty etukäteen, pankin ja kruunun kassoihin olisi tulvinut ruplanseteleitä, niin että koko uudistus olisi kenties käynyt mahdottomaksi. Siitä voinee ehkä myös etsiä syytä siihen, että pankki jätettiin säädyille vasta uudistuksen toteuduttua. Sillä silloin salassapito ei olisi millään voinut onnistua. Voi tunnustaa, että oli kaunis todiste meidän korkeampien virkamiestemme omantunnontarkasta vaiteliaisuudesta, että salaisuus säilyi niin visusti. Sillä vähintään 20–30 henkilön on täytynyt tietää siitä. Nyt asiasta tulee valtiopäiväkysymys, josta keskustellaan julkisesti. Ruplansetelit eivät enää huoleta, mutta hopearuplalla on kultarahaan siirryttäessä paikkansa, ja voidaan nähdä ennakolta, että siitä tulee toimeliaan keinottelun väline. Jo muutama miljoona ruplaa voi rasittaa liikaa pientä liikennettämme. Menetelmä on se, että varsinkin kaikki rahvaan tavarat maksetaan ruplalla, joka sillä tavoin joutuu kruunun veronkantoon, jonka lisäksi tullimaksut ym. maksetaan samalla rahalla. Pankki saa sitä maksuina veloista ja maksuosoituksia vastaan Pietarin konttorilta, jos sellaisia myydään. Viimeksi mainittuun operaatioon kelpaavat kaikenlaiset rahat, jos maksuosoituksia saadaan myös pankin ulkomaisilta asiamiehiltä. Sillä kaikkien sellaisten operaatioiden tavoitteena on saada käsiinsä pankin seteleitä, joiden arvo kultakantaan siirryttäessä nousee yhdessä päivässä. Lainat ulkomaille voitonjakoa vastaan mahdollistavat myös vekselinmyynnin pankille, millä mainittu tavoite saavutetaan. Eli vekselit myydään ennen uudistusta ja ne lankeavat maksettaviksi sen jälkeen. Näitä mainittuja vekselioperaatioita vastaan pankki voi kuitenkin jossain määrin suojautua eräänlaisella sotatilalla. Pientä sotaa mies miestä vastaan käydään myös hopeamarkalla.

Jokainen huomaa, että tämä keinottelu käy väkivaltaisemmaksi, jos Kuukausilehdessä esitetyn menetelmän mukaan halutaan palauttaa setelit vuoden 1865 hopea-arvoon. Ja voi olettaa, että tämä asiaintila lisää nuivuutta sellaiseen operaatioon kaikissa muissa kuin tulevissa keinottelijoissa. Jos siirtyminen sitä vastoin toteutetaan päivän pörssinoteeraukseen, voitto tulee vähemmän houkuttelevaksi, eli riippuvaksi siitä, miten vahvaa hopean arvon lasku sillä hetkellä on, ts. kuinka paljon se ylittää operaatioaikana käytetyn pääoman koron, jota korkoa tosin osaksi voidaan korvata saatujen setelien sijoittamisella meidän pankkeihimme. Apuna liikkeeseen on se, että myös yksityispankit saavat maksuja ruplina ja että moni yksityinen saa sitä käteisenä.

Kaikkea tätä sietää tuumia eikä se varmaan puhu sellaisen valmistelevan siirtymän puolesta, jonka aikaansaaminen ei kuulu julkisuudelle.

On ominaista, että niillä, jotka ovat ryhtyneet niin inkvisitorisiin toimiin oikeaoppisuutta vastaan meidän ensimmäisessä aihetta käsittelevässä kirjoituksessamme, ei ole ollut mitään esitettävää asiassa. Olisi toivottavaa, että yllä oleva ei ole antanut aihetta lyödä taas mynttiä kuvitellusta perustuslaillisuudesta, hopeapitoisuudella tietenkin.

 

 

Vertailu