Numerossa 62 julkaisimme erään venäläisen sanomalehden lausumia eräästä Pariisissa ilmestyneestä lentolehtisestä, joka koskettelee Suomen oikeudellista asemaa ja tulevaisuutta.
Kirjoittaja, titulus Becker [E. G. W. Becker] on tässä maassa kuuluisa mutta vähän tunnettu henkilö. Hänen tiedetään olevan seikkailija, jollaisia maamme on harvoin tuottanut. Syy hänen maastalähtöönsä ei ollut silkkaa kunnioitusta herättävä, eikä tietoomme hänen elämästään ulkomailla ole sisältynyt mitään, mikä olisi ollut omiaan parantamaan hänen mainettaan. Sotilaana hän on siellä palvellut aivan vastakkaisia periaatteita, mutta tietämän mukaan hän ei ole edistänyt mitään asiaa eikä missään kyennyt hankkimaan lujaa ja kunnioitettua yhteiskunta-asemaa.
Luultavasti muun tehtävän puutteessa hän on nyt ryhtynyt askartelemaan isänmaansa asioiden parissa. Vahinko vain, että hän on tehnyt sen tarkoituksessa, joka saattaisi vahingoittaa sitä, jos hänen politikointiaan voisi pitää muuna kuin pötypuheena vailla mitään vakaumusta, koottuna täyttämään tietty määrä sivuja ja maksettavaksi tietyllä soumäärällä.
Poliittisissa kysymyksissä tuskin löytyy niin löyhää ja mieletöntä ajatusta, etteikö sitä voisi julkaista ja se saisi lukijoita. Esimerkkinä siitä käy se, mitä ulkomainen lehdistö joka päivä tuo meille – puhumattakaan omasta köyhästä kirjallisuudestamme, jolla varmaan myös välistä on omat hienot toilauksensa. Suomen sijainnista täysin tietämätön ulkomaalainen saa hra Beckerin kirjoituksesta tietää, että kaikilla Euroopan suurvalloilla on erittäin suuri into panna Suomen asiat tolalleen. Hänet voikin saada uskomaan, että kyse todella on niin vakavasta, että se ansaitsee ruhtinas Bismarckin, lordi Beaconsfieldin jne. ankarimman huomion.
Mutta toivomme, että hra Becker ei ole pitänyt entisiä maanmiehiään niin kömpelön taitamattomina ja pölkkypäisinä, että he hetkeäkään voisivat ottaa hänen hölynpölynsä vakavasti. Saati sitten että hän uskoisi että täällä sellaisten ihmisten puutteessa, ”jotka ovat kyllin vahvoja kantamaan moraalisen vastuun tappion seurauksista”, oltaisiin valmiit jättämään Suomen tulevaisuus hra Beckerin, ent. Becker-beyn urakaksi. Niin yksinkertainen hän itse ei varmasti ole, varsinkin kun hän sotilasopintojensa aikana kuuluu olleen tunnettu melko pystyvänä nuorukaisena. Yhdessä suhteessa hän olisi varmaan hyvin sopiva, sillä ilmeisesti hän ei kärsi ainakaan turhasta tietolastista maan nykyoloista, siihen perustuvasta poliittisesta vakaumuksesta eikä mistään vastuuntunnosta tämän ajan ja jälkimaailman edessä. Mutta olipa hänellä suurvalloissa kuinka vahva tuki tahansa, hän luultavasti tarvitsee muutaman suomalaisen myötävaikutusta, joten hänelle tulee vaikeuksia löytää täältä yhtä keveästi varustettuja apulaisia.
Herra Becker-bey suokoon todella anteeksi, että hänen isänmaansa perin pienet ihmiset suorastaan ällistyvät röyhkeydestä, jolla käy päinsä esiintyä siellä suuressa maailmassa. Eurooppa on lähes eilen todistanut suurenmoista esimerkkiä Euroopan suurvaltojen takuun voimattomuudesta. Englanti, Ranska ja Itävalta solmivat 1855 Pariisissa juhlallisen sopimuksen, jolla ne lupasivat asevoimin turvata Turkin valtakunnan eheyden ja sulttaanin riippumattomuuden. Mutta sulttaani olisi yhtä hyvin voinut luottaa Tammisaaren, Naantalin ja Kajaanin – jopa itse Becker-beyn takuuseen. Aikanaan suurin takaajavaltio jakaa tänä päivänä hänen maansa ja kovistelee hänen hallitustaan. Vaikka esimerkki on tuoreessa muistissa, hra Becker-bey ei epäröi antaa puolen tusinan suurvallan ottaa Suomi suojelukseensa ja – vieläkin enemmän – sivistyneen maailman edessä pitää sitä mahdollisuutena, suorastaan poliittisena välttämättömyytenä, josta Euroopan tulevaisuus riippuu. Tässä röyhkeydessä on melkeinpä jotain suurenmoista. Sellainen blagueur [suunpieksäjä] maanmiehenä vaatii tiettyä ihailua.
Muuten uutinen lentolehtisestä ja sen sisällöstä on tullut tänne vähän sopimattomaan aikaan, kun kaikkien sanomalehtien palstat päivä päivältä ovat täynnä kuvauksia hallitusjuhlan vietosta. Näistä kuvauksista venäläisellä lehdellä on tilaisuus saada selville ”missä määrin kirjoittaja kirjoittaa maanmiestensä suuren joukon mielialan mukaisesti”. Muuten lehdelle lienee selvää, että jos alistetulle kansalle sanotaan: ole itsenäinen ja riippumaton! se varmasti olisi pässinpää ellei se kiittäisi lahjasta. Mutta niin tyhmiä me emme täällä Suomessa ole, että kuvittelisimme Euroopan suurvaltojen haluavan heittää pennin pyörylää tai ”ainuttakaan pommerilaista granadöörin luuta” vähäpätöiseen maahamme tai että luottaisimme mihinkään muuhun suurvaltaan kuin Venäjään. Siitä ei koskaan voi olla kysymys. Mutta olisimme hyvin kiitollisia, jos säästyisimme Venäjän sanomalehdistön ei harvinaisilta vihamielisiltä sanoilta. Arvoisat toimitukset eivät voi kuvitella, miten hyvän vaikutelman on tehnyt se ystävällisempi tunnelma, joka aivan viime aikoina on ollut vallitsevana heidän lehdissään.
