Morgonbladet nro 35, 12.2.1881: ”Elämä on unta!” Puhe Fredrik Cygnaeuksen hautajaisissa

Tietoka dokumentista

Editoitu teksti

Suomi

”Elämä on unta!” on suuri espanjalainen runoilija [Pedro Calderón] meille sanonut. Ja Vanhan testamentin viisas kuningas sanoo: ”Turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta!”

Niinpä todellakin! Elämäntaipaleen äärimmäistä rajaa lähestyvästäkin näyttää niin kovin lyhyeltä tämä aika, joka on kulunut siitä, kun hän viattomana lapsena seisoi rakkaan äitinsä vierellä, tähän hetkeen, jona hän jo seisoo hauraana valkohapsisena ukkona. Ja kaikki pyrkimykset ja harharetket ja ilot ja surut, jotka ovat täyttäneet näiden hetkien välisen taipaleen pitkien vuosien päässä toisistaan, näyttävät nyt taaksepäin katsottaessa häämöttävän niin lähellä toisiaan kuin unen hahmot, näiden tavoin vain näennäisesti vaeltaen pitkän aikamatkan. Ja nämä hahmothan ovat kaikki kadonneet! Ne elävät vain kuin unen hahmot yksilön mielikuvituksessa. Kun hänkin maksaa katoavaisuudelle elämänsä velan, kukaan ei enää tiedä, millaisia ne ovat olleet tai että ne ovat olleet olemassa.

Ihmisen lohdutukseksi on maailmassa kuitenkin yksilön katoavan unielämän ohella jotakin, mikä ihmisen mittapuiden mukaan elää ikuisesti, sellaista, mikä juontuu vielä laskemattomien vuosituhansien yöstä ja joka kantaa hedelmiä tulevaisuudessakin vieläkin laskemattomampien vuosituhansien ajan.

Vaikka luonnon elämän ilmiöt vaihtuvat ja katoavat, pysyvästi on olemassa järjenmukainen maailmanjärjestys, ja sen myötä säilyvät luonnon sopusointu ja kauneus, jotka niin voimakkaasti vaikuttavat ihmisen mieleen.

Ja historiassa säilyy moraalinen maailmanjärjestys. Oikeuden periaate ei voi kadota, se säilyy ikuisesti.

Sen rinnalla säilyy kauneus ihmismielen oman toiminnan tavoitteena, ikuisesti pysyvänä ihanteena.

Voi kuulla sanottavan: tämähän on toki pelkästään ajatuksia, käsityksiä, mielikuvituksen luomia kuvia. Ei se ole todellisuutta maailmassa.

Päinvastoin! Juuri tämä on varsinaista todellisuutta, ikuisesti pysyvää todellisuutta eikä se katoava unielämä, joka kestää vain silmänräpäyksen ja haihtuu pois. – Jos muutamalla sanalla halutaan sanoa, millainen oli luonteeltaan se mies ja millainen oli sen miehen elämä, jonka haudan ympärille olemme nyt kokoontuneet, tämä voidaan mielestäni parhaiten ilmaista näin:

Hänen henkensä eli ja vaikutti aina tässä maailman ikuisessa todellisuudessa; hän ei pitänyt yksilön turhaa, katoavaa unielämää mitenkään huomiota ansaitsevana. – Tämän takia hänen sanoillaan oli niin tavaton vaikutus ihmisten mieleen, kirjoitetuillakin sanoilla varmaan joskus, mutta puhutulla sanalla ensisijaisesti. Heti kuullessaan hänen äänensä tunsi ikään kuin kohoavansa maasta, etenkin kun hän hallitsi mestarillisesti oikean aloittamisen suurenmoisen taidon, ja kun hän oli lopettanut puheensa, varmaankin vain harvoilta oli jäänyt kokematta koko olemuksen läpi virtaava itse kullekin kutakuinkin harvinainen ilo siitä, että oli päässyt hänen mukanaan kohoamaan niille valoisille vyöhykkeille, joilla oli hänen henkensä oikea koti.

Tunnetusti yliopisto ja etenkin sen nuoriso olivat hänen kiintymyksensä kohteena koko hänen elämänsä ajan. Hänen sanojensa vaikutusta tähän nuorisoon sukupolvesta toiseen ei pystytä mittaamaan. Hänen paikkansa yliopistossa on tässä mielessä edelleenkin tyhjä – ja tietymätöntä on, milloin se yleensä saattaa täyttyä – mikä osoittaa, miten harvinaisia ovat hänen kaltaisensa kyvyt ja, lisättäköön tämä, hänen kaltaisensa jalot luonteet; onhan nuorisolta saatavan hyväksymisen ensimmäinen ehto luja luottamus siihen, että jalo luonne todellakin seisoo sanojensa takana, kun taas erinomaisinkin kaunopuheisuus jättää nuorison kylmäksi, ellei se tuota luottamusta tunne. – Miehuutensa varhaisina vuosina Cygnaeus valitsi historian tieteenalakseen. Hän ei ryhtynyt historiantutkijaksi valmistautumattomana, sillä hän oli suorittanut mitä vankimmat perusopinnot kaikilla humanistisen tietämyksen aloilla. Hänestä tulikin sitten harvinaislaatuinen historiantutkija, sillä erinomaisen muistinsa varassa hän pystyi helposti keräämään valtavan historiallisen tietoaineiston ja hallitsemaan sen sisällön, eikä hänen jalolle mielenlaadulleen ja nerokkaalle tarkkanäköisyydelleen mikään ollut mieluisampaa työtä kuin historian sisäisen johdonmukaisuuden etsiminen sekä siinä toimineiden suurten henkilöhahmojen luonteen kuvaaminen ja arvioiminen. Tämäntyyppisille luennoilleen hän kokosi nuorison ympärilleen, ja jos on joskus kuullut hänen puhuvan, ei ole vaikeaa kuvitella, miten hän puhui näistä ylevistä aiheista. Tässä yliopistossa oli tutkimisen vapaus toki perinnäisenä oikeutena. Mutta ennen kuin hänestä tuli historian dosentti hän oli toiminut viisi vuotta suomalaisen kadettikoulun yliopettajana. Siellä historianopetus oli sidottua ja kahlehdittua. Luettavaksi määrätty oppikirja oli Cygnaeukselle kuitenkin vain suojakilpi, kun hän opetti varttuneempia kadetteja. Olen kuullut silloisten kadettien vielä kypsässä miehuudessaan puhuvan nuoruuden innolla noista oppitunneista ja lainaavan pidetyn opettajan sanoja 30 vuoden kuluttuakin. Selvästi näki, että ne olivat olleet heidän ohjeenaan koko elämän ajan.

Tiedetään kuitenkin, että myöhempinä vuosinaan Cygnaeuksesta tuli ensimmäiselle tieteelliselle rakkaudelleen uskoton. Vielä 1847 hän jäljensi historiallisia asiakirjoja Pariisin kirjastoissa uutterasti – mutta puolittain vastahakoisesti, minkä saattoi havaita. Hänen kiinnostuksensa oli jo silloin alkanut siirtyä kuvataiteiden mestariteoksiin.

Historiantutkijana hänellä ei myöskään ollut vakinaista paikkaa yliopistossa. Kun kreivi Armfeltin, joka tunsi hänet ja arvosti häntä hänen nuoruusvuosistaan saakka, myötävaikutuksella perustettiin uusi estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professuuri hänen ollessaan 46-vuotias, tämä uusi toimintakenttä vastasi jo hänen sisäistä kutsumustaan; hän oli valmis tehtävään, sillä hän tunsi uudemmat sivistyskielet ja oli lukenut laajasti niillä kirjoitettujen kansalliskirjallisuuksien teoksia, kummassakin suhteessa paljon tavanomaiset mitat ylittäen – ja oli lisäksi opiskellut taidetta ikuisessa Roomassa. Mainitsemani uusi ensisijaisen kiinnostuksen kohde johti hänet pian pois kirjallisuuden parista kuvataiteen teosten pariin.

Kiitollinen Suomi tietää ja on tunnustanut niiden palvelusten arvon, jotka hän teki isänmaalle tällä uransa sivuraiteella.

Hän saavutti nyt vähitellen aseman, jossa hän saattoi antaa tukea sekä neuvoilla että apua järjestämällä. Perheettömänä hänellä oli tähän varaa. Mutta ylioppilaidenkin keskuudesta hän aarteenetsijän tavoin etsi idullaan olevia kykyjä, ja kun hän sellaisen löysi, hän ojensi eteenpäin pyrkivälle tarvittaessa auttavan kätensä. Kun tarvittiin suurempia määrärahoja, hän oli uupumattomasti patistelemassa henkilöitä, joilla oli sellaisten myöntäminen vallassaan. Tällä toiminta-alueellaan hän saattoi olla ainoa maassamme. Kaikessa tässä hän pyrki saattamaan isänmaamme osalliseksi inhimillisen kulttuurin ylimmistä aikaansaannoksista. Tällä tavalla päivänvaloon autetut teokset julistavat hänen kunniaansa tulevinakin aikoina.

Hän ei tämän ohessa lyönyt laimin omaa kirjallista tuotantoaan. Se oli meidän oloissamme runsas. Ja luonteenomaista sille on, että se käsittelee yksinomaan isänmaallisia aiheita. Hänen historialliset monografiansa, joista useimmat koskettelevat kunniamme päiviä, jakavat vähäisin poikkeuksin vankasti perusteltua oikeutta ja ovat jalon ja lämpimän kirjoitustyylinsä ansiosta todellinen isänmaanrakkauden koulu. Cygnaeuksen kirjallisuusarvostelut kuuluvat lajissaan parhaisiin, joita ruotsin kielellä on kirjoitettu. Hän oivalsi ensimmäisenä Runebergin runot suuren runoilijan kynänjäljeksi. Juuri hän myös toi esiin Kullervo-runojen ihmeellisen draamallisuuden Kalevalasta kirjoittaessaan.

Eikö Cygnaeuksen runojen, joihin sisältyy myös suuria draamateoksia, pitäisi saada etusija hänen kootuissa teoksissaan?

Imartelu ei olisi hänen arvonsa mukaista. Sitä sijaa ne eivät ansaitse. Hänen elämäntyönsä on niin suurenmoinen, että se kyllä kestää tämän vähennyksen.

Kukaan ei ole epäillyt hänen suuria runoilijanlahjojaan. Asiantuntija kohtaa hänen runoissaan kaikkialla syvälliset ajatukset, ylevän jalon tunnelman, jopa myös omaperäisen, kauniisti hahmotetun kuvan. Niistä kuitenkin yleensä puuttuu täydellistävä viimeistely ja näin ollen samalla selkeä, kaunis muoto, jonka perusteella niistä olisi tullut mieltä ylentävää luettavaa koko kansalle. Tämä oli todellakin onnetonta, mutta auttamatonta. Vaikka hän oli niin lahjakas, niin selvänäköinen, hän kuitenkin erehtyi arvioidessaan runotuotannolta vaadittavia ehtoja. Hän vaati, että runon olisi ilmestyttävä inspiraation sulatusuunista täysin valmiina, täydellisenä. Kuitenkin hän tiesi, että kaikkien aikojen suurimmat runoilijat olivat kuukausien, jopa vuosien ajan hellävaraisesti työskennellen huolehtineet muodon hiomisesta täydellisyyteensä. Cygnaeus ei kuitenkaan tehnyt sen hyväksi mitään tai ainakaan melkein mitään. Keskinkertaisuus ei saa koskaan tehdä tätä virhettä. Se saattaisi olla vain neron etuoikeus. – Tuntuu siltä kuin se unimaailma, jonka hän torjui ja josta taiteilijan on kuitenkin otettava aines, jolle hän antaa hahmon, olisi tässä saanut tilaisuuden kokemansa halveksunnan kostamiseen.

 

Minun pitäisi ehkä lisätä muutama sana Cygnaeuksen omasta yksityiselämästä. Kukaan ei kuitenkaan tiedä siitä mitään varmaa. Lähes 60-vuotisen tuttavuuden ja hetkeäkään horjumattoman ystävyyden jälkeenkin hänen elämänsä on minullekin salaisuus. Hän ei halunnut puhua siitä. Hän tiesi myös oman yksityiselämänsä kuuluvan katoavaan unimaailmaan, jonka kanssa hän ei halunnut olla tekemisissä. Vain harvoin hän alentui puhumaan jonkun toisen elämästä, ja silloin tämä johtui hyväsydämisyydestä, joka voitti hänen vastahakoisuutensa. Kaikki, joilla oli onni päästä hänen lähelleen, tietävät kuitenkin, että hän oli mitä hienotunteisin, äärimmäisen humaani henkilö koko olemukseltaan ja että ystävien piirissä hänen nerokkaiden lausahdustensa rikkaus oli tyhjentymätön. Niinpä seurustelu hänen kanssaan virkisti mieltä aina.

Mutta minun on lopetettava. Olenkin jo pääsemässä loppuun. Mutta tuskallista tämä on. Hyvin tuskallista!

Jos kukaan niin juuri hän olisi ansainnut kuoleman kohtaamisen avoimin silmin, täysissä hengen voimissa ja miehekästä alistumisen rohkeutta osoittaen. Tätä ei hänelle kuitenkaan suotu. Ankara sairaus, joka vei hänet hautaan, imi vähitellen tyhjiin niin sielun kuin ruumiinkin voimat. Viimeiset viikkonsa hän makasi yhtäjaksoisessa horroksessa, josta hänet toki verraten helposti saatiin heräämään, mutta epävarmaa on, palasiko muisti noina hetkinä enää takaisin. Saattoi nähdä, että hän oli kuolemanväsynyt.

Silmät pysyivät kiinni, nerokkuus ei enää niistä loistanut.

Nyt hän on taistellut taistelunsa loppuun!

Meidän vähäisten aikakirjojemme lehdillä hänen nimensä säilytetään uskollisesti. Ja kauan säilyy hänen muistonsa myös tuhansien maanmiesten sydämissä.

 

 

Vertailu