Morgonbladet nro 32, 9.2.1881: Vielä attentaatista lehdistönvapautta vastaan vuonna 1867

Tietoka dokumentista

Editoitu teksti

Suomi

Vakuuttuakseni siitä, mitä minulle on kerrottu Dagbladetin perusteluista sen vaatimalle erolleni 1867, olen hankkinut ja tutustunut kyseiseen Dagbladetin numeroon.1

Huomaan siitä, että nyt on post festum [jälkeenpäin] löydetty valtiopäivien päätökselle syitä, joista lakivaliokunnan mietinnössä2 tai, minun muistaakseni, säätyjen käsittelyssä ei esiintynyt sanaakaan. Myöskään valtiopäivät 1863 eivät tienneet mitään siitä. Mutta jos ei voida osoittaa, että säätyjen vastauksessa armolliseen esitykseen päätös perusteltiin perustuslaillisilla arveluttavuuksilla, joita nyt esitetään, niin herrojen nykyiset spekulaatiot ovat yhtä tyhjän kanssa nyt käsiteltävänä olevassa asiassa. Ne eivät oikeuta päätöstä tippaakaan.

Nyt väitetään, että ehdotus hylättiin oikeastaan siksi, että olisi perustuslainvastaista säätää yleinen laki, joka olisi voimassa vain tietyn ajan. Juuri se saattoi määrätä § 70:n sanamuodon.

On hyvin tunnettua, että hallitsijan oikeus määrätä lehdistönvapaudesta ei perustu mihinkään muuhun perustuslain määräykseen kuin Yhdistys- ja vakuuskirjan kevytmielisiin sanoihin: ”Muut valtakunnan hoidon asiat hoidetaan tavalla, jonka Kuningas näkee hyödyllisimmäksi”. Mutta maan kaikilla hallitsijoilla on ollut se oikeus ja he ovat käyttäneet sitä vuodesta 1772. Hallitsijalla on samanlainen lainsäätämisoikeus sadoissa muissa tapauksissa, esim. koskien yliopistoa ja kouluja ym., ilman että se olisi myönnetty hänelle millään perustuslain määräyksellä. En sano, että niin on hyvä, mutta se on tosiasia. Syy on se, että Ruotsin laki on muinaisista ajoista asti ja vain lyhyellä poikkeuksella määrännyt: ”Kuninkaalla on valta hallita valtakuntaansa – – eikä kenelläkään muulla” jne. Tämä laki on yhä meidän lakimme. Perustuslaki määrää vain poikkeuksista, joihin kuuluu yleisen lain säätäminen: ja perinnäistapa on jo ajat sitten määrännyt, mitä yleisellä lailla, siviililailla, rikos­lailla, kirkkolailla, merilailla jne. tarkoitetaan. Mutta lehdistölakia ei ole koskaan luettu yleiseen lakiin. Onkin aivan asiatonta sanoa, että tämä laki ja koululaki ym. kuuluvat taloudelliseen lainsäädäntöön. Mutta nimellä onkin ymmärretty vain niitä lakeja ja asetuksia, joiden säätäminen on hallitsijan oma asia.

Lehdistön lainsäädäntö on siis kiistatta kuulunut ja kuuluu yhä tällä hetkellä tässä mielessä taloudelliseen lainsäädäntöön, ja valtiopäivien 1867 päätös pyrki juuri muuttamaan siihen kuuluvat määräykset taloudellisista määräyksistä yleiseksi laiksi. Sitä ja vain sitä sisälsi § 70, kun siellä sanotaan ”ja on voimassa kunnes toinen Hallitsijan ja Säätyjen säätämä painovapauslaki on kuulutettu”. Mutta se sisälsi myös, että säädyt päättivät ottaa hallitsijalta oikeuden, joka hänellä ja hänen edeltäjillään on ollut ja jota he ovat käyttäneet.

Mutta kun Dagbladet puhuu lehdistölaista yleisenä lakina, se on petitio principii [virhepäätelmä]. Ja jos muuten lehden kehumat juristit sattumalta kykenisivät pitämään kaksi ajatusta yhdessä, he sanoisivat lehdelle, että sen puhe asiassa nojaa täysin yksinkertaiseen escamotageen [silmänkääntötemppuun].

Tavallisesti on varmaan niin, että talousasioissa H. M:nsa vain kuulee säätyjen mielipidettä. Mutta on esimerkkejä siitäkin, että säätyjen on sallittu myös päättää niistä. Sellaisissa tapauksissa on eräs seikka, joka on häilynyt in suspenso [epävarmaa], nimittäin kysymys, miten pitkälle rangaistusmääräykset voivat sisältyä taloudelliseen asetukseen. On pidetty voimassa, että pienempiä sakkosummia voidaan sellaisessa säätää. Mutta kun niissä tavallisesti säädetään myös sakkojen muuttaminen vankilaksi, niin ne kuuluvat rikoslain alaan. Ja kun on esim. säädetty, että salakuljettajan on maksettava kaksinkertaisesti salakuljetetun tavaran arvo, niin sakot voivat nousta sellaisiin summiin, että lehdistölaissa säädetyt ovat niihin verrattuna pelkkä pikkujuttu. Ihme kyllä, myös senaatin oikeusosaston huomattavat miehet katsoivat hallituksen voivan yksin laatia vuoden 1865 lehdistölain lisäämällä 1867 ehdotetut muutokset; ja he olivat tehneet asetusehdotuksen tämän mielipiteen mukaisesti. Olkoon sen laita kuinka tahansa, H. M:llaan on täysi valta, ellei hän ehdottomasti halua antaa tätä lainsäädäntöä pois käsistään, vaan antaa säätyjen vain tulla mukaan laatimaan tietyn ajan voimassa olevan asetuksen sanamuotoa. Voi hyvin sanoa, että säädös on silti voimassa tämän ajan yhtä pyhänä kuin yleinen laki. Mutta se ei ole silti lakannut kuulumasta ns. taloudelliseen lainsäädäntöön siksi, että säätyjen on sallittu tällä varaumalla päättää lainsäädännön sanamuodosta.

Eroamiseni osalta selvitän tässä vielä kerta kaikkiaan, että minulla ei ollut mitään keinoa toimia säätyjen päätöksen hyväksymisen hyväksi, ja että vaikka sellainen keino olisi ollut käytettävissäni, en missään tapauksessa olisi halunnut yrittää mitenkään vaikuttaa siihen. Puheenvuorossani ritaristossa ja aatelistossa olin sanonut kaiken minkä saatoin ja viitannut ainoaan keinoon, joka oli mahdollista toteuttaa – siis edellyttäen että § 70 pyyhittäisiin joka tapauksessa – jolloin ehkä mahdollisesti myös minulle olisi avautunut keino ryhtyä toimeen. Mutta herrat halveksivat minun, taitamattoman ja harkitsemattoman sanoja, ja kuten kohtuullista olikin, luottivat vain omaan korkeaan viisauteensa, ja se saattoikin haluta lehdistölain kukistuvan. Päämäärä saavutettiin loistavasti.

Viivytys vuoden 1865 lehdistölain laatimisessa ei tiettävästi johtunut kenenkään neuvonantajan vaikutusvallasta, vaan vain ja ainoastaan korkeimman tahon epäröinnistä. Jokainen tiesi § 70:n nyt lyövän hengiltä lehdistölain kenenkään henkilön tarvitsematta vahvistaa valtiopäiväpäätöksen hylkäämistä. Ainakaan minä en kuullut senaatista kenenkään epäilevän sitä. Sellainen tilanne ei ole mikään ihme. Harkitseva ja tärkeitä asioita tarkoin tutkiva ja puntaroiva monarkki pitää varmasti vaarallisena astua tuntemattomaan ja sulkea itseltään kaikki paluutiet.

Niissä oloissa olisi ollut yhtä naurettavaa kuin turhaa yrittää mitään valtiopäiväpäätöksen hyväksi. Mutta kuten olen esittänyt, en olisi missään tapauksessa tehnyt niin. En usko, että keisarillinen senaatti olisi pitänyt sopivana neuvoa Hänen Majesteettiaan luopumaan mistään hallitsijalle kuuluvasta oikeudesta. En olisi koskaan ottanut osaa sellaiseen askeleeseen. Sillä käsitykseni mukaan senaatin velvollisuus on huolehtia siitä, että hallitsijan oikeuksia ei loukata. Olipa senaatti puolesta tai vastaan, mutta jos jostain sellaisesta on kysymys, senaatin tehtävänä on kiinnittää H. M:nsa huomio siihen ja jättää asia hänen omaan korkeaan ratkaisuunsa. Jos H. M:nsa käskee senaatin lausumaan kantansa, niin annettakoon lausunto täysin vapaasti, vain maan parasta ajatellen. Saati jos hallitsija on motu proprio [omasta aloitteestaan] luopunut jostain oikeudestaan, ja vaaditaan senaatin lausunto, silloin senaatilla on erinomainen tilaisuus melkeinpä alamaisena kiitollisuudenosoituksena esitellä päätöksen maalle hyvää tekevät seuraukset. Jos § 70:n sanamuoto olisi syntynyt armollisen esityksen pohjalta, silloin käsillä olisi ollut sellainen tilaisuus, olettaen että valtiopäiväpäätöksestä olisi vaadittu senaatin lausunto.

Sillä ei saa unohtaa: senaatti ei tiedä lainkaan, mitä valtiopäivät on päättänyt ennen kuin tulee käsky valmistaa säädös ja ryhtyä toimiin sellaisen päätöksen suhteen, jonka H. M:nsa on hyväksynyt. Silloin tällöin tapahtuukin, että senaatin lausuntoa vaaditaan jostain päätöksestä, jota ei vielä ole lopullisesti hyväksytty. Päätöksen saa senaatti sitten tietää. Kuten tunnettua, muuten kaikki valtiopäiväpäätökset menevät suoraan H. M:lleen. Kenraalikuvernööri huolehtii vain niiden lähettämisestä. Mutta senaatilla ei ole niiden kanssa mitään tekemistä.

Olisiko minun nyt ehkä pitänyt tehdä ehdotus, että senaatti ryhtyisi esittämään valtiopäivien päätöksen hyväksymistä? Se olisikin ollut naurettavuuden huippu. Sillä, kuten sanottua, senaatti ei koskaan missään oloissa tee sellaista esitystä. Se olisi myös täysin mahdotonta, sillä senaattihan ei tiedä valtiopäivien päätöksistä muuten kuin sanomalehdistä ja siitä mitä valiokuntamietinnöistä voi mahdollisesti arvata. Mutta mikään virkavalta ei toimi sellaisten tietojen pohjalta, kaikkein vähiten maan korkein. Siksi sellainen esitys olisi ollut ennen kuulumattoman nenäkäs.

Eräiden tahojen tietämättömyyden laajuus ei voi olla hämmästyttämättä. Mutta toisaalta olisi todella hämmästyttävää, jos edellä esitetyt seikat eivät olisi tiedossa. Mutta kovin tuttuja ne eivät voi olla kenellekään, joka on vaatinut tai vaatii, että minun olisi pitänyt toimia valtiopäivien ilmaiseman tahdon edistämiseksi. Sillä ei voitane vaatia, että olisin tehnyt jotain muuten kuin virkani puolesta, ts. virallista tietä. Mutta jokainen ajatteleva ja kunniallinen mies varmaan myöntää, että se oli minulle täysin mahdotonta.

En ole milloinkaan lausunut sanaakaan siitä, että minulla olisi joskus ollut muita keinoja, ennen kuin aivan äskettäin asetettu komitea päätti ohjeidensa vastaisesti laatia ehdotuksen lehdistölaiksi. Mutta olen myös sanonut, että valtiopäiviä 1863 ja lähinnä sitä seuraavia vuosia koskeva aloite oli vuodesta 1866 lähtien ”halvaantunut”. En rohkene sanoa mitään siitä, oliko jokin muu keino vielä mahdollinen, sillä tilanne oli niin epävarma. Mutta jos sellainen mahdollisuus olisi muuten ollut olemassa, niin valtiopäivien päätös oli perusteellisesti tuhonnut sen. Kuten on esitetty, § 70 ei riippunut kenenkään vaikuttamisesta puolesta eikä vastaan. Mutta valtiopäivät oli myös tarpeettomasti lisännyt kiviä kuormaan. Jos kaikki säädökset tulkitsemisesta tai ei-tulkitsemisesta olisi jätetty pois §:stä 13, olisivat mahdollisuudet siltä osin luultavasti jääneet avoimiksi.3 Tai jos 1865 lehdistölain sanamuoto piti siinä par tout [ehdottomasti] säilyttää, siihen tehty lisäys olisi sisältänyt myös 1867 esitetyn muutoksen, eli että sai tulkita, kun viitattiin henkilöihin ja olosuhteisiin, niin kaikki ei ehkä sillä kohtaa olisi ollut mennyttä. On päivänselvää, että molemmat pykälät olisivat voineet pysyä yhdessä. Ne kunnioitetut miehet, joiden neuvoa pyysin, olivat tosin sitä mieltä, että olisi parasta pyyhkiä molemmat pykälät pois. Heillä oli kokemusta kahdesta hovioikeudesta. Heidän käsityksensä oli, että tuskin yksikään alioikeus voisi tulkita väärässä tapauksessa, mutta että hovioikeudet tulkitsisivat tai eivät tulkitsisi oikeustapauksen luonteen mukaan, vaikka siitä ei ollut mitään säädetty. Se osoittaa, että heidänkään mielestään ei mikään estänyt kummankin määräyksen ottamista pykälään. Ja se olisi ehkä ollut poliittisempaa, sillä siten olisi osoitettu halukkuus ottaa käyttöön vaadittu muutos – laillisesti lisättynä. Sen ehdoton hylkääminen olisi sitä vastoin tehnyt valtiopäiväpäätöksen hyväksymisen mahdottomaksi. Sillä se kohta riippui puoltamisesta tai vastustamisesta. Ja oli varmaa, että mihinkään peruutukseen ei suostuttaisi hyväksymällä säätyjen menettely. Jo siitä syystä epävirallinen yritys minun puoleltani olisi ollut mahdoton. Esiintymiseni ritarihuoneessa herätti paheksuntaa, vaikka olin etukäteen selittänyt, että koettaisin kaikin mahdollisin keinoin säilyttää lehdistölain sellaisenaan.

Oli mahdotonta hyväksyä ehdotuksen määräystä ajasta, jonka mahdollisesti muutettu lehdistölaki oli voimassa. Säätyjen piti ehdottomasti vaatia määräämään aika sen vuoden loppuun, kun seuraavat valtiopäivät hajaantuivat. Siihen olisi suostuttu, siitä olin varmistunut, ja puheenvuorossani ilmoitin sen. Siltä osin olisin ehkä myös voinut vaikuttaa enemmän, ellei olisi tullut muita esteitä. Mutta sellaisen ilmoittamisessa kuulijan täytyy luottaa ja ymmärtää yskä. Uhkapelissä oli valittava tämän päätöksen ja § 70:n sanamuodon välillä. Kukaan järkevä ihminen ei epäille, kumpi riski oli suurempi.

Kun valtiopäivien päätös tuli tietoon, keisarillisen senaatin täysistunto kokoontui kaksi päivää päätöksen laatimisen jälkeen vain hyväksymään ehdotuksen uudeksi asetukseksi. Virallisessa lehdessä oli ilmoitettu, että senaatilla oli siitä käsky, mutta valtiopäivien johtavat miehet selittivät sen olevan tyhjää pelottelua. Näköjään todella uskottiin, että lehden virallisessa osastossa kävi päinsä kertoa epätotuuksia. Kun muistutin siitä, eräs nuoriherra kysyi minulta: ”Kuinka tit. voi tietää sen?” Sellaiseen typeryyteen ei voi vastata. Täysistunnossa esitettiin nyt valmis ehdotus, kuten jo mainittiin vuoden 1865 lehdistölaki muutoksineen.4 Tehtävänäni oli lausua kantani ensimmäisenä. Sanoin epäileväni, oliko sellainen määräys laillinen, ja pyysin prokuraattorin lausuntoa. Jälkeeni puhuneet selittivät prokuraattorin lausuntoa tarvitsematta, että se oli laiton. Se tuli enemmistön kannaksi, mutta pyydettiin prokuraattorin lausunto. Hänellä oli se valmiina, ja hän esitti menettelystä vastalauseen. Oli selvää, että esityksen tekeminen oli nyt enemmistön tehtävänä. Sitä varten valittiin komissio. Senaattori Furuhjelm (Victor) ja minut katsottiin lehdistölakikomitean ent. jäseninä itseoikeutetuiksi.

Herrat ovat vaatineet, että minun olisi näissä oloissa pitänyt kieltäytyä tottelemasta annettua käskyä ja jättää istunto ja pyytää eroa. Mutta jo senaatti saattoi käskeä minut istumaan paikallani ja täyttämään annettu tehtävä. ”Tottele ensin!” Sellainen ei tietenkään juolahtanut mieleeni. Mutta todella pyysin lupaa lähteä istunnosta ja mennä kotiin aloittamaan työ. Sillä täysistunnon oli määrä kokoontua lauantaina, ja silloin esityksen piti olla valmiina. Komissio kokoontui molempina väli-iltoina kello 5:stä kello 12:een ja odottava salakirjoittaja kirjoitti puhtaaksi loppuyön, niin että lauantaina ehdotus oli istuntopöydällä.

Se oli todellinen voimainkoetus. On varmasti mahdollista, että asetuksesta tuli opus sen jälkeen. Mutta ei ole varmaa, että herrat olisivat saaneet aikaan mitään parempaa. Pitkä harkinta ja kokemus olisi varmasti jokaiselle tehnyt asian helpommaksi.

En tiedä miten säätyjen päätökselle kävi muodollisesti. Sen esitteli varmaan kreivi Armfelt. Mutta olen vuorenvarma, että kreivi ei olisi koskaan puoltanut § 70:n hyväksymistä, jos häneltä olisi kysytty. Mutta luultavasti niin ei tapahtunut. Asia oli kyllä etukäteen tunnettu ja sen kohtalo oli kahdessa minuutissa ratkaistu.

Herrat, joilla oli ja on niin erinomainen henkilöiden ja olosuhteiden tuntemus, lienevät toista mieltä? Prosit!

J. V. S.

 

 

  • 1. En kirjoita tätä kuitenkaan Dagbladetin laskuun, jonka kanssa en alistu mihinkään lisäkiistelyyn. Henkilöt, joiden arvostelukykyä kohtaan tunnen kunnioitusta, suvaitkoot tutkia ja ratkaista olenko rikkonut velvollisuuteni täyttämisen.
  • 2. Myös valiokunta lainaa kyllä H. M:n § 40, mutta toisessa yhteydessä.
  • 3. Olin aiemmin (lienee ollut 1872) esittänyt, että olin lehdistölain § 36:n osalta kysynyt neuvoa kahdelta ”taitavalta, yleisesti kunnioitetulta, liberaalisti ajattelevalta laintuntijalta”. Dagbladet lainaa pilkaten näitä sanoja. Mikään ei enää estä minua mainitsemasta heidän nimensä. He olivat nykyinen K. Turun hovioikeuden presidentti von Rothkirch ja K. Viipurin hovioikeudenneuvos Grotenfelt. Heidän mielestään olivat tarpeettomia niin vanha säädös, jonka mukaan huomiota saa kiinnittää ”vain teoksen sanamuodosta ilmenevään ilmeiseen tarkoitukseen” kuin ehdotettu uusikin, jonka mukaan ”loukkaavien viittausten henkilöihin ja olosuhteisiin pitää olla tahallisia”. Olisipa lakivaliokunnalla ollut yhtä paljon järkeä.
  • 4. En todellakaan tiedä, oliko muutoksia tapahtunut ehdotuksen sanamuodossa, sillä ehdotusta ei luettu. J. V. S.

Vertailu