Vastentahtoisesti heittäydyn nykyisen lehdistövallan armoille julkistamalla ajatukseni ja käsitykseni. En ylipäänsä katso niiden tästä hiljaisuudesta menettäneen mitään. Mutta on tilanteita, joissa julkinen ääneen lausuminen on melkeinpä velvollisuus ja joissa vaikenemisesta tulee raskas taakka. – Toivon vain, että esiintymiseni syynä ei pidettäisi erään täkäläisen lehden purkausta, josta sattumalta olen saanut tiedon Svenska Aftonbladetin kautta, tai muita samanlaisia, joita mahdollisesti on esiintynyt, vaikka en niitä tunne.
Monena vuonna likimain kaikki julkiset lausumat meidän lehdistöoloistamme ovat olleet sen laatuisia, että minun mielestäni jokainen, jolla on yhtään todellista tietoa maan poliittisesta asemasta ja kokemukseen perustuvaa tietoa siihen kuuluvan lainsäädännön kulusta ja sen ehdoista, on näitä lausumia lukiessaan kokenut vähintään hämmästystä siitä tietämättömyydestä, joka niistä paljastuu.
Se aihetta käsittelevä kirjoitus, joka luetaan 19. joulukuuta Morgonbladetin numerosta 296 ei siksi ole mainitussa mielessä ainoa. Se ei liioin olisi yksin antanut minulle aihetta pyytää lehdestä tilaa näille riveille.
Mutta toimitus suokoon minulle anteeksi, että en katso sanotun kirjoituksen jäävän jälkeen vertaisistaan muissa lehdissä, ja tunnustan, että sen käsitykset ovat antaneet minulle tärkeimmän syyn tähän lehtikirjoitukseen, sitä enemmän mitä vilpittömämpää kunnioitukseni ja ystävyyteni sanomalehden vastaavaa toimittajaa kohtaan on.
Onko tosiaan niin vaikeaa käsittää, että keisarikunnassa sanomalehdistön sananvapautta voidaan mielen mukaan laajentaa, koska hallitus yksin määrää vastuun tämän vapauden väärinkäyttämisestä ja mielensä mukaan määrää seurauksista, mutta että Suomessa vastuulaki ja kaikki laillinen seuraamus riippuu hallituksesta ja säädyistä.
Ovatko vuoden 1865 lehdistölaki ja nykyisin voimassa oleva lehdistöasetus todella niin outoja, että jokainen ei tiedä, että suuri osa edellisen sisällöstä on pyyhitty yli jälkimmäisestä? Ja tarvitaanko muuta kuin niiden kahden kaikkein pinnallisin vertailu huomaamaan, että asetuksesta on poistettu juuri ne määräykset, jotka eivät voineet jäädä jäljelle, koska ne muodostivat lain, joka riippui molempien valtiomahtien suostumuksesta. Sen suostumuksen vuoden 1867 valtiopäivät omalta osaltaan kielsivät niiltä hylätessään silloin esitetyn lehdistölain.
Näiden kysymysten tarkoituksena ei ole arvostella ja soimata, vaan niiden järkevällä ja rehellisellä vastaamisella saada aikaan järkevä käsitys sekä menneestä että nykyisestä.
Ehkä on aivan liikaa vaatia toisilta niin perusteellista tietoa? Se osallisuus, joka minulla aikanaan oli kyseisessä lainsäädännössä, voi mahdollisesti tässä suhteessa johtaa käsitystäni harhaan. Sillä minulla oli kunnia olla jäsenenä komiteassa, joka teki ensimmäisen ehdotuksen lehdistölaiksi, samoin kuin surullinen virkatehtävä osallistua ehdotukseen nykyisin voimassa olevaksi asetukseksi.
Ensin mainitun komitean työtä, joka muutamin rajoittavin muutoksin myös sisältyi armolliseen ehdotukseen vuoden 1863 valtiopäiville, rohkenen vielä tänäkin päivänä pitää kelvollisena, jos sen kelvollisuutta arvioidaan mielestäni sen tärkeimmän tehtävän mukaan, eli: että Suomen painovapauslaki tulee mahdolliseksi ja varjelee tulevan nuoren painovapauden pikaiselta lopulta. Paras todistus sen onnistumisesta sisältyy vuoden 1867 valtiopäiville annettuun armolliseen esitykseen, joka sisältää lupauksen painovapauden jatkamisesta vain parilla kolmella muutoksella vuonna 1865 laadittuun lehdistölakiin – kun toisaalta viivytys tämän lain laatimisessa oli osoittanut, että se oli aiheuttanut epäilyksiä kaikesta ankaruudestaan huolimatta.
Sillä ei ole mitään merkitystä, että sanomalehdet ottivat vastaan tämän lain kaikenlaisella nurinalla ja valituksella. Sillä henkilöt, joka puntaroivat painovapautta in abstracto [yleisellä tasolla], eivät tarvitse mitään muuta tietoa kuin sen, jonka voi hankkia lukemalla sanomalehtiä muutaman kuukauden. Sillä suuret hokemat eivät joudu unohduksiin alituisen toistamisen puutteesta.
Eron tekeminen kotimaisen ja ulkomaisen kirjallisuuden välillä, kotimaan ruotsin- ja suomenkielisten ja vieraskielisten painotuotteiden välillä, ulkomaisen sanomalehdistön jättäminen ennakkosensuuriin, korkeat sakot tietyistä painovapausrikkeistä, takuu politiikkaa sisältäville sanomalehdille, kahden tuomioistuinportaan perustaminen tuomitsemaan lehdistöjuttuja – kaikilla näillä rajoittavilla määräyksillä oli hyvä perusteensa takaamaan sekä painovapauden perustaminen että säilyttäminen. Kuluu varmasti pitkiä aikoja ennen kuin yksikään Suomen lehdistölaki voi jättää ne käsittelemättä.
Lienee tarpeetonta puhua saman lehdistölain todella liberaaleista määräyksistä. Se oli monissa suhteissa edellä useiden Euroopan itsenäisten, perustuslaillisten maiden lehdistöjärjestelmää.
Komiteasta ei tietenkään puuttunut liberaaleja lausumia. Niiden joukosta kiihkeimpiä oli lautamiehistön käyttöönotto lehdistöjutuissa. – Mutta ei tarvitse sanoa, että sellainen pykälä ei olisi päässyt mukaan hallituksen esitykseen. Eivätkä käsitykset voi myöskään olla hyvin erilaiset siitä lehdistölaista, johon tämä pykälä olisi sisältynyt.
Päinvastaisia lausumia ei myöskään täysin puuttunut. Niiden joukossa oli väite, että ehdotuksen pitäisi tähdätä vain hallinnolliseen asetukseen, ei säätyjen suostumuksesta riippuvaan lakiin. Se auktoriteetti, jolla oli tämä käsitys, teki tietenkin erittäin epävarmaksi, onnistuisiko enemmistön ehdotus pääsemään peräti valtiopäiväehdotukseksi asti. Sitä ilahduttavampaa oli sen onnistunut lopputulos. Arvostelu ei tietenkään piittaa sellaisista mahdollisuuksista.
Arvostelun kohteena oli varsinkin lehdistöntakaus. Jo vuoden 1863 lakivaliokunta päivitteli tätä periaatteessa nurinkurista määräystä, eli että vapaa kansalainen julistettaisiin velvolliseksi antamaan vakuudet käyttäytymisestään! Ei ole oikeutettua olettaa, että tämä käsitys on aina johtunut tietämättömyydestä takuiden merkityksestä ja tavoitteista. – Mutta varmaa on, että muualta maailmasta olisi turhaan etsinyt ketään lehdistölakikysymysten tuntijaa, joka ei olisi lukenut lakivaliokunnan lausuntoa hymyillen sen teeskennellylle viattomuudelle. Komiteassa määräys pääsi vallalle ei pelkästään yleisesti hyväksytystä syystä, että siten estetään ruotsalainen nk. vastuujärjestelmä. Tarkoituksena oli myös torjua vankeusrangaistus ja poliittinen marttyyrius, koska voitiin ennakoida, miten vaarallista kaikki kiihotus olisi koko painovapaudelle. Ei herätä erityistä myötätuntoa jos varsinkin tuloja keinotteleva kustantaja saa maksaa muutamia satoja markkoja. Mutta se on kuohuttavaa, jos kirjailija pannaan linnaan, rangaistus ei koskaan voi olla niin lainmukainen. Ei varmaan katsottu sormien läpi, että maaseudulla joku lehteä julkaiseva maisteriparka, joka tavallisesti kirjoittaa ilmaiseksi, voisi joutua kärsimään vakuuksien ja sakkojen takia. Mutta laki ei suvaitse henkilökohtaisia poikkeuksia; ja tavoite oli aivan liian tärkeä, että se olisi voinut sallia sen huomioon ottamisen.
Painoasiainylihallitus oli varhain toinen kritiikin kohde. Kukaan ei näyttänyt ajattelevan sitä, että se oli perustettu suojelemaan painovapautta. Komiteassa ehdotettiin, että puheenjohtajalla olisi palkka ja arvo, jotka vastaavat senaatin jäseniä. Pidettiin toivottavana, että tehtävässä olisi mies, jolla olisi henkilökohtainen pääsy hallitsijan puheille, myös oikeus kirjallisesti toimittaa tarpeellisia tietoja. Tämä ehdotus ei mennyt läpi – valitettavasti. Jos tällä paikalla olisi 1867 ollut oikea mies mainitussa yhteiskunnallisessa asemassa, ehdotuksen sanamuoto ei mahdollisesti olisi ollut sellainen – ja ehkä vielä varmemmin olisi torjuttu ne törmäykset, jotka sen sanamuodon aiheuttivat.
Tyytymättömyydellä ja valittamisella oli silti ehkä hyvä puolensa, kun se paljasti, että lain katsottiin olevan liioitellun ankara ja rajoittava – mistä voitiin päätellä, että sen voimassaoloa voitaisiin vahingotta pidentää. Ehdottomasti on myös tunnustettava, että sanomalehdistön järkevä ja viisas käyttäytyminen niinä kahtena vuonna, jotka lehdistölaki oli voimassa, oli omiaan edistämään sellaista tulosta. Ja se oli paljon maassa, joka on ollut alistettuna erittäin ankaraan lehdistöpakkoon, jossa on ollut vain lyhyitä katkoja muutamana vuonna vapaudenajalla, Kustaa III:n ensimmäisinä hallitusvuosina ja sitä seuranneen holhoojahallituksen alussa. Mutta ei sääntöä ilman poikkeusta. Ja on yleisesti tunnettu valtakunnansalaisuus, että lähinnä muutamat Dagbladetin pikkumaiset, henkilökohtaiset purkaukset aiheuttivat ne muutokset ja lisäykset, jotka sisältyivät armolliseen painovapautta koskevaan esitykseen maan 1867 kokoontuneille säädyille.
Minulle lakivaliokunnan lausunto tästä esityksestä oli yllätys, vielä suurempi hyväksyminen, jonka sama lausunto näytti saavan valtiopäivien enemmistöltä. Mutta viime hetkeen asti uskoin, että painovapauslain olemassaoloa ei vaarannettaisi, saati että säädyt niin sanotusti tahallaan tuhoaisivat sen.
Näytti niin itsestään selvältä, että painovapauslain säilyttäminen ei missään tapauksessa joutuisi kyseenalaiseksi, ettei pitänyt tulla kysymykseenkään joutua valitsemaan joko periaatteen: lailla ja tuomioistuimen laillisella tutkinnalla tai ennakkosensuurin välillä. Päätökset porvari- ja talonpoikaissäädyssä osoittivat kuitenkin pian, että tämä toive oli huonoissa kantimissa.
Esityksen sisältämät muutokset ja lisäykset lakiin olivat olennaisimmilta osin seuraavat:
Lain voimassaoloaika rajoitettiin 1:seen tammikuuta 1869, ”minkä jälkeen riippuu lehdistön omasta asenteesta, salliiko H. A. Majesteettinsa lain jatkuvan…”
Vaikka myöntää, että niin lyhyt aikajakso painovapauslaille oli vähintään nurinkurinen, sen voimassaolon jokaista pidennystä täytyy silti pitää voittona.
Mutta tiedettiin yleisesti, että tätä aikamääräystä ei saanut pitää peruuttamattomana. – Edellisen lain oli määrä olla voimassa seuraavien ts. vuoden 1867 valtiopäivien loppuun. Varmana voidaan silti pitää, että vastaava määräys uuden lain voimassaolosta ei olisi jäänyt vahvistamatta.
Sitten tulee pahamaineinen lisäys §:ään 36, joka aiemmin sisälsi, että tuomarin pitää ottaa harkintaan vain kirjoituksen ”sanamuodosta ilmenevä tarkoitus ja yhteys”. Ehdotus lisäsi siihen nyt: ”ei vain” jne. ”vaan myös siinä esiintyvät loukkaavat viittaukset henkilöihin ja oloihin, vaikka niitä ei olisi nimenomaan mainittu vaan ilmoitettu vain peitetyin, mutta helposti tunnistettavin tavoin”. –
Tämä herätti suuren paheksunnan myrskyn: määräys halventaisi ja riistäisi kunnian maan tuomarikunnalta ym. –
Tunnustan avoimesti, että minusta tämä myrsky vaikutti suunpieksännältä. Kysyin neuvoa kahdelta taitavalta, yleisesti kunnioitetulta, liberaalisti ajattelevalta laintuntijalta. He vahvistivat sen, minkä myös lainoppia tuntematon saattoi olettaa, eli että lisäys oli käytännössä merkityksetön, sekä pitivät pykälää myös sen aiemmassa sanamuodossa täysin tarpeettomana. – On merkille pantavaa, että tulkinta koskisi vain viittauksia ”henkilöihin ja oloihin” mutta ei lausuttuihin mielipiteisiin eikä muihin käsityksiin. – Mutta nyt tuomari voi tulkita sellaisia viittauksia, vaikka siitä ei ole määräyksiä; sitä vastoin oikeamielinen tuomari ei koskaan tulkitse teoreettisia lausumia ja käsityksiä, vaikka siitä ei olisi lehdistölaissa ainuttakaan määräystä.
Lakivaliokunta esitti myös, vaikka se katsoi joutuvansa toistamaan yleistä huutoa, vaihtoehtoisesti koko pykälän jättämistä pois. Lienee epävarmaa, olisiko sen vaatimiseen suostuttu. Oma vakaumukseni oli ja on, että siihen oli hyvät mahdollisuudet, mutta että olisi silti ollut harkitsematonta asettaa painovapauslain olemassaolo tämän yhden kortin varaan. Nykyään aiheen parissa vakavasti puuhanneiden ihmisten parissa lienee harvoja, jotka katsovat kyseisellä lisäyksellä olevan mitään merkitystä.
Esityksen §:ään 31 oli painovapausrikosten joukkoon otettu mom. 12 ”vääristelty tai nurja esitys, tulkinta tai sopimattomasti esitetty moite maan hallitusviranomaisten toimenpiteistä tai niiden tarkoituksista – –” Tämä uusi määräys oli todellisuudessa ainoa todella raskas lehdistön vapauden rajoitus, jonka esitys koetti ottaa käyttöön, varsinkin kun rikosta piti rangaista ”sakoilla 200–1 000 markkaan”. Sillä mitään sopimattomampaa lainmääräystä ei voine olla kuin tämä ”sopimaton moite”. – Hyväntahtoisin huomautus on sopimaton, jos se sisältää virheen. Huomauttelija saisi kalliisti maksaa tietämättömyydestään tai puutteellisesta arvostelukyvystään. Myös määräys ”nurjasta esittämisestä” oli hyvin sopimaton, vaikka ei yhtä lailla kuin edellinen. Voinee huomata, että sillä tarkoitettiin tahallaan nurjaa, vaikka lisäys ”vääristeltyyn” tuli silloin turhaksi. Valiokunta ehdotti aiheellisesti sanan poistamista. – Samoin oikeutettu oli valiokunnan ehdotus: ”herjaavalla ja sopimattomalla tavalla esitetty moite” ”sopimattoman moitteen” sijaan.
Niin tämä varsinainen ”kompastuskivi” olisi vältetty ja silti saavutettu hallituksen näihin määräyksiin asettamat tavoitteet. Ei voitane edellyttää, että mikään hallitus kieltäytyisi korvaamasta ilmeisen huonoa lakipykälää hyvin toimitetulla. Vakaumukseni on kuitenkin edelleen se, että jopa tämä muutos olisi pitänyt esittää vakavan toiveen ja pyynnön muodossa, ei säätyjen hyväksymänä päätöksenä. Siihen aikaan tilanne oli sellainen, että mielestäni jokainen muutos esityksen sanamuotoon tarvitsi erityisen vahvistuksen.
Mutta kaikki esitettyjen toivomusten menestymismahdollisuudet teki tyhjäksi lakivaliokunnan kolmen säädyn hyväksymä ehdotus §:n 70 sanamuodoksi, jonka vain papisto hylkäsi.
”Tämä asetus tulee voimaan – – ja on voimassa siihen asti kunnes toinen Hallitsijan ja Säätyjen säätämä painovapauslaki on kuulutettu.”
Tämä tahtoi sanoa: Säädyt vaativat, että Hänen Majesteettinsa luopuu ikuisiksi ajoiksi oikeudestaan säätää yksin lakeja lehdistöstä, joka oikeus maan kaikilla hallitsijoilla on ollut vuodesta 1772 ja jota he ovat käyttäneet. – Jos ei, niin painovapauslaki kumoutuu.
Tämän menettelyn kaikki arviointi on turhaa. Se seikka on horjumaton, että siten vuoden 1867 valtiopäivät teki lopun maan painovapaudesta ja että nykyinen lehdistöjärjestelmä on siis välttämätön seuraus valtiopäivien menettelystä.
Lisään vain: vaikka esitys muuten ennallaan olisi tullut voimaan seuraaviin valtiopäiviin, niin sinä aikana voitiin luottaa maan tuomioistuimiin; painovapauden nojalla voitiin itse lain määräyksiä tarkastella maltillisesti ja saada siihen välttämättömimmät muutokset seuraavilla valtiopäivillä, silloin, vuonna 1872, oli seitsemän vuoden historia ja kokemus joihin voi vedota. Ja jo nautinta on poliittisen oikeuden käyttämisessä korvaamattoman arvokasta. Kansan elämässä kymmenkunta vuotta on mitätön asia, vaikka ne kuluvat ahtaissa oloissa. Sen olemassaololle on laillisella painovapaudella se suuri merkitys, että siihen verrattuna itse lain määräykset kutistuvat mitättömiksi; sillä niitä voidaan muuttaa; mutta kaikilla kansoilla laki on lunastettu pitkillä taisteluilla ja uhrauksilla. Kun suopea kohtalo on antanut tämän lahjan, sen pois heittäminen on tyhmänrohkea teko jota ei voi puolustella.
Vuoden 1863 valtiopäivät oli käsittänyt asemansa järkevämmin. Se ei päättänyt mitään muutoksia esitettyyn lehdistölakiehdotukseen. Se anoi muutoksia ja lisäyksiä ja sai tyydytyksekseen havaita, että hallitus hyväksyi niistä valtaosan. Se ei myöskään vuoden 1867 valtiopäivien tavoin pannut lain olemassaoloa peliin, saati että olisi tehnyt sen mahdottomaksi. Olen jo lausunut ajatukseni, mitä mahdollisuuksia sellaisella anomuksella oli menestyä, ja lausun nyt uudestaan käsitykseni, että sillä tavoin luultavasti tavoite olisi oleellisimmilta osiltaan saavutettu – poikkeuksena luonnollisesti §:n 70 sisältö.
Tapahtumien vieras tarkkailija olisi voinut luulla, että olemme puolivallankumouksellinen sukukunta, kun semmoisella röyhkeydellä esiinnymme suuren valtakunnan itsevaltiaan edessä. Mutta on surullista ja hivenen huvittavaa tietää, että tämän esiintymisen juuret olivat vain kuvitelmissa, innostuneessa luottamuksessa ja itseluottamuksessa. Luultiin tarvittavan vain ”sanoa niin kuin totuus on”, millä poistettaisiin paitsi esityksen kompastuskivet myös estettäisiin niiden ponnistelut, joiden katsottiin vierittäneen niitä meidän jalkoihimme. On tarpeetonta osoittaa, ketkä ja mitkä olivat tämän tarkastelutavan kärjessä. Epäilemättä sitä tukivat kaikkein lojaalein luottamus ja omistautuminen. Omasta puolestani sain tarkemman tiedon siitä vasta, kun taistelu oli jo hävitty. Tilanteeseen kuului, että tiedettiin keisarillisen senaatin edessä olleen määräys valmistaa ehdotus hallinnolliseksi asetukseksi siinä tapauksessa, että säädyt eivät hyväksyisi lakiehdotusta. Tämän uutisen ehkä hyvää tarkoittavalla mutta mahtipontisella julkaisemisella oli aivan päinvastainen vaikutus. Siinä nähtiin vain laskelmointia eikä uskottu asioiden sellaisen käänteen olevan vakavasti tarkoitettu. Kun asia tuli esille ritaristossa ja aatelistossa, tiesin että minut parin päivän kuluttua kutsuttaisiin laatimaan ehdotusta hallinnolliseksi lehdistöasetukseksi. Silloin lausuin käsitykseni keinosta pelastaa painovapauslaki, nimittäin että vain anotaan lakivaliokunnan ehdotuksessa vaadittuja muutoksia. Minulta kysyttiin monelta taholta, miten saatoin tietää, että painovapaus oli vaarassa? Sellaisessa sokeudessa kaikki vastaukset jäävät turhiksi. Asianomaisilla itsellään oli edessä kaikki perusteet, joista harhaan johtamaton terve järki saattoi tehdä sen päätelmän, joka vastasi heidän kysymykseensä.
[nro 303, 30.12.1872]
Painovapauslaki oli siten tuhottu, siitä ei voinut olla epäilystäkään. En katso, että minulla on oikeutta julkistaa sitä, mitä sen seurauksena ja saadun armollisen käskyn tottelemiseksi muutaman päivän kuluttua tapahtui. Mutta ehkä rohkenen sanoa, että oli jo valmis asetusehdotus, jota keisarillisen senaatin enemmistö ei kuitenkaan perustuslaillisten epäilyksien takia katsonut voivansa hyväksyä – vaikka olisi ollut onnellista, jos niin olisi voinut tapahtua.
Mutta oikeutetusti katsottiin, että kaikki määräykset rikoksesta ja rangaistuksesta, jotka sisältyivät lakiin ja jotka riippuivat molempien valtiomahtien myötävaikutuksesta, olivat nyt kumoutuneet. Sen väistämätön seuraus oli se, että vain rikoskaaren soveltuvat käskyt olivat jäljellä, mutta kaikessa muussa ennakkosensuurin täytyy tulla puuttuvien vastuumääräysten sijaan. Onneksi nyttemmin edesmennyt jäsen teki ehdotuksen, että laki ”väärästä ilmiannosta ja muusta kunnianloukkauksesta”, jonka varsinaisesti piti astua voimaan vastan 1. tammikuuta 1870, voitaisiin jo nyt panna pätemään painovapausrikoksiin. Siten tulevaan asetukseen saatiin joukko vastuumääräyksiä, jotka sallivat tuomioistuinten tutkinnan. Niin ikään säilytettiin useita painovapauslain rikemääräyksiä, jotka voitiin johtaa poliisilakiin ja joiden soveltamisen historia on antanut hallituksen käsiin.
Siten ehdotus ja myöhempi asetus sai tietenkin kaksoisluonteen, osaksi painovapauslaki osaksi sensuuriasetus. Nimittäin niin pitkälle kuin vastuulaki ulottui, mikään sensuuri ei tulisi kysymykseen; se tuli tarpeelliseksi vasta siellä missä laki puuttui. Ja tämä viimeksi mainittu ala kasvoi suureksi, sitä ei kukaan voinut auttaa, sen jälkeen kun maan ylistetyt säädyt olivat tehneet päätöksensä. Esitetystä syystä määrättiin myös, että lehdistöasiamiesten piti merkitä ”näytetty”, ei ”painettavaksi hyväksytty”. Sillä jos teos sisälsi jotain, josta laki määrää vastuuseen, heillä ei olisi oikeutta eikä velvollisuutta sen vuoksi kieltää sen julkaisemista. Julkaisija ym. joutuisi siinä suhteessa kantamaan vastuunsa.
Tätä perin yksinkertaista, olosuhteiden pakon määräämää asiaintilaa arvostelu ei ole halunnut tai kyennyt oivaltamaan. Se on katsonut jopa, että lehdistöasetus on tarkoituksella saatu näyttämään painovapauslailta, mikä silti ei ole onnistunut sokaisemaan julkista arvostelua ja yleisöä.
Voisi luulla, että nykyinen asema on täysin selvä. Minkään oleellisen muutoksen vaatiminen tai toivominen ilman säätyjen myötävaikutusta osoittaisi vain että ei ole selvää tietoa oloista.
Poliittisesti itsenäisessä valtiossa ja pakottavissa oloissa voisi ajatella, että hallitus sivuuttaisi kolmen säädyn äänet §:stä 70 ja laadituttaisi lehdistölain, joka olisi muuten yhdenmukainen valtiopäivien päätöksen kanssa. Mutta on kiistatonta, että sellainen toimenpide rikkoisi perustuslakia. Meidän maassamme ja oloissamme kukaan tuskin toivoo sellaista. Sillä täällä ei mikään indemnisaatiolaki voi tulla kysymykseen, valtiosääntömme luonteen vuoksi.
Valitettavinta on, että myös tämän asian tulevaisuus näyttää synkältä. Voi kuvitella minkä maan tahansa, jolla on vastaava valtiosääntö, ja esittää vastattavaksi kysymyksen: kun hallitus olisi sellaisen maan kansanedustuslaitokselle jättänyt lakiehdotuksen, joka sen taholta ainakin tilapäisesti myöntäisi poliittisen oikeuden, mutta edustuslaitos ei pelkästään hylkää ehdotusta vaan esittää suostumuksensa välttämättömäksi ehdoksi, että mainittu poliittinen oikeus on luovutettava sille ikuisiksi ajoiksi – millaista uutta aloitetta kysymyksessä voisi näissä oloissa olla oikeus odottaa tämän hallituksen taholta? Epäilemättä löytynee henkilöitä, jotka pitävät selviönä, että sellaisen hallituksen yksinkertaisena velvollisuutena olisi viipymättä antaa uusi esitys – ja luultavasti se saisi nähdä edustuslaitoksen uudistavan menettelynsä! Ei, niin ei ehkä ajatella; ehdotuksen pitäisi sisältää juuri se myönnytys, jota edustuslaitos on kerran vaatinut.
Tämä on varmaan hyvin yksinkertaista. Mutta valtioelämä ja valtiomahtien keskinäinen asema ei todellisuudessa salli tätä yksinkertaista menettelytapaa, että toinen saa mielensä mukaan tunkeutua toisen alueelle.
Tämän soveltaminen meidän oloihimme ei ole vain kaikin puolin arkaa vaan se lienee myös tarpeetonta. Jokainen ymmärtäväinen lukija voinee muistuttamatta lisätä tähän ajatuksen meidän maamme erityisestä poliittisesta asemasta ja sen huomioon ottaen antaa vastauksensa esitettyyn kysymykseen.
Mutta mahdollisesti joku voisi henkilöön vihjaamalla sanoa: mitä sitten hyödyttävät anomukset painovapauslaista? Näihin anomuksiin lienee osallistunut monia, jotka minun tavoin ovat pitäneet niitä toistaiseksi puhtaan platonisina – eli että niiden sisällöllä on samat toteutumismahdollisuudet kuin Platonin ihannevaltiolla.
Lyhyesti, ajatukseni on se, että viimeksi kokoontuneiden valtiopäivien olisi pitänyt sopivassa muodossa anoa lakiehdotusta 16:nnelta (28) marraskuuta 1866, ts. uudistamaan armollinen esitys, jonka vuoden 1867 valtiopäivät hylkäsi. Hui! Sehän on kauheaa! Niin se on. Sen, joka toimii tyhmästi, täytyy korjata virheensä jos mahdollista. Ja muuten myöhemmät valtiopäivät ei ole solidaarinen edellisille siinä mielessä, että sillä ei voisi olla muita mielipiteitä kuin omiaan. Pitäisikö silloin myös mainitun esityksen ehdottamat muutokset ja lisäykset ilman muuta hyväksyä? Kyllä jos sitä ei olisi voitu välttää. Mutta anomus olisi voinut sisältää alamaisen anomuksen, että armollinen huomio kiinnitettäisiin säätyjen 1867 niihin tekemiin muistutuksiin, § 36 jäisi pois jne. – varsinkin kun esityksen tarkoitusta se ei mitenkään rajoittaisi. Mutta samalla olisi pitänyt nimenomaan paheksua, että samat säädyt sormeilivat §:ää 70, esim. ilmoittamalla, että anomuksen allekirjoittajien mielestä se lienee syntynyt vain aivan liian vilkkaasta käsityksestä siitä, mikä voisi olla mahdollista ja sopivaa juuri sen levottomuuden ja törmäysten sekä niistä johtuvien virheiden välttämiseksi, jotka alituiseen syntyvät tästä lainsäädännön osasta – tai myös ilman sellaista ilmoitusta. Mutta sen sijaan olisi epäröimättä voitu anoa lakia sen vuoden loppuun, jolloin seuraavat valtiopäivät hajoavat.
Olisiko sellaisella anomuksella ollut menestymismahdollisuuksia? Tähän kysymykseen ei varmaan kukaan voi vastata. Paljon riippuu anomuksen hengestä – vähän sanamuodosta – enemmän viisaasta valmistelusta. Sillä viisas ja hyvin puhuttu sana on sellaisissa oloissa arvokkaampi kuin monet kirjoitetut foliosivut.
Ainoa viisauteni on se, että vaikka jalo Hallitsija, joka on jo tehnyt niin paljon maamme tulevaisuuden turvaamiseksi, muistetaan ikuisesti Suomen vähäisissä aikakirjoissa, meille ei ole antamatta mitään arvokkaampaa lahjaa kuin laillisesta painovapaudesta nauttiminen. Ja kun mainitun esityksen johdannosta luen sanat: ”Hänen Majesteettinsa, jota innostaa toive antaa uskollisille alamaisilleen uusi todiste Hänen luottamuksestaan ja suostua heidän toiveisiinsa mikäli ne yhtyvät Hänen Majesteettinsa korkeisiin oikeuksiin ja sen mukaan ja sen lisäksi arvostaen niitä etuja, joita vapaa lehdistö saa aikaan, kun se asianmukaisella tavalla, totuudenmukaisesti ja omantunnontarkasti, hienotunteisesti kertoo hallitukselle ja yleisölle tietoja maan tilasta ja toteutetuista hallinnollisista toimenpiteistä, katsoo hyväksi suoda, että nykyinen painovapaus Suomessa jatkukoon edelleen – –” niin pidän sopimattomana olla elättelemättä toiveita tulevaisuuden suhteen. Siinä en unohda myöhempiä, rajoittavia lausuntoja. Mutta onneksi ne koskevat nykyisyyttä, eivät tulevaisuutta. Voi myös epäillä, millainen osa anomuksella voisi olla siinä, mikä peittäisi menneen hiljaisuuden hautaan.
Joka tapauksessa pitää odottaa ensi valtiopäiviä ja kantaa nykytila kärsivällisesti; toiseksi: joka viides vuosi annettava laki pitää ottaa vastaan kaikella kiitollisuudella; kolmanneksi; tehty virhe pitää alistuen tunnustaa ja korjata.
Tämä kirjoitus on kirjoitettu tähän lopputulokseen pääsemiseksi. Omalta osaltani minulla ei ole paljon toiveita nähdä se päivä, jolloin saadaan uusi painovapauslaki. En aio vastata kirjoitusta koskeviin huomautuksiin ym.
J. V. S.
