Vid lifgardets 3:dje finska skarpskyttebataljon och ryska gardeskåren. Anteckningar från rysk-turkiska kriget 1877–78 af dr. C. F. Wahlberg. [Henkivartiokaartin 3. suomalaisessa tarkk’ampujapataljoonassa ja Venäjän kaartissa. Muistiinpanoja Venäjän–Turkin sodasta 1877–78, kirjoittanut tri C. F. Wahlberg.]
I
Tämä kirja on tullut kirjakauppaan liian aikaisin kuuluakseen joululukemistoon. Sillä moni lienee jo rientänyt hankkimaan sen itselleen, toiset varmasti lähipäivinä tekevät samoin. Ja se jolla kerran on kirja, ei varmasti viivyttele sen avaamista, ja sitten kun niin on tapahtunut, kukaan ei mielellään jätä sitä käsistään ennen kuin on ehtinyt sen loppuun.
Mutta sehän ei varmaan ole mitään joululukemistoa? Enemmän kuin moni muu. Sota on vakava asia, sen käyminen vaatii sielun- ja ruumiinvoimien suurinta ponnistamista, ja sotilaan toiminta on inhimillisen velvollisuudentäyttämisen korkein mitta. Kansojen kohtalot riippuvat sodan kohtaloista, ei siksi, että miekka loisi niitä, vaan siksi, että kansojen koko edeltävä historia riippuu miekasta ja määrää iskun painon. Se kaikki aiheuttaa, että kertomus sodan vaiheista on vakavaa luettavaa, joka herättää syvää kiinnostusta ja kehottaa vakaviin ajatuksiin.
Tämä kirja on todiste siitä, että sellainen voi antaa myös jotain ajateltavaa joulun edellä.
Kaartinpataljoona oli kuukauden ollut Vracheshissa Orhanien solan suulla, enimmäkseen leirissä ”suomalaisella vuorella” kylästä lounaaseen, pakkasessa ja lumessa, ja mikä valitettavaa, miehistö risaisissa vaatteissa ja kengissä ilman oikeita talvitamineita, mutta jouluaattona 1877 nyt taas kylässä. Kaikki oli selvää sitä varten, että seuraavana, joulupäivänä klo 8 lähdettiin muistettavalle marssille Balkanin vuorten yli. Tekijä kertoo:
Klo 6 pataljoona kokoontui pastorinsa ympärille, päät paljastettuina ja syvässä liikutuksessa kuultiin yksinkertaiset vakavat sanat, jotka viittasivat päivän, yhtälailla vuosisatojen sankarin muistoon, ja kehottivat rukoukseen, että Hän seuraisi meitä matkallamme. Kotona paloivat nyt tuhannet ja taas tuhannet kynttilät, ja Hänen luonaan, joka pitää kädessään kansan ja yksilön kohtalot, kokoonnuimme kaikki rukoukseen. Sanoin kuvaamattomalla tunteella kuuntelimme pastorin sanoja tässä kirkossa, luonnossa, jota tähtitaivas valaisi ja jalkojemme alla oli kimmeltävä, lumen peittämä maa. Jumalanpalveluksen päätyttyä upseerit toivottivat joukolle onnea ja kukin mies sai osansa määrätystä ateriasta. Sitten kun tehtävä oli täytetty, kokoonnuimme juhlatupaan.
Musiikki pärähti ilmoille, kuusen kynttilät sytytettiin, virvokkeet kiersivät joukkoa, ja jokainen koetti kantaa kortensa viihteeseen. Mutta liiankin selvästi voi huomata, että sydämessään jokainen vietti toista joulua kaukana pohjolassa, ja se vei suuren osan ilosta, jotta hän olisi voinut jäädä jakamattomaksi vieraaksemme. Kutsuimme isäntäväen pienet lapset ilahduttamaan meitä ilollaan, nostettiin maljoja isänmaalle, kodille, pohjolalle ja siten ilta kului loppuun. Tämä jouluilta ei ollut erityisen iloinen, mutta jokaiselle mukana olleelle se jää unohtumattomaksi, unohtumattomaksi siksi, että emme koskaan olleet tunteneet hetken merkitystä meille ihmisinä, perheen ja valtion jäseninä niin syvästi kuin juuri täällä Balkanin lumessa, kaukana kotoa.
Aloitamme varta vasten tällä lainauksella. Sillä se antaa parhaan todistuksen siitä miehekkäästä, rohkeasta hengestä, jossa tämä kertomus on esitetty, ja todistaa samalla lämpimästä tunteesta, joka siinä johtaa kirjoittajaa puhumaan hyvää joka miehestä ja esiintyy puolustajana siellä missä näyttää havaitun jotain moitetta. Pataljoonan hanketta ja kohtaloita kuvataan yksinkertaisesti, eikä sitä eikä ketään yksilöä kehuta. Tekijä pitää vain kohtuullisella ylpeydellä kiinni siitä, että joukko kokonaisuudessaan on täyttänyt velvollisuutensa. Vain väliaikaisesta päälliköstä, joka johti sitä Dolnij Dubniakista Plevnan [Plevenin] läheltä Balkanin yli aina Sofiaan asti sekä Pravetsin, Dolno Kamartsin ja Vrashdabnan taisteluissa, hänellä on lämpiä sanoja myös puhtaan sotilaallisessa mielessä – ehkä, lukija otaksuu, yllä esitetystä syystä. Muuten vain päälliköiden inhimillisyys saa oikeudenmukaisen ja soveliaan tunnustuksen, joka ulottuu myös korkeampiin venäläisiin päälliköihin, jotka johtivat ylipäällikkyyttä – yhdellä poikkeuksella. Prikaatinkomentajasta, kenraali Eilliestä, puhutaan mahdollisimman vähän, ja se vähä, mikä hänestä sanotaan, ei juuri sovellu ansioluetteloon, ilman että sitä pidettäisiin moitteena. Kun esim. joukot lähtivät Sofiasta pikamarssille Adrianopeliin [Edirneen], kotoa saapunut lähetys lämpimiä alusvaatteita oli jo aivan lähellä ja sen olisi pitänyt tulla muutaman tunnin kuluttua. Pataljoonankomentaja pyysi lupaa viivyttää, jotta se saataisiin otetuksi vastaan. Vastaus kuului: Ei! Onneksi lähetys saavutti pataljoonan ensimmäisessä yöpymisasemassa.
Tietonsa koko kaartin ja siihen liitettyjen joukkojen liikkeistä tekijä on hankkinut virallisesta raporteista. Selvää on myös, että pataljoonan historiaa ei olisi voitu kirjoittaa esittämättä sen paikkaa kokonaisuudessa. Myös siinä tekijä puolustaa ylipäällikön kenraali Gurkon kunniaa. Gornji Dubniakin mieshukan osalta puolustaminen näyttää helpolta. Jos linnake piti vallata, se piti tapahtua heti, maksoipa se mitä tahansa. Sillä apu sekä etelästä että pohjoisesta uhkasi ainakin häiritä pitkää piiritystä. Se oli sitä paitsi kaartin ensimmäinen juttu, ja se piti voittaa, maksoi mitä maksoi. Ryntäykset Plevnaa vastaan eivät olisi ehkä missään tapauksessa onnistuneet. Mutta siellä vietiin eteen myös pieniä joukko-osastoja peräjälkeen. Gurko heitti kerralla 20 pataljoonaa pientä linnaketta vastaan. Siksi mieshukka kasvoi suureksi. Mutta turkkilaiset vakuuttuivat, että siitä ei ollut apua, eivätkä uskaltaneet odotella viimeistä myrskyä. On sanottu, että antautumiskehotuksella vain tykkitulen jälkeen olisi ollut sama seuraus kuin Telishissä. Mutta epävarmaa se on. Telishissä turkkilaisilla oli huono omatunto kaartinjääkärien haavoittuneiden ja kuolleiden murhaamisesta ja silpomisesta. Kiintoisaa on kuitenkin, että tekijä sanoo, että ruumiit eivät olleet silvottuja vaan koirien repimiä. Mutta missä olivat jääkärien jäljelle jääneet haavoittuneet? Kaksi Telishissä vangittua turkkilaisten palveluksessa ollutta ulkomaalaista lääkäriä todisti kirjallisesti, että ruumiita oli häpäisty. Jos, kuten tekijä esittää, Gurkon käsky olisi kuulunut, että jääkärien piti ”attakeerata” (hyökätä) Telishissä, niin sitä sanaa ei ikinä voi sekoittaa observeeraamiseen, havainnointiin. Gurkon esikuntapäällikkö on silloin tehnyt valitettavan möhläyksen. Tässä kohtaa tekijän puolustelu näyttää kestämättömältä. Muuten kenraalille näyttää koituvan silkkaa kunniaa tästä Balkanin sotaretkestä. Hän ei säästänyt sotilaidensa jalkoja mutta juuri siten hän säästi heidän henkensä. Gornji Dubniakin jälkeen tappiot olivat mitättömät koko sotaretken ajan.
Kertomuksen vika on, että pataljoonan kokonaistappioita ja varsinkin kuolinmääriä sairauksien seurauksena ei ilmoiteta. Olisi erittäin väärin pitää niitä salaisena. Yleensä kertomuksesta kaipaa lääkäriä ja kaikkea mikä kuuluu hänen alaansa.
Sitä vastoin se sisältää paljon valaisevaa tietoa kuvatuista sotatapahtumista, ja sitä auttavat liitteeksi otetut taistelukaaviot. Mutta ne – oletettavasti naiset – jotka ovat värittäneet niitä ovat välistä säästäneet punaväriä muuhun tarpeeseen kuin kuvittamaan pataljoonan komppaniarivistöjä. Karttaan olisi pitänyt tehdä pieniä lisäyksiä kuvauksen ja kaavioiden mukaisesti. Kuitenkin Itävallan pääesikunnan karttojen mukaan laadittu kartta sotanäyttämöstä on paras käytettävissä oleva niille, joilla ei ole ollut Handtken erikoiskarttoja.
II [nro 298, 21.12.1878]
Merkittävä osa muistiinpanoista on omistettu lahjakkaalle ja hyvää havainnointikykyä todistavalle kuvaukselle maasta ja kansasta, jota osaa tekstissä valaisevat lukuisat ja hyvät puupiirrokset. Bulgarialaisille siinä käy huonosti, vaikka tekijä lievittää arviota heistä varauksin, sitä vastoin turkkilaiset, joita näköjään kohdataan vain kaupungeissa ja sotavankeina, esiintyvät edukseen.
Tilanne oli tietenkin se, että bulgarialaisia tavattiin turkkilaisten sotalaumojen, osaksi molempien sotajoukkojen reiteillä. Tuntuu kyllä anteeksi annettavalta, että Plevnan ympäristön bulgarialaiset talonpojat, jotka jo kaksi kuukautta olivat olleet venäläisten piiritysarmeijoiden jaloissa, koettivat kiistämällä ja valehtelemalla säästää viimeiset porsaansa ja olkikuponsa. Se, että he kieltäytyivät myymästä ilmeisen hyvään hintaan, todistaa kai parhaiten, että he pitivät kiinni viimeisistä varastoistaan. Myös majoittamisesta he lienevät saaneet kyllikseen iloa ennen kaartin saapumista. Sillä tavoin voi saada kyllikseen myös ystäviä. Plevnan ja Orhanien välisellä tiellä turkkilaiset sotilaslaumat olivat huseeranneet yhtä kauan ja heidän lisäkseen bashibosukit ja tšerkessit. Kun vapauttajien lisäksi myös nälkä on ovella, käy visaiseksi ratkaista, kumpi saa viimeisen lehmän. Kaikki Turkin armeijan jälkeensä jättämät runsaat muonavarat oli tietenkin viety bulgarialaisilta. Olisi voinut pitää armeliaisuutena väestöä kohtaan, että turkkilaiset eivät tuhonneet niitä. Koko se tienoo, jonka läpi sotajoukko kulki Arabkonakista Sofiaan, Tatar-Pasardshikiin [Pazardzhikin] ja Filippopeliin [Plovdiviin], oli kohtalokkaiden joukkomurhien näyttämönä 1866. Samat näissä kaupungeissa kohdatut mainiot turkkilaiset johtivat joukkomurhaa ja jakoivat lapsi- ja muun omaisuuden saaliin. Ehkä ne kaksi lasta, jotka tekijä näki Sofian itävaltalaisen konsulin luona, kuuluivat tähän veriseen satoon. Samat nyt tyhjinä tavatut turkkilais- ja tšerkessikylät olivat majoittaneet vuoden 1866 joukkomurhaajia. Jälkimmäisille bulgarialaiset olivat saaneet luovuttaa maan ja pystyttää muutamat surkeat kopit, joiden asukkaat eivät sitten harjoittaneet mitään muuta elinkeinoa kuin varkaus ja ryöstö. On todettu, että pakenevat turkkilaiset käyttivät viime hetkeen asti tilaisuutta ryöstää ja polttaa, ja surullisessa seurakunnassa Haskiöin ja Hermanlin välisellä tiellä kaarti oletettavasti näki rippeitä tästä rosvoilusta. Turkkilaiset pakolais”parat” myivät Konstantinopolin kaduilla bulgarialaisia naisia ja lapsia. Kaarti näki nyt bulgarialaiset vapautuksen ensi hetkellä, nämä muistot yhä tuoreina. Silloin he eivät vielä tienneet, että sivistynyt Eurooppa Englannin johdolla palauttaisi vanhan ihanan järjestyksen.
Sitä vastoin Balkanin Shipkasta ylittäneet rakuunat näkivät kuuluisalla ”raidillaan” Adrianopeliin [Edirneen] ja sen taakse myös turkkilaisia itse teossa. He näkivät aivan muita kuin bulgarialaisten urotekoja. Upseerien kirjeissä esitetään psykologisena arvoituksena eläimellisyys, jolla bachibosukit rakuunoiden sapeleita paeten vielä avoimesti palavien talojen välissä kaduilla ja toreilla tyydyttävät himojaan ja murhaavat häväistyt uhrinsa. Mutta varmaan he näkivät myös öisin taivaan punaisena hylättyjen turkkilaiskylien liekeistä. Bachibosukeista puhutaan arvaamattomina. Mutta mitä muuta he ovat kuin juuri näiden kylien asukkaita? Myös tekijän mainitsemat bulgaarit, joita Gurkon ensimmäisen kerran marssittua vuorilta etelään hirtettiin Adrianopelin kaduilla, olivat valtaosin varakkaimpia, joita kaupunkien ylhäisimmät turkkilaiset antoivat tuomita ja hirttää saadakseen heidän omaisuutensa. Suleiman pašša antoi siitä esimerkin. Marssiessaan Shumlasta [Shumenista] kaartia vastaan hän antoi vielä Slivnossa [Slivenissa] hyvästiksi hirttää 40 huomattavinta asukasta. Rannikolla Burgasin ympärillä perääntyvät turkkilaiset murhasivat tuhansia kreikkalaisia ja bulgarialaisia solkenaan.
Se turkkilaisystävällisyys, jota tekijän mukaan vallitsi venäläisessä sotaväessä, ilmeni hyvin selvästi. Itse Plevnassa ei tiettävästi tavattu ainuttakaan venäläistä vankia tai haavoittunutta. Mutta Osman pašša nostettiin taivaisiin. Bulgarian drushinoille tunnustettiin suuri osa Shipkan puolustuksessa, mikä todisti sen, minkä bulgarialaiset voivat helposti tehdä. Ulkomaiset kirjoittajat ovat kuvanneet, mitä he ennen vuotta 1866 ovat tehneet kirjallisuutensa ja koululaitoksensa hyväksi. Myöhemmin turkkilaiset ovat sitten raivonneet varsinkin sitä vastaan. Ja joka tapauksessa nyt on kukistetun kansan vapauttaminen pantu alulle. Myös Suomen pataljoonalla on hyvä syy katsoa vaikuttaneensa ihmiskunnan kehityksen hyväksi. Kaikilla sodilla ei ole samaa vaikutusta.
On helppo selittää, että nämä muistiinpanot on tehnyt siviili. Palveluksessa olevalla sotilaalla olisi monin verroin hankalampaa julkaista niitä. Silti käy ilmi, että tekijä on huolella hankkinut tarkat tiedot puhtaasti sotilaallisesta, ja sotilas, luutnantti Ehrnroth, on myös piirtänyt taistelukaaviot. Kun siihen lisätään paikkakuntakuvaus, lukija voi seurata pataljoonan marssia ja kohtaloita niin tarkasti, että sotakertomus harvoin sallii. Tekijä toimi myös intendenttinä ja kulki pitkin ja poikin ja sai siten tilaisuuden nähdä ja kuulla paljon. Lämmin osanotto herättänee välistä toivomuksen saada tietää vielä enemmän. Mutta se myös vapauttaa kertojan tekemästä kuvauksesta väkisin kiintoisaa. Aivan oikein tekijä antaakin vain tapahtumien puhua. Ei ole yllätys, että ensimmäiset marssit Orhanieen maksoivat eniten jälkeen jätettyjä invalideja. Oletettavasti he olivat suurimmaksi osaksi alokkaita. Mutta varma tieto siitä olisi ollut valaisevaa. Myöhemmästä kaudesta tekijä todistaa, että pakkomarssi, yölevon ja ruoan puute pitivät joukon terveempänä kuin paikoillaan makaaminen. Mutta selvästi ilmenee, että siihen vaadittiin hyvää miesvoimaa, ja kuten kaikkien aikojen kokemus on opettanut, taistelu ei suinkaan ole vaikeinta soturin elämässä.
On kiintoisaa huomata tekijän vahvistavan, että armeijassa katkeruus Englantia kohtaan kasvoi pitkittyneen oleskelun myötä Konstantinopolin muureilla ja että se olisi ilolla kohdannut englantilaisen armeijan.
Tekijä päättää muistiinpanonsa seuraavilla muistettavilla sanoilla:
Arkioloissa kuulemme usein kirjoituksessa ja puheessa, että sodat ovat ihmissuvun vitsaus ja väistämätön paha, että maailma tulee onnelliseksi vasta sitten, kun kaikki eripura on hävinnyt.
Mutta aikakirjat todistavat muuta. Löytyykö aineen tai hengen alalla suurta ja mahtavaa kansaa, joka ei olisi ostanut kehitystään sankariverellä? Ei! Niin ovat kreikkalaiset, niin roomalaiset, niin germaanit, frankit ja meidän esi-isämme tehneet, ja jos haluamme lukeutua kansakuntien joukkoon, niin silloin itse kukin valmis olkoon kantamaan isänmaalle kalleimpansa – henkensä.
Suurten kansojen uhrien täytyy olla niiden arvoiset – pienet olkoot valmiit antamaan myös roponsa. Suomen pataljoona oli Suomen lahja, ja sen täytyy tuntea olevansa ylpeä siitä. Kykynsä mukaan se on täyttänyt tehtävänsä. Hautamme Turkissa ovat todistajiamme, niissä on tovereita, jotka ovat kuolleet taistelukentällä, minkä jokainen oli valmis tekemään. Kunnia ja rauha heille, jotka ovat kaatuneet.
