Morgonbladet nro 264, 12.11.1877: Jatkoa sarjaan viime opettajainkokouksen keskusteluista

Tietoka dokumentista

Tietoa
12.11.1877
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Herra H. L. Melander on Morgonbladetin numeroissa 255 ja 256 esiintynyt henkilökohtaisesti loukattuna lausumistani (nro 251) opettajainkokouksen keskusteluista, joissa käsiteltiin lyseoiden kahta opetuskieltä. Siksi olen velkaa antamaan selityksen.

Ensiksi hra M. kuuluu kokouksessa lausuneen, että historia ei kovin hyvin sovellu aineeksi, jota lyseoiden viidenneltä luokalta lähtien opetetaan yksinomaan toisella kotimaisella kielellä. Siitä ei ole mitään Morgonbladetin kokousselostuksessa, jota käytin lähteenä ja olin varmaan oikeutettu noudattamaan, kun se oli saatu julkaista huomautuksetta. Siinä hra M. saa siis pitäytyä Morgonbladetiin. Mutta asiattomaksi selitetään myös käsitykseni Morgonbladetin selostuksesta, että normaalilyseon historian yliopettajan lausuman mukaan hänellä ei muka ole ainuttakaan tuntia luovutettavaksi tähän tarkoitukseen. Myönnettäköön, että ilmaus oli kuvaannollinen. Mutta päinvastoin kuin hra M., en voi vielä nähdä muuta kuin että hänen lausumansa lähtee selostuksen mukaan siitä, että historian opettaminen ei salli millään siihen annetulla oppitunnilla käytettävän opetuskielenä toista kotimaista kieltä, eli että sanat: ”Puhuja vastusti ehdottomasti ehdotusta lukea historia toisella kielellä” voisi käsittää jossain muussa merkityksessä. Seuraava ei sodi sitä vastaan. Sillä jos oppilas lukisi oppikirjan ulkoa, kuten puhuja väitti, se olisi sentään saavutettu taito opetuskielessä, joskin huono ja edistystä suuresti hidastava tapa opettaa historiaa. Hra M. vahvistaa myöhemmin saman käsityksen, vaikkakin toiselta näkökannalta, kun hän selittää, että toista kotimaista kieltä käyttämällä hukattaisiin äidinkielen harjoittaminen historianopetuksen ”erityisen tärkeänä kohtana”. On kokonaan oma asiansa, että se kumoaa käsityksen historian erityisestä soveltumattomuudesta aineeksi, jota opetetaan toisella kotimaisella kielellä.

Toiseksi hra M. väittää, että olen häntä kohtaan ”heittänyt useita melko harkitsemattomia vihjeitä ja sivulyöntejä”. Hra M. on kuitenkin unohtanut mainita missä niitä on ollut. Mutta hän näyttää myös unohtaneen, että hän on minun vanha opettajakumppanini, ja kuten olen luullut – vanha ystäväni, siksi en suinkaan ole häntä vastaan ”heittänyt” sitä enkä tätä. Voin vain arvata, että hän on tuokion pitänyt itseään maan ainoana historianopettajana ja normaalilyseota ainoana lyseona, jossa historiaa mielestäni luetaan nurinkurisesti ja tuhoisia ylioppilastutkintoja käytetään pian unohtuvien muistiläksyjen pänttäämiseen – ei vähiten historiassa, jonka lukemisen koulussa täytyy suurimmaksi osaksi rakentua muistiläksyjen varaan. Minun ”Ajatella!” tarkoittaa ilmiselvästi esitettyä lukemista sekä siitä esitetyn vastalauseen merkityksettömyyttä, ei ketään henkilöä, ei edes kenenkään henkilön mielipiteitä. Kun hra M. näyttää jakavan minun käsitykseni, lausumani tässä asiassa ei olisi pitänyt loukata häntä. Henkilökohtaista viittausta oli vain sanoissa: ”Into oppiainetta kohtaan on opettajassa erittäin kiitettävää.”

Saman epäluuloisen niuhotuksen luokkaan täytyy viedä hra M:n väite, että olisin ”moittinut, että normaalilyseon yliopettajat ovat käsitelleet kysymystä ahtaalta, vanhalta näkökannalta”, mikä väite on myös ilman lainausta. Mutta julkisesti esiintyvän täytyy kestää julkinen kritiikki. Ja niin erehtymättömiä herrat yliopettajat eivät ole, että kukaan ei uskaltaisi kannattaa ja ilmaista mitään heidän mielipiteestään poikkeavaa. Kaiken kukkuraksi hra M. vakuuttaa, että heidän ja minun kesken ero kiistellyssä kysymyksessä on lähes olematon. On kuitenkin pidettävä anteeksi annettavana, että en ole voinut aavistaa jotain, mikä on niin huolellisesti pidetty salassa. Jos heillä ”ei ole koskaan ollut mitään sitä vastaan, että opetus näillä (”koulun ylemmillä”) luokilla tapahtuu sanotulla (”toisella kotimaisella”) kielellä, kun oppilaat ovat riittävän valmistuneita”, on vahinko, että he eivät ole puhuneet siitä valtiopäivillä eivätkä opettajainkokouksessa, vaan osaksi jopa kiistäneet sen.

Itse asiassa hra M. vain toistaa vanhaa. Omalta puoleltani katson turhaksi vaivata sillä lukijaa. On helppoa antaa määräys, että oppilaiden vanhemmat, jotka useimmiten taistelevat puutetta vastaan kustantaakseen lapsille koulunkäynnin, lähettäisivät lapsensa loman aikana sinne tai tänne oppimaan sitä, mitä koulu ei ota velvollisuudekseen opettaa. Mutta sillä ei määrätä pois niitä vaatimuksia, joita maa syystä asettaa kouluilleen.

Rauhallisemmin suhtautuville hra M. toki myöntänee, että hänen poleeminen kielensä ei kuulu mainittuihin historian opetuksen ”tärkeisiin hedelmiin”, joiden varmaan kaikkia tieteitä enemmän pitää opettaa meille suvaitsevaisuutta, levollisuutta elämän vaiheissa ja yksilön vähäpätöisyyden tunnustamista.

 

Herra lehtori Kihlmanin kokouksessa esittämä selitys: ”että koulu kyllä voisi saada enemmän aikaan ylioppilastutkinnon toisessa kielessä, kunhan yliopisto vain vähentäisi ylioppilastutkinnon määräyksiään (vaatimuksiaan?)”, olisi varmaan ansainnut huomiota, joskaan ei Hra M:n käsityksen mukaisena ilmauksena herrojen yliopettajien käsitysten hyväksi. Sillä siinä merkityksessä selitys vastusti, että ”latinasta ei pidä mitään ottaa”. Kun tulee tiukka paikka, eli kysymys tuntien luovuttamisesta toiselle kotimaiselle kielelle, sama kuuluisi varmaan monelta taholta. Pappissäädyssä, jonka sentään pitäisi edustaa jotain pedagogiikkaa, ei havaittu aiheelliseksi äänestää edes lyseon alimpien luokkien venäjää vastaan. Kysymys koskee toki varsinkin ylempiä luokkia. En mistään hinnasta haluaisi saada selvitettäväkseni, mistä otetaan niillä kipeästi tarvittu tuntimäärä ja kirjoitustehtäviin enemmän aikaa kuin yksi joka toinen viikko, kuten nyt on tapana. Omasta puolestani en katsoisi edes näiden luokkien historialla olevan tunteja luovutettavaksi, vaikka hra M. erittäin avokätisesti näyttää olevan toista mieltä. Kukaan ei ole tähän mennessä esittänyt yhtään tapaa täyttää suuret lupaukset. Varma vakaumukseni on myös, että niin se myös jää hamaan tulevaisuuteen. Mutta silti voidaan loputtomiin toistaa sitä, mitä kukaan ei epäile: on parempi saada toiselle kielelle lisää tunteja kuin käyttää kahta opetuskieltä.

Mutta mainittu selitys osoittaa todellisen causa malin [onnettomuuden syyn]: läksynluvun ja yliopiston tutkinnot.

Filosofisen tiedekunnan dekaani oli aiemmin ylioppilastutkinnon ainoa kuulustelija. Siitä seurasi, että kuulustelusta tuli eräiltä osin tarkempi, toisissa aineissa vain muodollisuus, vaihdellen vuosittain dekaanin vaihtumisen mukaan. Tunnustettiin, että vastuu abiturientin kypsyydestä kuului koululle. Ja itse asiassa millään järkisyyllä ei voi perustella yliopiston oikeutta olla hyväksymättä jotain julkisen koulun päättänyttä oppilasta. Koulu voi kieltäytyä antamasta päättötodistusta. Mutta jos oppilaalle annetaan päättötodistus, niin hänen huoltajansa ja hän itse ovat oikeutettuja luottamaan siihen. Todistus annetaan valtiovallan toimeksiannosta. Eikä yksilön oikeus saa kärsiä siitä, jos valtio katsoo hyväksi hylätä toimihenkilöidensä toimenpiteet. Yhtä hyvin muuten kouluylihallitus ja muut viranomaiset voisivat olla tunnustamatta yliopiston tutkintotodistuksia.

Yliopiston muutto ja uusien statuuttien ensimmäisen painoksen valmistuminen muuttivat myös ylioppilastutkinnon muodon. Sittemmin se on kokenut useita mullistuksia, joiden pysyvä suunta on ollut, että siitä tulee yhä enemmän opittujen läksyjen ankaraa kuulustelua. Sen jälkeen kun koulut saivat päättölukukauden määrätyksi tutkintoläksyjen lukemiseen, tutkintolautakunta saa täysin rinnoin hoitaa kutsumustaan kuulustella sitä.

Ruotsissa raadetaan samalla läksynlukumenetelmällä ja sen hedelmien parissa. Siellä tutkinto pidetään koulussa, mutta yliopistonprofessorit kiertävät maata ja mantuja valvomassa niitä. Tässä maassa ei olisi syytä aiheuttaa heille tätä uutta häiriötä, kun monen virka uhkaa jo nyt jäädä sivuseikaksi. Meillä on kouluylihallitus ja sen ylivalvojana senaatti. Yliopisto toisena ylivalvojana on silkkaa ja haitallista ylenpalttisuutta. Jos lyseot tosiaan lähettävät huonoja alumneja, yliopiston hallinto voi valittaa senaattiin. Kouluylihallituksen taas ei tarvitse olla edustettuna jokaisessa ylioppilastutkinnossa vaan vain saada varmuus jokaisen lyseon tilasta ja opettajien tunnollisuudesta. Siellä missä tila havaitaan epätyydyttäväksi, ylioppilastutkinto voidaan järjestää myös joka vuosi, kunnes parannus seuraa, tai muuten sen jälkeen kun opettajia on vaihtunut enemmälti. Jos ei voida tuntea luottamusta opettajakuntaa kohtaan, siinä eivät auta tutkinnot eikä valvonta.

J. V. S.

 

 

Vertailu