Koska katson, että myös lukevalla yleisöllä voisi olla sanansa sanottavana sanomalehtien rikosjutuissa, pyydän ystävällisesti, että puheenvuoroni saisi vaatimattoman paikan Morgonbladetissa. Minua kehottaa siihen näiden päivien kokemus, joka osoittaa, että kaikki pysyy entisellään.
Pyydän saada lisätä, että jos asianomaiset toimitukset, kuten on annettu ymmärtää, katsovat olevansa pakotetut ylläpitämään pelotusteoriaa, niin näyttää kaiketi tarpeettomalta haaskata miljoonia parannusvankiloihin. Ajatukseni on, että kunnioitetut toimitukset ovat tässä asiassa samassa asemassa kuin olen nähnyt joidenkin Ruotsin sanomalehtien olevan kysymyksessä lottoilmoitusten julkaisemisesta. Ne ilmoittavat olevansa halukkaita jättämään ne pois heti kun ”kaikki” sanomalehdet tekevät samoin. Mutta ne selittävät yksipuolisen menettelyn aiheuttavan vain sen seurauksen, että niiden lehtien tilaajamäärä kasvaa, jotka ottavat ilmoituksia. Sillä suuri yleisö haluaa lukea niitä. Niin ajattelee meillä varmaan jokainen toimitus rikosmakupaloista. Ainahan löytyy jokin sanomalehti, joka yksin käyttää ne hyväkseen. Mutta jos vain pääkaupungin lehdet pääsisivät uhrauksesta yksimielisyyteen, maaseudun lehdet kyllä seuraisivat mallia – ja jopa hävittäisivät ”rosvot”, jotka tiettävästi ovat nykyään hävinneet koko Euroopasta ja elävät vain meidän maamme sanomalehdissä, joissa ”rosvo” kähveltää savukinkun sieltä, toinen ”rosvo” rohmuaa lampaannahkavällyn täältä.
Päätös jättää pois kaikki nimet kuvernöörien kertomuksista ja poliisikamareiden uutisista tuskin käy kovin kalliiksi. Sillä myönnän, että voi olla hyödyllistä kertoa varastetuista tavaroista, jotta autettaisiin niiden takaisin saamista.
Painavana syynä viimeksi mainitun osalta haluan muistuttaa: Jokainen, joka on havainnut nämä uutiset, on varmaan huomannut, että harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta varkaudet tapahtuvat ”lukitsemattomasta huoneesta”. Miten lukemattomien kurjien raukkojen tuhon tämä asianomistajien kevytmielinen huolimattomuus jättää huoneensa lukitsematta onkaan aikojen kuluessa aiheuttanut. Vahinko, että siitä ei voi rangaista runsailla sakoilla! Poliisi voisi hyvin kieltäytyä vaivasta etsiä itse hukattua, ainakin jättää ilmoittamatta siitä sanomalehdissä. Ja heillä on ainakin vapaus toimia tässä oikeudenmukaisesti. Viikon varkaudet jäisivät silloin hyvin pieneen lukuun.
J. V. S.
Lehtimiesten kokoukselle.
Oikeutetusti vaaditaan, että vapautetun rikollisen papinkirjassa ei pitäisi mainita rikosta ja rangaistusta, koska siten heidän parannuksensa vaikeutuu.
Mutta kaikki sanomalehdet kaikissa maissa etsivät innokkaasti ja julistavat jokaisen tehdyn rikoksen tai huhun siitä. Onnellinen se lehti, joka siitä saa ensimmäisen uutisen. Ei liene epäilystäkään siitä, että kuvaukset kaikkine yksityiskohtineen villiinnyttävät aisteja, totuttavat ne säädyttömyyksiin ja laimentavat niiden inhoa. Mutta sellainen kertomus olisi vähemmän kiintoisa, jos ei julkaistaisi paitsi murhattujen, ryöstettyjen ja varkauden kohteeksi joutuneiden nimiä, ei edes syyllisen tai vain epäillyn nimeä. Kuinka moni syyttömäksi tunnustettu onkaan saanut pistää nenänsä putkan kurjuuteen siksi että on koko maan edessä leimattu törkeäksi rikolliseksi! Ei säästetä edes nuorta naisparkaa, joka ujoudesta ja epätoivosta kätkee lapsensynnytyksen ja ehkä kuolleena syntyneen tai hoidon puutteesta kuolleen sikiönsä.
Maamme virallinen lehti julkaisee ensimmäisenä kuvernöörien raportit, ja kaikki muut lehdet ovat onnellisia saadessaan lainata niitä. Täytyy uskoa, että maassa ei tapahdu mitään muuta ”merkittävää” kuin varkaudet, ryöstöt, murhat ja itsemurhat – välilehtinä muutamat tulipalot ja muut onnettomuudet. Mutta sitten meillä ei liioin ole mitään vuosittaisia rikostilastoja, joiden puhuvat luvut (ilman nimiä) voisivat opettaa meille vähän itsetuntemusta. Mutta se siitä. Usein lehtien on jo onnistunut ehtiä kuvernöörien raporttien edelle. Mutta eihän ole vahingoksi kertoa kiinnostavat uutiset vielä kerran.
Suurempien kaupunkien poliisiraportit antavat sanomalehtiä lukevalle yleisölle useammin huvin lukea sellaisia kehittäviä artikkeleita, joista ei koskaan puutu pahantekijän nimi, vaikka syytös koskisi vain napattua pihaluutaa. Kuinka kiitollinen yhteiskunnalle, poliisikamareille ja sanomalehdentoimituksille saa olla koko nuoriso, joka siten johdatetaan julkiseen elämään! Ja mikä lohdutus onnettomille vanhemmille ja omaisille nähdä perheenjäsenen kuuluisuuden kunnian lankeavan osalleen hyväntahtoisten kanssaihmisten sanoista ja katseista!
Onko tämä kaikki sanomalehtien puolelta oikein vai väärin?
Ei maksa vaivaa puhua siitä, että ulkomaan suorastaan räikeät rikostarinat käyvät halutusta mausteesta. Se johtunee siitä, että osassa ulkomaisia lehtiä ne kerrotaan niin ylivoimaisen taitavasti, varsinkin ranskalaisissa – tarpeen vaatiessa amerikkalaiset taas valehtelevat kokoon yhtä taitavasti. – Kun ne julkaistaan uudelleen täällä, ne eivät varmaan aiheuta mitään vahinkoa, mutta kylläkin kasvattavat yleisöä ja viljelevät sen makua, joka varmasti kaikkialla on taipuvainen tähän suuntaan.
Voidaan kuitenkin kysyä, onko oikein vai väärin, että tämän maan sanomalehdet antavat samaa ravintoa?
Ja edelleen: onko varmaa, että moni rikos ei saa alkunsa rikosjutuista?
