Morgonbladet nro 165, 19.7.1878: Kongressipäätösten tulevaisuus

Tietoka dokumentista

Tietoa
19.7.1878
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Turkki on Stefanon alustavissa neuvotteluissa sitoutunut kaikkeen, mistä kongressissa nyt päätetään, poikkeuksena kohdat Bosnian ja Hertsegovinan miehityksestä ja Kreikalle neuvoteltavasta maanluovutuksesta. Alustavissa ehdoissa oli varattu sisäisesti itsenäinen hallinto edellä mainituille maakunnille, Thessalialle ja Kreetalle. Kysymykset salmesta ja Tonavasta jätettiin suurvalloille. Kaikille rajamääräyksille jätettiin korjausmahdollisuus.

Muuten kongressi tietää Turkille vähempää, ei enempää kuin Stefanon alustavat ehdot sisältävät. Mutta osa sisältyy kokonaisuuteen. Siksi ruhtinas Bismarck sanoi, että Turkin lähettiläät voivat lähteä kongressista jos haluavat. Sillä se kaikki, mitä siellä Portilta [Turkin hallitukselta] vaadittiin, oli alustavissa neuvotteluissa jo myönnetty. Pitää vielä muistaa, että sekä Itävallan miehitys että Kreikan kysymys oli jätetty erityiseen neuvotteluun osapuolten kesken. Siihen ei tarvittu Portin suostumusta kongressissa.

Seuraako nyt erikseen lopullinen rauhansopimus Venäjän ja Turkin välillä, vai tuleeko kongressin sopimuksesta rauhansopimus, kuten huhu on kertonut? Jälkimmäinen vaikuttaa muodottomalta; sillä muut kongressimaat eivät solmi rauhaa. Ja tuskinpa Venäjä voisi ottaa tehtäväkseen yksin panna toimeen kaikki kongressin päätökset ja ryhtyä lähimmäksi takaajaksi, että Portin puolelta niitä noudatetaan. Venäjä on jo poiminut kastanjat tulesta koko Euroopan puolesta. Se voi hyvällä omallatunnolla jättää muut suurvallat ottamaan osansa niistä, joita se itse ei katso tarvitsevansa. Lähitulevaisuus varmaan näyttää, miten siinä käy.

Usko vieraiden suurvaltojen lopullisiin poliittisiin ratkaisuihin maalle tai maille on eräänlaista talonpojanuskoa. Vain yksi ratkaisu on lopullinen, nimittäin elinvoimaisen kansa päätösvalta omista kohtaloistaan. Mikään aika ei ole todistanut kongressien voimattomuutta niin suurenmoisesti kuin nykyinen vuosisata. Wienin kongressin vuosikausien työstä ei ole jäljellä mitään ja Pariisin kongressin vain 20 vuotta vanhat dekreetit on jo pois puhallettu. Jos vertaa niiden elinpituutta Westfalenin rauhan taliterqvaliter [sellaisena kuin on] lähes sataviisikymmenvuotiaaseen voimassaoloon ja näitä kahta keskenään, niin kongressipäätösten voimassaolon huomaa aina vain lyhenevän. Ei ole vaikea nähdä, mikä niistä on tehnyt lopun. Se on kansojen oikeus. Myös Berliinin kongressi olisi ollut toisenlainen, jos kaksi kongressimahtia, Saksa ja Italia, eivät olisi astuneet Preussin ja Sardinian sijaan ja nyt Itävalta ei olisi tarkoittanut Itävaltaa ja Unkaria. Toisaalta Balkanin niemimaan omaan elämään pyrkivät kansat ovat järjestäneet sekä sotaa että kongressia.

Siksi heiveröisimpiä ovat ne kongressien saavutukset, jotka ovat vähiten kunnioittaneet kansojen vaatimuksia. Tässä suhteessa päällimmäisenä on nyt ns. Itä-Rumelian erottaminen Bulgariasta ja Turkin rajan siirto Balkanille. Parhaana todisteena siitä juuri tämä maakaistale, ei nyt luotu Bulgaria, oli taistelupaikkana turkkilaisten petomaisille teoille, jotka kaikki suunnattiin bulgarialaisia vastaan ja että siellä vallinnut tilanne aiheutti sodan. Tätä kohtaa kongressin päätöksessä pidetään kongressin ikuisena häpeänä, etupäässä huomattavana todistuksena Englannin ihmisiä halveksivasta itsekkyydestä. Se on ainoa kohta, jossa Venäjä joutui pakosta tekemään valitettavan myönnytyksen. Siksi se on myös ainoa, joka vaatii sen väliintuloa, rauhan pysyvyydelle vaarallisin.

Nykyinen Kreikka ei saa paljon myötätuntoa. Alivaltiosihteeri Bourken lausunnot siitä parlamentissa täytyy myöntää todeksi. Ne lähtivät siitä, että Kreikan itsehallinto on ollut niin viheliäistä, että kukaan ei voisi toivoa minkään kansakunnan joutuvan sellaisen hallituksen alaiseksi. Sillä ei mitenkään siloteltu Englannin typerää menettelyä kehottaa kreikkalaisia rauhaan lupaamalla edistää heidän toiveitaan – lupaus, josta se on nyt poikennut aina niin pitkälle, että asettui vastustamaan sitä, mitä Ranska ja Italia Venäjän avulla halusivat saada asiassa aikaan. Lordi Beaconsfield luultavasti antoi kuitenkin Timesin kautta levittää tietoa, että Venäjän lähettiläs oli työskennellyt hänen jaloja aikeitaan vastaan. Mutta myös tämä valhe sai pian surmansa. On kerrottu ja tunnustettu, että kreivi Shuvalov ilmoitti etukäteen Venäjän suostuvan kaikkeen, mitä muut suurvallat tässä asiassa suvaitsivat päättää. Jos tiedot ovat tosia, Ranskan ulkoministeri pelasi heikkoa osaa, myöntyen kaikkeen mikä ei miellyttänyt markiisi Salisburya. Thessaliassa ja Epeiroksessa kreikkalainen väestönosa on niin lukuisa, varsinkin Thessaliassa toive liittymisestä Kreikkaan on lausuttu vuosikymmeniä niin vahvasti, ja molemmat maat ovat niin paljon kärsineet1 turkkilaisten sorrosta, että tavallisen ihmisyyden olisi pitänyt yhdistää kaikki äänet. Kreetaan pätee sama kuin näihin maihin.

Tämä kohta on myös kongressipäätöksen toiseksi heikoin – jos sitä ei korjata ja paranneta, mikä tuskin on luultavaa, aiotuissa neuvotteluissa Portin ja Kreikan välisestä rajankäynnistä, johon kongressi niin naurettavasti on viitannut. Pahaksi onneksi kreikkalaisilla ei ole yhtään suojelevaa suurvaltaa, johon se voisi luottaa. Heidän rehentelevä vaatimuksensa saada Konstantinopoli ja koko niemimaa pelottaa jokaista viisasta hallitusta, ja heidän siihen liittyvä vihansa slaavilaista väestöä kohtaan on tehnyt Venäjästä välinpitämättömän, jota vastaan he ovat myös vuosikymmenen taaksepäin raivonneet, unohtaen Venäjän osuuden heidän omassa vapauttamisessaan. Mutta tämä kaikki ei estä sitä, etteikö kyseisistä maankolkista tulisi jatkuva näyttämö uusille kansannousuille kunnes niiden kreikkalainen väestö vapautetaan turkkilaisten ikeestä. Joka tapauksessa Englanti olisi halutessaan voinut muodostaa Turkkiin autonomisen maakunnan Stefanon alustavien määräysten mukaan ja kaikkien kongressivaltojen suostumuksella. Mutta kristittyjen uhraaminen Euroopassa on varmaan salainen ehto Kyproksen ja Aasian mahdin säilyttämiselle.

Jos serbeillä ja montenegrolaisilla olisi ollut kylliksi voimaa ehkäistä Itävallan aikeet, kongressin olisi ollut siihen tyytyminen. Sillä kovin mielellään ei varmaan olisi turvauduttu asevoimaan, jotta tehty olisi saatu tekemättömäksi. Stefanossa niihin lisättiin nyt maakaistaleita, joita ne eivät olleet ottaneet ja joista Berliinissä siksi poimittiin palasia pois. Bosnian ja Hertsegovinan slaavit saavat toki heimosukulaisia Itävallasta. Kroaatit riemuitsevat vahvistumisesta, unkarilaiset vihaavat sitä. On aivan eri kysymys, mitä hyvää kreivi Andrassyn kaappaus tuo keisarikunnalle. Kansallisuus on siinäkin siemen levottomuuteen ja epävarmuuteen. Mutta Itävallan miehitys saattaa olla ainoa mahdollinen ulospääsykeino. Kysymys ei ole lopullisesti ratkaistu. Mutta Turkilta maa on mennyt, ja se on toki hyvä väliaikaisratkaisu, jota vastaan Englanti ja Kypros in petto [salassa] ei voinut pyristellä. Itävallan pitää saada suupalansa – leben und leben lassen [elää ja antaa elää]. Varmaa on, että Venäjä oli asiaan suostunut ennakolta. Sillä turvattiin yksi slaavikansa myös Englannin pahaa tahtoa vastaan.

Siellä missä kansallisuuden oikeuksia on pidetty kunniassa, siellä kongressi on luonut eläviä organisaatioita, joilla on tulevaisuus. Romania, suurentunut Serbia, Bulgaria varmasti pysyvät ja kasvavat sisäiseen lujuuteen, viimeksi mainittu ruhtinaskunta myös ytimeksi tulevaisuuden suuremmalle valtiolle. Turkki on voimaton, eikä mikään Pariisin sopimus turvaa enää sen riippumattomuutta ja koskemattomuutta. Tästä lordi Beaconsfieldin keppihevosesta, jota hän on käyttänyt ratsastaakseen Kyprokseen, saadaan varmaan kuulla puhuttavan kongressipäätöksen alkulauseessa, mutta itse päätöksessä se sivuutetaan.

Narrimainen kansa luulee, että nyt on tullut tuhatvuotinen valtakunta, eikä yksikään suurvalta vastedes saa liikauttaa sormeakaan ilman kaikkien muiden suostumusta. Sellainen yksinkertaisuus johtaisi tietenkin siihen, että joka sodasta tulisi yleismaailmallinen sota. Myös siksi kongressi on viisaasti torjunut kaikki kollektiiviset takuut kongressin päätösten läpiviemiseksi. Juuri Pariisin rauhansopimuksesta se sai tuoreen varoittavan esimerkin. Englanti esti ainoan hyvän seikan, minkä tämä sopimus mahdollisesti olisi voinut saada aikaan, sodan torjuvan sopimuksen ja yhteistoiminnan sopimusvaltojen kesken. Sodan täytyy tulla väliin synnyttämään se, mitä Euroopan yhtyneet suurvallat eivät kyenneet saamaan aikaan ilman sotaa. Sellainen on historian logiikka – toinen kuin kamaripohdiskelujen. Kongressin suhteellinen menestys olisi voinut olla kehotus tuleviin yrityksiin neuvotella yhdessä myös uhkaavan sodan torjumisesta. Mutta Englannin manööverit kongressin selän takana ovat vähentäneet myös tätä toivetta. Aina ja kaikkialla Englanti jo 200 vuoden ajan.

 

 

  • 1. Totuus on, että Kreikka on suureksi osaksi ollut sen aiheuttaja synnyttäen kansannousuja, vaikka sillä ei ole ollut rohkeutta tukea niitä voimakkaammin.

Vertailu