Morgonbladet nro 128, 5.6.1880 Kirjallinen Kuukauslehti, toukokuun numero

Editoitu teksti

Suomi

Kirjallisen Kuukauslehden toukokuun numero sisältää Yrjö Koskisen kirjoittaman merkittävän ja kiintoisan kirjoituksen Sprengtporten ja Suomen lähetyskunta, ja on IV osa kirjoituksesta Kiista Magnus Sprengtportenista.

Aihe kirjoitukseen on saatu Robert Castrénin teoksesta Suomen lähetyskunta 1808–1809, joka ohimennen hyväntahtoisesti arvioidaan. Siinä ilmenee pyrkimys kiistää Sprengtportenin kaikki myötävaikutus Porvoon valtiopäivien koolle kutsumiseen, mutta hänen ansiokseen päinvastoin pannaan suunnitelma jättää kaikki Pietarin ylimääräisen komission asiaksi. Lisäksi esitetään todisteita lähetyskunnan puheenjohtajan, hra majuri Mannerheimin nyrpeydestä pitää mitään yhteyttä Sprengtportenin kanssa.

Muuan kunnioitettu maanmies Venäjällä, historiantutkimuksen ja varsinkin isänmaan historiantutkimuksen ystävä, mainitsi kirjeessä muutamia viikkoja sitten lukeneensa R. Castrénin teoksen ja kysyi, miksi täällä Suomessa elätellään pahaa tahtoa Sprengtportenia kohtaan. Olisin varmaan voinut vastata siihen: siksi että S. teki numeroa siitä, että oli ensi sijassa suomalainen isänmaanystävä ja asetti ruotsalaisuuden toiselle sijalle. Mutta vastaus olisi ollut sikäli ontuva, että olisi puuttunut tietoja Sprengtportenin osallistumisesta vuosien 1808 ja 1809 tapahtumiin, ja siksi täällä Suomessa on oltu epävarmoja johtiko Sprengtportenia mikään isänmaallisuus vai pyrkikö hän ja pääsi vain tavallisista motiiveista maan kenraalikuvernööriksi. Sen vuoksi kukaan ei täydellä varmuudella ole voinut esittää vastalausetta niihin halventaviin tuomioihin, jotka ovat tulleet hänen osakseen. Myönnettäköön myös, että hänen persoonansa ei ole omiaan nostattamaan isänmaallista innostusta. Omalta osaltani olen aina elänyt siinä uskossa, että lähinnä juuri Sprengtporten vaikutti siihen onnelliseen käänteeseen, jonka Suomen asiat saivat valtiopäivien koollekutsumisesta. Tämän uskon sai aikaan valtava saarnamies, jolla on tapana merkitä nimikirjaimikseen F. C. [Fredrik Cygnaeus] ja jolla 50 vuotta takaperin oli mitä mainioin tilaisuus saada tietää, mitä Pietarin silloinen suomalainen siirtokunta asiasta ajatteli. Siksi minua ilahduttaa, että tälle uskolle on löytynyt tukea asiakirjoista, ja haluan näillä riveillä saattaa Y. K:n tietoja ruotsinkielisen lukevan yleisön ja mainitun pietarilaisen kysyjän tietoon.

Ensiksi, Y. K. osoittaa esittämillään asiakirjoilla (S:n kirjelmillä sotaministeri Araktšejeville ja keisarille), että vuonna 1808 S. suunnilleen huhtikuusta joulukuuhun oli eräänlaisessa epäsuosiossa eikä saanut osallistua neuvonpitoon Suomen asioiden järjestämisestä. Mannerheim olisi ollut huono diplomaatti, jos hän niissä oloissa, joissa lähetyskunta lokakuussa tuli Pietariin, olisi hakenut mitään myötävaikutusta S:n taholta – riippumatta siitä, että M. tunnetaan siinä S:n vertaiseksi, että kumpikin yhtä vähän sieti toista kukkoa samalla – jalustalla – kaikki kunnia henkilölle ja hänen palveluksilleen maalle. On myös mahdollista, että tähän M:stä uhkuvaan ynseyteen vaikutti se, että S. oli sentään ollut maan vihollisten riveissä. Sillä vaikka laki ja tapa ei sitä tuominnut, koska, kuten Sprengtporteninkin kohdalla, siirtyminen vieraan vallan puolelle oli tapahtunut laillisessa järjestyksessä, moraalinen tunne eittämättä nousee sellaisia ilmiöitä vastaan. Ei sovi ihmetellä, että Mannerheimiä ei huolestuttanut huonous ja pelkuruus ruotsalaisten Anjalan-sotureiden kieltäytymisessä marssia vihollista vastaan; sillä ruotsalaiset sotilaat oli vapaudenajalla kasvatettu kykenemättömiksi erottamaan oikea ja väärä. Silti voi ehdottomasti olla yhtä mieltä Y. K:n kanssa siitä, että olivatpa suomalaiset Anjalan-miehet vaikka kuinka rikollisia – ja lisättäköön: muuten vastenmielisiä –, niin heidän asiansa oli sittenkin kunniallisempi kuin ruotsalaisten. Mutta se ei koskenut Sprengtportenia, ei ainakaan suoraan. Sillä Anjalan aikaan hän ei ollut Ruotsin alamainen.

Edelleen kerrotaan, että Sprengtporten nimitettiin kenraalikuvernööriksi 1. joulukuuta 1808, samana päivänä kun lähetyskunta jätti lausuntonsa, ja että hänen saamiensa ohjeitten 15. kohtaan sisältyi määräys valtiopäivien koollekutsumisesta Loviisaan. Se tarkoittaa, että keisari oli ratkaissut kysymyksen valtiopäivistä jo ennen kuin lähetyskunnan lausunto tuli hänen käsiinsä. Se ei silti estä sitä, että keisarille oli jo etukäteen voitu kertoa lähetyskunnan kannasta, varsinkin kun varauksia oli esiintynyt jo ennen sen jäsenten valintaa, ja että se oli vaikuttanut ratkaisuun. Mutta tiedoista käy ehdottomasti ilmi se, että S. oli jatkuvasti pitänyt kiinni valtiopäivistä, kuten hän oli tehnyt jo aiemmin, niin että myös Buxhoevdenin tunnettua julistusta 18. helmikuuta 1808 tulevista Turun valtiopäivistä voidaan pitää hänen silloin vielä täysimääräisestä vaikutuksestaan johtuvana; ja varmasti juuri hänen nyt takaisin saamansa vaikutusvalta ratkaisi ohjeisiin sisältyvän päätöksen.

Mutta jo teoksessa Suomen lähetyskunta on S:n 12. kesäkuuta 1808 ulkoministeri kreivi Rumjantsoville osoittama kirjelmä, jossa hän muun muassa pyytää kiireesti kutsumaan Pietariin neljästä säädystä valitun lähetyskunnan. Tästä arveluttavasta kirjelmästä kirjan tekijä, aivan luonnollisesti, on halunnut päätellä, että S. oli koko lähetyskuntajutun alullepanija.

Mutta sitä vastaan puhuu se, että tiettävästi S. ei ennen eikä jälkeen ole puhunut muusta kuin valtiopäivistä, mistä voi päätellä, että hänen sanansa pitää ymmärtää cum grano salis [tervettä järkeä käyttäen]. Y. K:n mukaan sitä vastoin on varsin suuri syy olettaa, että johtavat venäläiset valtiomiehet ajoivat tätä suunnitelmaa aina huhtikuusta lähtien, jolloin Buxhoevden veti takaisin julistuksensa Turun valtiopäivistä ja johon aikaan sijoittuu myös Sprengtportenin ero kaikista asioista. Mainittu kirjelmä ei liioin anna ymmärtää olevansa kysymyksen ensimmäinen aloite, vaan korostaa ilmeisesti jo kypsyneen suunnitelman nopeaa toteuttamista. Sopii miehen luonteeseen, että S. vetoaa mainittujen syiden joukossa siihen, että Pietarissa lähetyskunta voitaisiin helpoimmin taivuttaa asianomaisten toiveisiin. Y. K. katsoo S:n varmaan pyrkineen vain saamaan neuvottelut alulle säätyjen lähettiläiden kanssa ja toivoneen valtiopäivien olevan siitä seurauksena, kuten sitten todella tapahtui. Sitä mahdollisuutta ei voine kiistää. Mutta varmempaa lienee, että Sprengtporten koetti päästä ulos epäsuosiosta ja saada kätensä Suomen asioihin – yksinkertaisesti päästäkseen kenraalikuvernöörin paikalle. Sillä siihen aikaan hänellä tuskin oli mahdollisuuksia mihinkään vaikutusvaltaisempaan asemaan Venäjällä. S:lle ei tee vääryyttä kun katsoo, että hän varmaan oli rehellinen suomalainen isänmaanystävä ja toivoi valtiopäiviä, mutta tuskin oli valmis tämän toiveen täyttämiseksi uhraamaan omaa, ehkä ainoaa tulevaisuudentoivettaan. Mainitusta kenraalikuvernöörinohjeesta käy samaten ilmi, että heti kun S. sai sormensa peliin, hän palasi valtiopäivien kannalle. Hänen sanansa saman kirjelmän alussa, että hän on jatkuvasti vaatinut kansanlähettiläiden koolle kutsumista, eivät ilmeisesti tarkoita nimenomaan jotain lähetyskuntaa, vaan Sprengtportenin aiempaa, uudistettua vaatimusta valtiopäivistä, vaikka niiden tässä katsotaan tarkoittavan asiaa yleensä, tarkoittamatta muotoa: valtiopäiviä tai lähetyskuntaa.

Tosiasia on ja pysyy, että Sprengtporten toimi ensimmäisenä ja pontevimmin sekä vanhojen vallankumoussuunnitelmiensa mukaisesti Suomen nykyisen aseman hyväksi. Ja on vain pelkästään oikeudenmukaista panna se miehen ansioitten vaakakuppiin hänen monia heikkoja puoliaan vastaan. Oli varmaan monia syitä siihen, miksi hänen mahtiasemansa Suomessa jäi niin lyhytaikaiseksi, että hän ei ehtinyt osoittaa, mitä hän vielä halusi ja olisi voinut maan hyväksi tehdä. Y. K:n käsitys on, että tärkein oli Venäjän johtajien penseys. Sillä mikään byrokratia ei mielellään päästä käsistään niin muhkeaa virkaa, jonka S. sai. Mutta on erittäin luultavaa, että Sprengtportenin oma luonne helpotti heidän peliään. Sitä lienevät tarkoittaneet myös keisari Aleksanterin myöhemmin Rehbinderille lausumat sanat, että hän oli tarkoittanut hyvää mutta erehtynyt. On varmaa, että S. ei katsonut sellaisten pikkutekijöiden kuin Rehbindereitten, Rotkirchien ja muiden ansaitsevan mitään huomiota ja että heidän vastanmielisyydellään Sprengtportenia kohtaan oli hyvä syy. Luultavasti oli myös muita, joille S. halusi maksaa vanhoja kalavelkoja, mihin keisarin sanat myös näyttävät viittaavan.

Sprengtporten oli antanut näyttöä siitä, että hän oli huomattava hallintovirkamies ja hänellä oli kyky voittaa puolelleen alaistensa kiintymys. Mutta ehtona näyttää olleen, että silloin hänen yksin piti olla töittensä ja toimiensa herra.

Ohimennen lisättäköön, että päinvastoin kuin Y. K. katsoo, ei ole merkillistä, että Sprengtportenin kirjeitä on löydetty [Vaasan hovioikeuden] presidentin, vapaaherra Rotkirchin papereista. Hänellä ei ole ollut vain tilaisuutta saada niitä käsiinsä, vaan hän on myös voinut luottaa kreivi Rehbinderin väliintuloon, johon hän on koko elämänsä ajan ollut läheisessä ystävyyssuhteessa.

J. V. S.

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: