Olettako miehet urkuja kuulleet
Muutamana pyhä iltana, Kannaksen Antti kävi Jaakkolan Jussin talossa vieraina. Kättä toisilleen pistettyä, panivat miehet tupakan ja rupesivat keskenänsa näin tarinoimaan.
Jussi: Oletko Antti Urkuja kuullut?
Antti: Kuulin kyllä kerran Kuopiossa käyvessäni, sinä kesänä, jona siellä viimmen Piispa luettamassa oli.
Jussi: Miltäs nuo sinusta tuntuvat, eivätkö muka mielestäs ikään kuin hartautta lisänneet virsiä veisatessa, paremmin kuin monen huonon lukkarin huuto?
Antti: Voi tok'kin veli kulta! kuin tuo soitto suloiselta tuntui sielussa. Tahtoipa oikeen vesi silmään tunkeutua kuin veisattiin saarna virttä, joka sattui olemaan se kaunis nuottinen Nro 81, ja kuin sitte vielä lisäksi pappi Alttarilta Hallelujaa messusi, ja sitä Uruilla vastattiin, sepä vasta ihanata oli.
Jussi: Kylläpä sinun ajatuksesi taaskin näyttävät olevan minun mieleiseni, niinkuin ainakin, ja ehkä suostut tuumaani, joka äsken tässä veisaallessani pisti päähäni. Eiköhän tämmösiä kaunistuksia allettasi hankkia meidänkin kirkkoomme?
Antti: Ohoh! tyhjiäpä sinä nyt tuumailetkin Jussi parka. Vai luuletko saavasi Urkuja hevosen hinnalla, josko vielä kuuen sa'an Ruplan maksava olikin oriisi, jonka veit markkinoille.
Jussi: Älähän nyt huoli pistopuheita panna tuosta hevoskaupastani, vaikka hyvin kannatti; sillä olihan se varsa oivallinen, jos hyvät rahatkin antoi. Enkä minä ensinkän suotta siitä Urkujen hankkimisesta haastaa, vaikka sinä leikiksi luulit.
Antti: Ja aivanko toella sinä sitte puheeksi otit tämän jutun, joka minusta melkeen mahottomalta näyttää meidän köyhässä Seurakunnassamme. Saatatpa hyvin muistaa kuinka kovassa kopeikka oli hankittava monellakin viimmeiseen Fouvin lukuun, ja taitaisi tuo Urkujen osto saman verran kukkarota koetella kuin Fouvin lukukin. En minä häntä muusta tiedä, vaan sanottiin Kuopion Urkujen maksaneen kauhian summan, tokko osannen sanoakkaan, taisi olla kymmenen tuhatta Rublaa, ja ennenkuin semmoinen raha olis koossa, totta moni talo jäisi autioksi näin köyhinä vuosina, kuin vielä kirkonkin katto on uuvesta pantava ja tervattava, niinkuin kuulit viimmen kokouksessa Rovastin sanovan.
Jussi: Kyll'ei ole valhetta puheessasi, enkä minä koskaan ole myödyttänyt kirkkokokouksissa liikoja maksuja, josta saatat tajuta, etten nytkän olis taipuvainen tähän tuumaan, jos en tietäisi, ettei se ketään tulisi hävittämään, kuin vaan asia alkuun saataisiin. Urkuja kuuluu nyt tehtävän paljo halvempaan kuin ennen, niin että parahimmia saahaan tuhannella hopiaruplalla ja huonompia aina neljällä sadallakin, ja semmoisesta summasta ei suinkaan tulisi kovin paljo jokaisen miehen osaksi kokonaisessa Seurakunnassa.
Antti: Tokko lieneekään tosi puhe, että niin paljo huokiammaksi on mennyt Urkujen hinta siitä ajasta kuin Kuopioon ostettiin. Mistä sinä olet nämät sanomat saanut?
Jussi: Nykyisin Kuopion markkinoilla käyvessäni, satuin yhtymään mieheen, joka sanoi ihtiänsä Maamiehen Ystäväksi. Hän oli hyvän puheen antava, näytti totiselta mieheltä ja tarjoili viisautta koko vuosikauveksi hopia-ruplaan, vaikk'ei hänen tavaransa tuntunut markkinamiehille eikä Kuopiolaisillekkaan kelpaavan, kosk'ei tuota ilman antanut. Tämä sama mies sanoi ulkomaalta nykyisin Suomeen tulleen Bukkert nimisen miehen, joka ottaa tehäksensä urkuja äsken mainittuun hintaan, ja kuuluukin jo Sakkolan pitäjässä Viipurin puolella olevan rakentamassa kirkkoon tämmöisiä kaunistuksia.
Antti: Saattapa tosi olla. Mutta jos nyt parahimmia urkuja saisikin tuhannella hopiaruplalle, niin eikö se jo tekisi puolineljättä tuhatta paperi ruplaa, vai miten? ja kyllä semmoistakin summaa olis työläs meidän köyhän pitäjän maksaa.
Jussi: Niin minäkin ensin luulin, vaan kuin Maamiehen Ystävä minulle asian selitti, niin uskon, ettei tuo toki taitaisi kenenkän taloa hävittää, jos yhelläkin kertaa koottasiin koko hinta, ja yhtäkaikki saattaisi tähän tarpeeseen pari eli kolmet vuotta maksaa, ja silloin ei suinkan kunkin vuoden onto kovin paljo tekisi.
Antti: Eipä kyllä. Mutta mitä tuo Maamiehen Ystävä muuta sinulle selitti, joka saattoi mielesi niin taipuneeksi tähän Urkutuumaan, että jo alat minuakin kiellotella ja saaha oikeen todella asiata miettimään.
Jussi: Enpä minä kaikkia enää muista, vaan saatan tuon kertoa mitä mielessä on pysynyt, liiotenkin kuin laski semmoisen luvun, josta tulin tietämään, ettei koko tämä Urkuraha nousisi enempään kuin ruiskapan hintaan miestä päälle. Ja vieläpä keksi keinoa että senkin saisi kesässä aivan helposti säästymään, kuin vaan emännät tuumaan taipuisivat. Mistähän lienee kaikki nuo tietonsa kaivanut, vaan kyllä minun mielestäni tosia hänen puheensa olivat.
Hän sanoi että jos seurakunnassa on 7 000 henkeä, ja kuuluupa meidän pitäjässämme olevan enempikin, niin jokaisen pitäis maksaa 50 kopeikkaa paperista parahimmista Uruista. Tuohonpa minä sanoa sukaisin, ettei jokainen seurakunnassa jaksa maksaa henkirahaansakkaan, vielä vähemmin Urkuja vasten hankkia puolta ruplaa. Aivan niin, sanoi Maamiehen Ystävä. Mutta jos tuosta seihtemästä tuhannesta heitettäisiin pois rajarikot ja lapset, jotka eivät hengillä ole, niin kuitenkin 3 500 saattaisi maksaa Urkurahaa, ja tulis sitte jokainen maksamaan paperi ruplan.
Antti: Noh! jopa tämä ruiskapan hinnasta ylemmäks nousee, vaikka sanotaan muutamassa Karjalan pitäjässä ruiskapan ruplankin maksaneen, jos tosi lienee.
Jussi: Maamiehen Ystävä sanoi minulle, että moni emäntä, isännän tietämätä, marjoihinkin tuhlaa monet ruiskapat kesässä, ja kuin Urkuja alkasi hankkia, ehkä nuo emännätkin lapsinensa poimisivat marjoja, niin säästysi aivan pian jyväkappa ja kaksikin.
Antti: Kylläpä taitaa tosi olla. Mutta josko vielä näin saatasiinkin Urkuja, niin tulisi kuitenkin uusi kapanmaksu Urkujen Soittajan palkaksi ja siitä olis suurempi rasitus seurakunnalle.
Jussi: Jopa Maamiehen Ystävä tähänkin keinon keksi. Monella lukkarilla sanotaan olevan kaheksankymmenen tynnyrin palkka ja enemminkin. Tämmöisellä palkalla saisi kyllä lukkarin, joka saattaa Urkujakin soittaa, niin eipä kapanmaksuun lähtiissä tarvihtisi olla isompi säkki kuin ennenkään.
Antti: Aivan oivalliset ovat nuo tuumat, enkä niitä nyt enää tyhjiksi saata sanoa. Lähetäänpä ensi pyhänä Rovastin puheelle, pyytämään kirkkokokousta tässä asiassa.
Jussi: Lähetään vaan; mutta puhutaan ensin lautamiehelle ja muille naapureille, etteivät sitte rupea riitelemään, kuin asiata kirkossa keskustellaan.
Antti: Saattaapa hyvä olla. Vaan koska tuolla Maamiehen Ystävällä on tämmöistä visautta, eiköhän ruvettaisi sitä ostamaan, kosk'ei tuo maksa muuta kuin hopiaruplan vuosikauvessa.
Jussi: Kyllä minä tähän tuumaan taivun, ja saahaan se toimeen kuin Rovastin puheelle mennään.
Erinäisten riistain kasvannosta ja elatusaineesta
Ei tuota outo uskoisi, kuinka paljon oppineet ja taitavat miehet jo ovat maanviljelemisessäkin koittaneet, ja kuinka paljon hyötyä tästä jo on ollut niille maakunnille, joissa maanviljeleminen tarkemmasti harjoitetaan kuin meidän maassamme. Löytyy muissa maissa paljon miehiä, jotka tarkasti lukevat, mittaavat ja punnittevat sekä sonnan, jonka pellolle panevat, että kylvönsä ja saliinsa, ja näin muodoin oppivat tietämään, mikä maa, santanenko eli savinen, ja mikä viljeleminen ittekullakin viljalle hyvä ja hyödyllinen on. Mutta ei vielä tähänkään tyy oikeen ahkera maanviljeliä. Vieläpä on opittu eroittamaan jokaisesta viljasta, mikä verta heistä ihmisiä ja eläviä syöttää, ja mikä aivan lihottamata taas mahasta ulos menee.
Niin on esimerkiksi tultu tietämään, kuinka paljon elatusta löytyy potaateissa, kupukaalissa, nauriissa ja juuriskoisa. Näistä ovat muka potaatit kaikkeen paraat elatuksen puojesta ja nauriit kaikkeen huonommat. Erotuksen heidän välillä mahtaa seuravaisesta arvata. Jos olisi niin monta sataa leiviskää potaatia, että näistä eläisivät 63 henkiä, niin ei saattaisi samasta verrasta nauriita elää enemmin kuin 14 henkiä. Näin:
potaatista 63 henkiä
kupukaalista 42 –
juuriskoista 16 –
nauriista 14 – .
Vielä se tietään, mitä erinäistä ainetta tämä elatus jokaisessa viljan laussa ompi. Niin esimerkiksi potaatissa niin kuin myös ohrassa löytyy paljon sokurin ainetta, jonka kyllä havaittee, kuin näistä viinaa polttaa taikka ohrasta olutta tekee. Sillä mistä he muutoin tulisi makiaksi. Muissa viljoissa on taas enemmin muita aineita.
Tästä nyt tulee, että muutama riista enemmin maata uuvuttaa, muutama vähemmin. Jos muka viljassa löytyy monenlaista elatuksen ainetta, niin se myös kasvatessaan ottaa enemmin voimaa maasta, niin että, jos tämän perästä sitä samaa riistaa taikka jotakin muuta kylvää, niin on maas jokaisesta elatuksen aineesta puutos. Mutta kuin vaan yhtä taikka toista ainetta on viljaan tarpeellinen, niin muut ovat vielä tallella maassa, ja tässä kasvaa vielä hyvästi semmoisia riistoja, jotka paraiten tarvitteevat näitä jäänneitä aineita kasvantoonsa. Niin tekevät potaatit, jotka monenlaisia aineita sisällänsä pitävät, maan laihaksi, ettei siinä sonnittamata taho muuta riistaa kasvaa. Mutta kuin nauriita ja juuriskoita pellossa kasvattaa, niin ei siitä näy maa paljon huolivankaan, ja ohra taikka kaura kasva tulevana kesänä aivan hyvin samassa pellossa ilman sonnittamatakin.
Tästä se nyt tulee, että niin hyödyllinen on semmonen maanviljeleminen, että vurotellen kylvetään jyviä ja muita riistoja, taikka ihmisen elatukseksi niinkuin nauriit ja juriskaat, taikka elävillen niinkuin apilaheinää ja monta muuta ulkomaan heinää, jotka myös meidänkin maassa hyvästi onnistuvat. Kuin niin maata viljelee, niin ei ollenkaan tarvita kesäntöpeltoa pitää, mutta saa ehtimiseen peltoa viljellä. Ja sen asian kyllä pian ymmärtääkin. Sillä se on tiettävä, että jos yksi vilja vaati esimerkiksi sokurin aineita, ja samaan peltoon sitten kylvetään jotakin riista, joka muuta laatua elatuksen ainetta vaatii, niin ennättää tämän kasvaissa maa levätä siitä sokurin aineen puutoksesta, ja tätä ainetta taas tulevana vuonna kyllä pellossa löytyy. Vielä tänlaisesta maanviljelemisestä on se hyöty, että pellot paremmin pysyvät puhtaana, eikä ennätä kaikenlainen liika ruoho ruveta kasvamaan.
Puhutaan vielä toisti enemmin tästä asiasta.
Ruottin kuninkaasta
Nykyisistä haltioista Europan valtakunnissa ompi Ruottin kuningas kaikkein vanhin, sillä hän on syntynyt vuonna 1764, ja on siis 80 vuoen vanhana. Hallituksessa on hän ollut 26 vuotta, ja on nimeltä Carl neljästoistakymmenes Johan.
Tämän mainion Kuninkaan isä oli pikkuinen virkamies Frankriikissä, ja Drottningi, hänen puolisonsa, ompi kauppamiehen tytär samasta maasta. Nuorena hän lähti sotamieheksi ja oli urhoollinen isänmaansa vihollisia vastaan tappelemaan. Niin hän ensinkin pääsi Upseriksi, ja ei ollutkaan tästä paljon aikaa, ennenkuin hän tuli Kenraliksi ja oli mitä paraita miehiä koko Frankriikan maassa. Näinä aikoina oli siellä Bonaparti Keisarina ja piti tätä Kenralia, joka silloin kututtiin Bernadotti, suuressa arvossa.
Mutta aina parempi se taisi olle hänenki mielestään, että itte olla oma herransa. Niin tapahtui, että Ruottin Kuninkaan Gustaf Adolfin, jonka hallituksen alla viiminen sota oli ja Suomenmaalle tuli ero Ruottin valtakunnasta, täyty jättää valtansa isänsä veljelle Carl kolmetoistakymmenelle, joka vuonna 1809 tuli Ruottin Kuninkaaksi. Koska tällä Kuninkaalla ei ollut yhtään lasta, niin kuhtu hän Herranpäiväin suosiolla mainitun Bernadotin Ruottin valtakunnan Perintöruhtinaksi, ja Bernadotti, joka mielistyi tähän tuumaan, heitti pois Paavin uskon ja otti itelleen nimen Carl Johan. Vuonna 1818 kuoli vanha Kuningas, ja niin tuli Bernadottista Carl neljätoistakymmenes.
Nyt mainitaan Ruottin Pääkaupungista, Stokkholmista, Kuninkaan olevan sairasna, ja pelätään kyllä, että ovat hänen päivänsä luetut.
Tarina
Lähtivät Oulusta kaksi talonpoikaa matkalle kotia päin, toinen aamusella, toinen iltapuoleen. Vasta toisena päivänä tavattiin toisiaan, ja nousi heidän välillä seuraava puhe:
Jussi (kysyen): Mitä löi kello, kuin läksit Oulusta?
Matti (vastaten): Hän löi laiasta laitaan.
Jussi: Oliko hyvä tie selällä?
Matti: En hoksannut maistaa.
Jussi: Kävikö myllyt Kempeleessä?
Matti: Ei tullut yhtään vastaani.
Jussi: Missäs vyötä (yötä) pidit?
Matti: Naulassa.
Eikä saanut Jussi koiransilmältä tämän parempaa vastausta.
