Ei ole enää salaisuus, että nykyajan suuret mullistukset Euroopassa eivät koske ainoastaan uusia valtiomuotoja, vaan myös uudistuvaa yhteiskuntaelämää ylipäätään. Keskiajan päättyessä syntyi niin sanottu kolmas sääty, sivistynyt keskiluokka, ja uudempi historia näkyy korottaneen tämän luokan vaurauden, sivistyksen ja vallan kukkuloille. Sen joukkoon on vähitellen tullut vedetyksi vanha pappissääty ja feodaaliaatelisto antamalla niille valtiokirkon papiston ja hoviaateliston asema. Mutta näin on kuilu tämän väestönosan ja suurten joukkojen välillä aina vain kasvanut. Omasta puolestamme olemme sitä mieltä, että näiden kahden suuri sivistyksellinen ero on todellinen syy yleiseen tyytymättömyyteen ja siihen uhkaavaan asenteeseen, jonka joukot ovat monin paikoin omaksuneet. Mutta on myös selvää, että tämän eron aiheuttamat varallisuuserot, jotka ovat aina lähimpänä rasituksena, pistävät myös eniten silmään. Näiden proletariaatiksi kutsuttujen työtätekevien luokkien tila on ollut jo pitkään tieteellisten ja virallisten tutkimusten kohteena. Uhkaavimmassa muodossa proletariaatti on tullut esiin niissä maissa, joissa on pitkälle kehitettyjä manufaktuureja ja niiden synnyttämiä suurkaupunkeja. Kaikki näyttää kuitenkin osoittavan, että tämä on vain esinäytöstä niille yhteiskuntaoloille, joita proletaarien määrän lisääntyminen ennemmin tai myöhemmin pakostakin aiheuttaa maata viljelevän väestön keskuudessa.
Näin manufaktuurien puuttuminen jostakin maasta ei estäne proletariaatin syntyä. Maanjaosta ja viljelyn parantamisesta voi etsiä apua kasvavaa proletariaattia vastaan niin kauan kuin väestö ei ole liian suuri, maassa on vielä viljelemätöntä maata ja maanviljelystä voi harjoittaa suuremmassa mitassa. Kuitenkin juuri kotimaisten manufaktuurien puuttuminen on huomattava este maanviljelyn edistymiselle. Jos näin ollen manufaktuuriproletaarien ilmaantumisen pelosta halutaan ehkäistä manufaktuurien perustamista, se viivyttää maanviljelyn kehitystä ja maanviljelykseen liittyvien proletaarien lukumäärä kasvaa. Suomessakin omistamattomien joukko on melkoinen; ja näyttäisi hyödylliseltä suunnata täälläkin ajatukset epäkohdan torjuntaan. Se on sitäkin välttämättömämpää, koska apua ei voine saada jokaiselle proletaaripolvelle, vaan kaikki ponnistukset on suunnattava tulevien sukupolvien kohottamiseen tästä tilasta.
Vuoden 1847 alussa Saksassa julkaistiin proletariaatin historiaa käsittelevä teos, joka on hyvin valaiseva jos haluaa suunnata tutkimuksen mielenkiinnon tähän polttavaan aiheeseen. Jahrbücher der Gegenwart on julkaissut teoksesta tri Scherrin kirjoittaman arvostelun saman vuoden maaliskuun numerossaan. Otamme arvostelusta katkelman, josta saa hyvän yleisnäkemyksen teoksen sisällöstä. Samalla arvostelussa tuodaan ponnekkaasti esiin monia tähän liittyviä seikkoja aikamme oloissa. Otsikko ja arvostelun katkelma kuuluvat näin:
Die Proletarier. Eine historische Denkschrift von Dr. H. W. Bensen. [Proletaarit. Historiallinen tutkielma, kirjoittanut tri H. W. Bensen] Stuttgart, Franksche Buchhandlung 1847.
Saksan oppineet ovat ryhtyneet aukomaan tutkijankammioittensa ikkunoita katsellakseen elämää. Ulkopuolella on niin levotonta ja meluisaa, että ei voi enää vuodesta toiseen paneutua joidenkin Ciceron teosten korjausehdotuksiin tai jonkun suuren tai pienen profeetan oraakkelikielen tulkintaan. Läheiset päivänkohtaiset kysymykset ovat alkaneet kajahdella ahtaissa, hyvin eristetyissä kirjastohuoneissakin. Ei auta vaikka oppinut työntäisi pumpulia korviinsa, sillä taipumattomat kiusanhenget tunkeutuvat ilman mukana hänen huokosiinsakin ja vähintäänkin muistuttavat hänen rakkaasta puolisostaan esittämällä ad hominem -todistelun [ihmisen mielikuviin perustuvan], joka on tähän asti aina tehonnut kaikkein oppineimpiinkin Saksan oppineista: viittaamalla yhä uudelleen loppuviin talousrahoihin nämä kiusanhenget osoittavat, että on alkanut materian herruus ja että pergamentille kirjoitettujen ihanteiden, viattomien sanasaivartelujen ja klassisten konstruktioiden kultakausi on päättynyt. Monelle se merkitsee kuoliniskua. Tällainen ihminen antaa panna inkunaabelin arkkuunsa ja kaiverruttaa hautakiveensä: ”Sta viator! [Seisahdu matkamies!] Tässä lepää N. N., joka tunsi kodikseen Ateenan ja Rooman ja päätti päivänsä havaitessaan maallisten lehtien ja lentokirjasten syrjäyttävän klassisen oppineisuuden ja barbarian pääsevän valloilleen Euroopassa.” Voi poloisia oppineita! Kunpa he olisivat ennen kuolemaansa tunteneet olonsa kotoiseksi nykyajassa. Silloin he voisivat haudassa saada sen lohdun, että heidän rakkaissa klassikoissaan elävä henki, vapauden ja ihmisyyden henki valmistautuu parhaillaan viimeiseen ratkaisevaan koitokseen.
Mutta älköön tulevan yhteiskunnallisen kriisin annettako sitä ennen yllättää ja musertaa kaikkia ”tiedemiehiämme”. Jotkut heistä ovat todella olleet sitä mieltä, että tilanne ei näytä kovin varmalta; taivaanrannassa uhkaava ukkospilvi on heittänyt synkän varjonsa myös heidän kirjojensa ja käsikirjoitustensa, luentovihkojensa ja oikovedostensa päälle. Niin he ovat käyneet hyökkäykseen ja yrittäneet ennen muuta saada metodista otetta asioihin, käsittää ne historiallisesti ja ratkaista pakottavan ongelman. He ovat siis seuranneet saksalaista luontoaan; siihen kuuluu, että lähdetään jos mahdollista tutkimaan virran lähteitä ennen kuin antaudutaan sen vietäväksi. Niinpä onkin pidettävä arvokkaana enintä osaa tähän mennessä julkaistuista tutkimuksista, jotka käsittelevät joka suunnalla yli äyräidensä paisuvan ja tuholla uhkaavan yhteiskunnallisen kurjuuden lähteitä. On tiedettävä mistä ollaan tulossa ja mihin pyritään. Kuten tunnettua, menneisyys antaa hyvää oppia tulevasta, ja selkeä näkemys menneestä ajasta terävöittää tulevaisuuteen suunnattua katsetta.
Historiantutkijana ja -kirjoittajana erittäin tunnettu Bensen on ryhtynyt tältä historialliselta kannalta kuvaamaan pauperismin syntyä ja kasvua vanhimmista ajoista meidän päiviimme asti. Hänen tehtävänsä ei ole ollut helppo, koska hänen taivallettavanaan on ollut laaja kenttä eikä kunnollisia esitöitä ole ollut. Kaikki ne, jotka eivät ole niin typeriä, että luulottelisivat proletariaattia pelkästään Englannin tai Ranskan onnettomuudeksi, myöntävät hänen teoksensa ilmestyvän oikeaan aikaan ja täyttävän näkyvän aukon kirjallisuudessamme. Luoja paratkoon – kuoleeko ihmisiä nälkään muka vain Irlannissa? Eikö epätoivon huuto kiiri korviimme Erzgebirgen nälkää näkevien joukkojen keskuudesta? Eikö se tosiasia, että Kurhessenin Hünfingenin kaupungin kolmituhantisesta väestöstä seitsemänsataa on virallisesti luokiteltu kerjäläisiksi, ole tosiasiana kyllin karkea pakottaakseen meidät tunnustamaan, että työtätekevien luokkien hätä lisääntyy hirvittävästi vuodesta toiseen, päivästä toiseen myös Saksan ”onnellisilla kunnailla”. Engelsin teos Englannin työläisten asemasta on saanut meidän saksalaisen lukijakuntamme kauhistumaan. No, minä lupaudun heti kertomaan monien Saksan rajojen sisällä sijaitsevien paikkakuntien oloista sellaisia tietoja, jotka voivat hirveydessä varmasti kilpailla Engelsin esittämien kanssa – ja lisäksi virallisesti vahvistettuja tietoja, jos sitä vaaditaan.
En voi tässä ryhtyä tarkastelemaan Bensenin teosta yksityiskohtaisesti, vaan minun on rajoituttava herättämään mielenkiintoa teokseen selvittämällä lyhyesti sen sisältöä. Johdannossa tekijä kehittelee omaisuuden käsitettä (kiinteä omaisuus, pääoma, työvoima) ja sen hankinnassa ja käytössä vaikuttavia ihmisen viettejä (nautinnonhalu, toiminnan ja itsenäisyyden halu). Kiinteän omaisuuden ja pääoman kohtuuttomasti kasvava valta, jolla työvoimaa käytellään vain omaksi hyödyksi, estää yhä suurempaa osaa ihmisistä kehittämästä synnynnäisiä viettejään, ja nämä ihmiset ovat proletaareja. Samoin kuin kiinteän omaisuuden ja pääoman synty osoittaa kulttuurin alkua, siten niiden kohtuuton kasvu viittaa valtioiden rappeutumiseen tai ainakin kaikkea uhkaaviin suuriin mullistuksiin valtioissa. ”Proletaarit eivät toki ilmaannu paikalle vasta sitten kun rotat lähtevät luhistuvasta talosta; liioin en tahdo verrata heitä viattomiin myrskylintuihin. Pikemminkin he ovat syvemmällä yhteiskunnassa tapahtuvan epäterveen käymisprosessin tuote, ja niin pian kuin he ovat päässeet voimiinsa, he vaikuttavat puolestaan kauhealla tavalla yhteiskuntaan. Tässä he muistuttavat loiskasveja, joista puhutaan patologiassa: jokin organismin häiriö kyllä aiheuttaa näiden kasvien synnyn, mutta kun ne pääsevät voitolle, ne kietovat elättäjän osaksi tai kokonaan itseensä ja kuluttavat sen vielä elinvoimaiset nesteet kunnes taudit tappavat sen. Silloin loiset itsekin kuolevat. Sellaisessa tapauksessa ei voi leikata mitään irti amputointiveitsellä eikä miekalla. Jos näyttää että tällainen syöpäkasvannainen on saatu juurituksi pois yhdestä kohdasta, se murtautuu esiin toisessa uudella raivokkuudella ja uusin voimin. Sairauden parantamiseksi on vain yksi keino, nimittäin organismin kaikkien osien sisäinen puhdistaminen jos se on vielä mahdollista” (s. 18–19). Koska sitä mahdollisuutta on kokeiltava viivyttelemättä, on se johtanut niihin proletariaatin luonnetta ja syntyä koskeviin tutkimuksiin, joihin tekijä heti syventyy. Ensin hän tutkii proletariaatin jälkiä itämailla ja tällöin käy ilmi, ettei nykyajan Euroopan proletaareja rasittavalla sorrolla ja halveksunnalla ole ollut muinaisina eikä nykyisinä aikoina vastinetta itämailla maaorjien tai orjien kohtelussa. Tässä muistuu mieleeni, että englantilaisten tarkoituksena oli äskettäin poistaa orjuus Turkista. Millainen hyväsydäminen ihmisystävä John Bull onkaan! Kuka voisikaan ylittää teeskentelyssä nämä englantilaiset, jotka liikuttuvat tunteileviin kyyneliin ajatellessaan turkkilaisten orjien ja neekerien kärsimyksiä samalla kun he omassa maassaan antavat säälimättä tuhansien tehdasorjien riutua ja kuolla nälkään. ”Oi pyhä vapaus, millaisia rikoksia sinun nimissäsi tehdäänkään!” huudahti madame Roland laskiessaan päänsä giljotiinille; oi pyhä oppi kaikkien ihmisten veljeydestä ja yhdenvertaisuudesta Jumalan edessä, ei ole sitä häpeällistä tekoa, mitä ei sinun nimissäsi olisi tehty! voisi huudahtaa. – Sen jälkeen kun Bensen on osoittanut, että itämailla oli vain vanhassa kaupankäyntiä harjoittaneessa Foinikiassa varsinaista proletariaattia, joka kävi vaaraksi yhteiskunnalle, ja kun hän on vielä oikeutetusti vielä pannut erityistä painoa Mooseksen lain yhteiskunnallisille aineksille (s. 33–41), hän siirtyy länsimaiden historiaan. Tässä hän tutkii Spartan kommunismia, (s. 47–54) joka oli tosin vain etuoikeutetuille tarkoitettua kommunismia, mutta osoitti kaikesta huolimatta tämän yhteiskuntamuodon käytännön arvon tekemällä Spartan isoksi ja mahtavaksi – ja kuvailee Ateenan valtiojärjestystä (s. 55–74). Tässä tulee kirkkaasti esiin saksalaisen oppineen mieltymys hellenismiin, ja lämpimän tyylinsä ansiosta on Ateenaa käsittelevä luku muodoltaan koko kirjan kaunein. Proletaarit, minkä nimityksen alle Bensen kokoaa kaikki ne, jotka ovat riippuvaisia toisten mielivallasta olemassaolon, joukkonsa suuruuden ja työnsä tuottaman voiton jatkumisen puolesta, ovat Ateenassa jo piirteiltään selvempiä, mutta Roomassa he esiintyvät vieläkin selvemmässä muodossa ja ovat huomattavan monilukuisia. Tekijä käy sivuilla 75–133 läpi Rooman kolmeen jaksoon jakautuvan historian. Niin kuin asiaan kuuluu, hän omistaa tässä yhteydessä Gracchuksille kauniin kuolinuhrin; minun mielestäni hänen olisi pitänyt viipyä pitempään vain lyhyesti mainitsemassaan orjasodassa, jonka sieluna oli Spartacus. Se sota toi näet kaikiksi ajoiksi esiin opetuksen, että köyhän ja sorretun oikeus voi siirtyä sanoista tekoihin ja turvautua miekkaan. ”Proletaarit ja kristinusko” -jaksossa Bensen opettaa meille ainoaa mahdollista oppia – sitä miten turha on aate, joka pysyy pelkkänä aatteena muuttumatta todellisuudeksi ja jää näin kuin yhdentekevänä hieroglyfinä leijumaan taivaan ja maan välille. Sivulla 144 esittämäänsä lausetta, jonka mukaan kristinuskon henki oli tunkenut läpi roomalaisen yhteiskunnan lainsäädännön, hän jatkaa seuraavasti ja osuu siinä aika oikeaan: ”kuitenkaan uskonnon rakennelmalla ei ollut enää alkuperäistä puhtauttaan”. Ryhtyessään kuvaamaan proletariaatin oloja keskiajalla Bensen tulee alueelle, jolla hän jo aikaisemmissa teoksissaan on osoittanut olevansa kotonaan. Näitä teoksia ovat ”Deutschland und die Geschichte” ja ennen muuta erinomainen ”Geschichte des Bauernkriges in Ostfranken”. Mainitussa luvussa saammekin hyvin selkeän katsauksen talonpoikaissäädyn, teollisuuden, valtion, kirkon ja kunnan oloihin näinä aikoina. Tuolloin suuttumusta tunteneet ainekset ajautuivat lopulta henkiseen ja aineelliseen purkaukseen uskonpuhdistuksessa ja talonpoikaissodassa. Jälkimmäistä on tulevien sukupolvien epäilemättä syytä pitää Saksan kansan kunniakkaimpana yrityksenä tehdä itsestään jotakin.
Jäljempänä arvostelija moittii tekijää siitä, että tämä kannattaa vallankumouksen ja sen seurausten esityksessään liian pitkälle pelkästään liberaalista ”puoluetta”. Arvostelija kirjoittaa:
Ylipäätään käy ilmi, että Bensen on sekä vallankumouksen esityksessä että heinäkuun vallankumouksen jälkeisen sosialistisen liikkeen tarkastelussa monella tavoin kietoutunut liberaalisiin harhaluuloihin. Sallittakoon hänelle se, että hän seuraa yksipuolisesti Steinia ranskalaisen kommunismin ja sosialismin kuvauksessa. Olisi kuitenkin odottanut, että silloin kun liberalismi eroaa kansan varsinaisista eduista, hän olisi lähemmin tutkinut sen piirteitä. Liberalismi on pora, joka puhkaisee laudan ihmiskunnan silmien edessä. Tämä on sen tehtävä. Enempää se ei halua eikä voi tehdä. Liberalismi on pelkästään negatiivista, ei positiivista, pelkästään arvostelevaa, ei tuottavaa.
Edelleen tekijää moititaan siitä, että tämä ei esitä teoksessaan yleiskatsausta Saksan proletariaatista. ”– – en puuttuminen pistää sitäkin enemmän silmään, kun tekijä on käsitellyt yksityiskohtaisesti muiden maiden proletariaatin tilaa, mistä on jo olemassa enemmän esitöitä.” Arvostelija lopettaa kuitenkin seuraavaan arvioon:
Muistutan vielä siitä, että teoksen lopulla (s. 453–493) tekijä tarkastelee mestarillisesti valtiollista terveydenhuoltoa suhteessa proletariaattiin. Haluan nyt esittää varmana käsityksenäni, että kukaan muu saksalainen oppinut ei ole viime aikoina käsitellyt kansakunnan ja ihmiskunnan kannalta yhtä tärkeää ajankohtaista kysymystä yhtä syventyvästi, uutterasti ja innokkaasti, esittäen yhtä laajoja tietoja erityiskysymyksissä ja yhtä hallittua yleisnäkemystä näin hyvällä maulla ja näin yksinkertaisesti kuin Bensen Proletarier -teoksessaan. Teos on juuri omiaan osoittamaan, miltä taholta hajoaminen uhkaa yhteiskuntaa ja miten pitkälle se on edennyt. Tämän teos osoittaa sekä niille, jotka ovat jo olleet tekemisissä aiheen kanssa, että niille, jotka ovat tähän asti pitäneet proletariaattia jonkinlaisena yhdentekevänä pikkujuttuna ”jossain kaukana Galitsiassa”. Bensen päättää teoksensa sanoihin: ”Valinta on vielä mahdollinen” Katsottakoon miten se tehdään ennen kuin olosuhteet riistäytyvät kaikkien laskelmien ulottumattomiin.”
Kuitenkin myös arvostelija jättää meidät epätietoisiksi valinnasta. Hän liittää arvostelunsa yhteyteen arvostelun toisesta teoksesta otsikolla ”Siirtolaiskysymys tarkasteltuna uskonnollis-sosialistiselta kannalta”. Asiaa käsitellään sen ratkaisun kannalta, että proletaarien lukumäärää vähennetään maastamuuton avulla.
J. V. S.
