Lukija huomaa tähän ensimmäisenä otetun arvostelun allekirjoituksesta, että se on toimitukselle suosiollisesti välitetty. Se käsittelee maallemme ominaisia koulukirjoja, joiden synnylle ei ole vertaista maailmassa.
Todella hyvä koulukirja on tunnetusti hyvin harvinainen, ja sen tarkka arviointi vaatii pitkää kokeilua. Jokainen asiaan perehtynyt tietää myös, että teoreettinen arviointi voi paljastaa oppikirjan kelvottomuuden, mutta ei anna samaa takuuta päinvastaisesta, vaan että ainoa tapa selvittää kirjan kelpoisuus koulukirjaksi on, että osaavat ja kokeneet koulumiehet kokeilevat sitä opetuksessa. Siksi niissä maissa, joissa opetuslaitosta johtavat viisaat ja kokeneet henkilöt, on koulun johtokunnalla ja koulunjohtajalla tietty vapaus valita oppikirjat, niin että jossain oppilaitoksessa voidaan käyttää uutta koulukirjaa, joka lupaa jotain parempaa kuin käytössä olevat. Vasta sitten, kun kirjan ansiot on siten todettu, ylin kouluhallitus määrää tai vain suosittelee sitä yleisempään käyttöön. Tällä menettelyllä on myös se suuri etu, että opettajat eivät joudu ilman pakottavaa syytä opettamaan sellaisen oppikirjan mukaan, josta he eivät pidä. Sillä on varmaa, että uusi, jopa huomattavan ansiokas oppikirja, tuottaa vanhemman, toiseen oppikirjaan tottuneen opettajan kädessä vähemmän hyötyä kuin vanha oppikirja, minkä ei tietenkään pidä estää hylkäämästä vanhentuneita ja aivan käyttökelvottomia oppikirjoja. Silloin opettajia ei pidetä käsityöläisinä, jotka valmistavat kappaleensa mistä aineesta tahansa, karkeasta tai hienosta, huonommasta tai paremmasta, vaan miehinä, joilla on arvostelukykyä ja hyvää tahtoa, joille annetaan vapautta pyrkiä asetettuun päämäärään tavalla, jonka heidän tietonsa ja kokemuksensa opettavat heille edullisimmaksi. Sillä tavoin innostetaan myös koulumiehiä tekemään oppikirjoja, kun näet ainakin he itse saavat mahdollisuuden käyttää opetuksessa sitä kirjaa ja metodia, jolla he parhaiten uskovat voivansa onnistua.
Meillä noudatetaan aivan toista menettelyä. Oppikirja toisensa jälkeen, joiden käyttökelpoisuutta kukaan ihminen ei vielä ole kokeillut eikä kukaan kykene arvioimaan, tulee kouluille, ja opettajien tehtävänä on yksinkertaisesti saada aikaan kelvollisia tuloksia menetelmillä, joiden kelvollisuudesta ei heillä itsellään eikä kellään muulla voi olla lainkaan perusteltua varmuutta. Mutta oppikirjojen hyväksymisessä voidaan mennä vielä pitemmälle, nimittäin määrätä yleiseen käyttöön oppikirjoja, jotka eivät vielä ole tulleet tekijän mustepullosta, mutta jotka vastedes laaditaan hyväksytyn suunnitelman mukaan. Tämä uusi oppikirjojen hyväksymismenetelmä on kiistatta edullinen – kustantajille ja tekijänpalkkioiden kannalta, sillä se sulkee pois kilpailun mahdollisuuden. Ja koulukirjojen kustantamisesta, joka myös tähän asti on ollut alan kannattavin haara, tulee vastedes oikea kultakaivos.
Hra G. G:n [G. Geitlin] arvostelema oppikirja on näitä onnellisia etuoikeutettuja, joka on saanut luvan olla ainoana kaikkia kilpailijoitaan parempi, jo ennen kuin se on nähnyt päivänvalon. Innokkuus nauttia tästä edusta on saanut aikaan, että lukukirja, jonka pitäisi seurata kielioppia, ei ole vielä ilmestynyt. Irtolappunen ilmoittaa ostajille, että lukukirjan saa ”ilmaiseksi” (ts. etukäteen maksettua käteismaksua vastaan). Se ei näytä olleen arvostelijankappaleen mukana. Ja koska lukukirjan saa vain ”setelin luovuttamista vastaan”, jää arvostelija varmaan ilman omaa kappalettaan. Sanotulla lipukkeella on muuten se hauska ominaisuus, että se lupaa lukukirjan ”Euréns Hebr. Grammatikin” [Eurénin heprean kielen kielioppi] ostajalle, kun taas nimiösivulla kirjaa kutsutaan nimellä ”Elementarkurs i Hebreiska språket” [Heprean kielen alkeiskurssi] ja ostaja myös heti saa kieliopin ja sanaston.
Samanlaisia jo etukäteen suosion saaneita oppikirjoja ovat myös Bredowin muokattu ”Första begreppen i allmänna historien” ja ”Lärobok i allmänna och svensk grammatik” – joista lisää seuraavassa.
Första begreppen i allmänna historien af G. G. Bredow, omarbetning af T. T. Renvall. Åbo 1857. [Yleisen historian peruskäsitteet, kirjoittanut G. G. Bredow, muokannut T. T. Renvall.]
Suunnitelma aloittaa yleisen historian lukeminen lyhyestä oppikirjasta, jonka avulla oppilas saa katsauksen koko historian kenttään ja voi sitten täyttää kehykset perusteellisemmin tiedoin, on mielestämme hyvin harkittu, minkä olemme myös kirjallisesti lausuneet. Mielellään ei näet voi puolustaa tähän asti noudatettua järjestystä, että koulussa luetaan vain vanhan ajan historiaa ja lukiossa jatketaan keskiajan historialla ja uudemmalla historialla.
Herra Renvallin painos Bredowista on tarkoitettu sellaiseksi valmistavaksi kurssiksi. Hra R:n lehti-ilmoituksista näkyy, että oppikirjan jatkoksi julkaistaan elämäkertoja, ja sitäkin voi vain kiittää, sillä jo niiden lukeminen täydentää oppikirjan luettelomaista sisältöä ja ravitsee oppilaan ajattelua ja mielikuvitusta.
Mutta kun koulujärjestys edellyttää, että oppikirjaa lukevat jo ensiluokkalaiset, siis 9–10-vuotiaat lapset, luulemme että sellaisen oppikirjan tekeminen on mahdoton tehtävä. Historiaa ei voi edes tiivistelmänä kirjoittaa kuin lastensatua. Varsinkin sellaisessa tekee tekstin välttämätön lyhyys sisällön vielä vaikeammin käsitettäväksi. Ja uskomme todella, että mikään historian oppikirja ei sovi sanottuun ikään. Vai millaisenkohan käsityksen uskotaan sellaisen lapsen voivan muodostaa valtakunnista ja pääkaupungeista, linnoituksista ja taisteluista, kansalaisvapaudesta, sivistyksestä, tieteestä, taiteesta ym. Seurauksena niin varhaisesta historianlukemisesta on väistämättä, että kaikki jää käsittämättömäksi ulkoluvuksi. Vielä 11–12-vuotiaille pojille historian oppikirja tuottaa suuria vaikeuksia, mutta on toki vähän toiveita saada siitä jotenkin käsitettävä senikäisille oppilaille.
Käsillä oleva oppikirja pyrkii kiitettävästi rajoittamaan materiaalia ja selkiinnyttämään esitystä. Useita nimiä ja vuosilukuja olisi kuitenkin vielä huoleti voinut vähentää, samoin olisi ollut eduksi jättää myös pois kaikenlaisia epiteettejä ja arviointeja. Ylenpalttisesti esiintyy myös elämäkertakaskuja henkilöistä, joiden elämä varmaan tulee sisältymään elämäkerralliseen lukukirjaan. Sen sijaan puuttuu kuvauksia maasta ja kansasta. Sellaiset kuvaukset lisäisivät kirjan kokoa mutta eivät ulkolukua, päin vastoin helpottaisivat sitä. Ne olisivat myös tarpeellisena pohjana elämäkertakertomuksille.
Lisäämme, että koulujen, joiden tulot sen sallivat, pitäisi hankkia kuvasto, jollainen kuuluu Brockhausin ”Konversationslexikoniin”, Mayerin ”Universumiin” ynnä muihin. Sekä opettajalle että oppilaille siitä olisi suurta iloa, ja oppilaat ymmärtäisivät sisällön paljon paremmin nähdessään lukemisen edistymisen myötä kuvia maisemista, kaupungeista, puvuista, taideteoksista, talousesineistä, historiallisista tapahtumista ja henkilöistä.
Olemme luonnollisesti vain pikaisesti katselleet kirjaa. Sen käyttö näyttää pian, onko sillä pysyvää arvoa.
Lärobok i allmän och svensk grammatik för elementarläroverket i Finland. Åbo 1857. [Yleisen ja ruotsin kieliopin oppikirja Suomen alkeisoppilaitoksille.]
Tekijä hra F. Sohlberg sanoo esipuheessa, että opus on koottu useista teoksista, joista jotkut ovat arvostettuja kuten Rydqvistin tunnettu teos, jotkut luotettuja kuten Filénin ruotsin kielioppi, jotkut kokeilematta käyttöön otettuja kuten Brunérin latinan kielioppi. Meillä ei ole ollut tilaisuutta tutkia, mikä kuuluu mihinkin tai tekijälle itselleen. Mutta silmäys kirjaan on saanut arvostelijan vakuuttuneeksi siitä, ettei hän puolestaan koskaan valitsisi sitä yleisen kieliopin oppikirjaksi – mitä oppiainetta me osaltamme myös pidämme enemmän haitallisena kuin hyödyllisenä koulunuorisolle. Ollakseen käyttökelpoinen sen pitää antaa todellisia määritelmiä, selvittää asioita eikä vain selittää käsitteiden merkityksiä. Sellaisen selvityksen käsittämiseen vaaditaan enemmän ymmärrystä kuin tavallisella poikalapsella on. Jos taas määritelmä lähestyy lapsen ymmärrystä, se antaa asiasta enemmän tai vähemmän pysyvän tuntomerkin, ei sen käsitettä. Tuntomerkit voivat riittää kielen alkeisopetukseen ja niitä opetetaan parhaiten äidinkielen kieliopin avulla. On täysin hyödytöntä latoa niitä erikseen yleisen kieliopin otsikon alle. Siitä on vain vahinkoa, koska se lisää läksyjen määrää ja ennen kaikkea koska asianomaiset kirjoittajat ja opettajat pitävät velvollisuutenaan olla täydellisiä, ts. tehdä jakoja ja määritelmiä, joita ei kielenopetuksessa koskaan myöhemmin tarvita.
Käsillä olevan kirjan määritelmät ovat valaisevia esimerkkejä omasta hyödyttömyydestään. Esim. etymologia ”käsittelee yksittäisiä sanoja”. Ei voi väittää, että määritelmä on liian ahdas, mutta se ei liioin sano, mitä etymologia on. Siihen kuuluu yhtä lailla (tekijän mukaan): ”Ensiksi Oppi sanojen elementeistä, so. kirjaimista ja tavuista (elementtioppi eli ortografia ja prosodia)”. Onko siinä logiikkaa? Edelleen: ”Toiseksi Oppi sanojen lajeista ja muodoista (muoto-oppi)”. Puhutaanhan tosin erilaisista sanoista (olkoon: lajeista). Mitkä ovat ”sanojen lajit”? Ja onko ero esim. nominien ja verbien välillä vain muotoero, joka kuuluu muoto-oppiin? Emme lue seuraavien määritelmien kaksoismerkitystä sen enempää tekijän viaksi kuin että ajattelemattomien määritelmien ajattelematon toistaminen on virhe. Substantiivi ”nimeää esineen.” Adjektiivi ”esineen ominaisuuden.” Onko esim. kovuus esine vai esineen ominaisuus? Tai onko esim. hra S:n todellinen ominaisuus olla etuoikeuden saanut kieliopinkirjoittaja? Indikatiivi: ”ilmoittaa jonkin todeksi”. Huomatkaa: jonkin! Infinitiivi ja gerundi: ”lähestyvät muistuttamaan abstraktia substantiivia”. Jospa oppilas nyt kysyy: mikä on se, joka ilmoittaa jonkin olevan totta? Syvämietteisimmät filosofit ovat käsittäneet totuuden eri tavoin. Arki-ihminen vastaa epäilemättä: että minä näen sen. Mutta pojan on vastattava: Indikatiivi, herra maisteri! Kysymys: Mikä lähenee muistuttamaan abstraktia substantiivia? Ajatteleva ihminen vastaisi ehkä: sukulaiskäsite! ja lisäisi: sitä paitsi kaikki ovat abstrakteja substantiiveja. Mutta pojan pitää vastata: Infinitiivi ja gerundi! Onnellinen se joka tämän saa oppia! Kokonainen professorikollegium saisi turhaan pohtia vastausta.
Lauseen määritelmä: ”lause on täydellinen ajatus, joka lausutaan julki”, on mitä ilmeisin todiste asianomaisten ajatusten epätäydellisyydestä. Haluaakohan sellainen herra väittää että esim. lause ”hyve on pyöreä” on täydellinen ajatus. Mutta ei kai hän halua kiistää, että tämä ajatus (!) on lause – jos se ”lausutaan julki” – vaikka uskoisimme sen olevan sitä, vaikka se vain kirjallisena asetettaisiin hänen eteensä. ”Miestä pidetään” – on toinen ”täydellinen ajatus”. Asianomaisten puutteellisesta filosofisesta sivistyksestä kertoo sitä paitsi se uutuus, etteivät he pidä kopulaa lauseelle olennaisena. Se osoittaa, että he eivät tiedä, mitä merkitys on, koska he niin huolellisesti myös välttävät sanaa lauseen määritelmässä. Kirjan lauseopista olisi paljon huomautettavaa, mutta hajanaiset huomautukset eivät paljon hyödytä. Esitetty osoittaa riittävästi, että tekijän yleinen kielioppi voidaan ilman suurta vahinkoa panna sivuun.
Kirjaan kuuluvalla ruotsin kieliopilla on ollut luotettavampi esikuva ja se lienee käyttökelpoisempi. Saa kai pitää ”tilläggningstafvelsea” [”lisäystavua”] väärin käytettynä tilläggsstafvelsen [lisätavun] asemesta. ”Bagarna” ja ”bagarnas” ovat sanoja, joita tuskin voi ymmärtää. (Monikon määräisen artikkelin) ne tai na käyttö riippuu äänteestä: esim. ne a:n jälkeen, na e:n tai o:n jälkeen päätteessä. Suomen virallisessa kielessä (ja Finlands Allmänna Tidningissä) näyttää olevan tuntematon se kielisääntö että monikon feminiinissä määräinen artikkeli on aina or:n jälkeen na.
Ytterligare om nådens ordning. Försvarsskrift af F. Granfelt. Bihang n:o 2. (emot hr Ingman.) H:fors 1857. [Lisää armon järjestyksestä. F. Granfeltin puolustuskirjoitus. Liite n:o 2. (hra Ingmania vastaan.)]
Kuten otsikko osoittaa, on käsiteltävä kirjoitus jatkoa herrojen Granfelt ja Ingman kiistakirjoitteluun. Vähän harhaanjohtavasti sitä kutsutaan ”puolustuskirjoitukseksi”, sillä se on järjestyksessä kolmas herra Ingmanin vain yhtä vastaavaa lehtiartikkelia ja kirjoitusta vastaan. Hra Granfeltin vuonna 1855 ilmestyneen ensimmäisen kirjoituksen ”Armon järjestyksestä” jälkeen on nimittäin 1856 ilmestynyt Liite N:o 1, josta olemme jättäneet kirjoittamatta. Tyydymme nytkin vain kiinnittämään lukijan huomion siihen, ja lisäämme muutamia sanoja Liite N:o 2:sta.
Tekijä tuo tässä kirjoituksessa vielä täsmällisesti ja selkeästi esiin pääajatuksensa siinä kysymyksessä, että katumus ja usko, edellisen sisältäessä sekä katumuksen että parannuksen, ovat erottamattomia momentteja kääntymisen kaikissa vaiheissa. Hän antaa todistukselle vielä painavamman muodon ilmauksessa että Kristus on ihmiselle yhdellä kertaa laki ja evankeliumi. Hän sanoo, että Vanhan testamentin tai yhteiskunnan laki tai yleinen tietoisuus oikeasta voikin herättää katumusta ja pyrkimystä parannukseen, mutta katumus, jonka juuret eivät ole rakkaudessa Jumalaan ei ole oikeaa, kuten ei myöskään omahyväinen parannustyö, joka ei luota Jumalan hengen vaikutusvoimaan. Todellinen evankelinen katumus ja parannus taas edellyttävät myös uskoa. Hra I. sitä vastoin pitää uskoa varmuutena syntien anteeksi antamisesta, katsoo että lain aiheuttaman katumuksen täytyy edeltää sitä. Näiden eri näkemysten seurauksena on armon järjestys hra I:lle etenemistä yhdestä kategoriasta toiseen, mutta hra G:lle vain määrällistä muutosta näiden kategorioiden ilmaisemassa sieluntoiminnassa ja tietoisuudessa niistä. Käsitys on psykologisesti vaikea, kun vain parannus ilmaisee käytännöllistä sieluntoimintaa, katumus passiivista sieluntilaa, tunne-elämystä, ja usko tietoisuutta, sekä varmuutena syntien anteeksi antamisesta että vapautuksena synnin vallasta. Juuri tämä psykologinen peruste lienee aiheuttanut sen, että vanhemmat teologit ja heidän mukanaan hra I. ovat esittäneet järjestyksen: katumus, usko, parannus. Hra Granfelt oletettavasti opettaa selityksenä asteittaiseen kehitykseen että hänen käsityksensä mukaan katumus yhä enemmän tekee tilaa parannukselle, uskossa edellä mainittu momentti yhä enemmän muuttuu jälkimmäiseksi. Lisäämme, että herra Granfelt ei kiellä hra I:n vaatimaa valmistavan parannuksen (lain synnyttämän katumuksen) empiiristä esiintymistä kääntymyksessä. Hän vain kiistää sen välttämättömyyden toisessa muodossa kuin siinä, että Kristus on laki ja siten edellyttää uskoa.
Emme suinkaan halua joutua sanasotaan tästä aiheesta. Mutta kun herra Ingmanin vastakirjoituksesta kirjoittaessamme ilmaisimme, että hän olisi käsityksensä yhtenevyydestä kirkko-oppiin voinut lainata katekismusta, ei meidän liioin nyt pidä kätkeä vakaumustamme, että hra Granfeltin vastatodistelu tältä osin ei tunnu meistä onnistuneelta. Sillä ymmärtääksemme hra I. ei opeta, että ihminen tulee katumukseen omasta voimastaan, vaan että siihen vaikuttaa Pyhä Henki, mutta lain kautta. Opin oikeellisuuden sinänsä jätämme sikseen. Tunnistamme sekä sen avoimuuden arvon, jolla hra Granfelt esittää oman mielipiteensä tunnustuskirjojen suhteen, että sen valistuneen humanismin, joka ilmenee hänen käsityksestään. Jos hra Ingmanin oppi edeltävästä parannuksesta yleensä on kirkkoon sidottu, lienee vaikea määrätä, missä ja milloin tämä parannus lakkaa antamasta tilaa uskolle.
Neuvomme jokaista, joka on kiinnostunut kysymyksen tarkasta selvityksestä, tutustumaan hra Granfeltin kirjoitukseen, joka meidän mielestämme esitystavaltaan ja tyyliltään on selvästi parempi kuin hänen aikaisempi kirjoituksensa aiheesta.
J. V. S.
