Svenska siare och skalder. Tecknade af P. A. D. Atterbom. 6:e delens senare afdelning. Sthlm 1855. [Ruotsalaisia näkijöitä ja runoilijoita, kuvannut P. A. D. Atterbom. 6:nnen osan jälkimmäinen jakso.]
Tämä vihko on testamentti edesmenneeltä verrattomalta runoilijalta ja näkijältä, joista jälkimmäisen, hänen itsensä ensin käyttämän nimen, hän itse sekä filosofina että kirjallisuuskriitikkona on hyvin ansainnut. Hänen kuolemansa jälkeen vihkoa julkaisee professori Böttiger, joka on kirjoittanut myös esipuheen. Se sisältää myös kuvallisessa mielessä täydellisiä J. H. Kellgrenin ja rouva Lenngrénin piirroksia. Samaan vihkoon tarkoitettua Leopoldin kuvausta tekijä ei ehtinyt saada valmiiksi. Sen sijaan löydämme siitä sellaisen E. J. F. Kjellanderista, Atterbomin oppilaasta ja ystävästä, josta hän ja moni hänen mukanaan odotti ajattelijaa Ruotsin etevimpien joukkoon, ellei aikainen kuolema olisi katkaissut nuoren miehen uraa ja hänen ystäviensä toiveita. Kirja alkaa Atterbomin ”Tervehdyksellä Ruotsin yleisölle”. Se on tarkoitettu Ruotsin kirjallisuuden luentoihin, jotka hän aikoi pitää pääkaupungissa. Kirja päättyy tanskalaisen runoilija Ingemanin lauluun Atterbomin kuolemasta.
Meidän ei tarvitse lisätä mitään tunnetun ja tunnustetun työn suuresta arvosta. Atterbomin arviot piirrosten kohteista jäänevät vähin muutoksin perinnöksi jälkimaailmalle. Sillä omantunnontarkempi ja rakastavampi tutkinta, varmempi ja sivistyneempi maku, jalompi ja sovittavampi mielenlaatu kuin Atterbomin tuskin koskaan ryhtyy jakamaan tuomioita Ruotsin kirjallisuuden tuotteista. Se ja esityksen ja tyylin täydellisyys tekevät näistä kuvauksista miellyttävintä ja opettavaisinta lukemistoa. Näissäkin näkymissä on vain yksi alue, jolta kaipaa tekijän tavallista levollisuutta ja selvää arvostelua, nimittäin poliittisten sivusilmäysten. Tässä vihkossa niille ei ole muuta tilaa kuin jossain aikaisemmin painetun selvittämiseksi ja lieventämiseksi omistettu ”Lisäyksiä viidenteen osaan”.
Arvioidessaan Kellgrenin arvoa runoilijana Atterbom lähtee näkökannasta, joka on hänen kritiikilleen ominaista ja lähes vastakkainen muille arvostelijoille. Atterbom ei toki kiistä runoilijan aikaisempien laulujen arvoa, joissa ”nokkeluus ja hilpeys” olivat huomattavimmat piirteet. Mutta hän asettaa korkeammalle Kellgrenin myöhemmät vakavammat laulut, joissa näkee hänen vapautuvan silloin vallinneesta sovinnaisesta makusuuntauksesta ja ajan yleisestä suunnasta ja siten aloittaneen uudistuksen ruotsalaisessa kirjallisuudessa, jonka uusi koulu Atterbom etunenässä myöhemmin toteutti. Juuri tästä uudesta näkökulmasta lukija oppii hänen kuvauksessaan tuntemaan Kellgrenin, ja sen todisteeksi hän ottaa siihen joukon runoilijan runoja. Siitä näkökulmasta katsoen hänestä myös on Kellgrenin jälkimaailmalle ominaista ”suhtautua siihen suureen, joksi hän olisi voinut tulla, yhtä kunnioittaen kuin siihen suureen, jota hän oli”.
Rouva Lenngrénin runoudesta arvostelut eivät ole koskaan olleet ristiriitaisia. Sellaista kuvausta sekä naisesta että runoilijattaresta kuin Atterbomin ei ole kuitenkaan koskaan esitetty. Ja kun sen kohde on yhtä harvinainen ilmiö kuin itse kuvaus, olemme päättäneet tähän numeroon jäljentää jälkimmäisen todistuksena meidän – luultavasti harvoille – lukijattarillemme, pyytäen niitä herroja lukijoita, jotka ennestään tuntevat Atterbomin teoksia, hyväntahtoisesti pitämään tämän vapautemme hyvänään.
Menskliga utvecklingens historia. Öfversigt af N. Ignell I:a delens senare häfte. Sthlm 1855. [Ihmiskunnan kehityksen historia. N. Ignellin katsaus, I osan jälkimmäinen vihko.]
Tämä lehden viime vuosikerrassa julkaistun teoksen jatko sisältää kuvauksen varsinaisesta niin sanotusta antiikin kulttuurista Kreikassa ja Roomassa. Tästä alasta ovat luonnollisesti useimmat lukijat paremmin perillä kuin vanhempien ja uudempien itämaisten kansojen elämästä, ja paljon siitä, mistä kirjassa kerrotaan, täytyy siis olla heille hyvin tuttua. Kuitenkin siellä tapaa merkittävästi myös uutta faktatietoa, ja se valo, jossa tekijä antiikin kulttuuria ja sen ilmiöitä tarkastelee, on monessa suhteessa tälle tarkastelulle ominaista.
Aiheen runsaus on pakottanut tekijän olemaan lyhyt. Tämä lyhyys on kuitenkin tietyin osin haitaksi antiikin kulttuurin merkityksen tajuamiselle. Herra Ignell tarkastelee sitä aivan oikein sen suhteessa kristinuskoon; sillä itse antiikki on kuollut, ja se mitä siitä on elossa, sen on kristillinen kulttuuri omaksunut. Emme tietenkään vaadi, että herra I. olisi jo tässä esittänyt sen merkityksen kristityille kansoille. Sillä kuvauksella on luonnollisesti toinen paikka. Mutta kaipaamme häneltä syvemmältä käyvää tutkimusta uskonnollisten vakaumusten suhteesta elämään valtiossa ja perheessä, josta tutkimuksesta kävisi selvemmäksi, että käytännön elämän pyhittäminen oli ominaista antiikin uskonnolle. Siinä ilmenee hyvin, kuten kaikissa uskonnoissa, tarve sovittaa jumalien lepyttäminen yksilön hyvinvointiin ja sielunrauhaan. Mutta varsinainen ominaispiirre siinä, mitä ei ole orientaalisissa uskonnoissa tai yleisemmissä kristillisissä kirkoissa, oli uskoaksemme tämä valtioelämän ja (varsinkin roomalaisten) perhe-elämän pyhittäminen, joka teki kaikista antiikin maailman töistä ja toimista jumalanpalvelusta, antoi ihmisille tietoisuuden, että työ ja uhraukset ensi sijassa valtiolle olivat elämää jumalien tahdon mukaan. Siitä todistavat oraakkelit, julkiset juhlat ja uhrit, merkkienselitykset, valtionpäämiesten, sotajoukonjohtajien, suvunpäämiesten ja perheenisien pappeudet. Joka tapauksessa on rajoittunutta sanoa tekijän mukana: ”mistään muusta kuin rajoittuneesta hyödystä, olkoonpa sitten yksityisestä tai julkisesta, ei roomalaisten uskonnollisuudessa koskaan ollut kysymys” – kuinka paljon suosiota tällä pinnallisella käsityksellä mahtaa ollakaan. Jotain vastaavaa voi sanoa ylhäisempien käsityksistä uskonnosta ja uskonnollisista menoista Kreikan ja Rooman rappion aikaan, kun ainakin heiltä uskonto oli kadonnut. Mutta antiikin uskonoppien olemuksessa ei sellaista piirrettä ollut. Jo tiedon, että myös raaimpaan shamanismiin kuuluu kunnioitus korkeampaa voimaa kohtaan ja että se vaatii uhreja, ts. rukouksia, pitäisi torjua mainittu käsitystapa.
Tämänlaatuisen kirjan kritiikistä ja arvioista voi kuitenkin ajatella eri tavoin kuin sen tekijä, ilman että se menettää mitään arvostaan ja hyödyllisyydestään. Teoksen kokoonpano loputtoman runsaasta aineistosta helposti silmäiltäväksi kuvaksi siitä, mitä inhimillisen kulttuurin edistyminen on, tarjoaa jokaiselle ajattelevalle lukijalle arvokkaan lahjan. Tekijän kritiikki ja ääneen lausumat käsitykset jokaisen kulttuurimuodon merkityksestä kehottavat lukijaa omaan ajatteluun ja ehkä omaan tutkimukseen, herättävät yleensä johonkin järkevään oivallukseen siitä muuten tavallisesta sieluttomasta ja ajatuksettomasta historiallisesta tietämisestä, jollaisena se koululäksyistä opitaan. Kehotamme siksi jokaista, joka mielellään askartelee ajatuksineen ylevämpien aiheiden parissa, hankkimaan herra Ignellin teoksen.
Toivottavaa olisi, että tekijällä olisi seuraavissa osissa tilaisuus omistaa vähän suurempaa huolta tyyliin, joka tässä ensimmäisessä osassa selvästi kärsii puutteellisesta huolenpidosta. Se on muodollinen, helposti selitettävä puute, kun sisältö on niin ylen määrin runsas, ja sen hallinta vaatii niin paljon ponnistelua.
Solen sjunker. Gustaf den I:s historisk tragedi i fyra akter af Joh. Börjesson. Sthlm 1856. [Aurinko laskee. Kustaa I:n historiallinen tragedia neljässä näytöksessä.]
Aika ja tila estävät nyt meitä lähemmin erittelemästä tämän verrattoman runon ansioita.
Ankaralla taidekritiikillä voisi myös olla muutama sana sanottavana sen epätavallisuudesta, jopa rohkeudesta käsitellä vanhan miehen viimeisiä hetkiä ja hiljaista kuolemaa, tosin tavallisista perhehuolista, mutta muuten tavallisessa inhimillisessä järjestyksessä, tragediana. Sillä se on itse asiassa tämän tragedian sisältö. Kustaa I:n viimeiset elinajat, hänen suhteensa nuoreen, kolmanteen kuningattareensa, Katariina Stenbockiin, hänen tyttärensä, prinsessa Cecilian tunnettu rakkaussuhde sisarensa lankoon, kreivi Johan af Friesland’siin, poika Eerikin isälle huolia tuottava esiintyminen varsinkin tässä tilanteessa, lopulta Kustaan kuolema – nämä todellisuudesta otetut tapahtumat ovat koko tragedia. Ruotsalaisille ja miksei meille suomalaisillekin nämä yksinkertaiset perhekohtalot tai onnettomuudet saavat korkeamman nousun perinteisestä ihailusta ja kunnioituksesta, jota tunnetaan suuren miehen persoonaa kohtaan. Voi kuitenkin epäillä sisällön voivan yhtä lailla liikuttaa muukalaista ja kiehtoa hänen kiinnostustaan.
Mutta siitä huolimatta korkearunollinen esitys, luonteenkuvaus, kokonaisuuden taiteellinen rajaus ja jokainen yksityiskohta, kuvauksen jalo, ylevä laatu, vuoropuhelun yleinen vapaus ja kauniisti lyyrinen lento kohtauksissa, joissa sitä vaaditaan, lopuksi äärimmilleen huoliteltu poeettinen muoto – kaikki tämä yhdessä tekee kappaleen lukemisen todelliseksi nautinnoksi. Uudemmasta draamakirjallisuudesta on perin harvinaista löytää taiteilijan käden tekemä teos. Siellä tapaa useimmiten töitä ja laskelmointia vailla antaumusta – ja se lyö parhaiten läpi näyttämöllä – tai jälkiä runoilijan lahjasta vailla taiteellista kritiikkiä ja malttia – tuotteita, joista voivat nauttia vain ne, jota eivät kaihda vaivaa etsiä runon helmiä – puhumattakaan lukemattomista draamatehtaan tuotteista, joille sekä inspiraatio että harkinta ovat vieraita.
Emme epäile taiteellisen kokonaisuuden ja muodon suhteen asettaa tätä herra Börjessonin runoa korkeammalle kuin hänen ensimmäistä draamatyötään ”Eerik XIV” – toista, ”Erik XIV:s son”, kirjoittaja ei ole lukenut – minkä hän tunnustaa häpeäkseen – ei liioin nähnyt näyttämöllä.
Lisäämme vielä huomautuksen lukijalle ja – lukijattarelle. Prinsessa Cecilia puhuu niin kuin ei kukaan nuori nainen. Mutta runoilijan kuvaamat rakastajattaret ovat aivan toisenlaisia kuin tavalliset maalliset rakastajattaret, joiden puhe kirjaimellisesti on kyllä, kyllä tai – ei, ei.
J. V. S.
