Litteraturblad nro 6, kesäkuu 1857: Kotimaista kirjallisuutta

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.6.1857
Pvm kommentti: 
Pvm ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

On erityinen ilo voida jälleen esitellä tämän otsikon alla useampiakin numeroita, niiden joukossa myös teoksia, joiden arvo kotimaiselle kirjallisuudelle on pysyvä.

 

Ensinnä on kohtuudella mainittava:

M. A. Castréns ethnologiska föreläsningar öfver altaiska folken samt samojediska och tatariska sagor. H:fors 1857. [M. A. Castrénin etnologiset luennot altailaisista kansoista sekä samojedien ja tataarien saduista. Helsinki 1857.]

 

Nämä luennot muodostavat neljännen niteen tekijän teoksesta ”Nordiska Resor och Forskningar” [Pohjoisia matkoja ja tutkimuksia]. Ne ovat tulos hänen lyhyestä toiminnastaan yliopiston opettajana.

Castrén on julkaissut siinä katsauksen altailaisiksi kutsumistaan kansoista, niiden polveutumisesta, sukulaisuuksista, historiasta, tavoista ja elinoloista. Hän lukee näihin kansoihin tunguusit, mongolit, turkkilaiset, samojedit, (jeniseinostjakit), suomalaiset, ja jakaa viimeksi mainitut taas neljäksi suvuksi: ugrinsuomalaiset (ostjakit, vogulit, unkarilaiset), volgankansat (tšeremissit, mordvalaiset, tšuvassit), permiläiskansat (permiläiset, syrjäänit, votjakit) viimein varsinaiset suomalaiskansat, lappalaiset ja suomalaiset, a) karjalaiset ynnä kainuulaiset ja b) hämäläiset ja vepsäläiset, vatjalaiset, virolaiset ja liiviläiset.

Jako poikkeaa joiltain osin tavallisesta, mutta oleellisesti se eroaa siinä, että se järjestää mainitut kansat rungoksi kielisukulaisuuden mukaan, kun taas ennen ne on tavallisesti ryhmitelty rinnakkain. Sukulaisuus toisaalta mongolien ja tataarien tai turkkilaisten, toisaalta turkkilaisten ja suomalaisten kesken on tosin ollut tuttu ja tunnustettu, mutta sukulaisuuden laatu lienee vielä tällä hetkellä täysin selvittämättä. Samojedit on useimmiten ilman muuta laskettu suomalaisiin kansoihin, vaikka heidät on myös asetettu eri ryhmäksi, kun on tunnustettu puutteelliset tiedot heidän kielestään.

Altailaisten kansojen kielille on yhteistä, että ne luetaan agglutinaatio-kieliin. Sellaisiksi kutsutaan kieliä, joiden päätteet eivät ole sanan taivutuksia (fleksio), vaan sanaan lisätään toinen sana, joka itsessään ilmaisee suhdetta. Tuskin voidaan ratkaista esim., mikä alkuperäinen lisäsana on suomen kynä-sanan päätteissä kynällä ja kynässä. Silti huomaa helposti, että tämä -llä ja -ssä ei ole vain sanan kynä laajennus. Lisäsanoja on myös prepositioiden, oikeammin postpositioiden muodostamisessa, kun voi sanoa pöyällä ja pöyän päällä (kanta: pää, äärimmäinen, ylin) sekä pöyässä ja pöyän sisässä (kanta: sisä). Toisin ovat esim. latinan cultro, veitsellä, sanasta culter, saksan dem Menschen, ihmiselle, sanasta Mensch, joiden sanojen sijapäätteiden -o ja -en esittämää sija­merkitystä ei liioin näissä kielissä voi ilmaista jonkin partikkelin avulla.

Castrén ei tunnustakaan agglutinaatio- ja fleksiokielten välillä tehtyä eroa muuttumattomaksi kielenpiirteeksi. Päin vastoin, hän ilmaisee sen vakaan käsityksen, että alussa kaikki kielet ovat olleet yksitavuisia ja ilman mitään päätteitä, kuten kiina ja muut Kaakkois-Aasian kielet, joilla ei ole mitään eri päätteitä eri muodoille, ei edes erillisiä sanoja eri partes orationis [sanaluokkia]. Lainaamme selitykseksi Castrénin käyttämän esimerkin. ”Jos haluaisi kääntää kiinaksi lauseen: korkea keisari puhui sotajoukolleen – saisimme seuraavan sana-asetelman: korkea keisari puhua sotajoukko. Käännös on kuitenkin sikäli virheellinen, että ruotsissa emme voi jättää merkitsemättä eri partes orationis. Kiinassa ei ole adjektivumia korkea, verbumia puhua, vaan yksi ja sama sana voi ilmaista sekä korkeaa, korkeutta, korottamista ja toinen puhetta, puhumista, puhujaa.” – Castrén katsoo nyt kielten kehittyneen tästä muodosta, sanayhdistyksiä muodostavien päätteiden avulla, kuten agglutinoivat kielet yhä osoittavat, ja viimein lyhentäen päätteen vain itsessään merkityksettömäksi sanantaivutukseksi fleksiokielissä. Esitetty kielten jako ei siten olisi periaatteellinen, ilmaisten jotain muuttumatonta erilaisuutta kielten välillä, vaan vain historiallinen, kuvaten kieliä, jotka ovat eri kehitysvaiheissa.

Castrénin käsityksen mukaan altailaiset kielet ovat siirtymävaiheessa agglutinaatiosta fleksioon, niin että useissa muodoissa agglutinaation jäljet eivät enää ole havaittavissa. Niin on varsinkin turkkilaisissa, suomalaisissa ja samojedikielissä, selvimmin kahdessa viimeksi mainitussa kieliperheessä. Mainittu yhtäläisyys olisi kuitenkin sinänsä melko pinnallinen, ellei Castrénin mukaan lukemien kielten välillä olisi mitään muuta yhteistä. Sellainen on kuitenkin monin osin tarjolla. Sanayhtäläisyyksiä on lukuisia: sananmuodostukseen ne eivät hyväksy prefiksejä, lisäyksiä sanan alkuun; myös varsinaiset prepositiot puuttuvat, vaikka postpositioina ne asetetaan määräämänsä sanan jälkeen. Edelleen näiden kielten sanoja ei koskaan aloiteta tai lopeteta kahteen konsonanttiin; loppuvokaalin määräävät rungon vokaalit jne. Pysyvin yhtäläisyys on se, että ”pluraalin sijapäätteet ovat samat kuin singulaarin” – kuten suomen pöyällä, pöyässä, pöyillä pöyissä.

Poikkeuksena on jeniseinostjakki, joka ei lainkaan kuulu tähän kielipuuhun ja jolla ei Castrénin lausumista päätellen liioin ole mitään tekemistä indogermaanisten kielten tai minkään muun tunnetun kielialueen kanssa. Castrén on lukenut jeniseinostjakit mukaan altailaisiin kieliin vain heidän synnyinseutunsa ja eri elinolojensa ym. perusteella, mikä käy yksiin altailaisten kanssa. He ovat väkiluvultaan melko vähäinen joukko, 1 000 veroa maksavaa yksilöä, ja heidän heimosukulaisiaan ovat vain Sajanin arojen nykyisin tataarilaistuneet arinilaiset ja muutamat harvat hengissä selvinneet kottilaissuvut. Se tekee Castrénin jeniseinostjakeista laatimista teoksista sitäkin kiinnostavampia ja tekee kaksin verroin toivottavaksi, että tämä osa hänen jälkeen jättämistään kirjoituksista voisi päästä julkisuuteen.

Kuten mainittua, altailaiseen puuhun kuuluvista kielistä turkkilaiset, samojediläiset ja suomalaiset ovat edistyneet pisimmälle, niin että ne ovat siirtymässä agglutinaatiokielistä fleksiokieliksi; sitä vastoin tunguusi- ja mongolikielet ovat säilyttäneet agglutinaatiomuotoja enemmän. Ensin mainitut kolme kieliperhettä ovat lähimpiä sukulaisia myös kieliopilliselta rakenteeltaan ja sanastonsa samankaltaisuuden takia. Lukijan ei kuitenkaan pidä turkkilaisten kielenä ajatella varsinaista osmanikieltä, joka kuten tunnettua on syntynyt turkin, persian ja arabian yhteissekoituksena, vaan turkkilaisilla kielillä on ymmärrettävä tataarikieliä yleensä. Niihin kuuluvia kansoja asuu nykyään osaksi Siperiasta etelään, muita, kuten turkomaaneja, uzbekkeja, nogaintataareja, kirgiisejä ja baškireja Uralin eteläosissa, Kaspian- ja Mustanmeren ympärillä sekä Euroopassa myös Unkarissa ja Tonavan eteläosissa kuten kumaneja ja bulgaareja.

On hyvin tiedossa, että kansojen sukulaisuuden selvittäminen on ollut fysiologian, lähinnä kraniologian tehtävänä, samoin se, että tutkimus on tätä tietä tullut aivan toisiin tuloksiin kuin filologinen tutkimus. Castrén esittää lukuisia esimerkkejä näistä toisensa kumoavista väittämistä, mm. lainaa Retziuksen esitystä Suomen kansan sukulaisuudesta. Sen Castrén ei katso kestävän lainkaan kritiikkiä, koska siihen yhdistetään kansanheimoja, jotka puhuvat erittäin heterogeenisia kieliä ja ovat ajattelu- ja elintavoiltaan täysin erilaisia. On hauska lukea, miten muuten arvostettu pietarilainen fysiologi Baer, tutkittuaan karagassin pääkallon on selittänyt osan sen elimistä viittaavaan samojedilaiseen, toisen osan mongolialkuperään. Selitys johtuu luonnollisesti vallitsevasta käsityksestä, että karagassit ovat samojedeja, jotka kosketuksessa burjaattien kanssa ovat omaksuneet heidän kielensä. Castrén, jolla oli tehtävänä tutkia myös tätä suhdetta, sai selville, että karagassit eivät ole samojedeja eivätkä mongoleja vaan turkkilaisia.

Yleensä vallitsee vielä epävarmuus, mihin oletettuun ihmisrotuun suomalaiset kansat saati samojedit ja turkkilaiset on johdettava. Varsinaisten suomalaisten ja unkarilaisten suhteen useat jaottelijat ovat laskeneet suomalaiset kansat kaukasialaiseen rotuun. Monen turkkilaisen heimon täytyy katsoa kuuluvan siihen jo ulkoiselta muodoltaan, joka kilvassa ylittää useimmat kiistatta kaukasialaiset. On fysiologeja, jotka ovat antaneet sen kunnian myös samojedeille. Mutta toiset ovat johtaneet ainakin samojedit ja myös suomalaiset mongolirotuun. Kielisukulaisuuden mukaan Castrén pitää sitä oikeana, vaikka samalta näkökannalta varsinkin suomalaiset ja samojedit muodostavat siirtymälenkin kahden mainitun rodun välillä. Sen vuoksi Castrén esittää olettamuksen, että koska näiden kansojen kieli ei edusta mitään varmaa tyyppiä (agglutinaatio- tai fleksiomuotoa), myöskään niiden kallonmuodostus ei liene varmasti kaukasialainen eikä mongolinen, mikä saa vahvistuksen fysiologien ristiriitaisista käsityksistä siitä, mihin rotuun ne kuuluvat.

Castrénin käsitys kielten vähitellen tapahtuvasta siirtymisestä agglutinaatiosta fleksioon on kiistatta lupaava. Muutoksen huomataan jatkuvan niin, ettei päätteistä piitata lainkaan. Niinpä moderneissa kielissä päätteet ovat yhä enemmän pudonneet pois ja artikkeli ja syntaksinen yhteys määräävät muuttumattoman sanan merkityksen lauseessa. Se on lähestymistä kiinan alkuperäiseen päätteettömään kielimuotoon. Mutta arvoitukseksi jää, kuinka esim. samojedien ja useimpien suomalaisten kansojen, ostjakkien jne. kielet ovat voineet lähentyä fleksiomuotoa enemmän kuin esim. mantšun kieli, vaikka mantšuilla kiistatta on ollut ja on korkeampi sivistystaso, jopa oma kirjallisuus, kun taas ensin mainitut ovat vielä melkein villiyden tilassa. Toisaalta on kiistaton totuus, että kielen muotoutuminen noudattaa henkisen kulttuurin kulkua, mutta toisaalta täytyisi olettaa, että kielenkehitys tapahtuu melkeinpä riippumatta älyllisestä kehityksestä yleensä. Kielen muotoutuminen on ylipäänsä hämärin kaikista hengen luomuksista. Joka kansan kieli on omintakeisin; vielä ei kuitenkaan ole mitään tietoa sen muotoutumisen ja yleensä kansallisuuden välisestä yhteydestä. Voi huomata, että sitä määräävät rotuero, heimo, maantieteelliset olot, historian kohtalot, mutta kielenmuodostuksen yhteys kaikkeen tähän on vielä salaisuus, jonka paljastamiseen kielentutkimus ei ole kyennyt antamaan edes luotettavaa vihjettä. Itse sananmuodostusta (sananrunkojen muodostumista) voi kai pitää melko satunnaisena kieliaineistona; vaikka myös se tarjoaa niin vakioita erilaisuuksia eri kieliperheissä, ettei voi epäillä säännön olemassaoloa sitä varten. Mutta varsinkin ero kieliopillisessa muodossa on niin systemaattinen, että kukaan ajatteleva ei voi epäillä sen riippuvan yleisistä, vielä tuntemattomista laeista. Näyttää ilmeiseltä, että samoin kuin inhimillinen kehitys yleensä jatkuu sarjassa, jonka eri kohtia kunakin aikana edustavat eri kansallisuudet, myös kielet voisivat noudattaa tätä kehitystä ja sen mukana siirtyä uusiin muotoihin. Mutta vielä ei ole päästy pitkälle, vaikka olisi onnistuttu kiistatta osoittamaan, että päätteettömistä sananrungoista kehitytään agglutinaatioon ja fleksioon. Pitäisi vielä voida esittää, että muut muotoerot edustavat vain eri kehitysvaiheita. Castrén mainitsee, että vaikka altailaiset kielet oikeastaan ovat vailla prepositioita ja siten myös prepositioyhdistelmiä, joita indogermaanisissa kielissä on runsain mitoin, postpositioita kuitenkin käytetään jälkikäteen samanlaisissa yhdistelmissä ja ne saavat preposition roolin, kuten esim. suomen ylösherättää, päällekantaa, uloskäyminen jne. Jos muotoerojen laita yleensä olisi samanlainen, tulee siihen tulokseen, että kunkin kansan kielen omintakeista ja kansallista ei pidä etsiä kieliopillisesta muodosta – sillä sehän edustaisi muuttuvaa kielen yleisinhimillisessä kehityksessä – vaan muuttumattomasta sananrungon muodostuksesta, käsityksen ja ajatuksen ilmaisemisesta määrätyin ääntein – esim. ruotsin ”hjärta”, suomen ”sydän”. Toista omintakeisuutta voi etsiä käsitteenmuodostuksesta, esim. begripa sanasta gripa, käsittää sanasta käsi, koska kuten jo nämä esimerkit osoittavat, myös tässä näkyy yleinen ajatuksen kulku.

Mutta palaamme Castrénin teokseen. Hän itse on luentojen lopuksi huomauttanut niiden puutteellisuudesta, joka johtuu silotteluun riittämättömästä ajasta. Mutta sitä tuskin huomaa esityksestä, joka on helppoa ja huoliteltua, kuten Castrénilla aina. Voi panna merkille, että puutteellinen muoto näkyy oikeastaan eri osien epäsuhtana. Kun esim. kuvaus mongoleista on melko perusteellista, väsyttävää poliittista historiaa, samojedien kuvaus on erittäin lyhyt. Samoin vie luku ugrisuomalaisista paljon runsaamman osan kuin ne, jotka käsittelevät muita suomalaisia kansoja yhteensä. Epätasaisuudet ovat kuitenkin erityisen epäedullisia saksalaiselle painokselle. Sillä pitempien kappaleiden sisällöt ovat meille useimmille suomalaisille jotain uutta. Ulkomailta teos voi odottaa lukijoiksi vain ammatti-ihmisiä, joita varten sen kappaleet sisältävät verrattain tuttua, kun taas ne kappaleet ovat kevyemmin laadittuja, jotka voisivat olla uutta ja kiintoisaa heille, mutta joiden ei tarvitse olla yhtä perusteellisia meille. Tätä suhdetta selittää se, että teos koostuu luennoista suomalaisille ylioppilaille. Ne tarjoavat siten jokaiselle suomalaiselle lukijalle opettavaista luettavaa, ainoaa laatuaan, jota hänellä on saatavilla.

Samojedien ja tataarien sadut ovat sarja mielivaltaisia fantasioita, joilla ei ole mitään ilmeistä merkitystä tai runollista arvoa. Etnografille niillä voi arvataksemme olla jotain merkitystä kun ne osoittavat näiden kansojen älyllisen kehityksen matalaa sijaa. Niistä etsii turhaan yhtä ainoaa piirrettä, joka voisi herättää myötätuntoa tai vähintäkään esteettistä mielihyvää. Samojedien sadut kertovat joukon vähäväkisistä henkilöistä, ja ihmeellisten noituusjuttujen tuloksena on suuri rikkaus. Tataarien sadut kertovat ihmeitä tekevistä sankareista, jotka ratsastavat ihmeellisillä hevosilla, ja lopussa on avioliitto ihmeenkauniiden sankarittarien kanssa. Tämä koskee toki vain tiettyjä satuja; ja sikäli niissä heijastuvat molempien kansojen erilaisen luonteet ja tavat. Toisissa sitä vastoin tapahtuu noituuksia ja ihmeitä ilman mitään varsinaista päämäärää. Itse seikkailut ovat molemmissa yksitoikkoisia, useimmiten mauttomia. Veriset urotyöt ja ihmiselämän hävittäminen ovat noitumisten tavoitteena – mistä taas syntyy tarve noituudella herättää joku henkilö jälleen henkiin. Kalevalaan verrattuna näistä saduista yleensä puuttuu tarkoitus ja yhteys, ja ne muistuttavat lapsen sepittämiä kertomuksia.

Kirjan liitteenä on Jeniseijoen, sen sivujokien ja ympäristön kuvaus, joka oikeastaan kuuluu ”Resor och Forskningar” -teoksen toiseen niteeseen.

Julkaisusta on huolehtinut Carl Gust. Borg.

 

M. Alexander Castréns Versuch einer burjätischen Sprachlehre nebst kurzem Wörterverzeichnis. St. Pbrg 1857. [Burjaatin kielioppi sekä lyhyt sanasto, kirjoittanut M. Alexander Castrén]

 

Syystä on myös tämä, samoin kuin Castrénin muut toisen miehen saksaksi julkaisemat lingvistiset teokset, luettava kotimaiseen kirjallisuuteen. Nämä teokset kuuluvat siihen tekijänsä, yleisen päämääränsä, ja sen kielen takia, jolla ne on laadittu.

Olkoon käsillä olevan teoksen otsikko kuinka outo tahansa, myös se liittyy Castrénin suomen kielen tutkimuksiin. Hän nimittäin suunnitteli tutkivansa kaikkien niiden kieliperheiden keskinäistä sukulaisuutta, jotka kuuluvat altailaiseen puuhun, siis suomalaisten kielten ulkopuolelta samojedin, tataarin, tunguusin, mongolin. Lukija tietää, että suomalaisten kielten lähin sukulainen, samojedin kieli, oli näiden tutkimusten pääkohteena, ja että niistä täydellisimmin laadittu Castrénin teos on jo julkaistu. Samoin on ilmestynyt C:n tunguusin kielioppi. Hän ryhtyi tutkimaan Siperiassa elävien mongolien, burjaattien eli bureettien kieliä tutustuakseen mongolikielten luonteeseen. Siinä hän saattoi tutustuttaa tiedemaailman kieleen, jonka kieliopillinen rakenne oli tähän asti ollut tuntematon. Onhan kielioppeja mongolian kirjakielelle, jolla on runsas kirjallisuus, vaikka suureksi osaksi se koostuu tiibetin käännöksistä, koska mongolit tunnustautuvat buddhalaisuuteen, jonka dogmi- ja askeettinen kirjallisuus on laadittu tiibetiksi. Lähinnä kirjakieltä on kieli, jota puhuvat itämongolit, ns. varsinaiset mongolit, Kiinan alaisuuteen luetussa Mongoliassa. Hyvin erilainen on sitä vastoin burjaatti varsinkin tietyissä murteissa. Neljään murteeseen ulottunutta tutkimustaan Castrén saattoi verrata kirjakielen kielioppiin, jonka olivat laatineet kaksi arvostettua kirjoittajaa Schmidt ja Kowalewski.

Burjaatit elävät Etelä-Siperiassa, Baikaljärven itä- ja länsipuolella. Burjaattien neljä murretta jakaantuvat kaksittain järven molemmin puolin. Lukija muistaa matkakertomuksesta, että Castrén oleskeli pitkän aikaa näiden hyvinvoivien ja tavallaan sivistyneiden kansojen keskuudessa, joilta hän sai osakseen erityistä kunnioitusta ja kestitystä. Tieto, jonka hän silloin hankki heidän kielestään, on pääpiirteissään talletettu tähän teokseen. Sillä tämä kielioppi ei ole muuta kuin luonnos, samoin kuin myös ne muut, joita Castrén itse ei ehtinyt viimeistellä. Se on Castrénin edellisten lingvististen teosten tavoin julkaistu hra Schiefnerin uupumattoman huolenpidon ansiosta Pietarin Tiedeakatemian kustannuksella. Hra S. on lisännyt valaisevan esipuheen, vertailuja mongolin kirjakielen ja erään saksa-burjaatti sanakirjan kesken.

Haluaisimme ilahduttaa lukijaa muutamalla burjaatin kielinäytteellä, mutta oma ortografia estää sen. Mongolin kirjakielellä on orientaaliset (tiibetiläiset?) kirjainmerkit ja sitä kirjoitetaan pystysuoraan, ylhäältä alas. Castrén käyttää burjaatissa latinalaisia merkkejä, mutta hänen täytyy korvata monet orientaaliset kurkku-, nenä- ja suhuäänteet osaksi muuttamalla latinalaisia aakkosia, osaksi venäläisin kirjaimin. Yhtäläisyyksiä suomeen voi tottumaton silmä tuskin havaita. Se vähä, mikä tässä suhteessa on kiinnittänyt arvostelijan huomion, on se, että nominien pluraali päättyy t:hen, kuten ajaga (astia), ajagat tai yleisemmin nut:iin, kuten kete (tuliteräs) ketenut; että kaikkien verbien infinitiivi päättyy vokaaliin; että persoonapronominien genetiivi bi (minä), si (sinä) kuuluu minji, sinji, jotka ovat myös possessiivisuffiksina ensimmäiselle ja toiselle persoonalle; että kysyvä pronomini kuka on ken (suomessa kenen?). Muuten näyttävät sanayhtäläisyydet olevan harvinaisia; esim. esegä, isigä (isä), eme (nainen vaimo).

Castrénin lingvistisistä teoksista ovat julkaisematta enää vain tataarin ja jeniseinostjakin kieliopit niihin kuuluvine sanakirjoineen ja sananäytteineen. Edellisen julkaisua voidaan odottaa ensi tilassa.

 

Suomi. Tidskrift i fosterländska ämnen. 1856. H:fors 1857.

 

Ansiokkaan ja silti verrattain vähän tunnetun ja luetun aikakauskirjan uudella vuosikerralla on erityisen vaihteleva ja kiinnostava sisältö.

Ensimmäinen artikkeli on käännös ”Estländische Volksgedichten” [Virolaisia kansanrunoja] tunnetun julkaisijan H. Neusin tutkimuksesta: Ein Beytrag zur vergleichenden Sprachforschung [Lisäys vertailevaan kielentutkimukseen], jossa tämä suomen heimon muinaisuuden ja kielten ystävä ja tuntija koettaa esittää useita suomalaisissa kielissä esiintyviä sanoja ja johdoksia indogermaanisista kielistä ja päinvastoin. Tätä kieliyhteyttä ei tekijä johda mihinkään oletettuun yhteiseen alkuperään vaan selittää sen molempien kansojen monilla historiallisilla kosketuksilla toistensa kanssa.

On myönnettävä, että osa tekijän yhdistelmistä ja johdoksista vaikuttaa ainakin ei-filologista vähintäänkin erittäin arveluttavilta. Varmalta näyttää ainakin se, että kahta niin heterogeenista kieltä ei olekaan, joista tekijän menetelmillä ei löytyisi sanayhtäläisyyksiä. Toisaalta ei voi kieltää, että usein yhdistelmät todella yllättävät, kun sellaiset sanat, jotka kirjoitettuina ja äänteeltään näyttävät täysin vierailta toisilleen, ilmeisesti käsitteinä ovat läheistä sukua keskenään. Suosittelemme lukijalle esim. esitystä sanasukulaisuuksista, jotka tekijä aloittaa suomen sanoilla kapo ja kavet. Siitä hän jatkaa latinan sanaan caput, saksan Haupt, ruotsin hufvud, lapin äiwe, samojedin aewa, suomen aivo, viron ajo, ranskan cape ja chapeau, saksan Haube jne., sekä edelleen kreikan οις, latinan ovis ja lampaan nimitykseen venäjäksi, liettuaksi, lätiksi, sekä edelleen kreikan ηβη (Hebe), suomen häpy, ym. samaa tarkoittaviin ja samalta kuulostaviin sanoihin monissa kielissä ja kreikaksi ιππος, suomeksi hepo, ranskaksi cheval jne., edelleen latinan caper, lapin habra, ruotsin gumse jne., lopuksi avis, apis, capus, suomen haukka jne. – ynnä kymmeniä johdoksia, jotka olemme sivuuttaneet. Esitetty riittää esimerkiksi siitä, miten osuva moni yhtäläisyys on, ja antaa oivaltaa, miten verrattain helppoa olisi useista esitetyistä sanoista jatkaa johtamista loputtomiin. Kohtuudella on syytä mainita, että poisjättämiset ovat usein tehneet esitetyt yhteydet epäselviksi.

Toinen artikkeli, Johan Adolf Lindströmin kirjoittama ”Vähän suomen paikallissijasta” käy todistamaan, että grammaatikot ns. kasus Illativuksessa sekoittavat kaksi eri sijamuotoa. Esim. huonehen ja huoneeseen (sehen) ovat tekijän mukaan kaksi eri kasusta, edellinen merkityksessä asti, saakka, toinen kuvaten liikettä huoneeseen sisälle. Todistelu vaikuttaa melko selvältä ja sitovalta.

Kolmas artikkeli on A. Oksasen suomennos Döbeln Juuttaalla. Se on muuten onnistunut, mutta sitä vaivaa melkoinen kireys, mitä ei ehkä voi välttää niin sanatarkan uskollisessa käännöksessä. Neljännessä artikkelissa on kaksi muunnelmaa Porthanin julkaisemaan runoon Lallin surmaamasta piispa Henrikistä. Lönnrot on saattanut uudet tekstit aikakauskirjaan.

Sitä seuraa vielä hra Lindströmin toinen artikkeli: ”Yritys todistaa, että Rurik ja hänen Warjaginsa eivät olleet kotoisin Ruotsista.” Tiedetään yleisesti hyväksytyksi, että veljekset Rurik, Sineus ja Truvor, jotka yhdistyneet slaavilaiset ja suomalaiset heimot venäläisten kronikoiden mukaan kutsuivat Laatokan ja Peipsijärven tienoille järjestämään venäläistä yhteiskuntaa, tulivat Ruotsin Roslagenista ja heimonimellään Ros eli Ryssät antoivat Venäjän valtakunnalle ja kansalle sen nykyisen nimen. Nimestä Roslagen on johdettu myös suomalaisten nimi Ruotsille, koska he nimittäin varhimmin olisivat Ahvenanmaan kautta tulleet kosketuksiin Roslagenin asukkaiden kanssa.

Sinänsä kuulostaa kyllä uskomattomalta, että nykyiset ”roslagenilaiset” olisivat perustaneet ja antaneet nimen sellaiselle maailmanvallalle. He itse ovat varmasti viimeiset uskomaan muinaiseen suuruuteensa. Hra L. on myös melko vakuuttavasti koonnut syyt mainittua olettamaa vastaan. Tärkeimmät vastasyyt ovat epäilemättä ne, että siitä ei tiedä mitään1 ruotsalainen perimätieto, joka puhuu ja kuvaa idän sotaretkiä sekä ennen kyseistä tapahtumaa (862) että sen jälkeen; edelleen Roslagenin tienoon mitättömyys sinänsä, ja se tosiasia, että se ei ruotsalaisissa kirjoituksissa edes esiinny tällä nimellä ennen kuin neljäsataa vuotta myöhemmin (1296 Kuningas Birgerin Uplannin lain vahvistuksessa). Muita syitä on siihen käsitykseen, että Venäjällä ja venäläisillä on ollut nimi Rosch jo kauan ennen vuotta 862. Nestor itse ilmoittaa toisessa kohtaa vuoden 852 ja luettelee yllin kyllin venäläisiä niiden kansojen joukossa, jotka kutsuivat Rurikin.

Mutta hra L. menee pitemmälle kuin tutkimuksen nimi ilmoittaa. Hän haluaa todistaa, että Rurik ja hänen seuralaisensa, joita Nestor kutsuu varjagi-venäläisiksi, ovat tulleet Suomen etelärannikolta. He olisivat olleet siellä ikivanhoista ajoista asuneita ruotsalaisia siirtolaisia, joita myös slaaveihin yhtyneet suomalaiset kutsuivat ruotsalaisiksi, ja jonka nimen Nestor on sekoittanut slaavin Roschiin eli Rusiin. Oletuksena tämä käsitys ei vaikuta mahdottomalta, vaikka sen tueksi esitettävät todisteet eivät ole mitenkään kiistattomat. Muut kirjoittajat ovat lausuneet suunnilleen samoja käsityksiä ja selittäneet nimen varjagivenäläinen sillä, että nämä varjagit ajoittain hallitsivat Venäjän alueita.

Epätodennäköistä ei ylipäänsä ole, että noustessaan maihin Suomeen 1157 kuningas Erikin alaisina ruotsalaiset kohtasivat omanheimoisia siirtolaisia. Sillä jotain opetusta ja saarnaa toki kuului asiaan; eikä niitä varsinaisille suomalaisille voine edellyttää ruotsalaisilta ja englantilaisilta papeilta, jotka alussa harjoittivat käännytystä. Vielä tänä päivänä on suuri määrä Ruotsin ruotsalaisia, jotka luulevat suomalaisten olevan vain Itämeren itäpuolisen ”maakunnan” naurettavan murteellista ruotsia puhuvia asukkaita. Historia kertoo, että myöhempi käännytys voitiin ulottaa varsinaisiin suomalaisiin tulkkien avulla, jotka luultavasti otettiin Suomen ruotsalaisten siirtolaisten joukosta, ja että vielä myöhemmin pappeja koulutettiin heidän ja syntyperäisten suomalaisten keskuudesta2.

Varhaisempaa ruotsalaissiirtolaisuutta vastaan puhuu se, että siitä ei mainita kertomuksessa Eerik Pyhän sotaretkestä. Mutta toisaalta sen puolesta todistaa se, ettei ole mitään tietoa senaikaisista tai myöhemmistä muutoista, samoin se, että edes ruotsalaisten siirtolaisten oma suullinen perimätieto ei ole säilyttänyt muistoa heidän muutostaan, joka silloin olisi vain kuusi seitsemän vuosisataa vanhaa, vaikka suullista perimätietoa on ollut ja on kristinuskon samanaikaisesta maahantuonnista. Sillä, että Eerikin maihinnousu tapahtui paikassa, jossa asuu suomalaisia, on vähän merkitystä todisteena asiassa, koska koko ulkopuolisen saariston ja Ahvenanmaan asuttavat ruotsalaiset, joiden asutus alkaa vajaan peninkulman päässä Pyhän Henrikin lähteestä. Hämäläiset ja karjalaiset olivat uuden uskon katkeria vihollisia vielä lähes 200 vuotta Eerikin maihinnousun jälkeen, ja silloin on vaikea ymmärtää, ketkä maan asukkaat olisivat olleet sen tunnustajia, elleivät siirtokuntien (ruotsalaiset) suomalaiset ja pieni joukko heitä lähinnä asuvia hämäläisiä. Juuri sellaisella Suomen kristittyjen ja ei-kristittyjen erilaisella kansallisuudella voi selittää jälkimmäisten (hämäläisten) lisäkiihkon edellisiä kohtaan.

Mutta on kiistatonta, että kaikki, mitä siitä voidaan sanoa, on arvailua. Kysymyksen selvittämisessä ei liioin ole – vaikka se olisikin mahdollista – mitään erityisen suurta historiallista painoa.

Vuosikirjan seuraavasta artikkelista: ”Sananen suomen kielen ulkomuodosta” voi sanoa vain, että se paljastaa tunnetun keppihevosen. Hra Kilpinen on kehittänyt sammumattoman vihan suomen kirjakielessä käytettyjä kaksoisvokaaleja vastaan, ja hän haluaa niiden sijaa panna pitkää vokaalia osoittavat kvantiteettimerkit. Koska hän itse kirjoittaa vain lyhyitä tutkielmia osoittaakseen teoriassa ja käytännössä tämän suuren uudistuksen hyödyn, hän on äskettäin luvannut palkinnon sen käytöstä kokonaisessa kirjassa. Hänen sitkeää pyrintöään sen hyväksi voisi pitää epäjohdonmukaisena. Vaikka hän nimittäin torjuu aa:n, oo:n jne ja haluaa niiden sijaan sirkumflexin vokaalin päälle â, ô, hän ei siedä pilkkuja ä: ja ö:n päälle vaan vaatii, että kaiken kansan on myönnettävä oikeammaksi käyttää niiden sijaan kahta vokaalia ae, oe.

Ilmarinens Bröllop [Ilmarisen häät], K. Collanin käännös Kalevalasta, runot XX–XXV, näyttää lisättyinä saman kirjoittajan käännöksiin, jotka ennen ovat olleet painettuina nähtävillä, lupaavan vähitellen koko Kalevalan uuden painoksen ruotsintamista. Jo lyhyt vertailu osoittaa, että varsinkin käännöksen tarkkuus ja uskollisuus ovat hra C:lle lähellä sydäntä. Sen runollisesta huolittelusta on lukija saanut todisteita myös tässä lehdessä julkaistuista palasista. Suomalaiseen runomittaan näyttää väistämättä kuuluvan, että sen käännökseen tulee hiven kankeutta, ja että jo alkuperäisen säkeen yksitoikkoisuus siinä vielä enemmän korostuu. Siitä johtunee, että hra C. on koettanut lyhyehköissä jaksoissa käyttää loppusoinnullisia säkeitä. Hän sanoo itse, että siinä kohdatut vaikeudet ovat pakottaneet hänet välistä poikkeamaan alkuperäisestä. Pelkäämme kuitenkin, että niin laajassa runossa loppusointu voisi entisestään korostaa yksitoikkoisuutta. Eeppinen runo ja riimitön säe kuuluvat erottamattomasti yhteen. Herra Collanin yritys todistaa itse, että riimi ei siihen kuulu. Loppusoinnun epäsäännöllisyyden vuoksi säe on myös päässyt vielä väljemmäksi ja lähestyy knittelisäettä.

Hra Ahlqvistin 1:en ja 2:en matkakertomuksen lisäksi vihkosessa on vielä tehdyn päätöksen mukaisesti Finska Litteratursällskapets förhandlingar för året 1856–1857 [Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimitukset vuodelta 1856–1857].

Ahlqvistin ensimmäinen matkakertomus on aiemmin julkaistu tässä lehdessä yhteenvetona, ja lukija löytää alla yhteenvedon toisesta.

 

 

  • 1. Venäläiset kronikat ilmoittavat, että Rurikin heimon ruhtinaat kutsuivat useita kertoja uusia warjageja ”meren toiselta puolelta” (esim. vuosina 1015 ja 1024); eikä ruotsalainen perimätieto tiedä siitä mitään.
  • 2. Sanomalehti Suometar, joka välistä voisi suvaita muistutuksia mitä laajempaa sen toiminta on ja mitä vähemmän opetetulle yleisölle se puhuu, arvostelee suuresti pilkaten niiden tietämättömyyttä, joiden mielestä Suomessa tehtiin käännytystä tulella ja miekalla. Suometar päättelee yksinkertaisesti, että se on valhetta, ja että käännytys tapahtui vain opettamalla ja saarnaamalla. Historia ei tosin kuvaa yhtään yksittäistä käännyttämistä. Se kertoo vain, että sotajoukkoja tuli meren yli mukanaan pappeja, että maa kukistettiin ja asukkaat kastettiin. Erityisesti mainitaan, että paavit antoivat saarnata ristiretkeä suomalaisia vastaan ja antoivat lähtijöille synnit anteeksi. Mutta näiden tietojen tulkintaan tarvitaan vain tavallista historiantajua. Yksinkertaisinkin ymmärrys voi erottaa ne esim. kertomuksista Ansgarin saarnoista Ruotsissa ja lähetyssaarnaajien esiintymisestä Aasiassa ja Etelämerensaarilla. Suometar näyttää kai pitävän täysin motivoimattomana rajua vihamielisyyttä, jolla hämäläiset kävivät kristittyjen kimppuun, koska heillehän oli aivan vapaaehtoista kuunnella käännyttäjien sävyisää saarnaa tai olla kuuntelematta. Ainakin olisi lehti tästä lempeydestä löytänyt paremman vaikuttimen ystävällisyyteen ruotsalaisia kohtaan kuin sen, jonka se panee lukijoiden sydämelle – sen ilkeyden, että ruotsalaiset ovat aivan äskettäin lähettäneet tänne kasan blankoja riikintaalareita!

Vertailu