Ei varmaankaan ole tarpeen, että toimitus esittää varauksensa koskien kunnioitetun kirjoittajan lausumaa mielipidettä, jonka mukaan tuontia pitäisi hillitä hallituksen toimenpitein.
Mutta jos sellainen mielipide on yksipuolinen, niin yhtään vähemmän liioittelua ei ole siinä muodossa, jossa Smithin tai teollisuusjärjestelmän kauan tunnustetut kauppaa koskevat lait on hiljattain esitetty useissa maan sanomalehdissä. R. F:n [O. R. Frenckell] tiedonannot Helsingfors Tidningar -lehdessä näyttävät lähtevän liikkeelle edellytyksestä, jonka mukaan se, mitä koko maailma on tiennyt puolen vuosisadan ajan, olisi vielä Suomessa tuntematonta. Tämä kirjoittaja antaa sitä paitsi opille niin kärjistetyn muodon, että sen täytyy vaikuttaa jokaisesta mielettömältä. Jokainen tietää, että maksu, jonka hän saa tuotetusta tavarasta, on tulo. Mutta jos hän kuluttaa saamansa, niin hän laskee aivan oikein sen, mitä tuo kulutus maksaa, saamansa omaisuuden vähennykseksi, kun taas säästön, jonka hän voi kulutuksessaan tehdä, hän laskee tuloksi, joka ilmenee tavaroina tai rahoina jotka hänellä vielä on hallussaan. Kulu on sama, ostipa hän esim. suolaa, kahvia, sokeria ja puuvillaa rahalla tai tavaralla. Väite, että jokainen maa tuo enemmän kuin vie, on myös ainoastaan väärä tapa puhua. Mikään maa ei voi tuoda ulkomailta enempää kuin mitä se voi siellä saada vientinsä hintana. Se, joka myy Englannissa lankkuja 1 00 ruplalla, voi palatessaan ottaa sieltä tavaraa saman verran, ei enempää. Tuonnin suurempi luku virallisissa tiedoissa on vain näennäinen, koska siinä lasketaan sekä viennin että tuonnin arvo omassa satamassa, kun taas edellisen todelliseen myyntihintaan ulkomaan paikkakunnalla ei päästä edes lisäämällä siihen oletettu rahtiansio ja kauppavoitto. Samoin jättää rahtikustannusten vähennys tuonnista sille silti suuremman arvon kuin ostohinta ulkomailla.
Olisi myöskin jatkuva ihme, jos kaikki maailman kansat toisivat enemmän kuin veisivät, eli jos ne kaikki saisivat voittona rikkauksia joita heille ei ole antanut heille heidän maansa ja heidän työnsä. Kokonaan toinen asia on, että tietyillä jossakin maassa tuotettavilla tavaroilla on kalliimpi hinta ulkomailla kuin kotimaassa tuottajalla. Näin voi yksi kauppias ansaita vientitavaralla ja toinen tuontitavaralla, mutta maksaa toisen toisella ja voittonsa se saa joka vuosi vain lisääntyneestä tuotannostaan. Kauppiaan voitto ei mene viime kädessä ulkomaalaisen taskusta, vaan on hänelle lankeava osa oman maan tuotannosta.
Rahoja, so. niihin käytettyjä metalleja, tulee maahan viennin ollessa kaikkea muuta tavaran tuontia suurempi. Kun vienti on käynyt tuontia pienemmäksi ja rahaa on poistunut välirahana, niin että maassa syntyy rahapula, vähenee väestön kyky tuottaa ja sen seurauksena myös kyky kuluttaa. Silloin tuonti vähenee ja raha palaa vähitellen.
Olemme kuulleet vakuutettavan, että maassa ei tällä hetkellä oikeastaan ole puutetta liikepääomasta vaan peruspääomasta, tuotannon lisäystä varten tarvittavasta rahasta. Näin on asian oltava rahan puutteen vallitessa, sillä se mitä on, käytetään luonnollisesti jo olemassa olevan liiketoiminnan ylläpitämiseen, ei sen laajentamiseen tai uusien yritysten perustamiseen. Vähentynyt menekki puolestaan vähentää vääjäämättä tuotantoa ja tekee myös liikepääoman tarpeen pienemmäksi. Nykyistä rahatilannetta valaisevina seikkoina voidaan mainita, että tieto Saimaa-setelien päätymisestä pankkiin lienee johtunut virheestä (joka ei kuitenkaan ollut meidän), sekä että Suomen setelien vaihtaminen Pietarissa on vähentynyt. Jälkimmäinen näyttää osoittavan, että myös tuonti on vähenemässä.
Kirjoittajan ehdotus hypoteekkiyhdistykseksi lähtee, kuten lukija huomaa, sellaisen perustamisesta samoin perustein kuin Ruotsin yksityispankit, paitsi että osakkailla olisi kreditiivioikeus osalle asetetusta vakuudesta. Tämä hypoteekkiyhdistys saisi siten oikeuden setelien liikkeelle laskemiseen, ja sen setelit saisivat luottoa siten, että ne asetettaisiin kruununveronkannossa samaan asemaan valtionpankin setelien kanssa.
Tämä on kyllä paljon vaadittu, varsinkin kun setelinannon määräksi ehdotetaan samaa kuin kreditiivioikeuden määrä, mikä vastaa kahta kolmasosaa asetetusta vakuudesta. Huomautamme, että kunnioitetun kirjoittajan ehdotuksen mukaan pitäisi hypoteekkipankin lainata hopeaa vakuusmäärän kuudesosan arvosta, ja pankilla olisi siis vastuullisuus varojensa viiden kuudesosan osalta kiinnitetyssä kiinteässä omaisuudessa. Ehdotettu omaisuusarvio saattaa kyllä olla pieni, mutta on kuitenkin varsin vähän luultavaa, että sellaista vakuutta vastaan voitaisiin lainata mitään metallista rahastoa. Mutta vaikka niin olisi tehtävissä, ei hypoteekkipankilla silloin olisi varaa lunastaa enempää kuin 1/4 liikkeelle laskemistaan seteleistä.
Edelleen on selvää, että jos hypoteekkipankissa ei ole lainkaan hedelmättömänä olevaa rahaa, niin korkovoitto korvaa osakkaille koron, jonka he itse maksavat kreditiiviensä lainoista. Siitä vähennetään vain hallintokulut ja otetun metallisen lainan korot. Mutta jos kreditiivejä ei käytetä kokonaan, vaan ei-osakkaille annetaan lainaa ehdotettuun viiden prosentin korkoon, niin tällä tavoin myös tuo poistuma vähenisi, jolloin osakkaat voisivat saada rahaa lähes korotta. Tämä olisi varmasti hyvä asia. Mutta kauppaa ja tehdasteollisuutta, siis kaikkia yksityispankkeja, ei voida kieltää saamasta samoja oikeuksia kuin maanviljelys. Seurauksena olisi tällöin, että maassa luotaisiin suuri määrä setelirahaa, jota ei voitaisi tarpeen vaatiessa realisoida. Jos sellainen kävisi päinsä, olisi maailman yksinkertaisin asia, että valtionpankki muitta mutkitta painaisi paperirahaa ja lainaisi sitä takuita vastaan kirjoittajan ehdottamalla tavalla ja vain paino- ja hallintokulut kattavaa korkoa vastaan. Mutta sellainen saa kokemuksen todistuksen mukaan aikaan setelirahan romahtamisen ja yleisen perikadon.
Tämän lisäksi on niin, että kun tuota setelirahaa viime vuosien tavoin tarvittaisiin remissinä ulkomaille, niin koska se ei tähän kelpaa, putoaisi sen arvo vääjäämättä suhteessa pankin seteleihin.
Kaikesta tästä huolimatta on meidän suositeltava lukijalle, että hän kiinnittää huomiota kirjoittajan ehdotukseen. Ei ole mitään syytä, miksei maanviljelystä varten perustettavalle hypoteekkipankille voitaisi suoda setelinanto-oikeutta yhtä hyvin kuin mille tahansa muulle pelkästään kiinteistöjen kiinnittämiseen perustuvalle yksityispankille, kunhan vain tämä oikeus rajoitetaan pienehköön rahamäärään. Vakuutta kilisevänä rahana se tarvitsee yhtä vähän kuin yksityispankki; tietty määrä valtion arvopapereita tai valtionpankin seteleitä sen kassasta riittää sille hyvin. Mutta kun osakkaat eivät maksa perusrahastoon, ei rahojen saamiseksi setelinannosta saatavan rajoitetun määrän lisäksi ole muuta keinoa kuin ottaa vastaan talletuksia korkoa vastaan ja ottaa lainaa korkoa tuottavia obligaatioita vastaan. Sellaisen toimenpiteen menestys riippuu kuten kaikissa muissakin vastaavissa tapauksissa hypoteekkiyhdistyksen nauttimasta luottamuksesta ja tarjotun koron määrästä.
Meidän on vielä jätettävä lukijan harkittavaksi se, mitä kirjoittaja niin totuudenmukaisesti sanoo maanviljelyksen hädänalaisesta asemasta maassamme ja sen kohentamisen tärkeydestä ainoana kansallisen hyvinvoinnin lähteenä. Se valtiomies, joka maassamme omistaa tälle asialle huolenpitonsa ja siinä onnistuu, on tekevä muistonsa kuolemattomaksi. Tällä maalla ei nykyhetkenä ole tarjottavana mitään kunniaa, joka voisi tämän ylittää.
J. V. S.
