Metsänkäytön merkitys Suomen kaupalle ja hyvinvoinnille ymmärretään niin yleisesti, ettei aihetta varmaankaan voida liian usein ottaa julkisesti tarkasteltavaksi. Saimassa pari vuotta sitten julkaistu artikkeli antoi aiheen kiivaaseen hyökkäykseen, jonka kohteena oli allekirjoittaneen yritys ottaa osaa aiheen selvittelyyn; ja vaikka työn tarkastaja esitti vain lausuntonsa minun kyvyttömyydestäni käsitellä tätä aihetta eikä osoittanut mitään virheitä väitteistäni, minun on pakko todeta, että kysymys ansaitsi ja vaati tarkempaa tutkimista kuin minulla siihen mennessä oli ollut tilaisuutta siihen kohdistaa. Sen, joka haluaa ilmaista mielipiteensä tästä aiheesta, on ennen kaikkea tiedettävä jotakin keinoista metsien säilyttämiseen ja kaadettujen metsien korvaamiseen. Voihan muuten helposti käydä niin, että menettelytavat, joita hän ehdottaa metsien tuhoamisen ehkäisemiseksi lainsäädännön avulla ja jotka saattavat silloin perustua pelkästään luonnontilaisen metsän luonnollista lisäkasvua koskeviin laskelmiin, itse asiassa haittaavat tämän tavoitteen saavuttamista ja vieläkin helpommin ovat haitaksi kaikelle järjestelmälliselle metsänhoidolle.

Vaikka tuollaisen tietämyksen hankkiminen vaatii miehensä, joka voi uhrata sen omaksumiseen ja käyttämiseen kaikki voimansa, eikä selostaja siitä syystä suinkaan voi kehua tietämyksellään, hän on kuitenkin pyrkinyt erityisesti perehtymään asiaan sekä opiskelun että omien havaintojensa avulla. Muuan maamme yritteliäimmistä ja kokeneimmista metsänkäytön ammattimiehistä on tarjonnut tähän tilaisuuden selostajalle, joka kävi hänen seurassaan viime kesänä tutustumassa Neustadt-Eberswaldessa Preussissa ja Tharandissa Saksissa sijaitseviin metsäalan oppilaitoksiin sekä useisiin viljeltyihin metsiin noissa maissa samoin kuin kaikkiin Itämeren satamiin, joissa puutavarakauppaa harjoitetaan, ja maamme puutavaran tärkeimpiin vastaanottopaikkoihin Lontooseen ja Hulliin. Kun selostajalla on sekä tällä matkalla että muutenkin ollut tilaisuus saada neuvoja samalta kokeneelta mieheltä, hän on uskonut voivansa parin metsänviljelyä koskevan teoksen esittelemisen yhteydessä lausua joitakin valistavia sanoja tästä aiheesta joutumatta kokemaan ainakaan sitä, että metsänhoidosta ja erityisesti metsänviljelystä täysin tietämättömät henkilöt vaientavat hänet vain julistamalla tekstin kelvottomaksi.

Aihe on sinänsä laaja, ja lukija suonee varsin laajan tarkastelun anteeksi sen takia, että asia on isänmaalle tärkeä. Yleiskuvan saamisen helpottamiseksi jaamme esityksen kolmeen lukuun ja pyrimme ensiksi vastaamaan kysymykseen:

1. Minkä seikkojen takia metsän hoitaminen on välttämätöntä?

Jokainen arvokas kohde ansaitsee myös huolenpitoa ja hoitoa; harvatpa tavarat ovat täysin arvottomia kehittyneen teollisuuden kannalta. Suomen kaltaisessa maassa on vähiten aihetta epäillä metsän hoitamisen arvoa, kun metsän tuotteet ovat nykyoloissa maan melkeinpä ainoa vientiartikkeli ja pitävät yksinään sen kaupankäyntiä yllä. Näyttää siis siltä, että voidaan helposti päätellä tämän seikan kuuluvan tärkeimpiin niistä, joiden takia metsän hoitaminen on välttämätöntä. Lisäksi puutavaraa tarvitaan rakennusten, työkalujen, taloustavaroiden raaka-aineeksi. Maassa, jossa ei ole muuta polttoainetta kuin polttopuuta, tämä tarve on lisäsyy metsän hoitamiseen; ja vielä neljänneksi löytyy yleisesti oikeaksi tunnustettu havainto, että maassa, jota eivät korkeat vuoristot suojaa, tietty määrä metsää on hyödyksi maanviljelykselle estäessään ja heikentäessään voimakkaiden ja kylmien tuulten vaikutusta, ehkä myös lisätessään sademäärää.

Nämä seikat voivat olla perusteita metsän hoitamiselle. Muuan erityisen tärkeä seikka, joka ei edellytä pelkästään huolenpitoa metsästä, vaan tekee metsän viljelemisen välttämättömäksi, ei ole kuitenkaan tullut vielä mainituksi, ja kaikki, jotka meidän maassamme kirjoittavat ja puhuvat tästä aiheesta, sivuuttavat sen tavallisesti kokonaan. Selitämme tuonnempana lähemmin, mitä tällä tarkoitamme, siinä järjestyksessä kuin jo mainittujen seikkojen tarkastelu antaa tähän aihetta.

Kiinnittäkäämme ensiksi huomiomme metsäntuotteiden vientiin. Nykyisellään se toki kannustaa huolelliseen metsänhoitoon. Tarvitaan kuitenkin varmuus tämän kannustuksen jatkumisesta, jotta sen pohjalle voitaisiin kehitellä jonkin verran metsänviljelyä, viljelytoimintaa, joka vaatii verrattomasti pitemmän ajan kuin mikään muu viljelyn muoto tuottaakseen satoa viljelijälle. Kysymme siis, voiko metsäntuotteiden vienti Suomesta jatkua pysyvästi?

Vastatessamme tähän kysymykseen rajoitamme tutkimuksemme puutavaran vientiin. Terva, tärpätti, kimrööki jne. ovat siihen verrattuina merkitykseltään vähäisempiä artikkeleita, joita varmasti pystytään aina tuottamaan, niin kauan kuin maassa on lainkaan metsää. Pölkkyjen, lankkujen ja lautojen mitenkään merkittävän viennin jatkuminen ei näytä meistä kuitenkaan pelkästään epäiltävältä, vaan mahdottomalta.

Suomesta viedään pääasiassa mäntypuuta. Tämän viennin jatkumisen yksi edellytys on tämän puutavaran arvon säilyminen tulevaisuudessakin. Tämä riippuu kahdesta seikasta: toisaalta tarpeesta ja kysynnästä, toisaalta tavaran saannista. Jokainen, joka on seurannut teollisuuden kehittymistä Euroopassa, tietää, että puutavaran käyttö on jatkuvasti ja yhä suuremmassa määrin syrjäytynyt kiven ja raudan käytön tieltä. Etenkin raudan käyttömahdollisuudet ovat viime aikoina lisääntyneet. Laivoja, taloja, siltoja, lukemattomia työkaluja ja taloustavaroita, joihin ennen käytettiin puuta, valmistetaan nykyisin edullisemmin raudasta. Erityisesti mäntypuuta käytetään ulkomailla ehkä edelleenkin rakennusten varusteluun, lattioihin, kattoihin, oviin jne., vaikka sen käyttömahdollisuudet näihinkin tarpeisiin ovat vähentyneet, kun on ryhdytty käyttämään kipsikattoja, kalliimmista puulajeista tehtyjä ovia, kivisiä ja rautaisia ikkunankehyksiä ym., ja selvää on, että liikenneyhteyksien parantuminen ja kuljetuskustannusten väheneminen lisäävät muiden maanosien kestävämpien ja kauniimpien puulajien käyttöä. Kaikesta kuitenkin näkyy, että sen käyttö laivanrakennukseen vähenee päivä päivältä.1 Vaikka käytön ensiksi mainitun tarpeen täyttämiseen kai täytyykin lisääntyä väestömäärän kasvaessa, tämän seikan vaikutuksen kuitenkin kumoaa tämän puutavaran käyttökelpoisuuden väheneminen päivästä päivään; ja on tuskin luultavaa, että mäntypuun arvo nousee kysynnän kasvun tietä.

Missä määrin sitten tavaran saannin väheneminen voi kuitenkin lisätä sen arvoa? Tässä suhteessa on selvää, että Suomesta saatavan tavaramäärän vaihtelu tuskin ansaitsee huomiota maailmanmarkkinoilla. Ruotsilla ja Norjalla on yhä mittaamattomat mäntypuuvarat. Osassa Venäjää puun saanti lienee vähentynyt; Liettuassa, Volyniassa ja Puolassa ei vielä ole kuitenkaan ehditty kauaksi suurten jokien rannoilta, ja valtavat aarniometsät ovat yhä melkein koskemattomia. Todisteeksi kelvannee, että 1846 oli pelkästään pienessä Windaun [Ventspils] kaupungissa kaupan 350 laivalastia mäntypuisia ratapölkkyjä ja että pelkästään Memelistä [Klaipeda] laivataan vuosittain puutavaraa, josta pääosa mäntyä, 2 miljoonan taalarin arvosta, mikä vastaa suunnilleen samaa summaa hopearuplina. Danzigin [Gdansk] puutavaranvienti on vielä suurempaa, vaikka siitä suuri osa on tammea. Varsin suuria puutavaramääriä kuljetetaan myös Veikseljoelta kanavia pitkin Oderille, Havelille ja Elbelle, nyttemmin jopa Neustadt-Eberswaldesta Stettinin [Szczecin] rataa pitkin Berliiniin ja sieltä samoin rautateitse Hampuriin ja Hannoveriin. Pohjois-Amerikankin mäntymetsissä on yhä mittaamattomat puuvarat. Ja vaikka suomalainen mäntypuu kestääkin vedessä lahoamatta paremmin, se on kuljetuksen takia vastaavasti kalliimpaa kuin useimmista muista laivauspaikoista lähetetty tavara. Niinpä ei ole juuri odotettavissa, että Suomelle koskaan tarjoutuisi edullisempia markkinoita muihin maihin verrattuna puutavaran saannin vähetessä; sitä vähemmän on aihetta odotuksiin, kun tuon saannin tuskin havaittavan vähentymisen rinnalla tavaran käyttökelpoisuuskin vähenee, luultavasti enemmän kuin väkiluvun kasvun aiheuttama käytön lisäys pystyy korvaamaan.

Vaikka myönnettäisiinkin, vailla perusteita tosin, että tavaran arvo kannustaisi aina viennin jatkamiseen, jäljellä on silti hankala kysymys: miten tätä vientiä voitaisiin pitää yllä muuttumattomien metsävarojen turvin? Tässä asiassa eteemme tulee ensiksi se seikka, että maan kasvuvoima heikkenee, kun metsä hakataan. Kun metsä ei saa lahota paikoilleen, poistuvaa ruokamultaa korvaa vain se, mitä puista karisee. Edes Saksassa ei ole vielä päästy kokeilemaan metsänviljelyä lannoitetulla maalla. Aarniometsän kasvuvoimaa ei tästä syystä voida koskaan palauttaa ennalleen; päinvastoin puiden kasvun ja viennin vähittäinen supistuminen yhä pienempiin mittoihin on väistämätöntä eli tämän viennin on pakko vähitellen kadota.

Vaikkakin mänty, josta tässä pääasiassa on kysymys, kasvaa laihassa maassa, tämäkin väistämättä huononee yhä enemmän hakkuiden takia. Voitaneen ajatella, että kun vain puun runko viedään pois, mutta usein ainakin kaikki ohuimmat oksat jätetään lahoamaan, eron lahoamisen tuottaman ruokamullan määrässä ei pitäisi olla suuri. Mutta myös puiden karisteet vähenevät tässä tapauksessa. Koskemattomassa mäntymetsässä kasvaa jo vanhojen runkojen seassa silloin, kun näiden aika alkaa olla lopussa ja ne ottavat maasta vähemmän ravintoa, siellä täällä lehtipuita ja lopuksi, jo ennen kuin vanhat puut ovat poissa, uusi mäntyjen sukupolvi, joka kasvaa lehtipuiden ohitse, kunnes nämä jälleen tukahtuvat. Mutta kun tukkimetsä hakataan ennen kuin nuorta metsää on muodostunut, lähtee uusi sukupolvi yhdellä kertaa kasvamaan, mutta karistaa pitkän aikaa maahan vain vähän karisteita. Toisinaan käy myös niin, että maahan kasvaa tukkipuiden kaadon jälkeen heinänurmi, ennen kuin se on ottanut vastaan uusia puiden siemeniä, jolloin männynsiemenet eivät enää juurru siihen, vaan maaperä huononee vuosi vuodelta ja jäljelle jää puuton nummi. Metsänviljelyllä tämä voidaan toki estää, mutta aarniometsän kasvuvoimaa ei sen avulla voida palauttaa ennalleen.

Voitaneen lähteä siitä, että huonompi maaperä tuottaa vain niukempaa kasvua ja puun kasvu tietyn kokoiseksi vaatii pitemmän ajan. Näin varmaankin käy; ja jo tästä syystä puun saanti pakostakin vähenee. Viljeltyjenkin mäntymetsien puusto näyttää osoittavan, että puut eivät koskaan kasva yhtä suuriksi kuin aarniometsissä. Ja meillä Suomessa on runsaasti maita, joilla rungot varttuvat vain ns. batteneiksi [rimapuiksi] riittäviin mittoihin, ja toisia, joilta voidaan saada vain tervaspuita, ei edes keskinkertaista rakennuspuuta. Lisäämme tuonnempana kuitenkin muutaman sanan tästä asiasta.

Vielä on mainittava puutavaran viennin vaarallisin vihollinen – nimittäin maanviljelys. Suuressa osassa Suomea, missä sitä harjoitetaan kaskeamalla, sen vaikutukset ovat mäntymetsälle vieläkin tuhoisampia. Kasvaahan kaikkialle, missä havumetsää kaadetaan ja poltetaan, sen sijaan lehtimetsää, erityisesti leppää ja koivua. Tuuli nimittäin kuljettaa koivun siemeniä peninkulmien päähän, kun taas männyn ja kuusen raskaammat siemenet leviävät vain puun rungon ympärille. Sitä paitsi lehtipuut tunnetusti työntävät uusia vesoja juurista ja kannoista, havupuut sitä vastoin eivät. Itä-Suomessa ei varmastikaan voida vielä pitkään aikaan luopua kaskiviljelystä.2 Ja yhtä varmaa kuin toivottavaakin on, että varsinainen peltoviljely tuhoaa metsää yhä karttuvin voimin.

Sen seikan epäilemistä, että maanviljelys on taloudellisesti edullisempaa kuin metsänviljely, pidetään varmaan typeränä. Joissakin oloissa tämä muuttuu kuitenkin kyseenalaiseksi. Ensinnäkin on selvää, että maaperä voi olla niin karua, että maanviljelyksen ollessa tietyllä kehitystasolla on edullisempaa käyttää maaperää metsänviljelyyn kuin maanviljelykseen. Tästä myös seuraa, että usein voi olla epäselvää, kumpi viljelytapa on edullisempi. Yleensä maanviljelys kuitenkin tuottaa 6–8 -kertaisen voiton parhaitenkin onnistuneeseen metsänviljelyyn verrattuna. Seuraava laskelma osoittaa keskimääräisen asiaintilan: tynnyrinalalta voidaan laskea saatavan 2 1/2 tynnyrin sato vuodessa. Jos tynnyrin arvoksi oletetaan 4 hopearuplaa, vuoden tulos on 10 ruplaa. Jos tästä vähennetään 50 prosenttia viljelyn kustannuksiin ja siemenviljaan, jäljellä on vielä nettotuloksena 5 hopearuplaa. Samalta pinta-alalta voidaan laskea saatavan aikaisintaan sadassa vuodessa 100 täyteen mittaansa varttunutta puuta, jos puiden välinen etäisyys on 12 kyynärää, = suunnilleen 60 hopearuplaa, jolloin nuorten puiden harventamisen voidaan katsoa peittäneen viljelykustannukset ja siementarpeen. Tämä merkitsee vuotuista 60 hopeakopeekan tuloa; maanviljelyksen tuotto on siis kahdeksankertainen metsänviljelyn tuottoon verrattuna. Paikoissa, joissa maaperä mahdollistaa maanviljelyksen, tämä asiaintila edistää siis metsän hävittämistä.

Kun pelto näin ollen yhä rivakammin askelin työntää metsää tieltään, menettää itse metsämaa kasvuvoimaansa, niin kuin tässä on yritetty osoittaa, jolloin sekä puiden määrä että niiden koko pienenevät; eikä ole toivoa siitä, että tämä puuvarojen väheneminen lisäisi puutavaran kysyntää ja nostaisi sen hintaa. Kun nämä seikat vaikuttavat yhdessä, ne pakostakin lopulta supistavat viennin merkityksettömäksi; ja mitä sitten tehdäänkin metsän säilyttämiseksi, sitä ei voida eikä pidä tehdä viennin pitämiseksi ennallaan. Tuollaisilla toimilla voidaan enintään hidastaa sen liian nopeaa tyrehtymistä.

Seikoista, jotka voivat tehdä metsän hoitamisen välttämättömäksi, on rakennuspuutavaran ja polttoaineen tarve luonnostaan pakottavampi ja jatkuvampi kuin vientipyrkimys. Toki Suomessa kuten muuallakin kivi pakostakin korvaa puutavaran yhä yleisemmin taloja, siltoja jne. rakennettaessa, vaikkakaan ei yhtä yleisesti, koska täältä puuttuvat sekundaariset kivilajit kuten hiekkakivi ja liuskekivi, joista saadaan sangen lujaa ja helposti työstettävää rakennusainetta. Kuluu luultavasti myös satoja vuosia, ennen kuin kiven käyttö vähentää mitenkään merkittävästi puutavaran tarvetta rakennusaineeksi. Raudankaan käyttö ei voi täällä tulla yhtä yleiseksi kuin niissä maissa, joilla on runsaat ja tyhjentymättömät rautamalmivarat; tästä syystä laivanrakennuskin pysyy ainaisesti maan metsistä riippuvaisena. Maassamme ei ole muuta polttoainetta kuin polttopuuta, ja tämä tarve tekee ehkä järjestelmällisen metsänhoidon välttämättömäksi vielä aikaisemmin.

Puutavaran vienti voidaan ja on pakko tulevaisuudessa korvata muulla viennillä, rakennusaineena puutavara voidaan korvata edullisesti muulla vain osaksi, polttoaineena se on korvattavissa vain hyvin kalliisti ja tappiollisesti. Viimeksi mainittu tarve on lisäksi niin pakottava, että tavaran arvo voi tässä käytössä nousta kymmenkertaiseksi nykyisen arvostuksen tasalta. Tästä voidaan kuitenkin myös havaita, että metsänhoito käy ensi sijassa välttämättömäksi lehtimetsän osalta, sehän tuottaa edullisimman polttoaineen ja on samalla helpoimmin viljeltävää ja lyhimmässä ajassa uusiutuvaa puuta.

Meidän käsittääksemme molemmat viimeksi mainitut seikat helpoimmin ohjaavat, vieläpä pakottavatkin yksityisen maanomistajan hoitamaan metsäänsä edes jossakin määrin. Jo nyt voi siellä täällä nähdä säästetyn mäntymetsän, jopa toisinaan aidattunakin rakennuspuutavaran saamiseksi, ja seuduilla, joilla polttoaine on alkanut käydä vähiin, on pakko johtanut metsän rauhoittamiseen.

Yksityisen ihmisen laskelmointia vientikelpoisen tukkimetsän 100–130 vuoden kuluttua tuottamasta voitosta – sellaista ei voida kuitenkaan edellyttää Suomen maatalouden ollessa nykyisellä tasollaan. Yksityisen ihmisen etu on täällä niin lähellä ja niin ilmeinen, ettei sitä voida käsittää väärin. Hän yrittää tietysti myydä niin paljon metsää kuin voi käyttääkseen rahavoittonsa pääelinkeinonsa maanviljelyksen edistämiseen, sehän joka tapauksessa tuottaa hänelle suuremman tuoton. Tähän elinkeinoon hän samoin tarvitsee kaiken työvoimansa; eikä kukaan juuri voi toivoa, että hän käyttäisi huonommin kannattavan elinkeinon, metsänviljelyn, hyväksi voimat, joita monin verroin tuottavampi maanviljelys vielä sangen suuresti tarvitsee. Se, mikä tässä asiassa on eduksi jokaiselle yksityiselle maanomistajalle, on pakostakin myös eduksi koko maalle; ja jokaista toimenpidettä, joka voisi poistaa tämän edun tai vähentää sitä, pitäisi siitä syystä ainakin tarkoin harkita.

Myös silloin, kun kyseessä on metsän kasvattaminen rakennusaineeksi ja polttopuuksi, meidän on muistettava, että maanviljelys säilyttää itsestään selvän ensisijaisuutensa ja että sen takia kaikki käyttökelpoinen maa käytetään mieluummin siihen kuin ensiksi mainittujen tarpeiden tyydyttämiseen. Metsälle jäävät luonnollisen kehityksen tietä ajan mittaan vain maanviljelykseen vähiten soveltuvat maat; ja puulajien erilaiset ominaisuudet osoittavat silloin lehtimetsälle kovat ja kivikkoiset maat, männylle hiekkaiset kangasmaat ja kuuselle suot, joita ei ole vielä otettu maanviljelyskäyttöön.

Tämä johtaa meidät tarkastelemaan yhtä tärkeimmistä seikoista, jotka voivat kannustaa metsänhoitoon, seikkaa, joka kaikkein väkevimmin vaatii varsinaiseen metsänviljelyyn ryhtymistä. Tiedetäänhän, että maaperä, joka jätetään viljelemättä ja jolle luonto ei uudelleen kylvä metsää, huonontuu ominaisuuksiltaan yhä pahemmin. Tämä johtuu seuraavasta syystä.

Maaperä, jossa ei ole riittävästi ruokamultaa eli humusta, ei voi ravita kasveja. Tätä taas syntyy myös lahonneista kasvi- ja eläinkunnasta peräisin olevista aineista, ja sen tärkein ainesosa on hiili, joka jää jäljelle lahoamistapahtumasta samoin kuin orgaanisten aineiden polttamisesta. Veden ja ilman vaikutuksesta tämä jäännös muuttuu jälleen hyödylliseksi kasvien ravinnoksi. Yleisimmin tämä prosessi on selitetty siten, että hiili muuttuu tässä yhteydessä hiilihapoksi ja voi vain tuossa muodossa ravita kasveja. Tämä muutos jatkuu kuitenkin tietysti siitä riippumatta, kasvaako maassa kasveja vai ei, ja tällöin ravintoaine häviää käyttöön joutumatta; toisin sanottuna hiilihappo, joka on kaasu, ilman laji, sekoittuu osaksi ilmakehän ilmaan, osaksi veteen ja huuhtoutuu siten pois humuskerroksesta. Muitakin selityksiä on esitetty. Meidän tarkoituksemme kannalta ne voidaan kuitenkin jättää sikseen; riittää, kun käsitetään, että itse tosiasia, ruokamullan hajoaminen ja katoaminen, kasvaapa maassa kasveja tai ei, on tosiasia. Edellä esitetystä havaitaan myös, että ruokamulta tuhoutuu sitä helpommin, mitä helpommin ilma ja vesi pääsevät vaikuttamaan itse maakerrokseen. Niinpä ruokamulta tuhoutuu nopeammin, jos maakerros on hiekkaa tai niin sanottua hiekkamultaa, hiekkaa ja savea, kuin siinä tapauksessa, että se on savimaata tai puhdasta savea. Hiekkajyvästen väliin jää nimittäin aukkoja, joihin niin ilma kuin vesikin helpommin tunkeutuvat.

Ruokamullan vähenemisen taas voivat viljelemättömällä maalla korvata vain maan tuottamat kasvit. Saatetaan ehkä ajatella, että nämä eivät palauta maahan enempää ravintoaineita kuin ne siitä ottavat ja että ruokamulta, joka hajotessaan jää näiltä kasveilta käyttämättä, jäisi korvaamatta ja että siis ruokamullan pitäisi tässäkin tapauksessa vähentyä vuodesta toiseen. Asia ei kuitenkaan ole niin. Kasvit nimittäin ottavat lehtiensä välityksellä ilmasta suuren osan ravinnostaan, ja lisäksi se, mitä vedestä ja ilmasta siirtyy muuttuneeseen, kasvin juuria ravitsevaan ruokamultaan, edistää tietysti kasvin menestymistä. Niinpä kasvit antavat lahotessaan maalle itse asiassa enemmän kuin ovat siitä ottaneet eli lisäävät ruokamultaa eivätkä vähennä sen määrää. Se, missä määrin näin käy, riippuu kahdesta seikasta: nimittäin maan laadusta ja kasvin lehtevyydestä. Esim. savimaasta humusta katoaa tuskin lainkaan muuten kuin kasvien ravinnoksi; jos tuollaisella maalla kasvaa puita, niiden lahoaminen lisää pakostakin ruokamullan määrää tuntuvasti; jos sillä kasvaa vain ruohoa, multaa karttuu vähemmän. Voikin syntyä sellainen tilanne, että vesi ja ilma pääsevät vaikuttamaan maahan niin voimakkaasti, että jos sillä kasvaa vain ruohoa se menettää enemmän humusta kuin lahonnut ruoho pystyy korvaamaan; ja silloin sen ruokamultavarat pakostakin vähenevät, kunnes tämä maa muuttuu hedelmättömäksi nummeksi. Näin käykin kaikkialla esim. kun kyseessä on enimmäkseen hiekkainen maa, jolta jostakin syystä puuttuu metsä. Laajoissa puitteissa nämä seuraukset ovat näkyvissä Länsi-Aasian muinoin hyvin viljellyissä ja hedelmällisissä maissa, Eufratin ja Tigriin maissa, Syyriassa, Palestiinassa ja eräissä Vähän-Aasian niemimaan osissa. Kun maahan tunkeutuvat turkkilaiset laumat tuhosivat siellä maanviljelyksen, maat jäivät autioiksi, ja koska ei ollut metsiä, jotka olisivat voineet kylvää niille siemeniään, tämä maa muuttui vähitellen nykyiseen tilaansa, hedelmättömiksi nummiksi ja hiekka-aavikoiksi. Tämä ”aavikon tunkeutuminen viljellyille seuduille” voi ilmaantua minne tahansa kuin ilmasta, myös seuduille, joilla ei ennestään ole aavikoita; ilmiötä kasvattaa siellä ihmisen ymmärtämättömyys, kun hän on metsän tuhoamalla ahneesti verottanut maata laskematta, missä määrin mikin maa kestää tuollaista verottamista ja älyämättä korvata pois vietyä ainetta lahjoittamatta maalle takaisin joitakin siemeniä, jotta metsä voisi kasvaa uudelleen. Suomessa on lukuisia esimerkkejä tuolla tavalla syntyneistä autioista maa-alueista.

Saksassa on näistä syistä viime vuosikymmeninä siirrytty sangen innokkaasti mäntymetsän istutuksiin. Mänty nimittäin kasvaa huonommalla hiekkamaalla kuin mikään muu puulaji ja pysyy kaikkien havupuiden tavoin vihreänä läpi vuoden, ottaa näin ollen ilmasta enemmän ravintoa kuin lehtipuut ja soveltuu kummaltakin kannalta parhaiten parantamaan voimaansa menettänyttä maaperää. Ja tämä, jo olemassa olevien autioituneiden, hedelmättömien maiden hyväksikäyttö sekä sellaisten maiden kehittymisen estäminen tulevaisuudessa, näyttää meidän mielestämme olevan Suomessakin ensisijainen peruste metsänviljelyn aloittamiseen. Onhan täällä enemmän kuin muualla noita karuja hiekkakankaita, jotka jossakin vaiheessa muuttuvat maan kannalta kokonaan hyödyttömiksi, jollei niillä pidetä yllä metsän kasvua viljelytoiminnan avulla. Samoin kaskeaminen on tunnetusti jättänyt monissa paikoissa jälkeensä puuttomia kivikoita. Näidenkään metsättömyyttä ei voida juuri selittää muuten kuin siten, ettei lähistöllä ole ollut tarpeeksi siemenpuita, että varhainen laiduntaminen on tuhonnut mahdollisesti kasvuun lähteneet taimet eivätkä siemenet ole myöhemmin maan jäätyä nurmen peittoon kyenneet pääsemään maaperään asti eivätkä juurtumaan.

Kovin monen vuoden väliaikaa ei myöskään tarvittane, ennen kuin tuollainen puuton maa menettää niin paljon ruokamultaa, ettei se enää pysty kehittämään ja ravitsemaan helpommin kylväytyvien lehtipuiden taimia, jotka vaativat kehittyäkseen hedelmällisempää maaperää.

Harjoittamalla metsänviljelyä tässä mainitun tyyppisillä mailla päästäneen siihenkin tavoitteeseen, joka toisinaan on esitetty ensisijaiseksi metsän säilyttämisen välttämättömyydestä puhuttaessa: nimittäin peltomaiden suojaamiseen haitallisilta tuulilta. Lienee vaikea sanoa, millaista maaperää korkeatasoinen maanviljelys ei hyödyttäisi, kun maalajien sekoittamisella, lannoituksella ja kastelulla voidaan luoda hedelmällisiä peltoja ja niittyjä melkeinpä kaikkialle. Sitä vastoin voidaan helposti havaita, mitkä maapohjat pysyvät Suomessa vielä satoja vuosia maanviljelyskäytön ulkopuolella. Ja nämä ovat niin laajoja ja lukuisia alueita, että niillä kasvava hoidettu metsä varmasti riittäisi antamaan maalle tarpeellisen suojan tuulia vastaan.

Päätämme täten tämän kirjoitelman ensimmäisen luvun, jossa meidän on olosuhteiden pakosta täytynyt ilmaista ajatuksemme lyhyemmin kuin olisimme halunneet. Toivomme kuitenkin, että edellä esittämiemme ajatusten lopputulos hyväksytään yhtä helposti kuin se havaitaan päivänselväksi. Se voidaan lyhyesti tiivistää seuraavasti:

Metsänviljelyä tarvitaan Suomessa, koska on välttämätöntä estää maanviljelykseen soveltumatonta maata muuttumasta puuttomiksi, täysin hedelmättömiksi aavikoiksi; sen ohella tällainen viljely suojaa maata haitallisilta tuulilta.

Metsän hoitamisen sen aitaamisella, tarkemmin suunnitelluilla hakkuilla ja säästeliäämmällä käytöllä, ehkä etäisessä tulevaisuudessa myös järjestelmällisellä metsänviljelyllä saa vähitellen toteutumaan maanomistajan tarve saada rakennuspuutavaraa ja polttoainetta.

Vientiin kelvollista metsää ei sitä vastoin voida säilyttää edes metsänviljelyn avulla kovinkaan runsaasti. Toki vientiä voitaneen lisätä joksikin aikaa ja sen jatkumista pidentää hoitamalla metsää paremmin.

Nyt seuraavassa toisessa luvussa yritämme vastata kysymykseen: Millä keinoilla metsätaloutta voidaan edistää?

Lukija havaitsee, että olemme jo tämän kirjoitelman jäsentelyllä ja edellä esitetyllä tarkastelulla helpottaneet vastaamista tässä esitettyyn kysymykseen. Tässä on tosin vaikea päästä ratkaisuun, ja samoin kuin kaikilla muillakin kansantalouden toiminta-aloilla tutkimuksella on tämänkin kysymyksen selvittämisessä yhä edessään rajaton kenttä. Jos kuitenkin lähdetään tässä asiassa liikkeelle jo ratkaistuista periaatteista, ei kysymykseen voida vastata monilla eri tavoilla. Meidän osaltamme kaikki siis riippuu siitä, että edellisessä luvussa perustellut tulokset tunnustetaan oikeiksi.

Kun puhumme keinoista paremman metsätalouden edistämiseksi, ei ole tarpeen luetella keinoja, jotka ovat yhteisiä kaikkien elinkeinojen edistämisessä. Näitä ovat: valistuksen levittäminen kirjallisesti, oppilaitosten välityksellä, rohkaisevien esimerkkien avulla, myöntämällä palkintoja todetusta edistymisestä elinkeinon harjoittamisessa. Vain ”yhdestä” tuollaisesta yhteisestä edistämiskeinosta haluaisimme ennen muuta muistuttaa, nimittäin siitä kannustuksesta, joka sisältyy omistajan rajoittamattomaan omistusoikeuteen, toisin sanottuna hänellä olevaan omaisuuden mahdollisimman suureen käyttövapauteen. Kun tämä oppi elinkeinovapaudesta kuitenkin yhä monella taholla kiistetään huolimatta kaikesta, mitä uusimman ajan kokemus on osoittanut sen pätevyydestä, olisi tässä turha toistaa yleisiä sitä puoltavia todisteita. Haluamme sen sijaan aloittaa kysymyksen käsittelyn tämän opin pätevyyden epäsuoralla todistamisella tarkastellessamme, miten haitallisesti rajoitustoimet pakostakin vaikuttavat metsätalouteen ja lähinnä metsänviljelyyn.

Tehokkain kaikkien elinkeinojen edistymisen käyttövoima on ihmisen kokema tarve. Niinpä maanviljelyksellä on nimenomainen edistymisen ajankohta silloin, kun sen harjoittaminen vanhalla menetelmällä ei enää pysty ravitsemaan kasvavaa väestöä. Monien elinkeinojen tyydyttämät tarpeet eivät kuitenkaan ole yhtä pakottavia kuin ravinnon tarve. Niiden syntyminen edellyttää jo jonkinlaista sivistystä ja yleisesti kulttuuritarpeiksi sanottujen tarpeiden olemassaoloa. Niinpä järjestelmällisen metsätaloudenkin toteutumiseen saattaa johtaa rakennusaineiden ja polttoaineen tarve. Yleiseltä kannalta metsänhoito on kuitenkin keino muidenkin kuin näiden tarpeiden täyttämiseen, yksinkertaisimmin ilmaistuna keino ansaita rahaa ja tyydyttää sen avulla muita ruumiin tai hengen tarpeita. Tältä yleiseltä kannalta katsottuna tämä elinkeino menestyy tietysti sitä paremmin, mitä suuremman arvon sen tuotteet saavat. Niinpä tämä elinkeino ei voikaan edistyä, ennen kuin toisaalta ne tarpeet, jotka sen on tyydytettävä, ovat kasvaneet ja toisaalta metsävarat ovat kaikesta hoidosta riippumatta vähentyneet ja nämä molemmat seikat ovat yhdessä johtaneet metsän arvon kohoamiseen.

Jokainen metsän vapaata käyttöä ehkäisevä kielto siirtää tietystikin tätä hetkeä tuonnemmaksi eli kaiken kaikkiaan viivyttää metsänkäytön edistymistä. Ehkä ajatellaan: on parempi käyttää säästeliäästi olemassa olevaa, ilman minkäänlaista järjestelmällistä metsänhoitoa tuotettua metsää kuin hävittää se ja joutua sitten korvaamaan se uudelleen metsänviljelyn avulla. Kukaan ei toki voi toivoa, että metsänomistaja käyttäisi itse metsästään enemmän kuin hän todella tarvitsee; eihän tuhlausta eikä huonoa taloudenhoitoa voi yleensäkään kiitellä. Jos tässä asiassa on kuitenkin kysymys metsän muuttamisesta rahaksi, on täysin aiheellisesti esitetty vastaväite: että hyöty sekä yksityiselle ihmiselle että maalle on sitä suurempi, mitä edullisempaan hintaan metsä myydään. Jos siis sen avulla voidaan nykyhetkellä hankkia niin suuri pääoma, että se korkoineen on suurempi kuin summa, joka joskus tulevaisuudessa voitaisiin samasta metsästä saada, on myynti tietysti sitä edullisempaa, mitä pikemmin se tapahtuu. Vastaväite on sitäkin aiheellisempi, jos sama pääoma maanviljelykseen sijoitettuna antaa viljelijälle mahdollisuuden saada mainittuun tulevaan ajankohtaan mennessä monin verroin enemmän hyötyä kuin metsän myyminen tuolloin olisi hänelle tuottanut. Myyjä voi tosin myös tuhlata pääomansa käyttämättä sitä oman omaisuutensa ja kansallisomaisuuden kartuttamiseen. Tällä perusteella voitaisiin kuitenkin myös kieltää maanviljelijää myymästä viljaansa, tehtailijaa myymästä tuotteitaan, koska siten estetään heitä tuhlaamasta niistä saamaansa hintaa ja tavarasta saataisiin ehkä enemmän joskus tulevaisuudessa. Voidaan muuten myös täysin totuudenmukaisesti väittää, että sekä yksityinen ihminen että kansakunta saavat enemmän todellista hyötyä silloin, kun saatu voitto on tietämyksen, huolenpidon ja vaivannäön tulosta, kuin silloin, kun se tulee saajalleen tuloksena tylsästä luonnon anteliaisuuden odottelusta. Ensiksi mainittu ansaitsemisen tapa on sivistyneen ihmisen tapa, jälkimmäinen villin, joka makaa puun alla suu avoinna, kunnes tuuli ravistaa hänelle puusta kypsyneen hedelmän. Tarkastelkaamme kuitenkin parin esimerkin kautta asiaa lähemmin.

Olettakaamme siis, että puutavaran viennin jatkumisesta ja metsän taloudellisemmasta käytöstä halutaan huolehtia kieltämällä kaiken tietyt mitat alittavan puutavaran, pölkkyjen, lankkujen ja lautojen, vienti maasta.

Oletetaan tämän kiellon koskevan mäntypuuta. Silloin käy pakostakin niin, että metsästä kaadetaan vain puut, jotka täyttävät sallitun viennin edellyttämät mitat. Jokainen ”metsämies” kuitenkin tietää ja kaikki, jotka ovat metsässä kiinnittäneet asiaan huomiota, voivat vahvistaa, että samassa metsässä kasvavat ja jopa samanikäiset puut ovat erikokoisia. Tämä erilaisuus saattaa perustua jo siementen erilaiseen kelpoisuuteen; kuitenkin myös puun sattumalta saaman paikan kumpareen aurinkoisella tai varjoisella puolella, maaperän painanteessa tai kohoumalla, juuriston käytettävissä olevan levittäytymistilan erilaisen väljyyden jne. täytyy vaikuttaa sen kasvukykyyn. Puut on siis kaadettava eri aikoina sitä mukaa kuin ne saavuttavat säädetyn koon. Uudet sukupolvet kasvavat samoin eri tavoin. Monet laikut jäävät lisäksi paljaiksi, koska jäljellä olevat puut estävät uusia kasvamasta, toiset taas siksi, että nuori metsä runnellaan ja tuhotaan samaisten jäljelle jääneiden puiden kaadon ja vedätyksen yhteydessä. Kukapa ei olisi kuullut valitusvirsiä viimeksi mainitusta asiasta! Sitä ei kuitenkaan voida irrottaa muusta, vaan koko menettely, jonka kielto on aiheuttanut, on täysin vastoin kaikkea järkevää metsätaloutta ja hävittää tukkimetsän kokonaan parin sukupolven aikana.

Ehdoton sääntöhän on, että kun tukkimetsä halutaan käyttää, kaikki puut, niin suuret kuin pienetkin, on hakattava samaan aikaan ja niin paljon kuin mahdollista on vedätettävä pois. Vain siinä tapauksessa, että halutaan harjoittaa viljelyä siemenpuita käyttämällä käsin kylvettävien siementen sijasta, pitää tätä varten tarpeellinen puiden määrä jättää paikoilleen ja sitten neljän tai viiden vuoden kuluttua varovaisesti kaataa ja kuljettaa pois. Erillään kasvaessaan mänty nimittäin levittää oksistoaan, kasvaa lyhyeksi ja mutkaiseksi. Se on siitä syystä kasvatettava mahdollisimman tiheässä ryhmityksessä; se nimittäin pyrkii valoon ja kasvaa suorarunkoisena korkealle alimpien oksien kuihtuessa valon ja ilman puutteessa ja pudotessa, jolloin runko näin vähitellen puhdistuu. Tämä taas ei pääse tapahtumaan, jos metsässä kasvaa useita sukupolvia yhtä aikaa ja jos se kylväytyy epätasaisesti, niin että sekaan jää paljon aukkoja. Kotitarvemetsässäkin toteutetaan mieluimmin tuollaista ”kaistahakkuuta”, koska nuori metsä voidaan silloin sekä suojata vanhojen puiden kaadon yhteydessä syntyviltä vaurioilta että edullisemmin karjan aiheuttamilta vahingoilta. Tukkimetsän kasvatuksessa kaistahakkuu on kuitenkin ehdottoman välttämätöntä. Siitä syystä voitaisiin harkita metsänomistajan velvoittamista jotenkin lain voimalla siihen, että hänen on samalla kertaa kaadettava kaikki puut tietystä maastosta. Jos hänet taas edellä mainitun kiellon avulla painostettaisiin kaatamaan vain määrämittaisiksi kypsyneet puut, hänet velvoitettaisiin tällä tavoin tukkimetsän hävittämiseen. Emme tietenkään vaadi viimeksi mainitunkaan vaihtoehdon toteuttamista, hänen lakiin perustuvaa velvoittamistaan noudattaa kaistahakkuumenetelmää. Siihen pitäisi kuitenkin ainakin kannustaa sallimalla kaikenkokoisen puutavaran vienti.

Tämän välttämättömyys voidaan havaita vielä uudesta esimerkistä. Metsää viljeltäessä samoin kuin itsekseen kylväytyneessä tasaikäisessä mäntymetsässä nuorten puiden on kuten sanottu kasvettava hyvin tiheässä, jotta niiden rungot kehittyisivät suoriksi ja oksattomiksi. Niiden kehityksessä on kuitenkin vaiheita, jolloin maa ei enää jaksa ravita tätä suurilukuista joukkoa. Jos nämä mykät, maapohjaan kiinnittyneet olennot jätetään oman onnensa nojaan, nekin käyvät sotaa elämästä ja kuolemasta, ja voimakkaammat pitävät paikan hallussa, kun heikommat taas kärsivät tappion ja kuolevat kukoistavimmassa iässään. Ensiksi mainitutkin kuitenkin kärsivät tästä kamppailusta, joka haittaa niiden kehitystä; toisinaan käy jopa niin, että ne kaikki kuolevat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Silloin on ihmistaidon tultava apuun ja on tehtävä niin sanottu ”harvennus”. Tämä merkitsee huonompien puiden poistamista niin pitkälle, että jäljelle jätetyt koskettavat toisiaan vain oksiensa uloimmilla kärjillä. Tämä harvennus on sitten uusittava niin usein kuin tarvitaan, Saksan metsätalouden veteraaneihin kuuluva hra Pfeil oli sitä mieltä, että se on yleensä aloitettava, kun nuori metsä on ehtinyt 40-vuotiaaksi, ja uusittava sitten kymmenen vuoden välein. Mutta missä järjestyksessä se sitten toteutetaankin, se on aina pantava toimeen.

Jos nyt nämä 40-, 50-, 60- ja 70-vuotiaat männyt ovat käyttökelvottomia, koska niiden vienti on kielletty, miten metsänomistaja sitten voidaan saada ryhtymään tuolla tavoin järjestelmälliseen metsänhoitoon? Ilmeisesti sama seikka pakostakin estää kaiken metsänviljelyn aloittamisen. Jos omistaja ei vielä 40 vuoden kuluttuakaan ala saada minkäänlaista korvausta viljelystä, ei edes siitä harvennuksesta, joka hänen on tuon ajan kuluttua toteutettava, vaan hänen on odotettava korvauksen saamista vasta 120–140 vuoden kuluttua, ei ketään voitane saada ryhtymään tuollaiseen yritykseen. Lainsäätäjän on päinvastoin tässä kysymyksessä suotava viljelijälle tilaisuus ansaita mahdollisimman paljon metsästään, koska vain tämä voi kannustaa häntä metsänviljelyyn.

Toivomme, että nämä esimerkit osoittavat kaikkia muita todisteluja vakuuttavammin, miten tärkeä ja hyödyllinen mahdollisimman suuri vapaus on tällekin elinkeinolle.

Meidän on vielä kiinnitettävä lukijan huomiota edellä esitettyyn tehdäksemme sen nojalla loppupäätelmän lisätodisteeksi väitteellemme, ettei puutavaran vientiä voida ajan mittaan pitää yllä.

Jos nimittäin pidetään selvänä, että tukkimetsää voidaan kasvattaa pelkästään kaistahakkuita käyttämällä3 eikä nykyiseen tapaan kaatamalla vain täysimittaiset puut, miten voitaisiinkaan järjestää asiat niin, että suomalainen talonpoika, joka omistaa tässä maassa maan, siirtyisi viimeksi mainitusta metsänkaatotavasta ensiksi mainittuun? Nykyisen käytännön mukaan hän myy tukkipuunsa tiettyyn kantohintaan ja antaa sahanomistajan miesten kaataa metsästä mitä mielivät tai etsii itse koko metsäpalstaltaan puut, jotka ovat varttuneet halutun kokoisiksi, kaataa ne ja vedättää ne jonkin vesireitin varteen. Miten hänet nyt saadaan toimimaan niin, että hän myy vuosittain vain tukkipuut tietyltä kaistalta, joka on niin suuri, että hän pystyy kaatamaan siltä kaikki puut ja vedättämään ainakin suurimman osan näin kaadetusta metsästä paikalta pois? Tämä on suorastaan mahdotonta. Jos tämä kaista sijaitsee lähellä hänen kotiaan, hän voi ehkä käyttää omiin tarpeisiinsa kaadetun metsän sen osan, joka ei kelpaa myyntiin. Vaikka vientikin olisi täysin vapaata, ei voida salata sitä, että suuri osa kaadetusta metsästä ei kelpaisi ulkomaiden tarpeisiin tai sitä ei ainakaan kannattaisi kuljettaa kalliilla hinnalla sisämaasta. Tuskinpa kukaan siis epäilee ennustetta, että tähän asti käytössä ollut valikoiva hakkuutapa jatkuu ja tukkimetsä muuttuu yhä harvinaisemmaksi. Metsä ei ehkä tätä tapaa käytettäessä vähene enempää kuin kaistahakkuidenkaan kautta, mutta turhaan saa etsiä suoria oksattomia runkoja, ja vienti lakkaa tästäkin syystä.

Ainoa olemassa oleva keino ainakin suosia menettelytavan muuttamista on helpottaa kaikenkokoisten puiden myyntiä ja kohottaa sillä tavoin pienemmän puutavaran arvoa. Tässä on otettava huomioon erityisesti kuljetuskustannukset. Vaikka nimittäin kaikenkokoisen puutavaran vienti sallittaisiin, ovat pienikokoisempien laatujen hinnat ulkomailla niin alhaiset, että tavaran pitkä ja hankala kuljetus maan sisäosista rannikolle ei juuri kannata.

Meidän on pakko tässä puoltaa vielä yhtä helpotusta tätä alaa koskevaan lainsäädäntöön. Kuljetuskustannukset nimittäin vaikuttavat arvoonsa nähden paljon tilaa vaativan kauppatavaran kuten juuri puutavaran asemaan mitä voimakkaimmin, kuten jo todettiin. Kustannukset ovat kuitenkin merkittävästi erilaiset sen mukaan, kuljetetaanko tavara tukkeina vai laudoiksi sahattuna. Tiedämme, että kuljetuskustannukset esim. viimeksi mainitussa tapauksessa ovat nousseet 150 prosenttia suuremmiksi kuin ensiksi mainitussa; ja monilla seuduilla ero lienee tuntuvasti suurempi. Mutta vaikka ottaisimmekin lähtökohdaksi vain mainitun seikan, voitaisiin tukista, jonka uittamisesta rannikolle maksetaan 1 rupla pankkiassignaatteina, saada siellä 1 rupla 50 kopeekkaa samassa rahassa enemmän kuin puun kasvupaikalla. Tuollainen puun hinnan nousu ei ole merkityksetön, jos otetaan huomioon, että 11 kyynärän 4 tuuman tukista maksetaan sisämaassa nyt vain 1 rupla 20 kop.–1 rupla 40 kop.; ts. tukin hinta voitaisiin kaksinkertaistaa, jos edellä esitetty säästö kuljetuskustannuksissa saataisiin aikaan.

Helposti havaitaan, mikä on ainoa tarvittava ratkaisu tämän tavoitteen saavuttamiseksi: että nimittäin sahaus on vapaata ja sahoja voidaan siis esteettä perustaa rannikolle.

Venäjällä, Preussissa, Ruotsissa, Norjassa – Pohjois-Amerikasta puhumattakaan – asiat ovat näin. Siitä syystä näkee höyrysahojen kelluvan Nevalla Pietarin laiturien edustalla ja samanlaisia sahoja Riiassa, Danzigissa, Memelissä, missä on myös yli kolmekymmentä merkittävää tuulen voimalla käyvää sahamyllyä, ja samaan aikaan kaikissa näissä satamissa myös käsisahaus on sangen innokasta.

Jokainen puutavaran viejä tietää myös miten tämä seikka pakostakin vaikuttaa tavaran hintaan. Tiedetään esim., ettei suomalaisesta tavarasta saada Englannissa samaa hintaa kuin Pietarista tulevasta. Miksi? Osaksi laudat eivät liene kaikkialla Suomessa täsmällisesti määrämittaisiksi sahattuja eikä lastien lajittelua ole suoritettu oikein; ensiksi mainittu seikka on jo antanut Haminan viennille merkittävän etusijan muiden Suomen paikkakuntien viennin edellä. Pääasia kuitenkin on, että suomalainen tavara pilaantuu joko uiton tai pitkän maakuljetuksen takia, toisinaan kummankin seikan yhteisvaikutuksesta. Tätäkin kautta vapaa sahaus kohottaisi tukkimetsän arvoa, koska vapaa kilpailu toisi pian ulkomailta saadun hinnankorotuksen viejän ja sahanomistajan käsistä metsänomistajan käteen; privilegioihin nojaava sahaustoiminta pitää valmistetun tavaran arvon alhaisena ja lisäksi painaa kantohintaa alas.

Ja vaikka metsänkäsittely ja puutavarakauppa nauttisivatkin rajatonta vapautta ja mitä edullisimmat suhdanteet suosisivat niitä, ei silti ole juuri luultavaa, että yksityinen metsänomistaja voitaisiin taivuttaa metsänviljelyyn. Vaikka ei otettaisikaan huomioon maassamme vallitsevaa yleistä tietämättömyyttä tästä viljelymuodosta, maassa on kuitenkin liian vähän pääomaa, liian vähän työvoimaa ja liian kehittymätön maanviljelys, jotta maanomistajan pääomaa ja voimia voitaisiin suunnata uudelleen johonkin muuhun elinkeinoon kuin siihen. Vasta kun maan viljeleminen on työntänyt metsät maanviljelykseen vähiten soveltuville maille ja kohottanut tämän pääelinkeinon samalle tasolle, jolla se on Euroopan paremmin viljellyissä maissa, vasta sitten voidaan toivoa maamiehen yrittävän saada varmempaa tuottoa metsistäänkin.4 Käsityksemme mukaan asiat etenevät siis luonnostaan siten, että maanviljelijä ottaa nyt kaiken mahdollisen tuoton olemassa olevista metsistä, joiden kaataminen ja vedätys myös tarjoavat hänelle tervetulleita työansioita kylmänä vuodenaikana, ja että hän käyttää saamansa ansiot maanviljelyksensä hyväksi.

Vaikein metsänviljelyn este maanviljelyksen työn ja pääoman tarpeen jälkeen on epäilemättä tuottolaskelmassa väistämättä huomioon otettavan ajan pituus Mikään mäntymetsä ei juuri voi tuottaa vientiin puutavaraa ennen kuin 60–70 vuoden ikäisenä. Ja saavuttaakseen edullisimman 22 jalan 14 tuuman mitan puu tarvinnee 120–140 vuoden iän. Kukaan yksityishenkilö ei juuri tee laskelmiaan noin pitkäksi ajaksi. Tämäkin vaikeus viittaa kuitenkin siihen, miten edullista on sallia mitoiltaan pienemmänkin puutavaran vienti. Sitenhän lyhennetään kyseeseen tulevaa aikaa; ja kiistatonta on, että jos pienemmästä puusta saatuun hintaan lisätään pelkästään yksinkertainenkin korko se kasvaa viidessäkymmenessä vuodessa nelinkertaiseksi eli nousee korkeammaksi kuin hinta, joka samasta puusta olisi voitu saada tämän ajan kuluttua. Jos lasketaan vielä korkoa korolle kultakin 16 2/3 vuoden ajanjaksolta, on kokonaissumma viidenkymmenen vuoden kuluttua kahdeksankertainen alkuperäiseen hintaan verrattuna.

Mutta vaikka metsänviljelystä ei voikaan tulla yksityisen ihmisen elinkeinoa, tavaran arvon kohoaminen kuitenkin varmasti kannustaa metsän parempaan hoitamiseen, nuoren metsän aitaamiseen, suurempaan huolellisuuteen kypsyyden saavuttaneen metsän kaatamisessa, poltto- ja ainespuiden tuhlauksen vähenemiseen, ehkä myös harvennuksiin ja kaistahakkuisiin. Keino tämän arvon kohottamiseen on kuitenkin edellä esittämiemme viitteiden mukaisesti metsänkäsittelyn täydellinen vapaus ja sen vallitessa voimistuva kilpailu.

Jos nyt siirrymme vastaamaan kysymykseen rakennuspuutavaran ja polttoaineen tarpeen kannalta, ei siihen voi vastata samalla tavalla kuin pelkästään vientiä tarkastellessamme. Kiistatonta nimittäin on, että rajoitustoimien tarkoituksena on pakottaa säästämään metsää näiden tarpeiden täyttämistä varten. Tuollainen pakkoon pohjautuva metsän säästäminen ei kuitenkaan juuri ansaitse metsätalouden nimeä. Niinpä esim. kieltämällä tiettyä mittaa pienemmän puutavaran vienti voidaan maamies pakottaa jättämään paikoilleen metsän, jonka hän muutoin olisi kaatanut ja myynyt ja jota hän nyt voi käyttää sekä rakennuksiin että polttoaineeksi. Tämä ei kuitenkaan ole metsätaloutta, johon toki täytyy sisältyä jonkinlaista metsänhoitoa. Ajateltaessa tämän pakkoon perustuvan säästämisen hyötyä on vain punnittava polttoaineen ja rakennuspuutavaran saannin tuottamaa etua ja verrattava sitä maan viennin kärsimään menetykseen. Ja tässä on otettava huomioon, että metsän arvo jää tällöin maan useimmissa osissa verraten alhaiseksi.

Kun vienti lisäksi koostuu mäntypuusta, mutta lehtimetsä on kiistatta edullisempaa polttoaineeksi, jonka osuus viennissä on kuitenkin sangen merkityksetön, havaitaan helposti, että kattavuudeltaan millainen vientikielto tahansa katkaisisi viennin vaikuttamatta suoranaisesti yleisimmän polttoaineen, lehtimetsän, säästämiseen. Kuustakin käytetään polttopuuna yleisemmin kuin mäntyä, eikä sekään ole vientiin soveltuva puulaji. Näitä puulajeja kuluu joka tapauksessa saman verran, ja määrä riippuu maan väestön tarpeista. Niinpä kuusen ja lehtimetsän säästämisen kannalta vientikiellon olemassaolo on yhdentekevää, ja sen takia voidaan hyvällä syyllä pitää tuollaisesta kiellosta seuraavaa mäntypolttopuun runsaampaa tarjontaa suhteellisen merkityksettömänä asiana. Vain manufaktuurilaitosten hiilentarve, jonka tyydyttämiseen käytetään pääasiassa mäntypolttopuuta, voidaan kiellon turvin helpommin täyttää. Emme suinkaan jätä tämän seikan tärkeyttä vaille huomiota. Olemme teoreettisten perusteiden nojalla kuitenkin niin lujasti vakuuttuneet kaikkien privilegioiden haitallisuudesta, että meidän on tässäkin kohden pysyttävä kannallamme. Hiilenmyynnin täydellinen vapaus ei varmastikaan koskaan nostaisi tämän tavaran hintaa kivihiilestä Saksassa ja Englannissa maksettua hintaa korkeammalle, eikä esim. raudan valmistus siis voi tältä osin tulla Suomessa kalliimmaksi kuin mainituissa maissa. Mikäli hiilen hintakin edellä esitetyllä tavalla toimittaessa hieman nousisi, juuri tuollainen hinnannousu johtaa helpoimmin ja varmimmin metsän taloudelliseen käsittelyyn. Jos sitten jokin manufaktuurilaitos ei pysty kestämään tällaista hinnannousua, tämä näyttää vain todistavan, ettei se ole käyttänyt niitä keksintöjä eikä sitä työtapaa, joita muissa maissa käytetään.

Kaikki siis näyttää osoittavan, että vientikielto tuottaa hyötyä vain mitättömän vähän tai ei lainkaan polttoaineen tarpeen kannalta, mutta vahingoittaa suuresti maan vientiä ja kauppaa, mitä ei voida millään näennäisillä syillä kiistää.

Jo edellä on pyritty osoittamaan, että tällä tavoin ehkäistäisiin järjestelmällistä metsänhoitoa ja erityisesti metsänviljelyä. Rakennus- ja polttoaineen tarpeen kasvu sitä vastoin sinänsä pakottaa kuten vientikin aluksi vain säästäväisyyteen ja metsän rauhoittamiseen karjan aiheuttamilta tuhoilta. Eikä tämän huolenpidon edistämiseen voida juuri keksiä muuta keinoa kuin metsänomistajan omaan etuun vetoaminen.

Tuntuu myös järkevältä olettaa, että nämä tarpeet edistävät metsätalouden kohentamista varmemmin kuin puutavaran vienti, kuten edellisessä luvussa on esitetty. Kun nimittäin näillä suunnilla syntyy pulaa, nousee hintakin usein varsin nopeasti. Kukaan ei esim. olisi kaksikymmentä vuotta sitten pystynyt olettamaan, että polttopuun hinnat nousisivat Helsingissä nykyiselle merkittävän korkealle tasolleen. Eikä tämän nousun voida kuvitella päättyvän, ennen kuin kivihiili alkaa kilpailla polttopuun kanssa. Niinpä voikin hyvin perustein väittää, että edellä usein mainitut tarpeet voivat tulevaisuudessa ohjata yksityisenkin maanomistajan pitämään metsänviljelyn avulla huolta omien tarpeittensa tyydyttämisestä ja hankkimaan varmaa voittoa toisten ihmisten tarpeiden kustannuksella. Eikä tässä yhteydessä pidä unohtaa sitä, että lehtimetsä, josta saadaan paras polttoaine, myös kasvaa paljon nopeammin kuin havupuut eli saavuttaa kehityksensä lakipisteen 70 vuoden ikäisenä. Koivusta ja haavastakin saadaan hyvää polttopuuta myös jo 25–30 vuoden iässä. Tässä ei siis kohdata sitä melkein voittamatonta estettä, jonka mäntymetsän viljelylle aiheuttaa tuon puulajin hidas kehitys.

Voidaan sanoa, että elinkeino- ja kauppavapautta kannattava kansantalouden koulukunta ei juuri näe vaivaa, kun se ei osaa esittää elinkeinotoiminnan edistämiseen muita keinoja kuin sen, että annetaan elinkeinotoiminnan sujua omaa rataansa oman mielensä mukaan. Niinpä nekin metsätalouden edistämiskeinot, joita me olemme tähän saakka pystyneet esittämään, ovat supistuneet tuohon tunnettuun lauseeseen ”Laissez faire et laissez passer”. Olemme kuitenkin myös edeltä käsin muistuttaneet opetuksen suuresta hyödyllisyydestä sekä metsän hoidon että sen käytön kannalta ja olemme sitä mieltä, että juuri se seikka, ettei tavoitteeseen pääsyä voida muulla tavoin edistää, on aihe lujittaa vakaumuksellista uskoa opetuksen arvoon ja välttämättömyyteen. Sen, ettei tällainen vakaumus ole vielä yleinen, voi havaita siitä, ettei metsätaloutta ole kaikkialla sisällytetty maamieskoulujen oppiaineisiin. Lisäämme vielä, että myös tietämystä tukkimetsän edullisimmasta käytöstä, oikeasta tavasta sahata lautoja ja lankkuja, puuttuu yleisesti ja että tämä tiedon puute alentaa tukkipuun hintaa merkittävästi. Suomessa on myös hyvin vähän tai ei lainkaan tietoa siitä, millaisia vaatimuksia ulkomailla asetetaan tavaran laadulle, koska tänne ei saada asiaa valaisevia konsulaattien kertomuksia tai niitä ei ainakaan julkaista, eikä maalla ole erityisiä kauppa-asiamiehiä ulkomaisilla paikkakunnilla.

Liikenneyhteyksien parantaminen on tässä suhteessa toinen hallituksen huolenpitoa vaativa seikka, edulliset kauppasopimukset kolmas ja yleensä elinkeinotoiminnan vapautta edistävät lait neljäs. Etenkin liikenneyhteydet ovat tärkeät tässä kyseessä olevan tavaran kuljetuksille, kun kaupungin koko merkitys maan kaupalle voi riippua siitä purosesta, milloin minkäkin kokoisesta, joka kuljettaa tukit sinne. Kaikki tämä osoittaa kyllin selvästi, että elinkeinotoiminnan vapauden vaatiminen ei suinkaan tee sitä hallituksen huolenpidosta riippumattomaksi.

Kun me nyt kuitenkin tässä siirrymme kysymyksemme vastauksen kolmanteen pääkohtaan, käy pian ilmi, että ennen muuta ja Suomessa varmasti kauan yksinomaan hallitus pystyy saamaan aikaan todella järjestelmällisen metsänhoidon, joka ei jätä kaadetun metsän korvaamista sattumanvaraiseksi. Väitteemme ei tässä kuten edellä esitetyissäkään asioissa perustu pelkästään teoriaan ja järkeilyihin, vaan kokemuksiin, joita on tarjolla muissa, elinkeinotoiminnassaan pitemmälle ehtineissä maissa.

Kuten tarkkaavainen lukija helposti havaitsee, tässä on kysymys metsättömien, autioituneiden maiden ottamisesta uudelleen käyttöön, jotta niitä voitaisiin jollakin tavoin hyödyntää maan parhaaksi. Eikä tämä koske valitettavasti pelkästään niitä alueita, jotka nykyisin kuuluvat tähän luokkaan, vaan myös lukemattomia muita, jotka aikojen kuluessa varmastikin joutuvat samaan tilaan. Tässä on otettava lukuun myös ne maat, joilla kasvaa vain kitukasvuisia puita siellä täällä, koska ne eivät maaperän vuosikymmeniä kestäneen jatkuvan huonontumisen takia pysty enää ravitsemaan useampia eivätkä kelvollisempia runkoja.5 Jos tähän vielä lisätään lukuisat peninkulmien mittaiset suot, joiden alla on vain hiekkapohja ja joita ei pidetä pelloiksi eikä niityiksi sopivina, on Suomessa runsaasti maata, jonka käyttö metsänviljelyyn voisi tulevaisuudessa korvata kaikki ne metsät, joiden on väistyttävä maanviljelyksen tieltä.

Jokainen varmastikin pitää tuollaisten autioiden maiden olemassaoloa onnettomuutena. Se myös kuuluu onnettomuuksiin, jotka paisuvat vuosien mukana. Mitä kauemmin tuollainen maa nimittäin makaa käyttämättömänä, sitä vaikeammaksi käy sen viljelyn aloittaminen, ja mitä enemmän maan väkiluku ja viljelysmaa lisääntyvät, sitä suuremmaksi kohoaa mainittujen maiden arvo, sitä suurempaa tappiota ne siis merkitsevät koko maalle.

Siitä syystä on tärkeää, että tappion korjaamisesta ja ehkäisemisestä ryhdytään ajoissa huolehtimaan. Jo useaan kertaan on mainittu, että metsänviljely näillä alueilla käy välttämättömäksi, koska luonnonvarainen metsä ei enää pysty juurtumaan ja kasvamaan niille, vaikka niillä olisikin vielä jäljellä joitakin siemenpuita tai niiden sijainti olisi sellainen, että tuuli voi tuoda niille siemeniä muilta metsäkaistoilta. Joko niitä nimittäin peittää heinänurmi, jonka läpi yksikään siemen ei pysty tunkeutumaan maaperään, tai ne ovat laadultaan löysää hiekkamaata, niin köyhtynyttä ja kuivuudelle altistunutta, että itävä siemen ja noussut taimi tuhoutuvat ravinnon puutteeseen.

Olemme useita kertoja koettaneet osoittaa, että näiden maa-alueiden palauttaminen viljelyyn kelvollisiksi on niin laajakantoinen yritys, ettei kukaan yksityinen henkilö voi sitoutua sellaiseen. Kun korvausta viljelykustannuksista olisi odotettava puoli vuosisataa, hankkeen tuottamaa voittoa toista sataa vuotta, tämä edellyttää sellaista oman voiton tavoittelusta vapaata kiinnostusta asiaan, ettei sellaista voi edellyttää yksityisellä henkilöllä olevan tämäntapaista hanketta, aivan unohdettua ja hohdotonta, millään tavoin kunnianhimoa kiihottamatonta asiaa kohtaan. Kaikkein vähiten tuollaista voidaan ihmiseltä odottaa niin kauan kuin maassa on vielä yllin kyllin metsää omaa tarvetta varten ja niin kauan kuin hedelmällisempiä maa-alueita on yhä runsaasti otettavissa maanviljelyksen ja karjanhoidon käyttöön, jotka molemmat elinkeinonhaarat lupaavat viljelijälle monin verroin runsaamman palkkion. Jos maanomistaja voisi tällaista metsänviljelyä harjoittamalla kohottaa omaisuutensa arvoa, voitaisiin vielä toivoa hänen ajattelevan asiaa. Iältään 10-, 20- tai 30-vuotias metsä ei kuitenkaan voi nykyoloissa juuri vaikuttaa maaomaisuuden arvoon, ja myydessään sen myyjä näin ollen menettäisi viljelykustannuksiin käyttämänsä varat. Vain hoitamalla järjestelmällisesti jo olemassa olevaa metsää, jonka taloudellinen käsittely ei vaadi menoja, hän voi lyhyehkössä ajassa kohottaa omaisuuden arvoa, niin kuin moni maanomistaja on jo tehnytkin.

Jos nyt rohkenemme esittää, että valtion pitäisi ottaa haltuunsa nämä kyseessä olevat maat ja ryhtyä vähitellen toteuttamaan niillä metsänviljelyä, emme ehdota muuta kuin sellaista, mitä muissa maissa on jo tehty ja mitä tässäkin maassa on jo julkisesti vaadittu.6 Erona on vain se, että näissä vaatimuksissa on pelkästään yleisluonteisesti pyritty osoittamaan valtion velvollisuudeksi lähinnä huolehtiminen niin etäisestä tulevaisuudesta, että yksityinen ihminen ei voi sinne asti ulottaa huolenpitoaan. Ehdotettu menettely poikkeaa myös hieman Saksassa noudatetusta käytännöstä, siellä kun kruunun metsät ovat jo satoja vuosia olleet sen hallussa ja kasvavat monin paikoin mitä hedelmällisimmällä peltomaalla, kun yksityiset taas käyttävät usein pelloksi maita, joiden maaperä on tuntuvasti huonompaa; samoin se poikkeaa Englannin oloista, siellä kun rikkaan ylimystön puistot ovat juuri minkäänlaista hyötyä tuottamatta vallanneet merkittävän osan maan viljavimmista vainioista. Vain Ranskasta kerrotaan, että valtio on ryhtynyt viime aikoina lunastamaan itselleen viljelemättömiä, metsättömiä maita, joita omistajat eivät ole halunneet käyttää minkäänlaiseen viljelyyn. Ja suunnilleen tätä me olemme tässä esittäneet edullisimmaksi menettelyksi.

Muutamia tuollaisen ehdotuksen toteuttamisen tiellä olevia vaikeuksia voidaan luetella; emmekä suinkaan ole sokeita, niin ettemme näkisi niitä. Voidaan kysyä: millaisen oikeuden nojalla valtio voi tulevaisuudessa ottaa haltuunsa tällaisen maan? Miten sitä on viljeltävä joutumatta kärsimään menetyksiä, joita valtiolle kaikkien kokemusten mukaan aiheutuu, kun jotakin elinkeinoa harjoitetaan sen laskuun? Miten tämä metsä suojataan laitumella käyvän karjan ja ihmisten aiheuttamilta vahingoilta? Miten sangen tavallisilta tuhoisilta metsäpaloilta? Miten noin alueellisesti hajanaista omaisuutta ylimalkaan pystytään hoitamaan? Mistä otetaan varat noin laajoihin viljelytoimiin? Jne. Kaikkiin näihin kysymyksiin vastaaminen edellyttäisi peräti täydellistä lakiehdotusta tästä asiasta: sellaista kukaan tuskin pyytää tältä lehdeltä eikä myöskään meidän vähäiseltä tietämykseltämme. Viitattakoon tässä vain muutamin sanoin siihen, että nämä vaikeudet eivät ole ylivoimaisia esteitä.

Mainitsemme tästä ensimmäiseksi, että metsänviljely ei vaadi kovin suuria pääomia, kuten tuonnempana osoitetaan; toiseksi viljelykustannukset voidaan nykyoloissakin esim. mäntymetsän osalta korvata 60–70 vuodessa ja että tuon iän ohitettuaan sama metsä normaalisti tuottaa kasvavaa voittoa sen vartioimisesta aiheutuvien varsin vähäisten kulujen kattamisen lisäksi. Epäilemättä hankkeeseen kuitenkin tarvitaan oma virkakuntansa, sekä metsänhoitajia että metsänvartijoita. Nykyisinkin kunnat palkkaavat eräänlaisia virkamiehiä, joiden nimikkeenä on jahtivouti, joilla ei oikeastaan ole mitään virkatoimia ja jotka voidaan valtion maksaman jonkinlaisen lisäpalkan avulla muuttaa metsänvartijoiksi ja saada samalla toimimaan aktiivisesti aikaisemmassa tehtävässään, villieläinten hävittämisessä. Ja koska metsänhoitajien varsinainen toiminta vaatii aikaa vain suunnilleen kuukauden verran keväisin ja syksyisin kylvötöitä varten ja myöhemmässä vaiheessa ehkä kuukauden talvessa metsän harvennusta varten, emme näe estettä, joka estäisi näiden virkojen yhdistämisen maanmittareiden tehtäviin – siinä tapauksessa, ettei uusjako pian korvaa nyt pian kaikkialla loppuun saatettua isojakoa. Muutenhan on odotettavissa, että maanmittarien työt ja tulot jäävät varsin vähäisiksi.

Muistutamme siitä, että valtion hoidettavina ilman palkattuja metsänvartijoita ovat nykyisinkin virkatalojen ja kruununtilojen metsät, ja myönnettäneen, että tästä velvoitteesta ei voida asutuilla seuduilla kovin merkittävässä määrin kiemurrella irti; seuraavathan valppaat katseet kaikkialla lähimmäisten hyötymismahdollisuuksia.

Mitä sitten tulee nuoren metsän suojaamiseen karjan aiheuttamilta vahingoilta, kuvittelemme, että tämän asian hoitaminen sekä yksityisten että valtion omistamien metsäviljelyalojen osalta kuuluu karjan eikä metsän omistajan tehtäviin. Metsä tarvitsee harvoin tällaista suojelua kauemmin kuin 15 vuotta, ja näyttää siltä, että kyläkunnan on paimenia käyttämällä estettävä vahinkojen syntyminen tuona aikana. On täysin omistusoikeuden periaatteen mukaista, että jokaisen on pidettävä karjansa omalla maallaan tai tietyllä kyläkunnan yhteisellä laidunalueella. Muissa laajemmin viljellyissä maissa, joissa ei käytetä minkään tyyppisiä aitoja, tämä velvoite on yleinen. Suomessakin on säädöksiä esim. sikojen ja vuohien laiduntamisesta. Ja epäilemättä ylimalkaan jokainen yksityinen maanomistaja pystyy pienemmin kustannuksin pitämään yllä paimenta kuin metsää kuluttavia ja työtä vaativia aitoja.

Tärkeimpänä pidetään kuitenkin varmaan kysymystä, millä tavalla näiden maiden omistusoikeus pitää siirtää yksityisiltä valtiolle. Tällaisten kysymysten hoitaminen on hankalaa silloin, kun maassa ei ole takavarikointilakia, joka määrittelee perusteet, joiden nojalla valtio voi tarpeen vaatiessa lunastaa yleiseen käyttöön tarvittavan maa-alueen. Tuollainen laki ratkaisisi käsillä olevassa tapauksessakin kaikki vaikeudet. Olemme kuitenkin vakuuttunut siitä, että vapaaehtoisia myyjiä ilmoittautuisi joukoittain hyötyäkseen edes jonkin pennin maista, jotka eivät omistajansa käsissä tuota yhtään mitään. Tässäkin asiassa on toki tiellä säädös, joka kieltää maan erottamisen tilasta viittäkymmentä vuotta pitemmäksi ajaksi. Kun sen kumoamisesta on kuitenkin voitu ryhtyä keskustelemaan, meidän on oletettava, että se kuuluu ns. taloudellisiin asetuksiin, joita hallitusvalta voi omaksutun periaatteen mukaan muuttaa.

Monimutkaisempaa, mutta ei sen takia hylättävää olisi menetellä siten, että valtio ottaisi vastuulleen vain viljelyn sekä oikeuden määrätä metsän kaatamisesta, mutta luovuttaisi maanomistajalle koko tuoton vähentäen siitä vain tietyn prosenttiosuuden viljelykustannuksien korvaamiseksi. Suunnilleen tällainen ehdotus on esitetty Ruotsin nykyisillä valtiopäivillä. Yksinkertaisempana voitaisiin pitää sellaista menettelyä, että valtio maksaisi samoilla ehdoilla viljelykustannukset omistajalle edellyttäen, että tämä kylvää maahansa siemenet määräajan kuluessa ja kasvattaa sillä tietyn määrän puita tietyn kokoisiksi. Tuollaiset viljelylainat ovat kuitenkin yleensä sangen hankalia, koska on perin vaikea valvoa, että rahat käytetään määrättyyn tarkoitukseen. Vielä vaikeammaksi asia kuitenkin käy, kun perillisen tai ostajan neljäntenä, ehkä viidentenä omistajana on viimein vastattava vuosisadan takaisen lainan maksamisesta ja sopimuksen toteuttamisesta muutenkin. Meidän mielestämme tämä ratkaisu on tästä syystä kaikkein huonoin; kun taas juuri sen edellä esitetyn ehdotuksen mukaan toimittaessa maanomistaja kiinnostuu perustetun metsän suojaamisesta kaikenlaisilta vahingoilta; ja lähiseudun asukkaat taas pitävät valppaasti silmällä ahneen maanomistajan mahdollisia yrityksiä päästä ennen määräaikaa jotenkin hyötymään odotettavissa olevasta sadonkorjuusta.

Vaikka mitään näistä keinoista ei nyt aluksi pidettäisikään käyttökelpoisena, omistaa kruunu jo ennestään niin merkittävästi maata, että sillä on näillä olemassa olevilla, maanviljelykseen soveltumattomilla maillaan tilaa yllin kyllin vuosikymmeniksi sen osoittamiseen, että hallitus haluaa pitää huolta metsän säilymisestä.

Aikojen kuluessa tämä huolenpito epäilemättä antaisi aiheen uuden, erityisen haaran perustamiseen julkiseen hallintoon. Tämä ajankohta olisi kuitenkin edessä vasta sitten, kun olemassa olevien vähitellen aikaansaatujen viljelymetsien tuotto voisi kattaa hallintokustannukset. Pyrimme tuonnempana osoittamaan, että tällainen viljelymetsä antaa pakostakin jo 70–80 vuoden kiertoajassa tuottoa, joka tuosta iästä 120–140 vuoden ikään saakka vielä tasaisesti kasvaa. Samoin pidämme jo esitettyjen perustelujen nojalla varmana, että tulevaisuudessa metsällä on enemmän arvoa omassa maassa rakennuspuutavaraksi ja polttoaineeksi käytettynä kuin tukkimetsänä ulkomaille vietäväksi; tästä myös seuraa, että sen tuotto on ensiksi mainitussa iässä varmastikin suurimmillaan, ja viljelyyn sijoitetut kulut tuottavat siis yhäkin edullisemman tuloksen. Sen, että kruunu voi yleensä saada merkittävästi tuottoa metsänviljelystä, osoittaa parhaiten Saksan metsätalouden esimerkki. Niinpä lasketaan, että 3 peninkulman päässä Königsbergistä sijaitseva Bludanin kruununmetsä, joka suureksi osaksi kasvaa laihalla hiekkamaalla ja on näin pohjoisessa maakunnassa, jossa myös Puolan metsien läheisyys pitää puun hinnan alhaisena, tuottaa vuodessa 20 hopeakopeekkaa nettotuottoa jokaista ruotsalaista tynnyrinalaa kohti. Tämä tuotto kertyy pääasiassa rakennuspuutavaran myynnistä, kun halkojen myynti ja joidenkin niittyjen vuokraus taas kattavat viljelykustannukset ja hallintokulut. Tämä vähäiseltä näyttävä voitto merkitsee kuitenkin neliöpeninkulmalta vuotuista noin 4 500 hopearuplan tuottoa eli 6 prosentin korkoa 75 000 hopearuplan pääomalle. Tähän yli 3 hopearuplan hintaan tynnyrinalalta voi monilla Suomen seuduilla kuitenkin ostaa maatiloja peltoineen, niittyineen, viljelykelpoisine maineen ja metsineen. Niinpä pelloksi kelpaamatonta, metsätöntä maata ei arvioi liian halvaksi, jos määrittelee sen arvoksi 1/5:n tuosta hinnasta, jolloin ei myöskään tarvita kuin viidesosa juuri mainitusta tuotosta eli 4 hopeakopeekkaa tynnyrinalalta, jotta ostohinnalle saataisiin 6 prosentin korko.

Vaikka tämän pääoman korko laskisi 2 prosenttiin tai jäisi olemattomaksikin, tämä ei itse asiassa ole sen suurempi menetys kuin niin moni muukin valtion menoista, esim. menot uusien teiden ja vesiliikenneyhteyksien rakentamisesta, maanviljelyksen ja karjanhoidon tukemisesta, teollisuuskouluista ja alan palkinnoista, opetuslaitoksesta yleensä. Valtio ei tavoittele eikä voi tavoitella välitöntä voittoa näistä ja näiden tapaisista menoista. Maan hyvinvoinnin kasvu ja sen asukkaiden sivistystason nousu ovat sinänsä riittävä voitto; eikä millään tavoin tarvinne todistella, että edistys näissä asioissa lisää myös valtion tuloja sadoilla eri tavoilla. Kun silmätään niitä syitä, jotka puoltavat maanviljelykseen kelpaamattomien maiden käyttämistä metsänviljelyyn, on tästä valtion kassallekin koituva hyöty aivan selvästi havaittavissa.

Jokainen inhimillisen tiedon ala osoittautuu lähemmin tutustuttaessa hämmästyttävän laajaksi. Jos metsätalouden tiedettä ei tunne, sitä tuskin haluaisi pitää muiden empiiristen tieteiden vertaisena. Yritys sen pääkohtien kokoamiseksi lyhyeen katsaukseen osoittaa kuitenkin pian jokaiselle, että sen edessä on laaja kenttä mitä rasittavimmille tutkimustöille, jopa niin, että jo sen eri haarat pystyvät kukin erikseen vaatimaan tutkijan kaikki voimat.

Alan kysymysten lyhyt käsittely on tämän takia vaikeaa. Meidän tarvitsee vain viitata siihen, että eri puulajien viljelyssä ja käytössä ilmenee erilaisuuksia, joihin eri maiden ilmasto, sijainti, kulttuuri ja elinkeinojen kehitysaste aiheuttavat vielä lisää erilaisuutta. Jotta edes osaksi voisimme täyttää aukkoja, jotka jo itse aiheen laatu on aiheuttanut edellä olevaan esitykseen, me tämän takia samalla kun viittaamme erinäisiin metsätaloutta koskeviin teoksiin liitämme tähän:

Muutamia perustietoja Suomessa toteutettavaa metsänviljelyä varten

Sellaiselle henkilölle, joka haluaa tutustua tyhjentävään teokseen tästä aiheesta, suosittelemme teosta:

”Neue vollständige Anleitung zur Behandlung, Benutzung und Schätzung der Forsten”, 5 Bände von Dr. W. Pfeil, Ober-Forstrath, Professor &c. Berlin 1830–1845. [Uusi täydellinen johdatus metsien hoitoon, käyttöön ja arvioimiseen, 5 osaa, kirjoittanut tri W. Pfeil, ylimetsäneuvos, professori jne. Berliini 1830–1845.]

Tri Pfeil on Neustadt-Eberswalden metsäkorkeakoulun johtaja, useita vuosia Berliinin yliopistossa opettanut mies, joka on sitten lähes neljännesvuosisadan toiminut nykyisessä käytännöllisemmässä tehtävässään. Hän on osallistunut Tanskan metsätalouden uudelleenjärjestelyyn ja sen levittämiseen Venäjälle ja Ruotsiin. Niinpä hänen tietonsa ovat sekä tunnustusta osakseen saaneita että perusteellisia. Hänen teoksensa, jonka 1. osa sisältää kriittisen selostuksen metsätaloudesta ja sen aputieteistä julkaistusta kirjallisuudesta, käsittelee 2. osassa puulajeja ja niiden kasvattamista, 3. osassa metsän suojaamista ja metsäpoliisin toimintaa, 4. osassa metsän käyttöä ja metsäteknologiaa, 5. osassa metsän arvioimista. Eräät näistä osista ovat ilmestyneet useina painoksina. Vaikka teoksen perusteellisuus ja laajuus saattaisi antaa aiheen olettamukseen tavallisesta saksalaisesta pedanttisuudesta, kirjoittaja on kuitenkin mies, joka tiukasti torjuu kaiken teoretisoinnin ja haluaa antaa arvoa vain kokemukselle; ja niiltä osin kuin selostaja on käyttänyt hänen teostaan, sisältökin todistaa samaa, ja esitystapa on itse asiassa myös niin lyhyttä kuin tarve vaatii.

Pienempikin oppikirja on tarjolla:

”Anweisung zum Waldbau” von Heinr. Cotta, 5:te Aufl. Dresden 1835. [Metsänhoidon opas, kirjoittanut Heinr. Cotta, 5. painos.]

Tämänkin teoksen on laatinut sangen arvostettu kirjoittaja, joka kuoli Tharandin metsäkorkeakoulun opettajana ja johtajana, laitoksen, jossa hänen kaksi poikaansa yhä toimii. Kirjan nimi ja laajuus osoittavat, että hänen kirjansa on tarkoitettu aloittelijoille, ja niinpä se sisältääkin vain välttämättömimmän puulajeista ja niiden viljelystä, kun tri Pfeilin teos taas käsittää tieteen kaikki haarat. Sisältö on erityisen hyvin järjestetty, esitystapa on selvä ja yksinkertainen.

”Kurze Belehrung über die Behandlung u. Kultur des Waldes” von Dr. Georg Ludwig Hartig, Berliini 1837 [Lyhyt oppimäärä metsänhoidosta ja viljelystä, kirjoittanut…], on toinen lyhyehkö, melkeinpä merkityksetön teos, joka monien otsakkeiden alla esittää vain muutamia dogmaattisia sanoja kustakin asiasta. Teoksen laatija, jolla on korkea asema Preussin metsähallinnossa, on samoin arvostettu ja uuttera kirjoittaja, vaikka tri Pfeil näyttää pitävän tri H:n ominaan esittämiä oppeja pelkkinä päähänpistoina.

Ruotsissa metsänviljelystä on viime aikoina tullut sekä hallitusvallan että yksityishenkilöiden huolenpidon aihe. Tukholman lähistölle on perustettu metsäoppilaitos, ja Västsuran ruukkiyhtiö on perustanut toisen. Ruukin metsissä on metsänviljelyä myös jo ryhdytty harjoittamaan. Ensiksi mainitun laitoksen johtaja hra Ström on jo useita vuosia sitten julkaissut metsätalouden oppikirjan, jota meillä ei ole ollut tilaisuutta nähdä, mutta josta olemme kuulleet tri Pfeilin sanovan, ettei se ole kovin käytännöllinen. Täysin saksalaisen esikuvan mukaisesti laaditulta näyttää myös seuraava, Västsuran laitoksen johtajan hra Obbariuksen teos:

”Lärobok i Skogsvetenskapen”, 2 osaa, Västerås 1845–46 (4 riikintaalaria 32 killinkiä).

Käytännöllisempi ja Ruotsin (sekä Suomen) oloihin sovellettu on sitä vastoin pieni kirja:

”Handledning för Skogars Indelning, Afverkning och Återsådd” jne., kirjoittanut G. Segerdahl, Vänersborg 1843 (1 riikintaalari 18 killinkiä).

Suosittelemme epäröimättä tätä teosta soveliaimpana maanviljelijöille, jotka haluavat saada yleiskuvan yleisimmistä seikoista tässä kyseessä olevalla maatalouden erikoisalalla.

Tässä mainittuja teoksia käytettäessä on nimittäin muistettava, että mikään viljelyn muoto ei ole ilmastosta ja maaperästä riippuvaisempi kuin metsänviljely. Muut kasvit pystytään yleensä paremmin totuttamaan ilmastoon kuin puut, koska ne ovat suuremman korkeutensa ja suurempien, mehukkaampien juuriensa takia alttiimpia kärsimään epäsuotuisista säistä. Ja metsäpuut joutuvat erityisesti tulemaan toimeen ilman maa-aineksia sekoittamalla ja lannoittamalla aikaansaatavaa maanparannusta, jonka avulla muille kasveille luodaan niiden tarpeita vastaava maaperä. Metsänviljely ei missään kestä tuollaisia kustannuksia. Kyseenalaista jopa on, onko eläinlanta hyödyllistä puiden kasvulle; varmasti tiedetään, että suurina määrinä se on selvästi vahingollista. Hra Pfeil ilmoitti vastustavansa kaikkea muunlaista lannoitusta kuin sitä, joka aiheutuu metsän omista karisteista, yleensä lahoavista kasviaineksista. Hänen varma mielipiteensä metsänviljelystä Suomessa oli, ettei pidä seurata saksalaisten oppikirjojen ohjeita, vaan tieteellisesti koulutetun metsänhoitajan pitäisi joitakin vuosia tutkia maan metsiä, kasvumaiden laatua ja ilmaston vaikutusta luodakseen näin saadun kokemuksen perustalle suunnitelman maalle soveliasta metsätaloutta varten.

Mainituista teoksista voi kuitenkin oppia käytäntöön soveltamista varten täysin varmasti kaiken metsänhoidon yleiset periaatteet. Niinpä ei voida epäillä sitä, että metsän jakaminen kaistoihin ja kaistahakkuut ovat kaikissa tapauksissa paljon edullisempi menetelmä kuin valikoiva hajahakkuu (die Plänterwirtschaft). Hartig arvioi viimeksi mainitun käsittelytavan taloudellisen tuoton jopa vain puoleksi kaistaviljelyn tuotosta. Pfeil pitää hajahakkuuta edullisena vuorilla ja meren rannikoilla, missä rajut tuulet voivat tuhota nousevan taimen, jollei jäljellä oleva metsä suojaa sitä. Samoin hän muistuttaa siitä, että on hyödytöntä kaataa koko kaistaa paljaaksi siellä, missä voidaan käyttää vain suurimmat puut, ja hän lisää: ”jos nuoremmat puut näyttävät olevan kasvamassa sellaisiksi puiksi”. Tällä huomautuksella hän tarkoittaakin pääasiassa pohjoismaiden suuria metsiä. Tästä voidaan nyt etsiä tukea Suomessa tavallisesti noudatetulle metsien käsittelylle; mutta siellä, missä metsämaa on jäänyt autioksi ja missä uusi metsä on saatava viljelemällä kasvamaan, tämän menettelyn on oltava kaistaviljelyä. Sen puolesta puhuu vielä muuan edellä mainitsematta unohtunut peruste: etteivät mänty ja koivu nimittäin siedä varjoa; siitä syystä metsistämme katoaa runsaasti taimia, minkä jälkeen ne jäävät yhä epätasaisemmin kylväytyneiksi.

Metsänviljely aiheuttaa itse asiassa hyvin vähän kustannuksia, jos vain kylmyys tai kuivuus eivät tuhoa nuoria taimia ja jos ne suojataan niin, ettei karja pääse niitä vahingoittamaan. Yksinkertaisin tapa on jättää metsään siemenpuita. Tämä tuottaa vain sikäli haittaa, että kylvö jää usein epätasaiseksi ja tyhjiin laikkuihin on siemenet joka tapauksessa kylvettävä käsin. Tietyt lehtipuut, esim. koivu, levittävät kuitenkin siemeniään sangen vaivattomasti. Lisäksi vaaditaan vielä tarkan huomion kiinnittämistä siihen, näyttävätkö sellaiset puut (kuten havupuut), jotka eivät tuota siemeniä joka vuosi, antavan siemeniä sinä vuonna, jona metsä kaadetaan uuden kylvöksen tieltä. Havupuut voidaan saada kasvamaan joko kävyistä tai irtautuneista siemenistä; vimeksi mainittu tapa on varmempi, koska kävyt eivät aina avaudu, vaan lahoavat siemenet mukanaan. Siementen irrottamiseen kävyistä käytetään auringon lämpöä tai eräänlaisia saunoja. Koivun siementä voidaan kerätä suoraan puusta tai irti sahatuista oksista.

Useimmiten maanpintaa on jossakin määrin rikottava kylvöä varten. Jos maata peittää vain niukka sammal, tämä voidaan tehdä rautapiikkisellä haravalla. Koska sitä kuitenkin tavallisesti peittää vahvempi sammalikko, kanervat ja muut varpukasvit tai heinikko, käytetään sen viljelykuntoon saattamiseen tätä varten suunniteltua kuokkaa tai hakkua, kivisillä ja kantoisilla mailla myös metsäauraa. Tästä maaperän paljastamisesta ja siementen keruusta aiheutuvat metsänviljelyn ainoat kustannukset. Ensiksi mainittua työtä tarvitaan kaikkialla, missä siemenet eivät muuten pääse koskettamaan paljastunutta maata.

Käsikylvöä varten ei kuitenkaan ole välttämätöntä paljastaa maata kokonaan. Kuokitaan vain vakoja tai nelikulmaisia laikkuja tiettyjen, eri puulajeja varten erilaisten välimatkojen päähän toisistaan. Niihin lasketaan kävyt ja lakaistaan paikat muutaman aurinkoisen päivän jälkeen luudalla, niin että kävyt irtoavat ja painuvat maahan, tai kylvetään siemenet heti ja karhennetaan maanpintaa kevyesti haravalla. Etenkään meidän puulajejamme mäntyä, kuusta ja koivua ei voida mullata syvemmälle.

Tuollaisen metsänkylvön kustannuksia tuskin voidaan määritellä yleispätevästi; kaiken saadun kokemuksen mukaan siihen ei kuitenkaan tarvita ruotsalaista tynnyrinalaa kohti enempää kuin 14–20 työpäivää. Normaaleissa tapauksissa työn voivat suorittaa naiset ja alaikäiset, ja se maksaa siis, jos päivätyön kustannukseksi arvioidaan 20 hopeakopeekkaa, enintään 5 hopearuplaa tynnyrinalaa kohti. Näin tri Pfeilin mukaan. Hra Segerdahl ilmoittaa kustannuksiksi vain puolet tästä. Esim. männyn siementen keräys maksaa suunnilleen 30 hopeakopeekkaa naulalta. Tynnyrinalaa kohti siementä kuluu 6–8 naulaa; niinpä hinta on enintään 2 hopearuplaa 40 kopeekkaa. Kuusen siemeniä saa melkein puolta halvemmalla ja koivun siemeniä vieläkin halvempaan hintaan. Viimeksi mainittua lajia kuluu sitä vastoin kaksinkertainen määrä tynnyrinalaa kohti. Jos me nyt arvioimme korkeimman hinnan eli hinnan, jolla saadaan kylvetyksi tynnyrinala mäntymetsää, sen kylväminen maksaa 7 hopearuplaa 40 kopeekkaa.

Metsästä eri-ikäisinä karsittavien puiden arvon laskeminen riippuu maaperästä, puulajista, kylvöksen tiheydestä, puun käytöstä ym. Esim. koivumetsä tuottaa normaalitapauksessa jo 45–50 vuoden ikäisenä maksimimäärän polttopuuta ja maksaa silloin viljelykustannukset moninkertaisesti takaisin. Kuusi, jonka kasvu jatkuu voimakkaana vain 80 vuoden ikään, on näin ollen siihen ehdittyään myös maksanut viljelykulunsa. Mänty taas voi vielä viimeksi mainitussa iässä sistä niin tiheänä kasvustona, että metsästä voidaan karsia tynnyrinalaa kohti ainakin 80 runkoa, joista saadaan 11 kyynärän ja 10 tuuman tukki. Kun vähennetään runkoa kohti vain 20 hopeakopeekaksi arvioidut kaato- ja vedätyskulut, jää tästä puutavarasta näin ollen tuottoa 16 hopearuplaa eli ainakin kaksinkertaisesti viljelykulujen määrä. Kaikki, mikä tämän jälkeen saadaan samasta metsästä, on sitten melkein puhdasta voittoa; tästä käy ilmi, että edellä esitetyssä laskelmassa on kustannukset arvioitu suuremmiksi kuin ne itse asiassa ovat. Voimmehan tässä olettaa, että ennen mainittuja ajankohtia suoritetut karsintahakkuut kattavat metsän hoitamisen kustannukset. Seuraavaksi tässä esitetäänkin likimääräinen laskelma näistä viimeksi mainituista kustannuksista. Edellä mainitussa itäpreussilaisessa Bludauerin metsässä hoidosta ja hallinnosta vastasi ylimetsänhoitaja apunaan kaksi metsänhoitajaa ja kirjuri. Metsän pinta-ala oli 30 tuhatta preussilaista Morgenia, hieman yli 15 tuhatta tynnyrinalaa eli lähes 3/4 neliöpeninkulmaa. Niinpä voidaan olettaa, että täyttä neliöpeninkulmaa varten tarvittaisiin vielä yksi metsänhoitaja; ja tämän henkilöstön palkkaus voitaisiin varmaankin hoitaa 1 200 ruplalla sekä kunkin osalta 200 ruplan arvoisella vapaalla asunnolla vuodessa. Nämä kustannukset vaatisivat siis tynnyrinalaa kohti vuotuista tuottoa suunnilleen 5 3/5 hopeakopeekkaa. Jos arvioidaan, ettei mänty-, kuusi- ja koivusekametsä tuota ensimmäisinä 20 vuotena lainkaan karsintatuottoa, ja jaetaan kustannukset sen sijaan 50 seuraavalle vuodelle, tarvitaan vuotuista tuottoa 9 hopeakopeekkaa tynnyrinalalta. Ei siis voida epäillä sitä, että näin ollen vähätuottoisimmaksikin arvioitu karsinta kattaa hallintokustannukset hyvinkin viisinkertaisesti. Ylijäämää voidaan sitten pitää peruspääoman ja viljelykustannusten korkotuottoina.

On syytä lähteä siitä, että näihin laskelmiin sisältyy paljon epävarmuutta. Olemme kuitenkin joka kohdassa arvioineet kustannukset korkeiksi ja tuoton alhaiseksi ja uskallamme tästä syystä pitää riittävästi todistettuna väitettämme, että hitaimminkin kasvavan puulajin, mäntymetsän, viljelykustannukset tulevat korvatuiksi 80 vuodessa, kuusimetsän aikaisemmin ja koivumetsän jo 30–35 vuoden kuluttua.

Edellä on puhuttu karsinnan välttämättömyydestä. Mainituista puista koivu ja mänty vaativat ikävuosiensa karttuessa väljempää tilaa; koivu kuitenkin vielä mäntyä enemmän. Kuuset sitä vastoin voivat seistä suljetummassa kasvustossa ikänsä loppuvaiheeseen asti. Cotta on sitä mieltä, että karsintaan on ryhdyttävä mäntymetsässäkin varhaisessa vaiheessa, puiden ollessa 10–15 vuoden ikäisiä. Tri Pfeil sitä vastoin pitää karsintaa välttämättömänä 40 vuoden ikäisessä metsässä, mutta neuvoo kuitenkin tarkkailemaan tilannetta aikaisemmin, niin että karsinta voidaan aloittaa silloin kuin pitää, heti kun vuosikasvain kymmenennessä vuosikasvun oksakiehkurassa kasvaa jalan mittaiseksi. Tähän liittyy se seikka, ettei mainittu puulaji siedä varjoa, vaan latvan ja latvuksen on aina saatava vapaasti valoa ja ilmaa. Tämä seikka on lisätodiste hajahakkuita vastaan, koska nuoret taimet tukahtuvat vanhempien varjoon. Kylvön yhteydessä ne kärsivät siemenpuista samasta syystä.

Sekametsä näyttää monesta syystä olevan edullisempi kuin minkä tahansa puulajin yksinään muodostama metsä. Pääasiallinen syy tähän kannanottoon on se, että koivu on omiaan laihduttamaan maata, kun mänty taas muita enemmän parantaa sen laatua. Toinen syy on se seikka, että kannattava karsinta voi alkaa aikaisemmin, jos esim. mäntymetsän seassa kasvaa koivupuita. Ne pitävät osaltaan kasvustoa tiheänä, niin kauan kuin tämä on tarpeellista, ja ne voidaan vähitellen poistaa, kun männyt vaativat ympärilleen enemmän tilaa.

Männyn ja kuusen sijoittaminen paremmuusjärjestykseen on vaikeaa. Ensiksi mainitun viljelyä Suomessa puoltaa kuitenkin se, että se kestää kuivempaa ja hiekkaisempaa maaperää; kuusi sitä vastoin vaatii savipitoisempaa hiekkamaata, kun se taas sietää märkyyttä paremmin, etenkin kivisillä mailla, jollaisilla Suomessa monetkin suot sijaitsevat.

Jos kiinnitetään tarkemmin huomiota edellä mainittuihin seikkoihin, että koivu, josta jää karisteita varsin vähän, ei ole kovin edullinen laihtuneen maaperän kannalta ja että Suomessa useimmat maanviljelykseen sopimattomat maat ovat hiekkakankaita tai kivistä ja sorasta koostuvia harjuja, on helppo myöntää, että mänty on se puulaji, jonka viljelemistä on ennen muuta ajateltava. Tähän on sitäkin tärkeämpää kiinnittää huomiota, kun yleisesti kuvitellaan, että lehtipuista jää enemmän karisteita ja ne luovat siis enemmän ruokamultaa kuin havupuut. Koivun paremmuuden polttopuunakin korvaa mänty- ja etenkin kuusimetsästä saatava suurempi polttopuumäärä, koska nämä molemmat puulajit voivat kasvaa tiheämmässä kuin koivu. Lisäksi on vielä otettava huomioon mäntypuun suurempi käyttökelpoisuus muihin tarkoituksiin. Mänty ansaitsee siitäkin syystä etusijan viljelytoiminnassa, että koivu sekä kasvaa juurivesoista että kylväytyy paremmin itsestään. Lukija ymmärtänee tässä sanotun perusteella, miksi edellä olevassa esityksessä on käytetty esimerkkeinä pääasiassa männyn viljelyä ja kasvua.

Saksassakin on alettu yhä enemmän viljellä mäntymetsiä, mikä on pääasiassa johtunut siitä mainitusta seikasta, että metsä tungetaan vähitellen huonoimmille maille, joille mitkään muut puulajit eivät sovellu. Vain Thüringenin vuoristoseuduilla ja Harzissa viljellään yleisemmin kuusimetsää. Rannikoilla, Brandenburgissa, Pommerissa, Mecklenburgissa, Posenissa ja Preussin maakunnassa mäntymetsällä on sitä vastoin etusija. Ja koska maassa on jalompia lehtipuita, lähinnä pyökkiä ja tammea, siellä tapaa harvoin koivumetsää, vain yksittäisiä puita mäntymetsissä – vaikka viimeksi mainittu viljelytapakin on uusimman ajan tuotetta.

Viljelytapa, jonka puolesta Saksassa on jonkin aikaa puhuttu paljon, on lehtikuusien istuttaminen. Tri Pfeilin antaman tiedon mukaan tämä on kuitenkin osoittautunut heikosti kannattavaksi. Syyt ovat siinä, ettei kauemmaksi pohjoiseen, Venäjälle ja Siperiaan, kuuluva lehtikuusi saavuta eteläisempiin maihin siirrettynä sellaista ikää, kokoa eikä lujuutta, että se kelpaisi rakennuspuutavaraksi. Sen viljely on menestynyt Saksassa paremmin vain vuoristoseuduilla ja vuorten pohjoisrinteillä.

Kylmää ja kosteaa ilmastoa pidetään siis lehtikuusen viljelyn edellytyksenä. Ja Suomelle tämä puulaji voi varmastikin tuottaa suurta hyötyä. Se kasvaa lyhyemmässä ajassa kuin mänty, saatujen tietojen mukaan 70–80 vuodessa 22 jalan ja 14 tuuman kokoon, saa tiheässä kasvaessaan tämän puun tavoin suoran ja oksattoman rungon, ja sitä pidetään tätä kestävämpänä lahoamista vastaan. Viipurin läänissä on kuten tunnettua jo lehtikuusimetsiä; emme tosin lähemmin tunne niiden ikää emmekä puiden kokoa. Näiden seikkojen sekä niiden kasvumaan tutkiminen antaisi jo kokemustietoa tämän viljelytavan arvioimiseksi.

Kysymys sen edullisuudesta voi nimittäin liittyä lähinnä maaperän edellytyksiin. Lehtikuusen katsotaan nimittäin menestyäkseen vaativan hyvää ja syvää hiekkamultamaata7 tai ainakin kosteaa ja humuspitoista hiekkaa. Jollei puu nyt todellakaan menesty kuivemmalla ja laihemmalla maalla, maanviljelys varmasti työntää sen viljelyn tulevaisuudessa syrjään, etenkin, kun se ei kuulu viihtyvän suomaallakaan. Tri Pfeilin sanojen mukaan se menestyy keskinkertaisesti vielä kuivassa, huonommassa hiekkamullassa, mutta kuivassa hiekassa se menestyy hyvin vain varhaisvuosinaan ennättämättä koskaan ikään, jossa siitä saataisiin käyttökelpoista puuta. On kuitenkin mahdollista, että Suomen kylmempi ja kosteampi ilmasto korvaisi suotuisamman maaperän puuttumisen. Lehtikuusen siemenet ovat kalliita. Hra Segerdahlin antaman tiedon mukaan niistä maksetaan Ruotsissa 1 bankoriksi 16 killinkiä leiviskältä. Toisaalta tästä syystä ja toisaalta sen takia, että niin villi- kuin kotieläimetkin käyttävät mielellään taimia ravinnokseen, on puuta viljelty taimia istuttamalla. Sanaa metsänistutus ei kuitenkaan tarvitse säikähtää, sillä itse asiassa se aiheuttaa tuskin suurempia kustannuksia kuin metsän kylvö. Siinä tapauksessa siemenet kylvetään taimistoon tiheisiin riveihin. Toisena kasvuvuotena taimet sekä juuria ympäröivä maa irrotetaan kasvupaikalta eräänlaisella poralla, ja samaan aikaan toisella samankokoisella ja samanlaisella laitteella tehdään maahan reikiä, joihin sijoitetaan irrotetut taimet aivan kuin nostettaisiin ruohoturve paikkaan, josta toinen on otettu pois. Esimerkiksi Saksassa harjoitetun metsänviljelyn huolellisuudesta mainitsen, että erääseen metsään, jossa toukat olivat tuhoamassa tuolla tavoin siirrettyjä taimia, oli sijoitettu kuorittuja vastakaadettuja pihkaisia männynrunkoja toukkien houkuttelemiseksi niiden alle; sen jälkeen ne tapettiin noista paikoista päivittäin.

Muistikuva tästä johdattaa minut muistuttamaan eräästä metsänviljelyyn liittyvästä edusta, joka Suomella on varmasti puolellaan kuten muillakin pohjoisilla mailla. Esim. Saksassa aiheuttavat hyönteiset ja taudit usein metsissä suuria tuhoja, etenkin nuorten puuikäluokkien keskuudessa. Havupuut ja erityisesti mänty ovat altteimpia näille tuhoille. Sikäli kuin tiedämme, tuollaista tapahtuu äärimmäisen harvoin Suomen metsissä. Varsin luultavaa onkin, että kylmempi ilmasto suojelee siinä kasvavia puita paremmin sekä hyönteisiä että tauteja vastaan. Toisaalta on kuitenkin luultavaa, että viljely aiheuttaa uusia vaaroja niin kuin aina ja että luonnonvarainen metsä on siitä syystä vähemmän alttiina niille kuin viljelty.

Edellä on sanottu tietysti varsin vähän metsänviljelystä. Siinä on kuitenkin kaikki, mikä voi olla tarpeen meidän tavoitteemme kannalta; tässä on ollut tarkoitus esittää vain se, mikä on tarpeen erinäisten aikaisemmin esitettyjen väitteiden selittämiseksi. Edellä lainailluissa teoksissa lukijalla on antoisa lähde opintoja varten ja oman mielipiteen muodostamiseen tästä aiheesta, siinä määrin kuin se on muodostettavissa ilman mitään kokemuksia metsänviljelyn vaatimuksista ja menestymisestä omassa maassa. Tätähän ensiksi ja välttämättömimmin tarvitaan: että julkisin varoin ja sellaisten miesten toimesta, joilla on hallussaan kaikki tieto, minkä tutkimustyö ja muiden maiden kokemus voivat tuottaa, käynnistetään yrityksiä, joista yksityishenkilö voi saada opastusta toimiinsa.

J. V. S.

• 1. Myös mäntypölkkyjen myynti ratapölkyiksi, mihin Suomi ei ole osallistunut, on nyt loppunut, kun niiden vähäinen kestävyys on johtanut tammipölkkyjen, Englannissa myös raudan käyttöön. Preussissa on suunniteltu hiekkakiven käyttämistä tähän tarkoitukseen.
• 2. Hämmästyksekseen tapaa kaskiviljelyä (das Hauen, die Haubergswirtschaft) yhä Saksassa, esim. Odenwaldissa ja Haardtissa, missä sitä pidetään ikivanhoilta ajoilta periytyvänä tapana. Sitä harjoitetaan kuitenkin sillä tavoin, että käyttökelpoisin puuaines kuljetetaan pois ennen polttoa.
• 3. Tässä on unohdettava tavallinen virheellinen käsitys, että kaistahakkuu merkitsisi pelkästään tietynmittaisten puiden kaatamista tietyltä metsäkaistalta. Sanalla tarkoitetaan tuollaisen kaistan hakkaamista paljaaksi. Saksalaiset käyttävät valikoivasta hakkuutavasta nimitystä ”Plänterwirtschaft”, ja sitä pidetään vain poikkeuksena yleisestä säännöstä, avohakkuista.
• 4. Saksassakin ovat suurten tilojen omistajat vasta viime aikoina alkaneet toden teolla nähdä vaivaa metsänviljelyn toteuttamisessa; pienten tilojen viljelijät taas omistavat siellä harvoin metsää edes polttopuuksi riittävää määrää.
• 5. Niille, joita aihe kiinnostaa, lisäämme edellä esitettyyn vielä Liebigin tekstistä seuraavat otteet: Kasvikuidut koostuvat hiilestä ja veden ainesosista – – Kasvikuitujen, kasvien tärkeimmän osan, lahoamisessa on havaittavissa omalaatuinen ilmiö. Kosketuksessa happeen ja ilman ympäröimänä se muuttaa hapen yhtä suureksi määräksi hiilihappokaasua; hapen kadotessa lahoaminen loppuu. Prosessin välttämätön ehto on veden läsnäolo. Se kokonaisuus, jota me sanomme humukseksi, koostuu lahoavista kasvikuiduista. Maaperässä, johon ilma pääsee vaikuttamaan, humus käyttäytyy samoin kuin ollessaan kosketuksessa itse ilmaan; se on äärimmäisen pitkään toimiva hiilihapon lähde. Kuohkeassa ja kosteassa maassa tämä hiilihappo on nuorten taimien ensimmäinen ja tärkein ravintoaine. Kun kasvi kuitenkin on täysin kehittynyt, se ei enää tarvitse hiilihappoa maasta; ts. jo valmiit oljet, oksat lehdet jne. eivät tarvitse sitä, vaan ottavat itse ilmasta hiilihappoa niille uusille osille, joita kasviin vielä kehittyy. Siten lehdet tuottavat sokeria, tärkkelystä ja kasvihappoja. Kasvin rakenneosien metamorfooseja tapahtuu koko sen elinajan; niiden yhteydessä se irrottaa itsestään jatkuvalle ravitsemiselleen tarpeettoman aineksen. Tämä tapahtuu lehtien, kuoren ja juuren kautta. Viimeksi mainitun kautta poistuva aines sisältää hiiltä ja muuttuu jälleen ilman ja veden vaikutuksesta hiilihapoksi ravitsemaan uusia kasveja. Kun vielä kasvien lahoaminenkin lisää maassa olevaa hiiltä, on Liebig sitä mieltä, että kaikki kasvillisuus lisää sen hiilipitoisuutta eikä vähennä sitä. Tähän on lisättävä Liebigin omalaatuinen teoria. Kaikkien kasvien tiedetään sisältävän myös jonkin määrän emäksiä, etenkin ammoniakkia, mutta myös kaliumia (potaskan perusainetta), natriumia (ruokasuolan perusainetta) ja kalkkia. Näitä on etenkin savimaassa, ja ne vapautuvat ilman, hiilihapon ja veden vaikutuksesta. Liebig on nyt sitä mieltä, että tietyt kasvit, etenkin sipulit ja viljakasvit voivat jopa tulla toimeen ilman humusta, koska ne saavat aluksi ravintonsa siemenestä ja sitten hiilihappoa ilmasta. Emäksiä vailla ei kuitenkaan missään tapauksessa tulla toimeen. Siitä syystä maan on oltava kesannolla, vaikkakin vain pitkin väliajoin, ja alttiina rapautumiselle, joka vapauttaa sen ainesosia. Mutta koska kasvit sisältävät emäksiä, palaavat nämä lahoamisen yhteydessä maahan; täten voidaan selittää aarniometsien kasvun jatkuminen ilman kesantoa. Liebig painottaa siis emästen läsnäoloa, ei niinkään humusmaan. Aution alueen muuttuminen yhä hedelmättömämmäksi voidaan tämän takia siis selittää myös sillä perusteella, että vesi huuhtoo emäkset mukaansa, niin etteivät ne sitoudu kasvien juuriin, oksiin, lehtiin jne., joista ne palaisivat maahan. Tässä huomautettakoon, että havupuut vaativat paljon vähemmän emäksiä kuin lehtipuut; niiden kasvukyky huonoimmallakin hiekkamaalla on täten selitettävissä.
• 6. Finl. Allm. Tidning 1848, nrot 10, 12.
• 7. Selostaja ei tunne muuta sanaa, joka voisi vastata saksalaisten sanaa ”Lehm” = sekoitusta, jossa on 40–60 prosenttia hiekkaa sekä savea ja hyvin vähän muita aineita, kalkkia, rautaa jne. Jos hiekkaa on yli 60 prosenttia, kyseessä on ”Sandboden”, jos kalkkia on 12–36 prosenttia, maalaji on ”Kalkboden”.