Litteraturblad nro 12, joulukuu 1861: Valiokunnan toiminnasta

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.12.1861
Pvm kommentti: 
Päivämäärä ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Kun nämä rivit näkevät päivänvalon, valiokunta on kokoontunut ja aloittanut työnsä.

Olemme ensi hetkestä saakka sen koollekutsumisen jälkeen turvallisin mielin luottaneet siihen, että neljälläkymmenelläkahdeksalla miehellä, jotka maan neljä säätyä ja yliopisto ovat valinneet, on valiokunnan aseman ja tehtävän muotoutumisesta riippumatta isänmaallisuutta, tietoa ja viisautta kylliksi, jotta heidän toimensa eivät koskaan voisi tuottaa maalle turmiota eivätkä saattaisi sen perustuslaillisia oikeuksia vaaraan.

Olemme kuitenkin myös melkeinpä ensi hetkestä saakka päätyneet siihen vakaaseen käsitykseen, ettei ole ollut olemassa minkäänlaista tarkoitusta saattaa valiokuntaa asemaan, jossa sen toiminta voisi olla haitallista, ja että hallitus tekisi näin ollen kaikkensa tuollaisen haitan välttämiseksi. Tähän onkin nyt päästy, kun on annettu täsmällisemmät määräykset tämän toiminnan laadusta. Ja vaikka olisikin voitu toivoa, että muutamat näiden määräysten sanamuodot olisivat olleet vielä selkeämpiä, ne ovat kuitenkin täyttäneet olennaisen tehtävänsä, ilmaisseet valiokunnan olevan vain valmisteleva komitea, jonka on esitettävä mielipiteensä siitä, mitä k. senaatin ehdotuksen mukaan on esitettävä valtiopäivien käsiteltäväksi ja niiden mielipiteen kuulemiseksi.

Minkä tien valiokunta valitseekin, emme aio asettaa mielipiteitämme vastakkain sen näkemysten kanssa, ikään kuin uskoisimme, että meillä on sellaista tietoa, jota valiokunnalta puuttuu. Käsitykset ovat ja niiden on oltavakin erilaisia, sitä enemmän, mitä uudempi asia on hallituksen ulkopuolella olevien henkilöiden kutsuminen esittämään kantansa isänmaalle näin tärkeistä kysymyksistä. Eri mielipiteiden perusteella voidaan siis pohdiskella, mitä on tapahtunut, mikä olisi mahdollisesti ollut parempi vaihtoehto. Tehtyä ei kuitenkaan saada tekemättömäksi; ja tästä syystä jokaisen velvollisuus on hyödyttömillä vastalauseilla ja syytöksillä leikittelemättä pyrkiä kääntämään suunta sellaiseksi, että tapahtuneesta saataisiin suurin hyöty, mikä siitä voidaan saada. Tältä näkökannalta tarkastelemme myös valiokunnan tekemisiä. Toistaiseksi ne kuitenkin ovat tulevaisuuden hämärässä, ja tarkastelumme voi vapaasti liikkua mahdollisuuksien valtakunnassa luomassa kuvaa siitä, mitä meidän mielestämme olisi pitänyt tapahtua.

Olemme vakuuttuneita siitä, että maassa vallitsee vahva yksimielinen kässitys siitä, että mitä ikinä onkin tapahtunut, nyt on pääasia, että valtiopäivät todellakin saadaan koolle ja että valiokunnan toiminnan on tämän takia oltava sellaista, ettei tämä toivottu tavoite etäänny. Sanomme, että tämä mielipide on vahva, mutta emme sano sitä yleiseksi. Tämä kantahan ei ole ollut julkisuudessa eniten esillä. Kovaäänisimmin on päinvastoin esitetty täysin toisenlaista mielipidettä, siinä määrin kuin sitä on voitu julkisesti ilmaista, nimittäin käsitystä, että valiokunnan pitäisi olla ryhtymättä mihinkään tehtävään siitä riippumatta, millaisia seurauksia tästä saattaa aiheutua. Sikäli kuin tunnemme asiaa, maan valistuneemmat henkilöt eivät ole kuitenkaan asettuneet kannattamaan tätä äärimmäistä mielipidesuuntausta, joka ei ole ollut tyytyväinen mihinkään, mitä on tehty valiokunnan toiminnan saattamiseksi sellaisille urille, jotka eivät herätä levottomuutta. On kuitenkin toivottava, että tällä kannalla olleet ovat nyt jo havainneet erehdyksensä, vaikka merkkejä onkin nähty siitä, että tuolta kannalta luovutaan vain vastahakoisesti, ja vielä viime tingassa kuullaan vaatimuksia, ettei valiokunnan kuitenkaan pidä ryhtyä suorittamaan saamaansa tehtävää, vaan sen on valittava itse toimintatapansa: vain vaadittava valtiopäiviä ja ehdotettava itse valitsemiaan kysymyksiä valtiopäivillä käsiteltäviksi.

Valiokunnan lainmukaisuutta ei tuolta taholta enää aseteta kyseenalaiseksi. Sen mielestä valiokunta on silti vaarallinen instituutio. Jos se ryhtyy keskustelemaan senaatin esittämistä kysymyksistä, se voisi ottaa vastuulleen asioita, jotka kuuluvat oikeille neuvonantajille: ”valtaneuvostolle ja kollegioille”, kaiketikin senaatille!

Mutta jos valiokunta tekee ehdotuksen valtiopäivillä käsiteltävistä kysymyksistä ja jos Hallitsija hyväksyy tämän ehdotuksen, silloin kai ei lainkaan kuulla senaatin kantaa asiaan?

Näyttää siltä, että tuollaisen päättelyn hyväksymisen edellytyksenä olisi maassa vallitseva yksinkertaisimmankin arkijärjen puute. Suurempaa järkeä tuskin tarvitaan sen havaitsemiseen, että jos valiokunta tekee ehdotuksen valtiopäiväkysymyksistä, se myös samalla vapauttaa senaatin tuollaisen ehdotuksen esittämisen vastuusta – jos nimittäin koko tällä vastuuteorialla on minkäänlaista pohjaa.

Pohja siltä kuitenkin ilmeisesti puuttuu. Nimenomaisesti on määrätty, että senaatin on harkittava valiokunnan lausuntoja, ja Hallitsija tekee siis päätöksensä senaatin valtiopäiväkysymyksistä tekemän ehdotuksen perusteella. Olemme aiemmin esittäneet asian valaisemiseksi kysymyksen: estääkö kirkkolakikomiteankin työ Hallitsijaa kuulemasta ”valtaneuvoston” kantaa? Eihän toki, eikä senaatti aikanaan puoltaessaan komitean lakiehdotuksen esittämistä säädyille tai ehdottaessaan sen hylkäämistä myöskään vapaudu olemasta vastuussa antamastaan neuvosta. Kyseessä oleva järkeily, että valiokunnan on tyydyttävä vaikenemaan, jotta se ei ottaisi senaatilta neuvonantajan asemaa, on siis täysin perusteeton. On sitä paitsi ristiriitaista sanoa lisäksi, että valiokunnan on kuitenkin ratkaistava, mitkä asiat pitäisi esittää ensimmäisille valtiopäiville.

Olisi varmaankin hyvin omalaatuista menettelyä, jos valiokunta esim. ehdottaisi, että kysymys viinanpoltosta on esitettävä kiireellisenä asiana valtiopäiville, ilmaisematta mielipidettään siitä, mitä tämän valtiopäiville tehtävän esityksen pitäisi sisältää, pitäisikö hallituksen esittää toivottavaksi ratkaisuksi kruunun viinanpolttimoita vai viinanpoltto-oikeuden vuokraamista vai vapaata verollista viinanpoltto-oikeutta vaiko ehkä kotitarvepolton laajentamista. Voisi luulla, että yksinkertaisin asia maailmassa on sen ymmärtäminen, että kysymyksen sisältö ratkaisee sen aseman kiireellisyysjärjestyksessä.

Eri asia on, jos valiokunta aloittaa toimintansa erottelemalla muista kaikki sellaiset asiat, joiden luonne vaatii erityisten komiteoiden asettamista ja niiden pitkähkön ajan kestävää työskentelyä, ennen kuin näitä asioita koskeva kunnollisesti valmisteltu ehdotus voidaan esittää valtiopäiville. Olemme jo aiemmin sanoneet, että tärkeimpiin tehtäviin valiokunnan toiminnassa kuuluukin sen harkitseminen, mitkä kysymykset ovat tänä ajankohtana tärkeimpiä ja samalla sellaisia, että niistä voidaan ilman pitkähköä viivytystä saada aikaan kunnollisesti valmisteltu ehdotus. Kuten olemme muistuttaneet, jo kenraalikuvernöörin keis. senaatin pöytäkirjaan liittämä lausunto velvoittaa tähän. Eikä mikään estä tämän kysymyksen ottamista ensin käsiteltäväksi, koska se vaikuttaa ratkaisevasti valiokunnan työjärjestykseen. Voitaneen sitä paitsi olla vakuuttuneita siitä, että valiokunta saa neuvotella asioista ja määrätä niiden käsittelyjärjestyksen täysin vapaasti.

Juuri tuollaisen ratkaisun takia onkin myös välttämätöntä, että valiokunta käy keskustelua niiden kysymysten sisällöstä, joita se pitää tärkeimpinä ja nopeimmin valmisteltavina. Se ei voi sanoa, että viinanpolttoa koskevan lainsäädännön muuttaminen on välttämätöntä, sanomatta esim., että viinanpolton vapauttaminen, mutta korkean veron säätäminen tälle toiminnalle on tärkeää ja että näin ollen pitää valmistella tähän tähtäävä ehdotus viinanpolttosäännöksi. On jopa hyvin toivottavaa, että jos valiokuntaan kuuluu jäsen tai jäseniä, joilla on tähän kysymykseen liittyvää asiantuntemusta, nämä esittäisivät yksityiskohtaisemman ehdotuksen, vaikka valiokunnan enemmistö ei sitä hyväksyisikään. Se voisi olla vain hyödyksi asian hoitamiselle. Kukapa ei haluaisi, että hallitus lähettäisi valtiopäivien käsiteltäväksi sellaisia esityksiä, joilla on mahdollisuuksia tulla hyväksytyiksi, jottei kiireellisten asioiden ratkaiseminen lykkäytyisi valtiopäiviltä valtiopäiville. Näyttääkin näin ollen siltä, että valiokunnan pitää parhaan kykynsä mukaan valaista ja selvittää niitä kysymyksiä, joista se katsoo tuollaista selvitystä ensisijaisesti tarvittavan. Jos tällaisen selvityksen toteuttamiseksi tarvitaan asiakirjoja hallituksen toimituskunnilta, niiden luovuttamista ei voitane evätä, kunhan valiokunta vain muuten on tehtävänsä tasalla. Olemme aiemmin kiinnittäneet huomiota siihen, että valiokunnan on välttämättä saatava esim. yksityiskohtaiset tiedot valtiontalouden tilasta. Eikä kenenkään pitäisi meidän mielestämme olla pahoillaan siitä, että saa valiokunnan painetuista asiakirjoista selvityksen valiokunnan tästä asiasta saamasta tietämyksestä, eikä kukaan myöskään väheksyne hyötyä, jota niin valtiopäivämiehille kuin heidän valitsijoilleenkin tuottaa jonkinmoisen käsityksen saaminen valtiontalouden tilasta ja tarpeista ennen valtiopäivien kokoontumista.

Minkään seikan ei pidä myöskään estää valiokuntaa ulottamasta huolenpitoaan pitemmälle kuin ensimmäisten valtiopäivien asioihin. Jos esim. pidettäisiin mahdottomana, että ensimmäisille valtiopäiville ehdittäisiin laatia kypsästi harkittu ehdotus rikoslain muuttamisesta, ei olisi varmaankaan haitaksi, että valiokunta suosittelisi komitean asettamista heti muutoksia valmistelemaan, jotta asian lykkääminen ei viivästyttäisi asian esittämistä seuraaville valtiopäiville eikä itse uudistusta. Eihän esim. ruumiinrangaistuksen poistaminen joitakin vuosia aikaisemmin tai myöhemmin voi olla yhdentekevää. Rikoslain uudistamisen kannalta ei myöskään näytä turhalta, että joukko koolle tulleita tuomareita (vaikka joukosta puuttuvatkin kaupunkien tuomarit) ja pappeja, jotka parhaiten tuntevat voimassa olevan rikoslain vaikutuksen useimmin sen säädösten kohteeksi joutuvaan väestönosaan, pukee sanoiksi tämän kokemuksensa. Asettamatta vähimmässäkään määrin kyseenalaiseksi maan ylimmän tuomioistuimen oikeudellista asiantuntemusta voidaan silti olettaa, että harvoilla heistä on sellaista tuntemusta rangaistuskeinojen vaikutuksesta, joka on välttämätöntä rikoslain uudistamista muilla kuin järkeilyyn nojautuvilla perusteilla ehdottavalle henkilölle.

Olemme esittäneet nämä esimerkit osoittaaksemme, että valiokunnalla on oikeastaan muuta tekemistä kuin luetteloida muutamia numeroita niistä 52 (tai nyt jo 54) kohdasta, joihin senaatti on sijoittanut ehdotuksensa valtiopäivillä käsiteltäviksi kysymyksiksi. Sanottaneen: eihän valiokunta kuitenkaan voi ryhtyä keskustelemaan niistä kaikista. Tämä ei olekaan tarpeellista. Mutta niistä, jotka valiokunta määrittelee kiireellisimmiksi ja helpoimmin valmisteltaviksi, sen on kuitenkin ilmaistava jokin oma mielipiteensä. Ja jos se käydessään läpi muut kysymykset havaitsee jonkin sellaiseksi, josta se on toista mieltä kuin senaatti tai johon se arvioisi jonkin olennaisen lisäyksen tarpeelliseksi, olisi kaiketi mitä merkillisintä menettelyä, jos se jättäisi tämän mielipiteensä ilmoittamatta.

Saanemme lisätä vielä yhden esimerkin. Olettakaamme, että valiokunta julistaisi: kohta 47 kuuluu niihin, jotka pitäisi esittää ensimmäisille valtiopäiville. Tuollainen kannanotto olisi varmasti melko oikea, sillä tässä kohdassa on kyse kansanopetukseen, rautateihin, järvenlaskuihin ja suoviljelyyn osoitettavista varoista. Mielestämme se olisi kuitenkin myös melko väärä; samassa kohdassa nimittäin ehdotetaan, että maan säädyt ottaisivat maksaakseen tietyn suostuntaveron näihin tarkoituksiin sekä valtionvelan kuolettamiseen käytettäväksi. Kukaan valiokunnassa kuitenkaan tuskin epäilee sitä, ettei talonpoikaissääty ota millään ehdolla maksaakseen suostuntaveroa noihin tarkoituksiin – olisi jo hyvä tulos, jos se voidaan saada luopumaan viinan kotipoltosta ja siten järjestämään valtiovallalle tuloja niihin käytettäväksi. Valiokunta siis suosittelisi maan säädyille esitettävää ehdotusta, vaikka se on täysin varma siitä, ettei esitys mene läpi! Siinäpä olisi järkevä menettelytapa! Me emme puolestamme usko, että valiokunta noudattaa tämäntapaisia annettuja neuvoja.

Toisin tietysti ovat asiat, jos rakastetaan mielenosoituksia yksityiseksi huviksi tai jos halutaan vain sellaisilla osallistua tarpeellisten uudistusten aikaansaamiseen. Mutta jos halutaan omaa tietämystä käyttämällä osallistua isänmaan kannalta mitä tärkeimpien kysymysten ratkaisemiseen – ja oletamme valiokunnan jokaisen jäsenen haluavan toimia näin – ei tehtävään suhtauduta niin kevyesti, että sitä pidettäisiin täytettynä, kunhan muutamia numeroita olisi lueteltu.

Olemme aiemmin ilmoittaneet pitävämme erittäin todennäköisenä, että valiokunta saattaa havaita aiheelliseksi lisätä joitakin toivomuksia keis. senaatin ehdottamiin valtiopäiväkysymyksiin; ja olemme vakuuttuneita siitä, ettei tuollaisen lisäyksen esittämiselle aseteta esteitä. Samoin on täysin paikallaan, että käsiteltyään loppuun kysymykset, jotka valiokunnan mielestä pitää käsitellä ensimmäisillä valtiopäivillä, valiokunta ilmaisee lisäksi luottamuksensa siihen lupaukseen valtiopäivien pian tapahtuvasta koollekutsumisesta, jonka Hänen Majesteettinsa on sallinut maan kenraalikuvernöörin Hänen Majesteettinsa nimissä esittää. Kaikki luottavat toki täydellisesti Hänen Ylhäisyytensä kenraalikuveröörin sanoihin. Mutta nämä sanat eivät ole virallinen valtiotoimi; eikä valiokunnan anomus näin ollen merkitsisi muuta kuin sen maassa vallitsevan yleisen käsityksen ilmaisemista, ettei nykyisin ole mitään estettä valtiopäivien kokoontumisen sallimiseen.

Tunnustamme jossakin määrin erehtyneemme arvioidessamme valiokunnan toimien merkitystä valtiopäiväkysymysten valmistelun kannalta. Toivoimme nimittäin, että oikeus keskustella niistä painokirjoituksissa vähentäisi näiden toimien merkitystä. Kokemus on osoittanut tämän arvion erehdykseksi. Erehdys olisi voitu välttää, koska tunnemme maan sanomalehdistön heikot puolet, ellemme olisi antaneet sen toiveen johtaa meitä harhaan, että asian tärkeys kannustaisi sitä poikkeuksellisiin ponnisteluihin. Yleisö uskonee, ettei vapautta keskustella valtiopäiväkysymyksistä ole tarkoitettu vakavasti otettavaksi. Sanomalehdissä julkaistut mielenpurkaukset ovat voineet antaa aihetta tuollaiseen uskomukseen. Sikäli kuin tiedämme, asia ei ole niin. Aiemmat aihepiiriä kosketelleet artikkelit, joiden julkaiseminen on kohdannut esteitä, eivät ole käsitelleet mitään nimenomaista valtiopäiväkysymystä, vaan valiokunnan ja valtiopäivien suhdetta toisiinsa. Yksi näistä on tämän lehden lokakuun numerossa otsikolla Valtiopäiväkysymykset julkaistu artikkeli, jota ei saatu julkaista syyskuun numerossa. Meidän on kuitenkin totuudenmukaisesti tunnustettava, että tuon kiellon antamisen yhteydessä meitä kehotettiin kirjoittamaan mielemme mukaan itse kysymyksestä – kuitenkin otsikoiden ne valiokunnassa käsiteltäviksi kysymyksiksi. Kaikki myös tietävät, että maan ruotsinkielisiä lehtiä on tuskin minään ajankohtana kielletty käsittelemästä useimpia tähän yhteyteen kuuluvia asioita. Jokainen on voinut ruotsinkielisissä painotuotteissa ilmaista mielipiteensä kaikista lainsäädäntöä koskevista kysymyksistä kuten talouskysymyksistäkin lukuun ottamatta valtiontaloutta, jonka hoitoon kohdistuvaa arvostelua ei ole lainkaan sallittu. Siitäkin on kuitenkin nyt voitu julkisesti keskustella siltä osin kuin sitä käsitellään keis. senaatin [valtiopäiväasioita koskevassa] pöytäkirjassa. Jo melkein neljännesvuoden ajan sanomalehdistöllä on ollut mainitun pöytäkirjan nojalla mitä runsaimmin perusteita ryhtyä tämän aihepiirin asioita koskeviin tutkimuksiin. Lukeva yleisö on kuitenkin myös voinut havaita, miten vähän kerrottavaa sanomalehdillä on tuollaisista tutkimuksista ollut.

Tosiasiassa kaikilla on tilaisuus hankkia ulkomaiden lehdistöstä tietoonsa kaikki, mitä tarvitaan politikoimiseen. Niiden miesten joukossa, jotka pystyvät jotenkuten saamaan kokoon kirjoitetun lauseen, lienee nykyisin vain harvoja, jotka eivät pysty puoltamaan perustuslaillista vapautta, sananvapautta, itsehallintoa jne. ja sorvaamaan joitakin fraaseja asiasta jos toisestakin. Kansat nyt eivät kuitenkaan elä pelkästään näiden vapaan yhteiskuntajärjestyksen muotojen varassa. Historia päinvastoin opettaa, ettei vapaa yhteiskuntajärjestys pääse lujasti juurtumaan, ennen kuin kansa on jo varsin korkealla hyvinvoinnin ja sivistyksen tasolla. Ja myös sitten, kun vapaat muodot ovat jo olemassa, on keksittävä keinoja niiden käyttämiseksi hyvinvoinnin ja sivistyksen edistämiseen. Mutta tässä, tämän kysymyksen edessä, mainittujen politikoivien yksilöiden tietämys loppuu.

Aikamme on keksinyt vapaamman yhteiskuntajärjestyksen aikaansaamisen keinoiksi mm. ”passiivisen vastarinnan” ja ”rauhanomaisen mielenosoituksen”. Jokainen sanomalehtien lukija tietää, miten tätä kiihotusta harjoitetaan. Sitä ovat kuitenkin varsinaisesti käyttäneet heikommat kansat muukalaisten ylivaltaa vastaan, vähemmän sitä ovat hallitut käyttäneet itsenäisissä valtioissa vallanpitäjiä vastaan. Eikä tämä kiihotus ole vielä missään johtanut tuloksiin. Se rinnastuukin varmasti luonteeltaan salaliittojen tuottamaan vallankumoukseen sikäli, että olot pakottavat sen esiin, mutta vallankumouksen tavoin se pystyy vain kieltämään arvon olemassa olevalta, mutta ei anna mitään takeita siitä, mitä myöhemmin seuraa. Jaloimpienkin isänmaanystävien näkee usein ajautuvan tähän kielteisyyteen; ja nykyisin elävällä ihmiskunnalla on valitettavasti ollut kylliksi aihetta valittaa tuonsuuntaisten yritysten onnetonta lopputulosta. Niilläkin on toki merkityksensä historiassa, ne valmistelevat vähitellen sen ajan tuloa, jolloin tavoiteltu uudistus putoaa kuin kypsä omena puusta. On kuitenkin pakostakin valitettava tapahtumien kulkua, silloin kun vapaus ei pysty edistymään muuten kuin näiden vallankumousten ja vasta­kumousten ja niihin molempiin liittyvien onnettomuuksien kautta. Ns. rauhanomaisten mielenosoitusten tie on väistämättä sama; toiminnallahan pyritään luonteensa mukaisesti vain tekemään vallitseva olotila mahdot­tomaksi, mutta tulevaisuuteen sillä ei ole valtaa.

Meidän maamme oloissa olisi tietysti naurettavaa edes puhua passiivisesta vastarinnasta; ja naurettavia olisivat myös heikot yritykset poliisikamarin tiskin eteen päättyviksi rauhanomaisiksi mielenosoituksiksi, elleivät ne olisi luonteeltaan paheksuttavaa roskaväen huvittelua ja maan kannalta turmiollisia, koska vähäisimmätkin täällä sattuvat tapahtumat paisuvat kertomuksissa suunnattoman suuriksi. Niinpä onkin ilahduttavaa nähdä, että yleinen mielipide tuomitsee mielenosoitukset.

Mutta kaikki teoriat ja neuvottelut siitä, mitä pitää tehdä, silloin kun teot merkitsevät ainoastaan olemassa olevaan asiaintilaan kohdistuvaa protestia eivätkä anna mitään tietämykseen perustuvaa käsitystä siitä, mitä pitää tapahtua, eivätkä mitään takeista siitä, mitä edessä on, ovat samalla perustalla kuin nuo mielenosoitukset. Olemme viime numerossa selostaneet niitä valiokunnan toimintaa koskevia hyviä neuvoja, joita on esitetty Ruotsin sanomalehdissä, erityisesti Aftonbladetissa. Tämä viisaus, joka osaa sanoa, mitä valiokunnan ei pidä tehdä, että sen pitää pysytellä vaiti, olla vastaamatta esitettyihin kysymyksiin, enintään purkaa tunteitaan valituksiin eli osoittaa olemassa olevan olotilan puutteet ja siten mahdollisesti tehdä sen säilyminen kestämättömäksi – tämä viisaus on halpahintaista ja nojautuu samaan kielteiseen perustaan kuin mielenosoitukset, ei itse asiassa sisällä muuta kuin kehotuksen mielenosoituksiin. Kuten edellä sanotusta voi ymmärtää, me puolestamme kannattaisimme mielihyvin tätä teoriaa, jos se vain antaisi edes lupauksen siitä, mitä tuollaisen mielenosoituksen jälkeen on edessä. Olemme toki vakuuttuneita siitä, että enää tuskin muut valiokunnan jäsenet kuin Viipurin läänin talonpoikien valtuutetut valitsevat tuollaisen toimintatavan. Mitään mainitun menettelyn suuntaistakaan valiokunnan toimintaan kohdistuvaa suunnitelmaa, jossa pääasiana on ilmoittaa, mitä sen ei pidä tehdä, me emme puolestamme voi hyväksyä. Hylkäävän kantamme perusteena on edellä esitetty toteamus, ettei sellainen menettely avaa minkäänlaista näkymää tulevaisuuteen.

Emme kuitenkaan näin sanoessamme väitä, että valiokunnan asema olisi vielä täysin selkeä. Pyrimme osoittamaan, missä suhteessa vielä on epämääräisyyttä ja miten se käsityksemme mukaan voidaan poistaa.

Valiokunnan käsiteltäviksi esitetyt asiat voidaan jakaa kolmeen luokkaan.

Ensinnäkin valiokunnan lausuntoa pyydetään useista lainsäädäntökysymyksistä, joita senaatin enemmistö on pitänyt luonteeltaan sellaisina, että ne voidaan ratkaista ainoastaan valtiopäivien toimilla. Kukaan ei epäille, ettei valiokunta voi esittää vapaasti mielipidettään keis. senaatin ehdotuksesta tältä osin. Syy on yksinkertainen. Kun valtiopäiville esitetään ehdotuksia uusiksi lakiin otettaviksi säädöksiksi, ne on esitettävä lakipykälien täsmällisessä sanamuodossa, ja hallituksen ja säätyjen on sovittava jokaisesta pykälän sanasta. Mistään tällaisestahan ei valiokunnassa tule puhetta.

Toiseen luokkaan kuuluvat verotuskysymykset. Näiden osalta tilanne on samanlainen. Kun valtiopäiville esitetään esim. kysymys viinanpoltosta, ehdotuksen on sisällettävä paitsi ehtoja, joilla viinanpolttimoita saadaan perustaa, ja määräyksiä valmistuksen valvonnasta myös ennen kaikkea veron määrä, maksuaika, perintätapa ym. Jokainen suostuntaveron määrääminen on samoin mittava asia: perusteet veron määräämiselle, taksoitus, veron määrä, suostunnan voimassaoloaika, perintätapa – kaiken tämän pitää hallitukselta säädyille tulevassa ehdotuksessa olla mitä tarkimmin määritelty. Valiokunnan käsiteltäväksi annettavissa ehdotuksissa ei ole lainkaan kyse tästä kaikesta, eikä valiokunta myöskään voi edetä pitemmälle yksityiskohtiin kuin senaatin ehdotuksessa on esitetty, jotta se ei antaisi aihetta edes epäluulon häivään valtiopäivien valtuuksien ottamisesta.

Lainkaan epäasiallista toimintaa ei olisi esim. valiokunnan kannanotto, että hallituksen olisi ehdotettava valtiopäiville viinanpolton vapauttamista vain joksikin lyhyehköksi ajaksi ja kertyvien maksujen käyttämistä tiettyihin selvästi määriteltyihin tarkoituksiin. Tämä olisi toivottavaa, koska ehdotus kohtaa talonpoikien keskuudessa varsin voimakasta vastustusta ja olisi näin ollen laadittava sellaiseksi, että tältä vastustukselta riisutaan aseet mikäli mahdollista.

Muistutamme vielä, että ”valtaneuvostolla ja kollegioilla” on valiokunnan lausunnon jälkeenkin armolahjoja kylliksi, kuten selvästi havaitaan, toimiakseen omalla vastuullaan näihin kahteen luokkaan kuuluvissa asioissa, lainsäädäntö- ja verotuskysymyksissä, ennen kuin ne saavat sellaisen muodon, että ne voidaan esittää valtiopäiville.

Valiokunnan käsiteltäviksi tulevien kysymysten kolmas luokka koskee ns. talousasioita, joista hallitus voi yksin päättää ja joissa maan säädyillä ei ole päätäntävaltaa, mutta joita keis. senaatti on kuitenkin pitänyt niin tärkeinä, että valtiopäiviä pitäisi niistä kuulla. Tällaisissa kysymyksissä hallitus voi tietysti antaa maan säätyjen kannanilmaukselle niin paljon painoa kuin se katsoo tämän ansaitsevan olematta ratkaisuissaan niiden kantaan sidottu.

Juuri näiden kysymysten osalta valiokunnan asema on edelleenkin epämääräinen. Huhtikuun 24. päivän Armollisessa reskriptissä sanotaan, että valtuutettujen ”alamaiset anomukset muista asioista” – paitsi siis niitä, jotka riippuvat maan säätyjen päätöksistä – ”alistetaan heti Meidän Armollisesti ratkaistavaksemme”… Ja elokuun 23. päivän julistuksessa sanotaan: ”ja haluamme Me, hankittuamme valtuutettujen lausunnon, antaa tarkemman Armollisen määräyksemme niistä jatkotoimista, jotka saatetaan havaita tarpeellisiksi kysymysten ratkaisemiseksi asioiden luonteen mukaisesti, joko hallinnollista tietä tai maan säätyjen myötävaikutuksella”. Sekä ensiksi mainitun että jälkimmäisen selityksen mukaan näyttää siis siltä, että nämä ns. taloudelliset kysymykset ratkaistaisiin heti, kun vain valiokuntaa on niistä kuultu. Julistuksen sanamuodoista voitaisiin kuitenkin myös päätellä, että myöhemmästä harkinnasta silti riippuu, mitkä kysymykset hoidetaan tuolla tavalla ja mitä taas voitaisiin vielä lähettää valtiopäivillekin niiden kuulemista varten.

Kun keis. senaatin ehdotuksen mukaan maan säätyjä pitäisi kuitenkin kuulla kaikista näistä senaatin pöytäkirjassa mainituista asioista, on hyvin ymmärrettävää, ettei valiokunta ehkä tässäkään asiassa halua asettua valtiopäivien edelle. Nyt, kun mitään esteitä valtiopäivien pikaiselle koollekutsumiselle ei ole, voidaan toki toivoa, ettei hallitus ratkaise näitä kysymyksiä valiokunnan ja valtiopäivien kokoontumisen välisenä aikana, etenkään kun mikään niistä ei ole luonteeltaan niin kiireellinen, ettei ratkaisua voida lykätä siihen saakka, että maan säätyjä on ehditty asiasta kuulla. Mutta on ymmärrettävä, kuten sanottu, että aivan luonnollista on, ettei valiokunta ehkä mielellään halua antaa aihetta minkään tähän senaatin pöytäkirjaan otetun kysymyksen jättämiseen valtiopäivien kuulemista vaille, etenkin kun monet tämän aihepiirin kysymykset, kuten kysymys viljakaupan vapauttamisesta, kysymys laillisesta suojelusta [palveluspakosta] ym., ovat hyvin tärkeitä. Kiinnittäen tähän huomiota olemme eräässä aiemmassa artikkelissa esittäneet sen käsityksen, että valiokunta voi näissä kysymyksissä yksinkertaisesti kannattaa keis. senaatin ehdotusta valtiopäivien niitä koskevan lausunnon hankkimisesta. Emme, kuten sanottu, enää usko asioita ajattelevien tässä maassa huolestuvan, vaikka valiokunta käyttäisikin näitä kysymyksiä käsitellessään täyttä vapauttaan mielipiteensä ilmaisemiseen myös niiden sisällöstä. Mutta kun senaattikaan ei niiden osalta esitä selkeitä ehdotuksia, vaan haluaa jättää valtiopäiville vapaan vallan ilmaista niitä koskevat maan tarpeet, ei valiokuntaa voida moittia, jos sekin rajoittuu näissä asioissa antamaan äänensä k. senaatin kannan puolesta ja jättää näin valtiopäiville tilaisuuden nauttia senaatin ehdotuksissa sille valmisteltua luottamusta vähentämättömänä. Eihän pidä unohtaa sitä, että näiden kysymysten ratkaiseminen kuuluu yksinomaan hallitukselle, ja maan säätyjen kuuleminen niistä on aikanaan osoitus hallituksen halusta päättää näistä asioista maan parasta silmällä pitäen ja kansakunnan toivomuksiin huomiota kiinnittäen.

Kunnioitettu lukija havaitsee, että tämä asioiden tutkiminen on johtanut meidät täysin päinvastaisiin kannanottoihin kuin valiokunnan asemasta on pyritty vakiinnuttamaan. On sanottu, että olisi vaarallista, jos valiokunta lainkaan käsittelisi kummankin valtiomahdin käsittelyä ja ratkaisua edellyttäviä asioita. Siten valiokunta nimittäin ottaisi valtiopäivien paikan. Meidän päinvastaisen mielipiteemme mukaan valiokunta ei voi näissä eli lainsäädäntö- ja verotuskysymyksissä mitenkään joutua törmäyskurssille valtiopäivien kanssa, niin kauan kuin se tyytyy arvioimaan senaatin niitä koskevia ehdotuksia. Tämä käsitys perustuu siihen edellä esitettyyn seikkaan, ettei senaatin ehdotuksia ole laadittu valtiopäiville tehtävien esitysten muotoon, vaan ne ovat vain ehdotuksia sellaisten laatimisesta. Valtiopäivät sitä vastoin eivät voisi lainkaan käsitellä näitä ehdotuksia eli muuttaa niitä lakitekstiksi; valiokunta taas ei ole lainsäätäjä, ja se voi harkita niitä sekä tehdä muutoksia ja vastaehdotuksia.

Olemme sen sijaan pyrkineet osoittamaan, että mikäli jotakin osaa valiokunnan toimista voidaan pitää arveluttavana, kyseessä eivät ole lainsäädäntö- eivätkä verotuskysymykset, vaan ns. taloudelliset kysymykset, joista hallituksella on oikeus päättää yksin. Väitteille asian arveluttavuudesta ei kuitenkaan enää ole tässäkään suhteessa tosiasiallista syytä. Ja jos epäröintiä kuitenkin pidetään aiheellisena, kaikkien mahdollisten yhteentörmäysten välttäminen tässäkin suhteessa on äärimmäisen helppoa.

Samat henkilöt, jotka nyt käsittelevät kysymykset valiokuntaan kuuluvina valtuutettuina, osallistuvat luultavasti myös valtiopäivämiehinä niiden lopulliseen ratkaisemiseen. Sitäkin suuremmalla syyllä voidaan odottaa, että heidän päätöksensä ovat huolellisesti harkittuja. Heidän välityksellään tulevat valtiopäivät osallistuvat toimintansa kohteiden määrittelyyn.

J. V. S.

 

 

Vertailu