Jos tämä kirjoitus viittaakin pääasiassa muutamiin saksalaisen kirjallisuuden tuotteisiin, käyttää arvostelija silti yllä olevaa otsaketta, koska myös muutama ranskalaisen ja englantilaisen kirjallisuuden teos tulee esille, jos kohta lähinnä saksalaisena käännöksenä.
I
Voisi luulla että menneiden vuosien rauhattomuus olisi saattanut Saksan kirjankirjoittajat ahdinkoon suuntaamalla huomion pois heidän nerontuotteistaan. Kun kuulee oppineen saksalaisen arvostelijan puhuvan tästä ajasta, hänen puheensa onkin täynnä valitusta kovasta ajasta. Totta kyllä on, että kirjojen tuotanto on yleisen epävarmuuden aikana laskenut manufaktuurituotannon ohella; mutta tieteelliset aikakauslehdet ja kirjaluettelot ilmoittelevat vielä sellaisesta kirjanimikkeiden määrästä, ja ensin mainitut tietävät puhua niin lukuisista kunnon töistä, että tuntuu siltä, kuin hyvää olisi liiankin kanssa, mikäli huomattavia eriä tulisi suurilla markkinoilla vieläkin tarjontaan.
Olemme aiemmin muistuttaneet, kuinka Saksassa on suuret määrät oppineisuuden tuotteita. Tunnettua näet on, että Saksan monissa yliopistoissa kirjoitetaan kirjoja samalla lailla kuin Ruotsissa ja Suomessa akateemisia väitöskirjoja – meriittien ja ansioiden vuoksi. Saksalaiset itse eivät kuluta kovin paljon tästä opinnäytekirjallisuudesta, joskin oppineiden keskinäinen toveruus hankkii sille paljon ilmoituksia ja arvosteluja. Sillä on paras menekkinsä germaanisesti sivistyneessä Pohjolassa. Täällä näet jokainen tieteenharjoittaja, so. -lukija pitää velvollisuutenaan koota kirjahyllyynsä kaiken, mikä tieteenalaan kuuluu. Toki voi tässä stereotyyppisen fraasitehtailun ja tuhannesti toistetun sitaattikomeilun massassa piillä monta kultajyvää. Mutta itse asiassa tällainen kirjatehtailu on tieteen kentällä rikkaruoho, joka kukoistaa sitä enemmän, mitä laihempaa ajan maaperä on ja tukahduttaa rehottavien lehtiensä alle yksittäin maasta nousevat kylvötaimet. Ajan saavutuksena ja samoin myös todisteena ajan luonteesta voidaan pitää sitä, että tämän kaltainen kirjallisuus on menettänyt luottonsa, eivätkä Saksan yliopistotkaan enää entiseen tapaan ole saksalaisen sivistyksen ja saksalaisen kansallisuuden ainoita edustajia.
Tosin vuonna 1849 on näin siis ilmestynyt vähemmän töitä teologian, systemaattisen filosofian ja filologian alalta. Myös lukuisat oppineet aikakauslehdet ovat vuoden aikana lakanneet ilmestymästä. Silti jopa mainituilta aloilta on edelleen jäljellä huomattava määrä kirjanimikkeitä luetteloissa ja bibliografisissa uutuuslehdissä. Niinpä esim. Lutherin koottuja teoksia julkaistiin edelleen kolmena eri laitoksena, hänen latinankielisiä kirjoituksiaan vielä erikseen neljäntenä. Nyttemmin poismennyt kuuluisa teologi Bretschneider jatkoi kuolemaansa saakka ”Corpus reformatorum” -sarjan, ts. uskonpuhdistajien kirjoitusten kokoelman julkaisemista. Zschokken tunnetut ”Stunden der Andacht” ilmestyivät 27:ntenä painoksena (8 nidettä, 5 1/3 taaleria). Lähemmäs 50 aikakauskirjaa ja lehteä protestanttisen teologian, asketiikan, kirkkoasioiden ja lähetystoimen alalta, kaikki saksankielisiä ja Saksassa julkaistuja, on vielä jatkanut vuoden 1849 aikana. Erityisesti tieteellisten tutkimusten piiristä voidaan esimerkin vuoksi mainita kaksiosainen ”Theologisch-chronologische Abhandlung über das wahre Geburts- und Sterbe-Jahr Jesu Christi von J. Bapt. Weigl. Sulzbach 184”. Julkaistujen saarnakokoelmien määrä on aika suuri; kirkon oloja ja uudelleenjärjestelyä käsittelevien kirjoitusten vielä suurempi. Edellisten joukosta voimme mainita ”Predigten über die neuesten Zeitbewegungen von D:r A. Tholuck. Halle 1848–49”, jotka ovat ilmestyneet jo useina painoksina, jälkimmäisten joukosta ”Einiges für Gegenwart und Zukunft, von D:r C. Ullman. Hamburg 1848”. Dogmatiikkaa käsittelevien kirjoitusten joukosta lienee aihetta mainita tässä etenkin ”Vorlesungen über Schleiermachers Dialektik und Dogmatik von D:r Geo. Weissenborn. Leipzig 1848–49” (2 osaa, 3 taaleria 26 groschenia). Varsin huomionarvoista on teologisen kirjallisuuden määrän kasvu Saksan katolisen kirkon piirissä. Jokaisella teologisen kirjallisuuden alueella näkee nousevan esiin suuren määrän katolista kantaa edustavia kirjoituksia, niiden joukossa parisenkymmentä teologista aikakauslehteä ja kirkon sanomalehteä.
Vuonna 1848 ilmestyi useita, 1849 vähemmän kirjoituksia, joita olivat laatineet saksalaiskatolisen ja Vapaan evankelisen seurakunnan tunnustajat, ja uskonnolliset kiistakysymykset väistyivät yleensäkin poliittisten tieltä. Uusien kirkkokuntien kansalaisoikeuksien tunnustaminen poisti lisäksi tärkeimmän syyn, joka oli saanut ne tuottamaan kiistakirjoituksia.
Filosofia on tieteistä se, jolle Saksan kirjallisuudessa mainittujen kahden vuoden aikana on vähiten omistettu ajatuksia, mikäli ei halua lukea monilukuisia teoretisoivia valtiotieteellisiä kirjoituksia filosofiaan. Tämä suuntaus kohti käytännöllistä, kohti vallitsevien olojen tarkastelua teoriaa mittapuuna käyttäen, tai päinvastoin, kohti teorian koettelua, kelpaako se vallitsevien olojen käsittämiseen ja kehittelyyn – tämän suuntauksen oli saksalainen filosofia ottanut jo aikaisemmin, ja mitä näiden kahden vuoden aikana on tässä suunnassa tullut lisää, näyttää olevan vain jo aikaa sitten oivalletun ja yleisellä tasolla ilmaistun tapauskohtaista soveltamista. Tunnetumpien tiedemiesten joukossa ovat Trendelenburg, Stahl ja Michelet nyt esiintyneet kysymyksessä, joka koskee Saksan yhteiskuntaolojen uudistamista. Nämä vuodet eivät kuitenkaan ole olleet täysin hedelmättömiä, mitä tulee uusiin järjestelmiin; niinhän yleensäkin on jokaista saksalaista yliopistoa kohti laadittu viime vuosikymmenen aikana pari järjestelmää, ilman että niiden tutkiminen olisi tainnut ulottua yliopistokauden muurien ulkopuolelle.
Paljon rikkaampaa on filologinen kirjallisuus; ja vain Saksassa voi katsoa sen todistavan tieteelliselle tutkimukselle vähemmän suotuisasta ajanjaksosta. Oppineet kielitieteelliset ja arkeologiset tutkimukset, kreikkalaisten ja roomalaisten klassikkojen uudet kriittiset laitokset todistavat, ettei ajan levottomuus monellakaan taholla ole kyennyt tunkeutumaan häiritsevänä tutkijankammioon. Sanalla sanoen: myös tässä luetellut tieteenhaarat ovat sillä lailla edustettuina kahden viime vuoden saksalaisessa kirjallisuudessa, että mikäli vain kaikki, mitä on tuotettu, olisi kelvollista ja koituisi tieteen tosi kohennukseksi, voitaisiin näitä vuosia pitää yhtä hedelmällisinä tieteen kannalta kuin mitä tahansa edeltävää.
Monet mainittujen tieteenalojen merkittävät miehet ovat tänä aikana poistuneet keskuudestamme: vanha teologi Wegschneider, jonka dogmatiikka parisenkymmentä vuotta sitten oli oikeaoppisille yhtä paha loukkauskivi kuin nuorempien hegeliläisten katsomukset nykyään, ja jonka opit lienevät suuresti vaikuttaneet vapaamielisempiin uskontunnustuksellisiin suuntauksiin etenkin Preussin Saksissa; oppinut, monista töistään tunnettu Bretschneider Leipzigissa; tunnettu, katolilaisuuteen siirtynyt mystikko Görres Münchenissä, joka osallistui innokkaasti vielä saksalaiskatoliseen kiistakirjallisuuteen; myös vanha filologi Herrman Leipzigissa, pikkutarkkojen klassisten filologien päämies; Orelli Zürichissä, pedagogi ja klassinen filologi; Endlicher Wienissä, yhtä kuuluisa sekä kasvitieteilijänä että filologina, ym. Sitä vastoin lukuisat nuoret kirjoittajat ovat saaneet mainetta esiintymisillään: näin C. Eberhard Fuchs, kirjan ”Die Philosophie Victor Cousins etc., Berlin 1847” tekijä; tämä on kirjoitus, joka antaa hyvän katsauksen ranskalaisen filosofian nykyisestä kannasta ja suuntauksesta; Ludwig Schoeberlein: ”Die Grundlehren des Heils entwickelt aus dem Princip der Liebe. Stuttgart 1848”; B. B. Brückner, joka on laatinut latinalaisen, filippolaiskirjeen aitoutta koskevan kriittisen kiistakirjoituksen (Lipsiae 1848) Chr. Bauria vastaan; Maxim. Nägele: ”Studien über Altitalisches und Römisches Staats- und Rechtsleben. Schaffhausen 1849”. Monia muita tekijännimiä, joita kritiikki ensi kertoja mainitsee suurin ylistyksin, voitaisiin luetella todistuksena siitä, että kaikkein vähitenkin käytännöllisillä tieteillä on edelleen ollut asialleen omistautuneet oppilapsensa Saksassa, jos ei meidän olisi tarpeen ottaa huomioon mainittujen teosten käyttökelpoisuus sen ei-oppineen lukijakunnan kannalta, jonka puoleen tämä lehti kääntyy.
Silti ei arvostelija halua sivuuttaa tilaisuutta suositella hyväksyttyjen arvioijien lausuntojen pohjalta paria uudempaa kirjoitusta niille papeille, joita tieteelliset uskonnolliset tutkimukset kiinnostavat.
Se teologian osa, jota on viimeksi alettu omalta pohjaltaan kehittää ja jota vieläkin voidaan pitää uutena tieteenä, on dogmihistoria – se ei ole kirkon ja eri uskonnollisten suuntausten historiaa, vaan käsittelee uskonkappaleiden eri käsityksiä ja tulkintaa eri aikoina. Joskin tämä tulkinta nyt on ollut samanaikaisesti hyvinkin erilaista eri kirkkojen, koulukuntien ja lahkojen kesken, pitää toki tälläkin inhimillisen tietouden osalla voida olla havaittavissa etenevää kehitystä. Dogmihistorian tulee pyrkiä käsitykseen tästä kehityksestä. Sanotunlaisena oppina uskonkappaleiden kehityksestä kristillisen seurakunnan tajunnassa kuuluu tämä tiede uusimpaan aikaan. Sen huomattavimpana harjoittajana Saksassa voitaneen pitää Chr. Bauria Tübingenissä, joka erityisissä laajoissa töissä on esittänyt lukuisten päädogmien erityisen historian ja sitten julkaissut lyhyempänä yhteenvetona dogmihistorian, ainoan joka tiukan kokonaisuuden puitteissa esittää dogmien kehityksen. Sen nimi on:
Lehrbuch der christlichen Dogmengeschichte. [Kristillisen dogmihistorian oppikirja.] Stuttgart 1847 (1 taaleri 12 groschenia).
Lähes samanaikaisesti ovat ilmestyneet:
Lehrbuch der Dogmengeschichte [Dogmihistorian oppikirja, kirjoittanut…] von D:r K. R. Hagenbach. 2 Auflage. Leipzig 1847 (2 osaa, 5 taaleria).
Compendium der christlichen Dogmengeschichte [Kristillisen dogmihistorian kompendiumi, kirjoittaneet…] von D:r Ludv. Fr. O. Baumgarten-Crusius. Th. 1 Leipzig 1840; Th. 2 herausgegeben von D:r Karl Hase. Leipzig 1846. (4 ½ taaleria).
Leipziger Repertoriumin arvostelija näyttää asettavan Hagenbachin oppikirjan etusijalle Baumgarten-Crusiukseen nähden. Jälkimmäinen tekijä, nyttemmin kuollut, on usean vuosikymmenen ajan ollut hyvin tunnettu Saksan filosofisessa ja teologisessa kirjallisuudessa. Hase, joka tekijän kuoleman jälkeen on ottanut toisen osan julkaistakseen, on myös meidän maassamme melko yleisesti tunnettu oikeaoppisena teologina. Baumgartenin oppikirjaa ei asetetakaan toiselle sijalle Hagenbachiin verrattuna puuttuvan ortodoksian takia, vaan koska aiheen järjestely siinä on vähemmän selkeä ja esitystapa etenkin ensimmäisessä osassa raskassoutuisempi. Molemmat työt sisältävät runsaasti oppinutta aparaattia viitteiden ja sitaattien muodossa ja soveltuvat siksi pikemmin niille, joilla teologia on pääasiallinen tutkimuskohde. Baurin työstä sitä vastoin tämä aparaatti puuttuu; tärkeintä siinä on selkeä esitys kristillisen opin kehityksestä, joka filosofisessa terävyydessä ja täsmällisyydessä voittaa molemmat muut oppikirjat. Tekijän tunnettuja näkemyksiä vastaten se eroaa niistä myös vapaamielisemmällä katsomuksellaan.
Kirjallisesti sivistyneiden varsin yleiseen kantaan kuuluu, että he uskonnollisissa aineissa ovat pysähtyneet epävarmaan mielipiteeseen, joka ei ole vakaumusta, muttei epäilyäkään. Silloin katsotaan, että on ainoastaan pappien asia hankkia itselleen todellinen perehtyneisyys uskonto-oppiin, tai ollaan ehkä sitä mieltä, että raamatun lukeminen olisi ainoa maallikolle sopiva tapa päästä sellaiseen näkemykseen; mutta itsekseen joutuu kuitenkin myöntämään, ettei raamatun lukeminen opiskeluna miellytä, että se soveltuu korkeintaan varsinkin naisten ja nuorison hartaudenharjoitukseksi. Omasta puolestamme olemme vakuuttuneita, että tämä perustuu puutteelliselle tieteelliselle uskontotietoudelle, ja että muissakin suhteissa kirjallisesti sivistynyt yksilö voi kiinnostua raamatun luvusta vain sikäli kuin se jossain määrin liittyy teologian tutkimiseen. Mutta mikään teologisen tutkimuksen haara ei sivistyneelle maallikolle voi olla opettavaisempaa ja puoleensavetävämpää kuin kristinopin historia dogmihistoriana, yhteydessä johonkin määrään kirkkohistoriallista tietoa.
Tämä liittyy erääseen yleiseen virheeseen historianopetuksessa. Opetetaan vain ja yksinomaan poliittisen historian tuntemusta, kansojen ulkoista kohtaamista toistensa kanssa. Kulttuurin historia, ts. tieteiden, taiteiden, kansalaisinstituutioiden, elinkeinojen, tapojen, kansanuskon ja -sivistyksen tilasta kunakin erityisenä aikana jäädään tietämättömiksi. Samoin jätetään sivuun myös uskonnollisten käsitysten historia; ja kirjallisestikin sivistynyt tietää tästä tuskin sen enempää kuin niiden oppien summittaisen sisällön, jotka on tuomittu puolessa tusinassa kirkolliskokouksia ja antaneet aiheen yhtä moneen kerettiläisvainoon.
Jos nyt itse kukin saisi jotain tietoa niistä eri näkemyksistä, joita eri aikoina ja eri kansakunnissa on ollut vallalla kristillisen kirkon piirissä ja oppisi tarkastelemaan näiden katsomusten vaihtelussa etenemistä kohti yhä valistuneempaa käsitystä uskonopeista, jos hän saman tien oppisi tuntemaan jotain siitä kiivaasta ja verisestä uskoninnosta, jolla jokainen hallitseva ryhmäkunta on vainonnut kaikkia sen näkemyksistä poikkeavia, synnyttäisi tämä havainto kunnolla sivistyneen ihmisen mielessä varmasti suvaitsevaisuutta eri uskonnollisia mielipiteitä kohtaan ja hillitsisi tuomitsemisen halua. Mutta toisaalta se herättäisi halun oivaltaa, mikä asiassa on oikeaa, omaksua kattava vakaumus kaikista uskonnon pääopeista. Olemme vakuuttuneita, että vain sellainen halu kykenee ajan mittaan pitämään uskonnon peruskirjat edelleenkin kunniassa, kun sitä vastoin pelkkä kirkkokuri tai tapa pitää raamatunlukua jumalanpalveluna ja ansiollisena tekona ei siihen pysty. Aikoina, jolloin kirkon piirissä ilmaantuu elävämpiä liikkeitä ja kun näkee uudelleen heränneitä, jotka raamatunlauseet huulillaan tuomitsevat kaikki ajan sivistykseen kuuluvat tulkinnat ja näkemykset, on tämäkin enimmältä osin seurausta opin historiaa koskevasta tietämättömyydestä. Tuollaiset uudesti heränneet ottavat tehdäkseen työn, jonka kaksi vuosituhatta on saanut päätökseensä, nimittäin rakentavat yksinään raamatusta yhtenäisen opin. Siksi he pitävät löytämästään kiinni itseoppineen tavallisella itsepäisyydellä ja omahyväisyydellä, kun taas se mikä heidän katsomuksissaan on totta ja oikeaa, on sekoittunut tämäntapaisten ihmisten yhtä tavanmukaiseen takaperoisuuteen. Joltinenkin tieto opin historiasta osoittaisi heille heidän oman kantansa esiintyneen jo menneinä aikoina sekä sen jatkokehityksen sekä teoreettisessa suhteessa että yhteiskuntaoloihin nähden, mihin sanotunlainen kanta vääjäämättä vie. Niinpä meidän pietistimme palauttavat kantansa apostolien aikakauteen, tai, sikäli kuin sopii, luterilaiseen kirkkoon sellaisena kun se uskonpuhdistajien johdolla muotoutui. Mutta itse kukin, joka vähänkin tuntee kirkon tilaa sanottuna ajankohtana, tietää hyvin, että jälkimmäinen tieto on väärä, ja vielä enemmän ensin mainittu, kuinka varmoina molempia esitettäneenkään tietämättömyyden hyvässä uskossa niiden oikeellisuuteen. Kumpaakin näitä ajankohtaa seurasivatkin ajat, jolloin kiivaasti taisteltiin uskonopeista, jos kohta kiista koskikin enemmän sanoja kuin asiaa ja jatkui puuttuvan uskonnollisen hengen vallitessa. Pietistisen itseoppineisuuden nähdään vaeltavan samaa tietä; ja heidän intonsa liittyy pian vähemmän henkeen kuin sanaan ja fraasiin.
Ei siis ole kyse siitä, että pitäisimme ilmoittamiamme teoksia sopimattomina tai vähemmän hyödyllisinä suuremmalle lukijakunnalle, kun kohdistimme niiden esittelytiedot papistolle. Nimenomaan tämän säädyn tulisi toki ensisijaisesti kiinnittää huomiotaan niihin. Jos joku papistoon kuulumaton haluaa niistä etsiä jotain johdatusta totuuteen, voi hän katsoa kuuluvansa opin sisältämässä merkityksessä tähän säätyyn, sillä sen mukaan Jumalan ja ihmisen välillä ei ole mitään inhimillistä välittäjää.
Koska olemme usein muistuttaneet maan juristeille ja hallintovirkamiehille suunnatun luettavan täydellisestä puutteesta, olisimme mielellämme ottaneet lehteen jonkin erityisen hyödyllisen vihjeen myös kyseisiin yhteiskunnallisiin asemiin kuuluville lukijoille. Mutta yhtäältä arvostelijan kyvyt eivät ole riittäneet minkään oman selostuksen laatimiseen, toisaalta ulkomainen ja eritoten saksalainen lainsäädäntö, joka pohjautuu roomalaiselle oikeudelle, on niin etäinen meidän maamme lakijärjestelmälle, että ensin mainittua kosketteleva kirjallisuus jää suhteellisen hyödyttömäksi paitsi jopa maamme juristeille, vieläkin enemmän yleiselle kansalaissivistykselle; ja arvostelija on pyrkinyt pitämään varsinkin jälkimmäistä silmämääränään. Haluamme kuitenkin tässä kiinnittää huomion muutamaan kummassakin suhteessa käyttökelpoiseen kirjoitukseen.
Jo vanhempia, hyvin tunnettuja aikakausjulkaisuja, joiden ilmestyminen jatkuu, ovat:
”Kritische Jahrbücher für Deutsche Rechtswissenschaft”. [Kriittisiä vuosikirjoja Saksan oikeustieteestä.] 12. Jahrg. Leipzig 1848. (6 taaleria 20 groschenia)
”Zeitschrift für Deutsches Strafverfahren”. [Aikakausjulkaisu Saksan rangaistuskäytännöstä.] Neue Folge 4 B. 1 u. 2 H. Frankfurt a. M. 1848 (1 taaleri 26 groschenia)
”Kritische Zeitschrift für Rechtswissenschaft und Gesetzgebung des Auslandes”. [Kriittinen aikakausjulkaisu ulkomaiden oikeustieteestä ja lainsäädöstä.] 20 B. Heidelberg 1848 (2 taaleria 20 groschenia)
joista etenkin viimeksi mainittu, jonka julkaisijoina ovat kuuluisat juristi Mittermaier, valtio-oikeuden opettaja ja valtiotaloustieteilijä von Mohl sekä oikeushistorioitsija Warnkönig, soveltuu kaikkien luokkien sivistyneille lukijoille. Viimeisimmän niteen vihot 2 ja 3 sisältävät muun ohella artikkelin, joka käsittelee ehdotettua uutta Ruotsin rikosasialakia. Tässä sisältörikkaassa aikakauskirjassa on valotettu sellaistenkin maiden lainsäädäntöä, jotka alaltaan ja väkiluvultaan ovat Suomea vähäpätöisempiä.
Huolimatta kaikesta, mitä on voitu sanoa Napoleonin nimeä kantavia ranskalaisia lakikirjoja vastaan, lienevät ne edelleen ylivoimaisia verrattuna myöhempien aikojen kodifiointiyrityksiin, joiden mallina ne myös ovat olleet. Tuntuisi siis kohtuulliselta, että ne löytyisivät jokaisen juristin hyllyltä; ja myös itse kullakin, joka on oivaltanut humaanin ja oikeudenmukaisen rikosasialainkäytön suuren merkityksen, on etenkin tältä osin paljon opittavaa samoista lakikirjoista. Viitataksemme hyvään laitokseen mainitsemme tässä 12. painoksen teoksesta ”Les Codes Français avec la conférence des articles entre eux par M. C. Bourguignon, entièrement refondue par M. P. Royer-Collard. Paris 1848”. (4 frangia)
Saksassa on 1847 julkaistu ehdotus Preussin uudeksi rikoslaiksi, ”Entwurf eines Strafgesetzbuches für die Preussischen Staaten”, johtanut moniin julkaisuihin ja vastajulkaisuihin. Ehdotuksen arvostelijoiden joukossa esiintyvät tunnettuina niminä Abegg ja Temme. Samaten on kysymys yhteisestä saksalaisesti siviili- ja rikoslaista – liittyneenä vanhaan riitaan: saksalainen vai roomalainen laki? – tuottanut koko joukon kirjoituksia. Saksan juristien yleinen kanta näyttää tunnustavan eri Saksan valtioiden lakien aiheuttaman epäsystemaattisuuden ja muodon puutteen, ja yleistä ”saksalaista” lakia puoltavat äänet ovat lukuisia ja arvostettuja. Runsas joskin vähemmän merkittävä kiistakirjallisuus on tullut päivänvaloon erään kirjoituksen jäljissä, jolla on rohkea otsake ”Die Werthlosigkeit der Jurisprudenz als Wissenschaft”, Berlin 1848. Tekijä on Staatsanwalt Kirchman. Muuten ei tässä kysymyksessä oleva periodi ole ollut köyhä myös oppineemmista ja laajemmista juridisista töistä.
Ketään tuskin kummastuttaa, että vuosien 1848 ja 1849 kirjanimikkeiden suurimman joukon löytää juridiikan naapurustoon sijoittuvan ”Valtiotieteet”-otsikon alta. Ymmärrettävää on myös, että Saksassa suurin osa tätä kirjallisuutta käsittelee osin koko maan, osin eri valtioiden aiottua ja kokeiltua uudelleenjärjestelyä. Sillä on siis vain päivänkohtaista arvoa, sikäli kuin lainkaan.
Moni on luonnollisesti toivonut luotettavaa, puolueetonta esitystä näiden vuosien tapahtumista. Näin tuoreiden tapahtumien suhteen se ei silti liene mahdollista. Siitä huolimatta on jokin yhtenäinen näkemys parempi kuin ei mitään. Mainitsemme siksi teokset:
”Die neuesten Weltbegebenheiten, nach authentischen Quellen bearbeitet, [Tuoreimmat maailmantapahtumat autenttisten lähteiden mukaan muokattuina, kirjoittanut…] von D:r Frz. Kottenkamp”. Stuttgart 1848–49 – joukkona vihkoja à 5 groschenia.
”Das Jahr 1848 von Prof. Fr. Bülau, Leipzig 1849” [Vuosi 1848, kirjoittanut…] (10 groschenia).
Molemmat ovat peräisin tekijöiltä, joilla on tunnetut nimet. Jälkimmäinen kirjoitus on eripainos tekijän julkaisusta:
”Neue Jahrbücher der Geschichte und Politik. XII Jahrgang 1849” [Historian ja politiikan uudet vuosikirjat. XII vuosikerta 1849.]
Kyseinen aikakausjulkaisu on jo aiemmin ollut esillä tässä lehdessä, ja olemme edellisissä vuosikerroissakin lainanneet siitä pari tutkielmaa. Aikakausjulkaisu on viime vuosina entistä enemmän kosketellut päivänkohtaisia tapahtumia ja kysymyksiä. Koska sen julkaisijoina ja avustajina on ainoastaan alan tiedemiehiä, voidaan pitää selviönä, että sen artikkelit on laadittu tarkkuudella ja huolella.
Erityishistorioita liikkeistä eri maissa ja eri paikkakunnilla on aivan yllin kyllin, luonnollisesti enimmäkseen kuvauksia eri puolueiden erilaisilta näkökannoilta. Lamartinelta on tullut Ranskan helmikuun vallankumouksen historia; Auerbachilta päiväkirja Wienistä; Streckfussilta kertomus Berliinin tapahtumista; Osk. Fodalilta kuvaus Unkarin sodasta; anonyymin laatima selostus sodasta Italiassa, Zürich 1849 jne. Vielä lukuisampaa on varsinainen poliittinen ja valtiotieteellinen lentokirjallisuus. Tunnettuja ja yli koko Euroopan levinneitä kirjoituksia ovat:
”Deutschland und Friedrich Wilhelm IV von J. v. Radowitz, Hamburg 1848”, kirjoitus joka koettaa esittää monarkin tosi ajattelutavan, hänen aikomuksensa ja ponnistelunsa Saksan puolesta jo ennen vallankumousta.
”De la démocratie en France par Guizot” on saatavilla Leipzigissa 1849 otettuna uusintapainoksena sekä kahtena saksalaisena käännöksenä, yksi painettu Frankfurt am der Oderissa, toinen Grimmassa 1849. Samaten Thiersin tunnetusta kirjoituksesta ”De la Propriété”, uusi painos Pariisi 1849, kaksi käännöstä: yksi on ”Das Eigenthum, von A. Thiers. Aus dem Französischen übersetzt von A. Schneider. Berlin 1848”. Kuuluisia lentolehtisiä ovat myös: ”Les socialistes et le travail en commune, par M. le Marechal Bugeaud. Paris 1848” ja ”Lettres sur l'organisation du travail cet. par M. Chevalier. Paris 1848”.
Arvoltaan pysyviä, tietoa jakavia kirjoituksia ovat:
”Italien in seinen gegenwärtigen Zuständen von L. Mariotti. Deutsch von Jul. Bha Seybt. Leipzig 1848” (2 taaleria 20 groschenia), työ josta puhutaan erityisen ylistävästi parhaana kuvauksena Italian viime vuosikymmenien poliittisesta ja kirjallisesta kehityksestä;
”De l'esprit public en Hongrie, par A. Degerando. Paris 1848”; joka on myös saksalaisena käännöksenä ja antaa lukijalle täydellisen kuvan kaikista niistä edeltäneistä oloista, jotka ovat johtaneet viimeiseen murheelliseen kriisiin kyseisessä maassa.
Tieteelliseen sävyyn laadittuja yleisemmin merkittäviä tutkimuksia ovat:
”Die neue Phönixperiode der Staatswissenschaft von Heinr. Escher. Zürich 1848”. Kirjoitus on ilmestynyt kahtena vihkona, ja tekijä koettaa siinä nykyisistä oloista lähtien todistella, että uudistus itse valtiotieteessä on välttämätön. Tämä tiede on hänen mukaansa tähän asti ollut enemmän kriittistä ja hajottavaa kuin organisoivaa ja lujittavaa;
”Die Konstitution Englands in ihrer genetischen Entwickelung von I. L. de Lolme, übersetzt von Liebetreu. Berlin 1849” – uusi käännös jo vanhemmasta lähes klassisena pidetystä teoksesta;
”Studien über die Nordamerikanische Verfassung von Mich. Chevalier, bearbeitet von D:r Engel. Wien 1849” – on lyhennetty ja popularisoitu muokkaus kuuluisan tekijän seikkaperäisemmästä tutkimuksesta.
”Sur la Statistique moral et les principes, qui doivent en former la base par Ad. Quetelet. Bruxelles 1848”. [Rikostilastoista ja niistä periaatteista jotka muodostavat niiden perustan, kirjoittanut…]
Tekijä on entuudestaan tunnettu tilastollisista tutkimuksistaan. Tämän hänen työnsä päämääränä on yhdistämällä eri maiden rikostilastoja ja kuolleisuustaulukkoja etsiä jotain sääntöä, mitä tulee eri sukupuolien ja ikäkausien suurempaan tai pienempään taipumukseen tehdä rikoksia tai harjoittaa haureutta, samoin kuin rikollisten suhteeseen rikoksia tekemättömien lukuun. Tekijän esittämien taulukkojen ajanjakso on joukko vuosia vuosien 1826 ja 1844 välillä, ja maat joita ne koskevat, ovat Ranska, Englanti, Belgia, Baden. Osoittautuu, että rikollisuus on ylipäätään suurin 21. ja 25. ikävuosien välillä. Belgiassa se silti on osoittautunut vielä suuremmaksi 25–30-vuotiaan väestön parissa. Itsemurhia esiintyy naisten parissa suuremmassa määrin 20–25 vuosien iässä, samoin lastenmurhia; tämä suhde viittaa sukupuolen puitteissa esiintyvään tavallisimpaan itsemurhasyyhyn. Yleensä nämä tutkimukset ovat hyvin mielenkiintoisia, joskin voidaan syystä kiistää eräät tekijän niistä tekemät johtopäätökset. Tekijä on lukenut työnsä Belgian kuninkaallisessa akatemiassa ja se on ilmestynyt akatemian julkaisusarjassa. Myös kaksi akatemian jäsentä, herrat de Decker ja van Moenen ovat laatineet siihen liittyvät arvostelevat kertomukset, jotka nyt seuraavat hra Queteletin kirjoitusta eri otsikolla: ”De l'influence du libre arbitre de l'homme sur les faits sociaux”. Mielellään katsoisi, että vapaa tahto pystyy johonkin enempäänkin kuin vain vaikuttamaan tietyssä määrin ihmisen yhteiskuntaelämään. Mutta toisaalta ei voida kieltää, että kasvatus, kansallisuus, sääty, annetut lait ja instituutiot tekevät ihmisen elämästä jotain aivan muuta kuin mitä se toisenlaisissa oloissa olisi voinut olla.
Arvostelija päättää esittelynsä tämän jakson tähän. Siihen kuuluvasta kirjavasta kirjallisuudesta yksi tai toinen varmaankin löytää lukijan lehden lukijoiden joukosta. On vaikea tehdä varmaa valintaa käsillä olevasta suuresta joukosta; mutta lukija olisi vieläkin hankalammassa tilanteessa, jos vain luettelisimme suuren määrän kirjanimikkeitä uskaltamatta erityisesti suositella mitään kirjoitusta. Toivomme siksi hyödyttäneemme lukijaa enemmän viittaamalla joihinkin harvoihin uusiin tuotteisiin, vaikka ne aina eivät edes olisi olleet uusimpia tai parhaimpia.
II
Merkittävämpien historian ja maantieteellisten kuvausten alaan kuuluvien tuotteiden pitäisi olettaa saavan osakseen jakamattomampaa mielenkiintoa. Pelkällä vuosilukuja ja nimiä sisältävällä yleiskatsauksella on tällä alueella tuskin muuta arvoa kuin todellisen tietämyksen valmisteluna. Ja silti tilanne on se, että suuri osa lukevaa yleisöä ei juuri muuta tiedä siitä maasta jota he asuttavat ja suvusta, johon he kuuluvat. Valitettavasti sama tilanne on meidän maassamme vielä yleisempi, mitä tulee tietämykseen Suomen maasta ja Suomen kansasta. Vielä näet puuttuvat tämän tiedon riittävät lähteet samoin kuin elävämpi halu hankkia tietoa. Mitä muihin maihin ja kansoihin tulee, tilaisuuksia tiedon hankintaan sitä vastoin on runsaasti. Jopa maapallon kaukaisimmat kolkat ja vähäpätöisimmät kansanheimot ovat viime aikoina olleet väsymättömien tutkijoiden tiedonhalun kohteina. Jokin tieto tästä laajasta kirjallisuudesta olisi epäilemättä hankkinut sille lukuisampia ystäviä myös meidän maassamme ja yleisemmin herättänyt ajatuksen vastaavanlaisesta suhtautumisesta tietoon Suomesta ja Suomen kansasta. Mutta tätä ei meille ole suotu. Kuinka paljon onnellisemmassa asemassa ovatkaan tässä suhteessa suuret kansakunnat, joita lukuisissa aikakaus- ja sanomalehdissä muistutetaan jokaisesta suuremmalle lukijakunnalle aiotusta työstä ja siitä poimituin ottein kehotetaan hankkimaan itselleen se. Tämän lehden toimittaja olisi mielellään toivonut jossain määrin vaikuttaa hyödyllisesti tähän suuntaan; mutta riittämättömät voimat, vähäinen tila ja aihetta koskevan tarpeellisen tietouden lähteille pääsyn vaikeus ovat mahdollistaneet vain vähäpätöiset yritykset tähän suuntaan. Alla oleva luettelo aiheeseen kuuluvasta kirjallisuudesta on eräs tällainen yritys sekin.
Eräässä aiemmassa tilaisuudessa olemme ranskalaiseen lähteeseen nojautuen viitanneet Schlosserin ”Kahdeksannentoista vuosisadan historian” uuteen painokseen. Sikäli kuin havaitsemme, on tämä laitos kasvanut kokonaan uudeksi historiateokseksi. Ja koska tekijä meidän mielestämme kaiken lisäksi on omantunnontarkan tutkimustyönsä, siveellisen vakavuutensa ja moitteettoman esitystapansa ansiosta merkittävin Saksan historioitsijoista, emme epäröi suositella parhaimpana uutena historiallisena työnä teosta:
”Geschichte des 18. Jahrhunderts und des 19. bis zum Sturz des französischen Kaiserreichs. Mit besonderer Rücksicht auf geistige Bildung, von F. C. Schlosser. [18. ja 19. vuosisadan historia Ranskan keisarivallan kukistumiseen asti erityisesti huomioon ottaen henkisen sivistyksen, kirjoittanut…] 7 nidettä. Heidelberg 1845–48”. (26 taaleria 2 ½ groschenia)
Työ on laaja ja yksityiselle ostajalle kallis. Mutta aika, jonka se käsittää, on niin tärkeä, sitä koskeva näkemys nykyisen ajan käsittämiselle niin tuiki tarpeellinen, ajan kuvaaja tutkimustöidensä ja kokemuksensa ansiosta niin kotonaan aiheensa parissa, että työ kannattaa hankkia omaksi ja sitä tutkia eräänä sivistävimpänä historiakirjallisuuden teoksena. Schlosser ei millään muotoa ole kahdeksannentoista vuosisadan filosofian ja Ranskan vallankumouksen ystävä. Päinvastoin voidaan sanoa, että hänen ankara siveysintonsa on johtanut hänet sivuuttamaan paljon, mikä olisi voinut johtaa esiintyviä henkilöitä koskevien tuomioiden lievenemiseen. Mutta tämä tulevaisuudentäyteisten ideoiden liikuttama aika puhuu kyllin itsensä puolesta, ja historiankirjoittajan omantunnontarkka pyrkimys ottaa selkoa siitä, mikä oli ajan henki ja luonne, saa yksilöt esiintymään lukijalle enemmän kohtalon tiedottomina palvelijoina ja työkaluina kuin mitä voi panna merkille minään muuna ihmiskunnan historian kautena. Kuten kirjan nimilehti antaa ymmärtää, on työllä se erityinen ansio, ettei se kuvaa vain poliittisia tapahtumia ja niiden johtajia, vaan antaa myös yleiskatsauksen yleisen sivistyksen tilasta tarkastelemalla kyseisen ajanjakson kirjallisuutta, kansan tietoisuutta ja tapoja.
Seuraavana tämän erinomaisen työn jälkeen ansaitsee maininnan:
”The History of England from the accession of James II, by Thomas Babington Macaulay, London 1849”; [Englannin historia Jaakko II:n valtaanastumisesta lähtien, kirjoittanut…]
eli:
”Die Geschichte Englands seit dem Regierungsantritte Jakobs II, von Th. Bab. Macaulay. Uebersetzt von Prof. Friedr. Bülau. Leipzig 1849”. (6 taaleria)
Kielestä johtuen saa englantilainen alkuperäisteos varmaankin harvoja lukijoita Suomessa. Silloin on eduksi, että käsillä on heti saksalainen käännös, jonka on tehnyt muuan maan tunnetuista historiantutkijoista. Alkuteoksesta ja käännöksestä on ilmestynyt vain kaksi osaa, ja että ensimmäistä voidaan tässä esitellä jo kolmantena painoksena, kertoo siitä, minkä menekin työ on kotimaassaan saanut. Kunnolliset historiankirjoittajat ovat aina olleet maineeksi Englannille. Uudempien joukossa on esim. Carlyle erityisen kuuluisa Ranskan vallankumouksen historiastaan. Mutta Macaulay mainitaan silti vielä arvostavammin sekä perusteellisuudestaan että historian esittämisen taidostaan. Se Englannin historian periodi, jota tekijä käsillä olevassa työssään käy läpi, on myös ajanjakso, jolloin Englanti varsinaisesti kasvoi hyvinvointiin, valtaan ja valtiojärjestelmään, joka vieläkin on muun Euroopan kateuden kohteena. Maailmanhistoria ei tarjoa ainoatakaan näytelmää, jota voitaisiin verrata tähän Englannin kansakunnan kehityshistoriaan, joka lähtee liikkeelle, eikä vain valtiomuodon suhteen, vuodesta 1688, siitä vallankumouksesta joka Jaakko II:n myötä sorti Stuart-suvun Englannin valtaistuimelta, päätti yksinvallan ja katkaisi kaikki katolilaisuuden pyrkimykset saada taas yliote maassa. Itse tätä kumousta on aina pidetty eräänä opettavaisimpana historiassa, ja Macaulayn työtä voidaan jo sellaisenaan, jatkoon katsomatta, pitää lopullisena kokonaisuutena, koska kyseinen mullistus on näissä kahdessa osassa täydelleen kuvattu. Sitäkin enemmän, koska tekijä, sen jälkeen kun hän kahdessa ensimmäisessä luvussa on esittänyt yleiskatsauksen kansakunnan siihenastisesta historiasta, lähinnä sen kulttuurikehityksen kannalta, kolmannessa luvussa kuvaa maan tilaa Kaarle II:n kuollessa ja Jaakon noustessa valtaistuimelle ja tekee vertailuja nykyoloihin. Näin lukija saa jo tässä vaiheessa yleiskatsauksen tuloksista, joihin maan historia on johtanut koko sinä ajanjaksona minkä kuvaamisen tekijä on asettanut tehtäväkseen. Joka katsoo teoksen vastedes ilmestyvien osien hankkimisen käyvän liian kalliiksi, voi siis pitää näitä kahta osaa kokonaisuutena sinänsä ja saada niistä sinänsä arvokasta luettavaa. Edellä äskettäin mainitun työn tavoin tämäkin kuuluu uudempaan historiankirjoitukseen myös siinä suhteessa, että se kattaa olennaisimman maan kulttuurihistoriasta eikä askartele vain poliittisten tapahtumien parissa.
Macaulayn työn liitteenä voidaan pitää teosta ”Le protecteur ou la République d'Angleterre aux jours de Cromwell; par J. H. Merle d'Aubigné. Paris 1849”.
Sen tekijä on yhtä kuuluisa ja tunnetaan entuudestaan uskonpuhdistuksen historiastaan. Vallananastajien joukossa Cromwell vaikuttaa arvoitukselta, koska tähän hetkeen saakka ei ole voitu ratkaista, pettikö hän itseään vai pettikö hän vain muita. Tekijä, joka nojautuu pääasiassa kirjeisiin ja muihin dokumentteihin, joita äsken mainittu englantilainen Carlyle on julkaissut, on sitä mieltä että Cromwell toimi bona fide [hyvässä uskossa] ja vain hänen väärä tulkintansa ohjenuorakseen valitsemansa Raamatun, etenkin Vanhan testamentin kohtien merkityksestä johti hänet poikkeamiin ja on sellaisissa tapauksissa tehnyt hänen toimintatapansa kaksiselitteiseksi.
Täydennyksen Schlosserin mainittuun työhön muodostaa:
”Geschichte der neuesten Zeit vom Sturze Napoleons bis auf unsere Tage. [Uusimman ajan historia Napoleonin kukistumisesta meidän päiviimme, kirjoittanut…] 2 osaa; von D:r K. Hagen. Braunschweig 1848–49”. (4 taaleria 10 groschenia)
Teosta, joka on ilmestynyt vihkoittain, ylistetään – tosin erinäisin rajoituksin. Näyttää siltä, että sen pääasiallisin arvo on Saksan vuoden 1815 olojen kuvaamisessa. Ettei aiemmilta vuosilta onnistu löytämään mitään perusteisiin pureutuvaa esitystä mainituista oloista, selittyy aiemmasta tilanteesta.
Esitellessämme kaksi seuraavaa kirjoitusta käännymme tämän päivän elämästä jo menneeseen maailmaan, niihin ihmissuvun historian ilmiöihin, joiden suhteen on vaikea käsittää, miten ne ovat voineet hyötyä kaitselmuksen päätöksestä, kun ne ovat näköjään hävinneet jättämättä mitään jälkeä olemassaolostaan ihmiskunnan jatkokehitykseen. Puhumme ns. Uuden Maailman muinaismaailmasta, Amerikan kadonneesta kulttuurista, josta on niin vähän ja niin epävarmaa tietoa. Varsin valaisevana tätä vaikeaa aihetta käsittelevänä työnä mainittakoon:
”Geschichte der Eroberung von Peru. Mit einer einleitenden Uebersicht des Bildungszustandes unter den Inkas, von Will. H. Prescott. Aus dem Englischen übersetzt. [Perun valloituksen historia ja alustava katsaus inkojen aikaiseen sivistystasoon, kirjoittanut Will. H. Prescott. Käännös englannista.] 2 osaa. Leipzig 1848”. (5 taaleria)
Tekijä tunnetaan entuudestaan hyvin tätä aihepiiriä käsittelevistä töistään: Ferdinandin ja Isabellan historiasta, sekä toisesta joka käsittelee Meksikon valloitusta, ja hän on hankkinut tietonsa pääasiassa espanjalaisista arkistoista, joten työ sisältää paljon tähän asti tuntematonta ja sitä pidetään kiistatta parhaimpana aihetta käsittelevistä.
Jokainen on selvillä siitä, että valtakuntaa, minkä espanjalaiset valloituksensa aikana löysivät Perusta, hallitsivat ns. inkat ja heidän päämiehensä, jotka kuuluivat toiseen heimoon kuin alkuasukkaat. Tämän valtakunnan tilaa espanjalaisten saapuessa, näitä inkoja ja tätä kansaa tekijä kuvaa työnsä ensimmäisessä osassa. Tekijän mukaan valtakunta ei ollut syntynyt kovin kauan ennen mainittua valloitusta, joten keskenään sopusoinnussa olevat lähteet luettelevat vain 13 inkahallitsijaa. Valtakunta syntyi eri heimojen ja valtioiden alistamisen tuloksena ja sai nimen Peru espanjalaisilta. Heidän saapuessaan hallitsijana oli Atahualpa, jonka isä oli valloittanut Quiton, isoisä Chilen. Inkojen katsoo hra P. tulleen Titicaca-järven alueelta. Heidän hallituspaikkansa oli Cuzco, missä vieläkin näkee heidän palatsiensa raunioita. Heitä pidettiin korkeampina olentoina, auringon poikina, ja Jumalan sijaisina maan päällä heillä oli rajaton valta. Kukin kuollut ruhtinas säilytti palatsinsa, missä hänen balsamoitu ruumiinsa asusti ja sai erityisillä vainajan kunniaksi järjestetyillä pidoilla pääpaikan juhlapöydän äärellä. Hallitsevalla oli tuhansien vaimojen seralji ja hän jätti tavallisesti lukuisia jälkeläisiä, jotka muodostivat korkeamman inka-aatelin. He puhuivat omaa murrettaan, täyttivät kaikki valtion huomattavimmat virat, heillä oli oikeus moniavioisuuteen ja elivät yhteismaasta erotetuilla omilla alueillaan. Alempi aatelisluokka, curacas, koostui kaikkien kukistettujen ruhtinaiden jälkeläisistä. Kansa oli jaettu kymmenentuhannen, tuhannen, 500:n ja 100:n ryhmiin, ja näitä osastoja vastaavasti oli järjestetty sekä hallinto että lainkäyttö. Lait olivat ankaria ja kuolemanrangaistus tavallinen. Kaikki maa oli jaettu kolmeen osaan: yksi auringolle, so. temppeleitä ja jumalanpalvelusta varten, toinen inkoille ja kolmas kansalle, joka myös viljeli kahta ensin mainittua maaosuutta; kullekin yksilölle oli määrätty tietty määrä työtä. Kansa eli yksiavioisuudessa; tietyssä iässä nuorison oli mentävä naimisiin ja aina oman osastonsa piirissä. Vaikka vain auringolla oli temppeleitä, pappeja ja papittaria inkasuvusta, ja myös kuuta ja tähtiä palvottiin, uskoivat perulaiset korkeimpaan olentoon, Pachacamaciin eli Viracochaan, maailman luojaan ja korkeimpaan hallitsijaan. Kansanjoukkojen tietämys oli vähäistä; silti peltoviljely kukoisti ja he osasivat taitavasti työstää kiveä ja metallia. Myös heidän arkkitehtuurillaan oli paljon erinomaista täytettävänään. Temppeleissä ja inkojen palatseissa ja puutarhoissa oli yltäkylläisesti kultaa; puutarhojen kastelulaitteissa oli jalometalliupotuksia ja keinotekoiset kulta-, hopea- ja emaljikukat muodostivat keskeytymättömän kukkivan vuodenajan. Raudan valmistusta perulaiset eivät tunteneet. Perussa oli maanteitä siltoineen, eräänlainen viestinviejien hoitama posti ja muita sivilisaation korkeampaan asteeseen viittaavia laitoksia.
Inkaheimolla oli tunnetusti valkoinen iho vastakohtana alkuasukasintiaanien kuparinruskealle. Meksikossa oli samanlainen hallitseva valkoinen heimo. Uudemmat Pohjois-Amerikan lukuisien muinaisjäännösten tutkimukset ovat johtaneet oletukseen, että tämä valkoinen heimo kaukaisessa menneisyydessä olisi asuttanut suurta osaa pohjoisen Amerikan mannerta ja olisi tullut sinne – Euroopasta.
”Ancient Monuments of the Mississippi Valley etc. [Mississippilaakson muinaiset monumentit jne., kirjoittaneet…] By E. G. Squier, A. M. and E. H. Davis. Washington 1848” on, kuten painopaikka ilmoittaa, amerikkalainen työ, julkaisijanaan ”Smithsonian Institution”. Tämä on tieteiden edistämiseen ja tieteen saavutusten levittämistä varten perustettu akatemia, jolle Yhdysvaltain hallitus on myöntänyt vuosittaisen 30 000 dollarin määrärahan kirjojen painamiseen, kirjastojen, museoiden ym. perustamiseen. Mainittu kirjoitus on ensimmäinen nide instituutin ”kontribuutioita tieteeseen”, kuten yleisotsake kuuluu, ja sisältää tärkeimmän mitä tähän saakka tiedetään maan vanhimmasta muinaisuudesta. Siinä on lukuisia litografioita ja puupiirroksia ja siksi teos on sen verran kallis (28 Preussin taaleria), että monikaan yksityishenkilö ei sitä hankkine. Mutta varmaa on, että pian voidaan toista tietä saada tietää näin tärkeiden tutkimuksien tuloksista.
Monivuotiset tutkimukset ovat näet vakuuttaneet tekijät siitä, että Pohjois-Amerikassa on kolme suurta maakumpujen ryhmää niissä esiintyvine muinaisjäännöksineen – pääkalloja, aseita ja talousesineitä – jotka kuuluvat näillä alueilla aiemmin asuneelle kansanheimolle; se on ollut sivilisoituneempi kuin Pohjois-Amerikan nykyiset intiaanit. Yksi näiden maakumpujen ryhmä ulottuu Alleghanyn lähteiltä Erie-järven eteläpuolelta Missouri-joelle 100 Ruotsin mailin mittaisena vyöhykkeenä; toinen ryhmä lähtee Teksasista pitkin Meksikonlahtea Etelä-Carolinaan yli 120 Ruotsin mailin verran; kolmas ryhmä on hajaantunut pitkin Mississippiä ja sen sivujokia näiden kahden äsken mainitun linjan, idässä Alleghany-vuorien ja lännessä Meksikon väliselle alueelle. Myös näiden rajojen ulkopuolella, Alleghanysta itään ja Oregonissa Tyynen meren luona esiintyy silti vielä hajanaisia maakumpuja. Samanlaisia, joskin toisenlaatuisia on myös Meksikossa, Keski-Amerikassa ja alas aina Peruun ja Chileen asti. Merkittävimmät maakummut sisältyvät kolmanteen mainituista ryhmistä; siitä löytyy yksistään Ohion valtiosta aina 10 000 hautakumpua ja noin 1 500 aitausta kivi- ja maavalleineen. Vallit ovat viidestä aina 40 jalkaan korkeita; aitaus on välistä aina 100 tynnyrinalan laajuinen, usein vain 1–5 tynnyrinalaa. Hautakumpujen korkeus on 5–30 jalkaa, pitkittäisleikkaus on 40–100 jalkaa. Mutta myös suurempia löytyy, esim. eräs joka on 90 jalkaa korkea ja ympärysmitaltaan 2 000 jalkaa. Sekä aitausten että hautakumpujen perusmuoto on vaihteleva, mutta tavallisimmin säännöllinen. Ensiksi mainitussa ryhmässä esiintyy koko joukko sekä ihmis- että eläinhahmoja, esim. kehälle kiertynyt käärme, joka nielaisee munan ja on 1 600 jalan mittainen, alligaattori jne. Toisena mainittu, eteläinen ryhmä koostuu pääasiassa pyramidinmuotoisista rakennelmista; niiden huippu on tasoitettu ja sinne johtavat porrasaskelmat.
Mainitun kirjoituksen tekijät katsovat näiden eri ryhmiin kuuluvien maakumpujen suurimman osan muodostavan vihollishyökkäyksiä vastaan rakennettujen linnoitusten yhtenäisen järjestelmän. Osa muodosti vain temppelikehiä uhrikumpuineen, toinen osa ei ole ympäröinyt vain asuntoja vaan kokonaisia viljeltyjä peltoja. Valleihin liittyy tavallisesti sisä- tai ulkopuolella hauta. Suurin osa kummuista on todellisia hautakumpuja, joidenkin sisällä on kivialttari, jolla ruumiit on poltettu, toisilta tämä laitos puuttuu. Nämäkin kummut toimivat silti usein linnoitusten täydentäjinä. Myös säännöllisiä varustuksia valleineen ja bastioneineen esiintyy. Tavallisesti ne on tehty maasta ja kivistä, eteläisessä ryhmässä myös tiiliskivestä.
Avatuista kummuista on löydetty aseita ja kivisiä työkaluja, vuorikristalleja ja kuparia. Kun kivi- ja metalliaseiden ei muuten katsota kuuluvan samoille heimoille ja samaan aikaan, voitaisiin olettaa metallitöiden joutuneen kumpuihin myöhempänä aikana. Oletusta voisi vahvistaa se, että tekijöiden tietojen mukaan niihin on myöhemmin haudattu myös ruumiita polttamatta; sitä paitsi intiaanit ovat siellä täällä käyttäneet valmiita aitauksia kylinään. Kyseisiin metalliesineisiin liittyy kuitenkin se erikoinen piirre, että ne selvästikin on tehty löydetyistä puhtaista metallinkappaleista, joten niitä valmistanut kansa ei näytä tunteneen taitoa tehdä metallia malmista tai edes muokata sitä tulessa. Tiiliskivimuurit ja poltetut saviastiat lienevät olleet jotain tälle kadonneelle kansalle ominaista verrattuna sen muiden käyttöesineiden laatuun. Kovemmista kivilajeista tehdyt koristeet on tehty taidolla ja kiillotettu. Myös veistostöitä, ihmisten ja eläinten kuvia löytyy melko runsaasti; niiden sanotaan olevan osin tehty ihailtavan hienostuneesti ja hämmästyttävän luonnonmukaisesti.
Pidetään mahdottomana selvittää miltä ajalta nämä muinaisjäännökset ovat peräisin. Maakummut ovat monin paikoin ikimetsän peitossa, jonka puut ovat ainakin 800 vuoden ikäisiä. Hypoteesi, että tämä alkukansa olisi peräisin Euroopasta ja Meksikon ja Perun valkoinen kansa puolestaan siitä, juontuu Gersdorfin Repertoriumin arvostelijasta. Se ei kuitenkaan näytä helposti omaksuttavalta. Sen mukaan muutto Euroopasta olisi tapahtunut aikana, jolloin germaanit tunkeutuivat läntiseen Eurooppaan, ts. 14–15 vuosisataa sitten; maahan muuttaneet olisivat siis 4–5 vuosisadassa kasvaneet niin lukuisaksi ja mahtavaksi kansaksi kuin laajalle levinneet maakummut antavat ymmärtää, ja taas hävinneet maasta! Sitä paitsi: inkavaltakunta kukistui vasta noin 300 vuotta sitten ja oli silloin 13 hallitsijan aikana ollut olemassa tuskin 500 vuotta; tämän ajan alussa taas ne puut, jotka nyt peittävät kadonneen kansan luita, olivat taimia. Myös muuan amerikkalainen kraniologi, tri Morton on katsonut hautakummuista löytyneiden pääkallojen kuuluvan amerikkalaiseen heimoon, ts. intiaanien heimoon. Myös se, että on löydetty piipunpesiä, viittaa yhtäläisyyteen elintavoissa intiaanien kanssa.
Jokin lukija muistanee sen professori Nilssonin esitelmän, joka oli painettuna tähän lehteen. Hänen esityksensä mukaan samanlaisia aseita ja luisia sekä kivisiä työkaluja esiintyy ensimmäisillä asukkailla kaikilla maan seuduilla, Etelämeren saarilla, Tulimaassa, eskimoilla, Ruotsin alkuasukkailla ym. Näyttääkin mitä todennäköisimmältä, kuten hra N. katsoo asiain laidan olevan, että ihminen on maan eri seuduilla päätynyt samoihin keksintöihin ylläpitääkseen elämää, samojen tarpeiden ja saman henkisen kyvyn johtamana. Kun siis saksalainen arvostelija tukee hypoteesiaan pääasiassa hautakumpujen, aseiden ja talousesineiden samankaltaisuudella Englannista, Saksasta ja Skandinaviasta löydettyjen muinaisjäännösten kanssa, näyttää hän rajanneen katseensa liian ahtaan piirin sisäpuolelle.
Näihin ihmissuvun vanhimman historian valaisemisen kannalta niin tärkeisiin ja mielenkiintoisiin tutkimuksiin liittyy masentava tunne, kun näkee kokonaisten kansanheimojen perikadon ilman mitään havaittavaa hyötyä inhimilliselle sivistykselle ja sen etenemiselle. On nimittäin yhtä vaikeata havaita, mitä tämä kadonnut väki, jolle mainitut muinaisjäännökset kuuluvat, on tehnyt jälkimaailmalle, kuin oivaltaa, mikä korkeampi tarkoitusperä nyt päivä päivältä pois kuihtuvien Pohjois-Amerikan intiaanien olemassaololla on ollut. Että molemmat ovat tappaneet sukupuuttoon metsän villieläimet, edelliset myös viljelleet maata sille metsälle, jonka oksien alla amerikkalainen uudisviljelijä nyt korjaa helposti hankittuja rikkaita satojaan – tätä voidaan tosin pitää esityönä sitä uutta kulttuuria varten, joka nyt niin voimakkaana kohoaa heidän tuhkastaan. Mutta vaatimus kaitselmuksen lahjojen oikeudenmukaisesta jaosta tulee vielä korottamaan äänensä ja vaatimaan heidän jälkeläisilleen elämää, missä he voivat osallistua ihmissuvun korkeampaan kehitykseen. Silti maan päältä katoaa miljoonia ihmisolentoja ilman että he olisivat ehtineet edes inhimilliseen itsetietoisuuteen; ja maan etummaisin suku näyttää tässäkin suhteessa olevan luonnon yleisen järjestyksen alainen, joka anteliaalla kädellä sirottelee kaikkien olentojensa siemeniä, voidakseen jättää sattuman ja hävityksen leikkimään leikkiään yksilöiden kanssa ilman että siitä koituisi vaaraa suvun säilymiselle.
Liittyen tässä kosketeltuun kysymykseen kansojen alkuperästä haluamme viitata erääseen pieneen kirjoitukseen, joka voi tarjota lukijalle yleiskatsauksen tieteellisen tutkimuksen nykyisiin tuloksiin samaan kysymykseen nähden. Sen nimenä on:
”Die Völkerstämme und ihre Zweige nach den neuesten Ergebnissen der Ethnographie; von [Kansanheimot ja niiden haarat etnografian uusimpien tulosten mukaan, kirjoittanut…] D:r G. L. Kriegk. Frankfurt 1848”. (12 groschenia)
Uusin alan auktoriteetti on englantilainen Prichard. Käsillä olevan kirjoituksen tekijä on vanhempien – Blumenbachin, Cuvierin, Lacepèden – katsomuksiin verrannut myös P:n näkemyksiä, joten lukijalla on tilaisuus saada tietää uusimmasta vanhan ohella. Eri kansat hän on sukulaisuuden mukaan luokitellut seuraavasti:
I. Kaukasialainen ihmissuku:
1. Indogermaaninen kansanheimo,
a) intialainen kansanhaara,
b) persialainen kansanhaara,
c) kreikkalais-latinalainen kansanhaara,
d) kelttiläinen kansanhaara,
e) germaaninen kansanhaara,
f) romaaninen kansanhaara,
g) liettualais-slaavilainen kansanhaara;
2. Armenialainen kansanheimo;
3. Iberialainen kansanheimo;
4. Illyrialainen kansanheimo;
5. Traakialainen kansanheimo;
6. Muinaisetruskien kansanheimo;
7. Seemiläinen eli aramealainen kansanheimo;
8. Suomalainen kansanheimo;
9. Turkkilainen kansanheimo;
10. Kaukasialaiset kansat;
11. Atlaksen ja Pohjois-Afrikan alkuväestö;
II. Mongolialainen rotu:
1. Mongoliset kansat;
2. Kiinalainen kansanheimo;
3. Tungusialainen kansanheimo;
4. Siperialainen kansanheimo;
5. Siperialais-amerikkalaiset kansat;
6. Itä-Intian niemimaan ja Intian saarten kansat;
III. Etiopialainen eli neekeriheimo;
IV. Intiaanien eli amerikkalaisten ihmisheimo;
V. Malaijilainen ihmisheimo.
Tähän ryhmittelyyn liittyvät nyt eri kansoja koskevat historialliset ja etnografiset tiedot. Yhdessä kohdin lienee tekijä antanut johtaa itseään harhaan, nimittäin kysymyksessä Kreikan nykyisestä väestöstä. Baijerilainen prof. Fallmeyer julisti melkoisen vilkkaan mielikuvituksen viekoittelemana, että mainittu väestö olisi pääosin slaavilaista, jäännöstä slaavien aiemmasta maahanhyökkäyksestä ja maan asuttamisesta. Muuan Venäjän Konstantinopolin-lähetystön entinen attašea, sikäli kuin arvostelija ei erehdy, jonka hänen tiedonhalunsa jokin aika sitten toi myös Suomeen, on eräässä anonyymissä kirjoituksessa erinomaisen selkeästi korjannut tämän erehdyksen, mitä hra Kriegk useimpien muiden lailla ei osannut aavistaa. Niin suurella varmuudella oli prof. Fallmerayer esiintynyt. Hänen tappionsa on ilmeisimpiä, mitä kirjallisuudenhistoria tietää.
Silmättyämme näitä yleisempiä seikkoja voimme palata Pohjois-Amerikkaan ja sen siihen osaan, missä vielä liikkuu maan omien asukkaiden jäänteitä. Sinne meidät johdattaa eräs matkakuvaus:
”Reise zu Lande um die Welt in den Jahren 1841 und 1842 [Matka maitse ympäri maapallon vuosina 1841 ja 1842 kirjoittanut…]; von Georg Simpson. Uebersetzt von Wilh. Ado Lindau. 2 Theile. Dresden & Leipzig 1848”. (4 taaleria 6 groschenia)
Teosta suositellaan erityisen rattoisana luettavana. Hra S:n matka kulki poikki Amerikan mantereen pohjoisimman osan, Halifaxista Nova Scotiasta Columbia-joen suulle. Turkiskauppaa käyvän Hudson Bay-komppanian alueiden ylikuvernöörinä hra S. vieraili sen kauppa-asemilla ja eri tukikohdilla sanotulla maa-alueella. Hän tapasi täällä siis usein intiaaniheimoja, joita hän sitä paitsi oli oppinut tuntemaan jo pari vuosikymmentä aiemmin. On helppo uskoa, että sellainen matka on täynnä seikkailuja ja tarjoaa myös runsaat ainekset maan ja kansojen kuvaukseen. Columbia-joen suun luona olevilta Vancouversaarilta matka jatkuu Venäjän tukikohtaan Sitkassa, jonka kuvernööriä (amiraali Etholénia) ja siirtokunnan tilaa S. ylistää; sieltä taas takaisin ja sitten Kaliforniaan. Eräässä tässä lehdessä äskettäin esitellyssä matkakuvauksessa ei espanjalaisia presidioita ja lähetysasemia pidetty hullumpina. Hra S. antaa lukijan tutustua niihin ja yleensä Espanjan hallintoon nurjemmalta puolelta. Häneltä saa myös tiedon, joka puuttui mainitusta kuvauksesta, nimittäin sen, että jesuiitat ovat lähetysasemilla tulleet fransiskaanien tilalle. Täältä matka käy Sandwich-saarille, joiden nykyisestä ja menneestä tilasta esitetään seikkaperäinen kertomus. Tämän jälkeen tekijä vierailee taas Sitkassa ja lisäksi muutamilla Hudson Bay-komppanian asemilla – ja tähän vierailuun päättyy matkakuvauksen toinen osa. Nyt julkaistusta ei voi päätellä, mitä teitä tekijä sen jälkeen kulkee päästäkseen maitse ympäri maapallon, eikä myöskään, kuinka monta teoksen osaa matkan loppu tulee täyttämään.
”Reisen in Britisch Guiana in den Jahren 1840 – 44 [Matkoja brittiläisessä Guyanassa, kirjoittanut…]; von Rich. Schomburgk. 1. und 2. Theil. Leipzig 1847 – 48”. (13 taaleria 15 groschenia)
Tämä kallis matkateos esittää erään Preussin hallituksen kustannuksella tehdyn matkan tulokset. Jatko tulee sisältämään kyseisen maan eläimistön ja kasviston kuvauksen, jonka ovat laatineet Berliinin tämän alan eturivin kuuluisuudet, kuten Joh. Müller, Ehrenberg ym. Hr. Schomburgk on kuuluisan matkailijan Sir Rob. Schomburgkin veli. Tämä oli vuosina 1835–1839 matkustanut pitkin maata Lontoon maantieteellisen seuran toimeksiannosta viedäkseen päätökseenne tutkimukset, joita Alex. von Humboldt vuonna 1800 ei voinut jatkaa. Vuonna 1840 lähetti Englannin hallitus Sir Schomburgkin tarkentamaan Guyanan ja Brasilian välistä rajaa. Häntä seurasi hänen veljensä, joka nautti Preussin hallituksen myöntämää 600 (lue: kuudensadan) taalerin vuosittaista matkatukea. Luultavasti matkakuvaus silti nyt julkaistaan hallituksen tuella.
Guyana on ihmeellisimpiä maita maan päällä. Se on yleensä alavaa maata. Sitä halkoo virtojen verkosto ja sadekausina se jää tulvan alle, minkä jälkeen päiväntasaajan aurinko nostattaa tulvaliejusta sellaisen kasvien, sammakkoeläinten ja hyönteisten rikkauden, että ne suorastaan tukahduttavat toisensa; samalla se kuitenkin tekee ilmaston myrkyllisen epäterveelliseksi, niin että keltakuume ja muut sairaudet korjaavat täällä runsaasti uhreja ja tekevät maan asuttamisen melkein mahdottomaksi. Rannikkomaa muodostuu aina 200 jalan syvyyteen ja siitäkin eteenpäin pelkästään diluviaalimaasta ilman kiinteää pohjaa. Tämä tuottavuuden yltäkylläisyys tekee jokaisesta tutkimuksesta kokonaan uuden maan tuotteita koskevan kokemuksen, ja niinpä on myös kyseinen matkakuvaus täynnä uusia tietoja. Maassa elää vielä joukko intiaaniheimoja, jotka ovat kestäneet ilmaston haitalliset vaikutukset, mutta kuolevat vähitellen sukupuuttoon pienestäkin kosketuksesta sivilisaatioon. Lukija oppii tässä myös tuntemaan nämä katoavat kansat; ja matkakuvauksessa on yleensä ottaen yhtä runsaasti seikkailuja kuin tieteeseen suuntaavia tiedonantoja. Kaikki tämä kertoo ihmeellisestä paikkakunnasta maan maiden joukossa. Teosta somistavat kartat ja kuvat.
Kuuluisiin matkakuvauksiin lukeutuu edelleen:
”J. Dumont d'Urville. Reise nach dem Südpole und nach Ozeanien in den Jahren 1837–1840. [Matka Etelänavalle ja Oseaniaan vuosina 1837–1840] 3 osaa. Darmstadt 1846–48”. (10 taaleria)
”A Voyage of Discovery and Researches in the Southern and Antarctic Regions during the Years 1839–1843; [Tutkimus- ja löytöretki eteläisille ja antarktisille alueille vuosien 1839 ja 1840 aikana, kirjoittanut…] by Captain Sir Jam. Clark Ross. Two Vols. London 1847”. (1 £ 16 sh.)
Tällaiset teokset sopivat kuitenkin paremmin tiedemiehelle ja rikkaalle kirjojen keräilijälle kuin suurelle yleisölle. Puhtaan käytännöllisiä tarkoituksia palveleva mutta samalla viihdyttävä on sitä vastoin:
”South Australia, its advantages and its resources; [Etelä-Australia, sen edut ja voimavarat, kirjoittanut…] by George Blakiston Wilkinson. London 1848”. (10 sh. 6 d.);
saksalaisena käännöksenä:
”Geo. Blakiston Wilkinson's Handbuch für Auswanderer nach Südaustralien etc. Mit 1 Karte. Leipzig 1849”. (26 groschenia)
Niin kuin näkyy, näistä saksalaisen käännöksen saa, vaikka sitä somistaa kartta, kolmanneksella alkuperäisteoksen hinnasta. Olemme tässä lehdessä aiemmin kiinnittäneet lukijan huomion siihen uuteen sivilisaation maailmaan jonka Australia nykyisenä ajankohtana lupaa avata. Yksin Etelä-Australialla on suurempi alue kuin Brittein saarilla yhteensä, ja vain kolmasosa siitä lienee peltoviljelyyn soveltumatonta. Tätä elinkeinohaaraa pitää tekijä, joka on oleskellut maassa seitsemän vuoden ajan, kaikkein lupaavimpana, vähempien vaihteluiden alaisena kuin karjanhoitoa. Tosin myös villan tuotanto on mitä tuottoisinta ja kaivostoiminta kuparin, lyijyn ja raudan saamiseksi on nopeasti kasvanut. Kuinka voimakasta maahanmuutto on, näkee siitä, että siirtolaisten luku vuodesta 1836 vuoteen 1846 on noussut 25 000 henkeen. Puute työläisistä on suuri ja työpalkat korkeita, joten työläinen joka päivässä tekee kaivuutöitä 8 tuntia voi ansaita viikossa 5 £ eli 30 hopearuplaa. Noin 3 000 hopearuplalla voi tekijän mukaan asettua maanviljelijäksi ja hankkia 80 saksalaisen tynnyrinalan verran maata. 1846 saatiin ½ miljoonasta lampaasta villaa suunnilleen yhtä monen hopearuplan arvosta. Myös tämä maan kuvaaja ylistää ilmastoa ja kasvillisuutta. Eteläisen Euroopan hedelmät, oliivi, mulperipuu, tupakka kuuluvat viihtyvän hyvin, joskaan mitään suuren mittakaavan viljelyä ei ole ehtinyt syntyä. Rikosten lukumäärä on vähentynyt, ja 1845 laskettiin noin tuhatta asukasta kohti yksi juryn eteen asetettu syytetty. Tekijä antaa myös kuvauksia maan yleisestä ulkonäöstä ja luonteesta sekä yhtä lailla sen alkuasukkaiden kuin siirtolaisten elämäntyylistä ja tavoista.
Työ, johon kannattaa tutustua ja joka voi sen hankkijalle tehdä tässä olevien kaltaiset esittelyt tarpeettomiksi, on:
”Taschenbuch zur Verbreitung geographischer Kenntnisse; [Taskukirja maantieteellisen tuntemuksen laajentamiseksi, julkaissut…] herausgegeben von Joh. Gfr. Sommer. Neue Folge, 1. Jahrgang. Prag 1848”. (15 groschenia)
Tämän vuosittain ilmestyvän taskukirjan suunnitelmana näet on antaa arvioiva yleiskatsaus vuoden matkakirjallisuudesta. Tämän vuosikerran katsauksessa mainitaan myös Castrénin matkakuvaukset Siperiasta. Lisäksi esitetään otteita matkakuvauksista. Vuosikerta sisältää kahdeksan tällaista otetta. Julkaisijan huolellisuutta ja lahjakkuutta kiitetään melko lailla. Saksalainen arvostelija sanoo tästä: ”Olisi toivottavaa, että useammalla tieteellä olisi vastaavat kansanomaistajansa; mutta tieteellisten tutkimusten tekeminen suuremmalle yleisölle omaksuttavaksi vaatii oman lahjakkuutensa ja henkevyytensä. Missä sellainen lahjakkuus astuu esiin, pitää sitä kunnioittaa”.
Jo kymmenien vuosien ajan ilmestyneitä, yleisesti tunnettuja ja tunnustettuja ovat:
”Annales des voyages et des sciences geographiques. Paris”; [Vuosikerrat maantieteellisistä tutkimusmatkoista.]
Aikoinaan niitä julkaisi maineikas Malte Brun, nykyään Vivien S:t Martin. Kukin vuosikerta koostuu neljästä niteestä ja maksaa 30 frangia. Aikakauskirja on nyt ehtinyt neljänteen ”sarjaansa” ja 1848 tämän neljänteen vuosikertaan. Siihen sisältyy muun ohella hra Sjögrénin ”Matka keskiselle Kaukasukselle osseettien kielen, tapojen ja perinteiden tutkimiseksi”, käännettynä saksasta ja varustettuna julkaisijan huomautuksilla; edelleen tri Castrénin ”Etnologinen matka Siperian sisäosiin”, myös saksasta käännettynä, sekä ruhtinas Emm. Galitsynin ”Viipuri, Imatra ja Puterlach (Pyterlahti), kirje Suomesta vuonna 1847 tehdyltä matkalta suurherttuakunnan kaakkoisosaan”. Arvostelijan lailla on myös lukija varmaan ilahtunut nähdessään näin jotain meidän köyhästä maastamme peräisin olevaa ja sitä käsittelevää mukana suuressa kirjallisessa maailmassa ja sen huomion kohteena – siinä syytä kylliksi mainita tässä erinomainen työ, jonka vuosittainen hinta ei myöskään ole niin korkea etteikö moni pystyisi hankkimaan sitä itselleen saadakseen mitä opettavaisinta ja viihdyttävintä luettavaa.
Stielerin tunnetun ”Hand-Atlas”-kartaston lisäksi on tässä kyseessä olevien vuosien aikana ilmestynyt osia J. Schubertin ”Neuester Hand-Atlas”-teosta. Ensin mainitussa on 83 lehteä ja se maksaa 13 taaleria, jälkimmäisessä 50 lehteä, hinta 6 taaleria 10 groschenia. Arvostelija on itse nähnyt erään uuden kauniin karttateoksen, nimittäin:
”Bauerkellers Handatlas der allgemeinen Erdkunde, der Länder und Staatenkunde, [Bauerkellerin yleisen maantiedon, maiden ja valtioiden käsikartasto, muokannut…] bearbeitet von L. Ewald. Darmstadt 1847 ja ed.” (80 lehteä, 16 taaleria)
Näillä kartoilla on se ominaispiirre, että ne on painettu ns. sävypainossa, ja – sikäli kuin arvostelija on voinut havaita – kirjapainokirjasimin. Sävypaino tekee kartan selkeämmäksi ja silmää miellyttävämmäksi kuin tavallinen väritys, ja kun kaikki vesistöt, myös joet, on väritetty kauniin sinisiksi, antaa kokonaisuus kauniin vaikutelman. Erityisen selkeitä ja kauniita ovat fyysis-maantieteelliset kartat, joista ensi silmäyksellä saa mitä selvimmän käsityksen ylänkö- ja alankoseuduista, vuorijonoista ja joista. Samoin on asianlaita eräiden fysikaalisten karttojen suhteen, joita kokoelmaan kuuluu 16 kappaletta. Lisäksi siihen sisältyvät myös Euroopan tärkeimpien pääkaupunkien kartat, mitä huolellisimmin laaditut ja täydelliset. Poliittis-maantieteelliset kartat eivät ansaitse yhtä suurta kiitosta, mitä tulee käytettyihin jokseenkin lihaviin kirjasintyyppeihin, jos kohta ne näyttävät korrekteilta ja niin täydellisiltä kuin käsikartaston kartat tavallisesti ovat. Työhön liittyy melko laaja teksti, joka koostuu osin maan kuvauksesta suurimmassa oktaavikoossa, osin seikkaperäisistä maantieteellisistä ja tilastollisista taulukoista samassa foliokoossa kuin kartat. Julkaiseminen on edennyt melko hitaasti, sillä vuoden 1849 puoliväliin mennessä oli ilmestynyt ainoastaan 24 lehteä. Teoksen omistaminen kannattaa joka suhteessa. – Kustannukset tulevat jälkikäteen olemaan laskiessaan vähemmän raskaita.
H. Kiepertin Weimarissa 1848 julkaisemat erilliset foliolehdet esim. Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista, Meksikosta ja Kaliforniasta, Australiasta jne., hinnaltaan 5–15 groschenia lehti, voivat olla hyödyksi yllä esiteltyjen matkakuvausten lukijoille.
”Physikalischer Atlas [Fysikaalinen kartasto] von H. Berghaus. 17., 18. Lieferung. Gotha 1848” on kallis teos, joka täydellisenä maksaa 34 1/3 taaleria, mutta se voitaneen silti hankkia julkisten oppilaitosten kirjastoihin.
III
Edelliseen, suunnitelmallisempaan esitykseen haluaa arvostelija tässä vielä liittää joidenkin erillisten aiheiden esittelyjä, vakuuttuneena siitä, että ne itse kukin vetävät puoleensa lukijan kiinnostuneen tarkkaavaisuuden.
Luonnontieteet etenevät keskeytymättä työssään, milloin keräillen ja tutkien näennäisesti pieniä asioita, milloin ponnistellen vetääkseen esiin hajanaisten havaintojen suunnattomasta massasta sen, mikä ilmiöissä on yleistä ja oppiakseen tuntemaan sen lait. Mitä enemmän tiede näin kykenee hallitsemaan aineistoaan ja lähestymään joitakin tuloksia, sitä enemmän kasvaa myös pyrkimys levittää saavutettua tietoa; tämä pyrkimys taas tuottaa tieteelle voittoa herättäessään ja elähdyttäessään yhä useampia sen palveluksessa toimivia työntekijöitä, kun ihmiskunta näin korjaa varhaisessa vaiheessa tieteenharjoittajien ponnistelujen hedelmiä. Näihin hedelmiin kuuluu toki itse tietämisen ilo ja elämän sekä välttämättömien tarpeiden että yltäkylläisyyden kannalta tapahtuva moninainen käytännön soveltaminen, mutta olennaisin hedelmä, jonka luonnontieto lahjoittaa ihmiselle, on kuitenkin vapaus ennakkoluuloista yleensä ja rohkeus silmäillä ajattelevalla katseella elämää ja sen olosuhteita.
Erityisen ilahduttavaa on ollut havaita, miten huomattavimmatkin tieteenharjoittajat ovat viime aikoina pyrkineet välittämään tietämystään suuremmalle yleisölle. Uuden todisteen tästä voimme mainita esitellessämme teoksen:
”Populäre Vorlesungen über wissenschaftliche Gegenstände von B. W. Bessel. Nach dem Tode des Verfassers herausgegeben von [Populaareja luentoja tieteellisistä aiheista, kirjoittanut B. W. Bessel. Tekijän kuoleman jälkeen julkaissut… ] H. C. Schumacher. Hamburg 1848”. (3 taaleria)
Useimmat tuntevat varmaan manalle menneen Königsbergin tähtitieteilijän nimeltä, mutta harvat lienevät ne tähtitieteilijäin piirin ulkopuolelta, jotka ovat tietäneet hänen toiminnastaan muuta kuin että hän on käyttänyt putkia taivaankappaleiden tutkimisessa. Sillä aivan viime aikoihin on myös astronomia ollut esoteerista tietämystä, pelkästään koulukunnan puitteisiin jäävää – poikkeuksena se vähä, mitä merenkulussa on sovellettu. Saksassa lienee Littrowilla ensimmäinen ja suurin ansio tieteen kansanomaistamisessa. Hänen jälkiään seuraavista on viimeksi tehnyt itsensä tunnetuksi Reuschle, jonka töistä tässä lehdessä on pari esitelty. Verrattain pientä piiriä lukuun ottamatta ei tähän asti ole tiedetty, että myös Bessel on tehnyt tämänsuuntaista työtä. Syynä tähän on, että hän katsoi hajanaisten kansanomaisten tutkielmien muodostavan sen populaarisen tähtitieteen fragmentteja, jonka laatiminen hänellä oli mielessään. Nämä tutkielmat ovat suuremmalta osaltaan Königsbergin Fysikaalis-taloudellisessa seurassa pidettyjä esitelmiä. Muuan niistä on esitetty eräässä erityisessä seurassa; kaksi on kirjoitettu ”Astronomisches Jahrbuch” -aikakauskirjaa varten, jota Bessel yhdessä Schumacherin (Tanskassa) kanssa julkaisi. Lisätodisteen Besselin humaaneista katsomuksista tieteen suhteen tarjoaa se, että hän julkaisi eräässä tieteellisessä aikakausjulkaisussa niin kansanomaiseen sävyyn laadittuja tutkielmia, että ne vaativat tuskin lainkaan esitietoja.
Yksittäiset esitelmät käsittelevät seuraavia aiheita: 1. Tähtitieteen tämänhetkinen kanta; 2. Mitä tähtitiede opettaa meille maan sisäisestä ja ulkoisesta hahmosta; 3. Taivaankappaleiden fyysinen luonne; 4. Halleyn komeetasta; 5. Ilmiöistä, joita Halleyn komeetta on osoittanut; 6. Vuoksi ja luode; 7. Joutsenen tähtikuvion 61. tähden suuruuden mittaus; 8. Pituus, tilavuus ja paino yleensä sekä Preussin pituusmitat erityisesti; 9. Maan magnetismi; 10. Todennäköisyyskalkyylista; 11. Tähtitieteellisten havaintojen suhteesta tähtitieteeseen; 12. Tasapainosta ja liikkeestä; 13. Tähtitieteelliset havainnot; 14. Kiintotähtien paikasta taivaanpallolla; 15. Kuusta. Näiden otsakkeiden suhteen tulee huomata, että tekijä lähes jokaisessa esitelmässä tekee poikkeamia otsakkeisiin liittyvistä aiheista, ja näin lukija saa laajemman kuvan kuin mitä otsakkeet oikeastaan lupaavat.
Näiden esitelmien eräänä merkille pantavana piirteenä näyttää olevan, että tekijä kaikkialla, missä siihen ilmenee aihetta, avoimesti tunnustaa tieteen epävarmuuden ja riittämättömyyden – näin, vaikka tuskin mikään kokemustiede voi kerskua suuremmalla täsmällisyydellä kuin astronomia. Näin varman ja tarkan huomioitsijan tekemä tunnustus muodostaa vain yhden lisätodisteen siitä koruttomuudesta ja yksinkertaisesta pyrkimyksestä valistaa ja olla hyödyksi, jonka henkeen esitelmät on pidetty.
1) ”Handbuch der Kunstgeschichte [Taidehistorian käsikirja ] von D:r Franz Kugler. 2. Aufl. Mit Zusätzen von D:r Jac. Burkhardt. Stuttgart 1848”. (4 taaleria 6 groschenia)
2) ”D. Franz Kugler's Handbuch der Geschichte der Malerei seit Konstantin des Grossen. 2. Aufl. unter Mitwirkung des Verfassers umgearbeitet und vermehrt von [D. Franz Kuglerin käsikirja maalaustaiteen historiasta Konstantinus Suuren ajasta lähtien. 2. painoksen tekijän kanssa yhteistyössä muokannut ja lisäyksin varustanut…] D:r Jac. Burkhardt. 1. osa. Berlin 1847”. (3 taaleria 6 groschenia)
3) Denkmäler der Kunst zur Übersicht ihres Entwicklungsganges cet. [Yleiskatsaus taiteen muistomerkkien kehityskulkuun, kirjoittanut…] von Voit, Guhl, Caspar. Stuttgart”. 5. Lieferung 1848. (1 taaleri 22 groschenia)
Myös Suomessa on kaunotaiteisiin kohdistuva kiinnostus alkanut herätä eikä suinkaan vähäisellä vilkkaudella. Tämä kiinnostus on liittynyt etenkin maalaustaiteeseen, joka on kuvaamataiteista helpoiten harjoitettavaa. Jos maku ei kuitenkaan saa mitään muuta kasvatusta kuin sen, minkä voi saavuttaa tarkastelemalla kotimaan säilyttämiä taiteen tuotteita, täytyy sen juuttua poroporvarillisen luulottelun tasolle, joka tekee pienestä suuren ja mittaa taideteoksen arvoa satunnaisuuksien laadun mukaan. Useimmilla ei taas ole mahdollisuutta nähdä mitään erinomaisempaa. Vain runoudessa ja osin musiikissa voimme me myös täällä napapiirin alla nauttia parhaimmasta; eritoten tässä ei suinkaan ole merkityksetöntä kehittää taideaistia ja makua tätä tietä, jotta kuvaamataiteiden tuotteiden nauttimisessa voisi jollain todellisella tavalla kohottaa ajatusta ja aistia. Taidehistorian tutkiminen, varsinkin jos se voidaan yhdistää valaisevien kuvien näkemiseen, on sekin muuan keino kehittää makua ja arvostelukykyä, joskin täytyy varoa langettamasta ratkaisevia taidetta koskevia arvioita pelkästään sellaisen tutkimisen pohjalta.
Tilaisuuden mainittuun tutkimiseen tarjoavat yllä mainitut työt. Oman lukemisensa pohjalta arvostelija tuntee ainoastaan numeron 2 vanhempana vuoden 1837 painoksena. Ainakin vasta-alkajalle työ on mitä valistavin ja opettavaisin; jaottelut ovat yksinkertaisia, luonnehdinnat muutamin poikkeuksin täsmällisiä ja helposti käsitettäviä sekä viittaukset kuuluisiin taideteoksiin hyvin hyödyllisiä sille, joka pääsee tutustumaan niihin museoissa. Samanlaisin kiitoksin olemme kuulleet ja nähneet mainittavan numeroa 1. Ja koska numerossa 3 tarjotaan molempiin soveltuvaa kuvatauluteosta, joka sisältää taideteosten kuvallisia esityksiä kuvaamataiteen kehityksen eri kausilta ja eri koulukunnista, niin niiden suosittelemiseksi tuskin tarvitsee mainita, että ne, sikäli kuin arvostelija tietää, ovat lajissaan ainoat. Viimeksi mainittu teos sisältää 100 foliolehteä, kullakin lehdellä suunnilleen 18 kupariin kaiverrettua kuvaesitystä. Niitä saattaa erityinen selittävä teksti. Tällä hetkellä lienee noin puolet työstä kirjakaupassa. Kokonaisuuden hinta tulee, sen mukaan mitä arvostelija on kyennyt laskemaan, kohoamaan hieman yli 16 taalerin.
Alla esitetyt kaksi biografista työtä ovat kumpikin eri näkökannoilta hyvin ansiokkaita. Ensimmäinen on:
”Ehrenkränze. Lebensbeschreibungen von Bürgern die sich als Kaufleute, Mechaniker, Handwerker und Landwirthe zu Achtung und Ansehen emporgehoben; [Kunnian seppeleitä. Elämäkertoja kansalaisista jotka ovat kauppiaina, koneellista työtä tekevinä, käsityöläisinä ja maanviljelijöinä nousseet kunnioitukseen ja arvonantoon, kirjoittanut…] von D:r J. N. Müller. Stuttgart 1848”. (1 taaleri 20 groschenia);
Se sopii parhaiten käännettäväksi nuorison lukemiseksi porvarisperheissä tai alkukielellä käytettäväksi reaalikoulujen luku- ja kieliharjoituksiin. Teos sisältää 63 eri elämäkertaa. Käännettäessä siihen pitäisi lisätä muutamia tähän kuuluvien ruotsalaisten ja suomalaisten miesten elämäkertoja, koska teos, kuten helposti voidaan olettaa, kuuluisampien amerikkalaisten, englantilaisten ja ranskalaisten ohella käsittelee pääasiassa saksalaisia kansalaisia. Tämän teoksen johdosta muistutamme siitä halvasta hinnasta, millä kirjoja nykyisin myydään Saksassa. Teos koostuu nimittäin lähes 38 arkista suurta oktaavokokoista tekstiä ja siinä on 6 teräspiirrosmuotokuvaa. Voidaan siis laskea, että hinta on yksi groschen eli 1 1/4 pankkokopeekkaa painoarkilta. Suomessa tavallinen hinta tällaisista painotuotteista on 4–5 pankkokopeekkaa arkilta; jopa sanomalehdet maksavat täällä ylipäätään 4 pankkokopeekkaa arkilta, silloinkin kun maksetut ilmoitukset vievät suuren osan kustakin arkista.
Toinen teos on:
”Die Romantiker auf dem Throne der Caesaren, oder Julian der Abtrünnige. Ein Vortrag von Dav. Fr. Strauss. [Romantikot Caesarin valtaistuimella, tai Julianus Luopio. Esitelmä, kirjoittanut…] Mannheim 1847”. (14 groschenia)
Tämä keisari Julianuksen elämäkerta ansaitsee hyvin teoksen nimen, niin suppea kooltaan kuin kirjoitus onkin; sillä tekijän esitystavan täydellisyyttä pidetään niin suurena, että sillä itsellään on klassista arvoa. Romantiikkaa tekijä kutsuu ”vanhan ja uuden nurinkääntämiseksi ensin mainitun paremman säilyttämisen tarkoituksessa, eritoten uskonnon, mutta myös muilla alueilla. Niinpä on viimeksi kutsuttu romanttisiksi runoilijoiksi niitä, jotka pyrkivät herättämään runoudessa jälleen henkiin keskiajan satu-uskon korkeimpana viisautena; filosofisia romantikkoja ovat ne, jotka sekoittamalla mielikuvituksellisella tavalla keskenään uskonnollisia aineksia yrittävät hankkia kritiikin tyhjentämälle filosofialle sisällön, minkä tuottamiseen heidän ajattelunsa havaitsee olevansa kyvytön; romanttinen teologi – ja sellaisia he nykyään ovat kaikki, jos eivät aktiivisesti niin ainakin passiivisesti – pyrkii filosofisten ja esteettisten mausteiden avulla tekemään väljähtyneestä teologisesta kaalikeitosta jälleen syötävää; romanttiset poliitikot näkevät keskiajan feodaali- ja säätylaitoksessa nykyaikaisen valtion ainoan parannuskeinon; romanttinen hallitsija olisi sellainen, joka romantiikan oppien ja pyrkimysten parissa kasvaneena koettaa tehdä niistä todellisia hallintotoimiensa avulla”.
Tekijän mielestä Julianus on tällainen romanttinen hallitsija, koska hän yritti uskonnossa, tieteessä ja valtiossa jälleen herättää henkiin kuolleen pakanuuden. Tämän keisarin luonteen, katsomusten ja toimintatavan kuvaus on kylläkin täysin objektiivinen ja historiallisesti tosi, mutta Saksassa se on saanut nykyhetkeen viittaavan ulkonäön. Ja kun tekijä sanoo Julianuksesta:
Hänen sivistyksensä koulumaiseen luonteeseen liittyy, että hän mielellään kuuli itsensä puhuvan ja käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta, missä saattoi esiintyä puheen pitäjänä; hänen kielensä oli harvoin hiljaa; samaten vuodatti hän mielellään vilkkaasta kynästään kirjeitä ja kirjoitelmia. Mitä turhamaisimpana hän metsästi yleisön suosiota. Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että kun kyseinen romanttinen hallitsija ratkaisevasti epäonnistui yrityksissään voittaa yleisö, kuten esim. Antiokiassa, hän harmistuneena käänsi paatuneelle väelle selkänsä ja julisti kaupungille kaikkein korkeimman epäsuosionsa; aivan, vaikka hän kosti lausumalla sukkelia sarkasmeja, ei hän antanut syyllisten katumuksen ja rukousten pehmittää mieltään – –
niin on helposti anteeksiannettavaa, että Saksassa uskoo lukevansa kuvausta päivän tapahtumista. Vaaditaan suurta oivalluskykyä siihen, että tällä tavoin tekee menneisyyden opettavaiseksi nykyhetkelle, ja paljon neroutta, ettei irtaantuisi historioitsijan rauhallisesta roolista.
Lopuksi lisäämme tähän pari nimikettä kirjallisuudesta, joka Suomessa lienee vähemmin tunnettua kuin mikään muu, nimittäin kauppatieteellisestä. Teos, jonka ehtiminen seitsemänteen painokseensa riittävästi osoittaa sen käyttökelpoisuuden, on:
”Allgemeine Enzyklopädie für Kaufleute, Fabrikanten, Geschäftsleute cet.; [Yleinen tietosanakirja kauppiaille, tehtailijoille, liikemiehille jne., kirjoittanut…] von D:r Wilh. Hoffman. 2 osaa. Leipzig 1848”. (6 taaleria 10 groschenia)
Hinta on melko alhainen, sillä teos koostuu lähes 100 sanakirjakokoa olevasta painoarkista. Ne lisäykset ja korjaukset, joilla tämä kauppasanakirja painos painokselta on varustettu, ovat takeena sen täydellisyydestä ja luotettavuudesta. Tekijänsä nimen ansiosta suositeltava on: ”Geschichte des Handels in Beziehung auf politische Oeconomie und öffentlicher Ethik; [Kaupan historia suhteessa kansantalouteen ja julkiseen etiikkaan, kirjoittanut…] von D:r Ad. Lafaurie. Stuttgart 1848”. (1 taaleri 5 groschenia)
Reaali- ja kauppakoulujen opetuskäyttöön on tarkoitettu pieni kompendio: ”Handels- und Industriegeschichte von der ältesten Zeit bis auf unsere Tage; [Kaupan ja teollisuuden historia muinaisajalta meidän päiviimme, kirjoittanut...] von D:r Ad. Nischwitz. Leipzig 1848” (22 ½ groschenia). Emme silti kykene lausumaan mitään teoksen soveliaisuudesta tarkoitukseen.
Seuraavassa numerossa tulee ilmestymään lyhyt katsaus uusimpaan ulkomaiseen kaunokirjallisuuteen.
J. V. S
