Minua ilahdutti kovin havaita, että Filosofisessa Yhdistyksessä oli otettu käsiteltäväksi kysymys, joka nykyaikana tunkee jokaisen sivistyneen ihmisen ajatteluun – nimittäin kysymys kansallisuuden merkityksestä.

Annan tunnustuksen sille taidolle ja kyvylle, jolla kysymystä on yhdistyksessä käsitelty, mutta luulen silti, että asiasta voidaan löytää vielä uusiakin puolia. Sallikaa siis minun vielä palata siihen.

Pyydän heti saada ilmaista olevani täysin samaa mieltä herra Lassallen kanssa, kun hän sanoi, että kansallisuutta on tarkasteltava oikeusprinsiippinä. Tässä hän minun kantani mukaan piti kiinni siitä ainoasta näkökannasta, josta lähtien kansallisuuden käsite voidaan spekulatiivisesti tavoittaa.

Ensimmäiseksi on kai tämän kysymyksen kohdalla nimittäin ratkaistava se, onko kansallisuus vain ihmisen luonnollinen määritys vai onko se inhimillisen vapauden tuote.

Arvoisien puhujien mielipiteet näyttävät tässä suhteessa keskenään varsin erilaisilta, osin suorastaan vastakkaisilta. Onkin myönnettävä, että ajattelevalle ihmiselle tuskin tarjoutuu vaikeampaa tehtävää ratkaistavaksi kuin se, mihin luonto ylipäätään päättyy ja mistä henki alkaa. Mutta sentään pitäisi, arvelen, ainakin saksalaisessa filosofiassa olla selvä asia, että henki, vaikkapa luonnosta kumpuavanakin, suhtautuu tähän negatiivisesti ja asettaa siten oman luontonsa.

Kohta, jossa tämä siirtyminen tapahtuu, saattaa olla filosofisesti yhtä hyvin kuin historiallisestikin epämääräinen; tämän suhteen yleinen luonne on toki myös empiirisesti vahvistettavissa.

Mitä oikeastaan tahdotaan sanoa sillä, että kansallisuus on luonnon antama? Tämä ei voi merkitä mitään muuta kuin että jokainen yksilö kuuluu johonkin kansanheimoon. Ja tämä kansanheimo, miten se on tunnistettavissa, miten se tiedetään joksikin muista kansoista erilliseksi ihmisjoukoksi? Lähinnä nostetaan esiin erilaisia silmiinpistäviä tuntomerkkejä – väri, ruumiinrakenne, luonteenlaatu ja ennen muuta kieli. Tämä kaikki ei kuitenkaan ole enää vain luonnon määritystä; se on jotain historiallisesti tullutta, inhimillisen vapauden, ainakin inhimillisen toiminnan tuotetta. Mikä soveltuu mulatteihin, mestitseihin jne., sitä ei voida kieltää myöskään neekerin kohdalla – varsinkaan kun mistään ei löydetä todellista neekeriä vaan ainoastaan väriltään, ruumiinrakenteeltaan, luonnonlahjoiltaan ja kieleltään erilaisia neekerikansoja.

Pelkään, että filosofia on antanut luonnontutkijoiden kaasuhypoteesin hämätä itseään, kun se ei ole aina uskaltanut pitää kiinni siitä, että hengellä on historia takanaan.

Tulisi kuitenkin ajatella, ja nimenomaan jyrkimmän materialistin tulisi myöntää, että kaasukin on syntynyt – ja että aineellinen maailmanrakennus on ikuista kiertokulkua. Sitä paremmin todellisen luonnontutkijan on oivallettava, että elämä ja varsinkin ihminen ikuisesti itse asettaa itsensä. Filosofiaa ei voida velvoittaa osoittamaan, mistä traditio on tullut, ennen kuin luonnontieteilijät tahtovat selittää meille, mistä ensimmäinen ihmislapsi polveutuu ja kuinka hänestä on tullut ihminen. Filosofia saa ja sen tulee olla empiirisempää kuin hypoteeseille rakentuva luonnontutkimus: sen tulee pysyttäytyä tosiasioissa. Ja eräs tosiasia, jota kukaan ei epäile, on se, että missä tahansa ihminen onkin olemassa, hänellä on aina takanaan historia. Filosofian tehtävä on vain käsittää tämä tosiasia. Herra Lassalle on sen tehnyt ja esittänyt käsitteen selkeästi sanoessaan, että vapauden peruskäsite on ”itsensä toteutuminen ja tämän synnyttämä itsekehitys; vapaus on siten olemassa jo ab ovo” [munasta, ts. aivan alusta alkaen].

Tätä munaa ei myöskään tarvitse ottaa lainkaan vain kuvaannollisesti tai mielikuvana, sanoisinko mystisesti. Luonnontutkija voi aivan hyvin nähdä sen. Tosin hän ei näe, että historia piilee jo siellä munassa. Mutta hän ei tule kuitenkaan sitä kieltämään, sillä hän näkee munassa tämän historian immanenssin vaikutukset heti sen kehittyessä.

Luonnonprosessillakin voi olla oma historiallinen kulkunsa. Mutta kun on puhe muutoksista (myös ruumiillisista) ihmisessä, jotka johtuvat vapaaehtoisista teoista, asuinpaikan vaihdoksista, maan viljelemisestä, elämäntapojen muutoksista jne., niin nämä kuuluvat ilmeisesti toiseen historialliseen tapahtumasarjaan, jossa ihmisen tahto on toimivana tekijänä.

Juuri nuo erottavat tuntomerkit, jotka osoittavat yksilön olevan jonkin kansanheimon yksilö, ja jotka hänessä ovat niin sanotusti luonnostaan, siis synnynnäisesti, ovatkin myös hengen aikaansaamia eli ne pohjautuvat historiaan. Tämä muodostaa sen, mikä ihmisessä on todella, reaalisesti, luonnonomaista.

Sitä vastoin luonnollinen hänessä on vain jotain ideaalista. Milloinkaan emme nimittäin voi päästä inhimillisen, historiasta riippumattoman luonnon jäljille. Se ajatellaan vain ideaaliseksi rajaksi, jonka ulkopuolelle historiallinen kehitys ei voi päästä, luonnonvälttämättömyydeksi. Ihmisen on esimerkiksi kerran kuoltava. Mutta milloin tämä tapahtuu, riippuu siitä, onko hän englantilainen vai saksalainen ja edelleen siitä, millä vuosisadalla tai jopa millä vuosikymmenellä hän on englantilaiseksi tai saksalaiseksi syntynyt. Henkivakuutusyhtiöillä on tunnetusti omat todennäköisyystaulukkonsa eri kansoille. Englannissa keski-ikä on noussut puolen vuosisadan aikana useita prosentteja ja niin edelleen.

Tämän perusteella haluaisin mennä vielä askeleen pitemmälle kuin herra Lassalle, kun hän sanoo, että ”korkeampi kansallisuus on sitä, että luonnollinen määrittyneisyys realisoituu henkisesti”. Jo tämä luonnollinen määrittyneisyys, josta kansanheimo tunnetaan, on nimittäin kansanhengen työtä. – Se, mitä tämä on saanut aikaan, merkitsee yksilön kannalta luonnollista määrittymistä. Tämän henkinen realisoituminen on siksi tosiasiassa jonkin jo sinänsä henkisen toteuttamista. Näin henki on siinä ”ab ovo”.

Ei voi kieltää, että myös kansallisuuden suhteen on olemassa positiivinen ero alku- eli lähtökohdan ja prosessin tuloksen välillä. Ei kuitenkaan näyttäisi tarpeelliselta kuvata tätä tulosta ”korkeamman kansallisuuden” nimellä. Sana kansallisuus on todella nykyaikana saanut toisen merkityksen kuin pelkkä kansallinen erityisluonne tai kansanomaisuus. Herra kreivi Cieszkowski kutsuu kansallisuutta osuvasti ”kansan sosiaaliseksi persoonallisuudeksi”, vaikka onkin helppo käsittää, että persoonallisuuden kategoriaa voidaan soveltaa kansan suhteen vain kuvaannollisesti, moraalisen persoonan merkityksessä.

Mutta selvää on, että vasta sosiaalisessa elämässään kansa tulee tietoiseksi erityislaatuisuudestaan kansana. Sen luonnollinen määräytyneisyys on, kuten edellä lyhyesti osoitettiin, jo itsessään henkistä. Mutta vasta tämän erityislaatuisuuden tiedostaminen henkiseksi nostaa sen sinällään, munassa olevasta, esiin henkisenä erityislaatuisuutena. Kansan yksittäinen jäsen löytää tämän luonnonmäärittyneisyytensä itsestään ja muista yksilöistä. Mutta juuri siksi, että tämä määrittyneisyys on jotain löydettävää, se on hänelle ulkoisesti määrättyä, annettua, satunnaista, Ei ole mitään järjellistä välttämättömyyttä siinä, että jonkun ihmisen väri on musta tai että hänellä on sellainen ja sellainen luonteenlaatu – eikä edes siinä, että hän puhuu tätä kieltä, jos tarkastellaan vain tätä kielikuntaa sinänsä. Hänellä olisi esim. 500 vuotta sitten voinut olla sama ihonväri jne. ja kuitenkin hän olisi 14. vuosisadalla varmaankin ollut aivan toinen ihminen kuin nyt 19. vuosisadalla. – Mutta se, että hänellä on tämä tieto ja nämä tavat, tekee hänestä meidän aikamme ihmisen.

Hän omaa tämän tiedon sekä tavat siksi, että hän kuuluu tähän kansaan. Ne eivät ole hänelle sattumaa, sillä hän tuntee niissä historian vaikutuksen. Niillä on oma arvonsa, oma totuutensa ja oma oikeutuksensa siinä, että ne täyttävät historiallisessa kehityksessä juuri tämän nykyhetkisen vaiheen. Mutta juuri tämä järjellinen välttämättömyys tekee niistä hengen vapaita tuotteita. Yksilö, jonka tiedossa ja tahdossa kansan historia on todellisena, kantaa samalla tietoisuutta tästä todellisuudesta. Hän tietää prosessin vapauden itsessään, oman henkensä toimintana. Tässä yksilön tiedossa ja tahdossa on myös kielellä ja kansanluonteella oma henkinen merkityksensä. Ne eivät tässä enää ole sitä, mitä ne yksilölle luonnostaan annettuina olivat. Ne eivät ole sitä, koska yksilö tajuaa ne henkisinä vapaiksi ja sellaisina käyttää niitä vapaasti omiin tarkoituksiinsa. Ne eivät myöskään ole hänelle samaa kuin mitä ne olivat hänen isilleen. Hän tietää, että ero on syntynyt henkisesti.

Voisi siis sanoa: kansallisuus on kansan sosiaalinen elämä, jos sosiaalisuudella nimittäin tarkoitetaan tätä kansan kaikkien yksilöiden ja eri sukupolvien tietämisen ja tahtomisen kokonaisuutta. Voisi sanoa: kansallisuus on kansan historia, koska se sisältää sen kansallisuuden pettämättömän tuntomerkin, että kansalla kansana on oma historiansa. Mutta jos käsitämme historian läsnä olevaksi, kansan nykyiseksi todelliseksi elämäksi, jossa sen menneisyys ja tulevaisuus yhtyvät, silloin kansallisuus on sama kuin kansan sosiaalinen elämä perheessä, kansalaisyhteiskunnassa, ulos- ja sisäänpäin suuntautuvassa valtiollisessa toiminnassa, sen tieteellisessä, kaunokirjallisessa ja taiteellisessa tuotannossa ja siitä nauttimisessa.

Ihon ja tukan väri, pääkallon muoto jne., lienevät pysyvimpiä. Mutta myös ne muuttuvat henkisen kulttuurin vaikutuksesta. Niiden henkinen käyttö saattaa jäädä hämäräksi. Mutta ne kaikki palvelevat varmasti henkeä.

Se herra kreivi Cieszkowskin mielipide, että kansallisuus on kansan sosiaalinen persoonallisuus, merkitsee myös sitä, että yhteiskunnallisen elämän tulee kaikissa mainituissa suhteissa olla omintakeista, kaikista maapallon muista kansoista eroavaa, jotta se ansaitsi kansallisen nimen. Korkeammalla tasolla tämä sisältää, että kansan tulee toimia valtiona suhteessa toisiin valtioihin, sen vanhan kansainoikeuden käsityksen mukaan, että valtiot ovat suhteessa toisiinsa yksityisoikeudellisia persoonia – luonnontilassa, niin kuin tämä valtioiden keskinäinen suhde yleensä on käsitetty.

Tämä sosiaalisen elämän omintakeisuus muodostaa varmaankin kansallisuuden erottavan tuntomerkin. Mutta tuskin tarvitsee lisätä, että kansallisuus edellyttää välttämättä syntyperän ja kielen yhtenäisyyttä.

Myös viimeksi mainittu yhteys on syntynyt historiallisesti, minkä todistaa historia itse. Kansanheimo hajoaa eri kansanryhmiksi ja eri heimot yhdistyvät uudelleen yhdeksi kansaksi. Historia on täynnä esimerkkejä tällaisesta. Mutta näyttää siltä, että korkeampi kulttuuritaso sallii sulautumista vähemmän, mikä voidaan päätellä myös a priori [kokemuksesta riippumatta], koska omaperäisyys on henkinen tuote.

Kysymyksen kielen merkityksestä kansallisuudelle voisi sivuuttaa kokonaan. Filosofiassa voidaan kaikkein vähiten puhua siitä, että tapojen ja toiminnan ykseys sanan täydessä merkityksessä olisi jonkin kansan keskuudessa mahdollinen ilman tietämisen yhdenmukaisuutta ja tämä taas ilman kielellistä yhtenäisyyttä. Myöskään filosofian ulkopuolella ei kukaan liene kuullut yhdestäkään monikielisestä kansalliskirjallisuudesta. Tosiasia on myös, että sitten kun kansakunta on lakannut olemasta olemassa toimivana, se elää edelleen kirjallisuudessaan, toisin sanoen tiedossaan ja kielessään.

Tärkeämpää on, että sosiaalisen elämän korkein aste on olemassa valtiossa, minkä vuoksi myös filosofisen seuran keskustelun aiheena on lähinnä kansallisuuden suhde valtioon tai kansallisuuden tilanne valtiossa. Jos nimittäin kansakunnan pitäisi olla jotain muuta kuin erään valtion koko väestö, olisi mahdotonta erottaa vallitsevassa oikeudessa jokin tietty alue, jonka prinsiippinä kansallisuutta voitaisiin pitää. Nyt on selvää, että on valtioita, ja on aina ollut valtioita, jotka ovat muodostuneet useista kansanryhmistä. Nousee kysymys, muodostaako sellaisen valtion väestö kokonaisuutena yhden kansakunnan. Kysymyksen valaisemiseksi sallittaneen palauttaa mieleen eräitä tuttuja tosiseikkoja.

Silloin, kun tällaiset valtiot ovat säilyneet pitemmän aikaa, ne ovat aina ja kaikkialla pyrkineet kansalliseen yhtenäisyyteen, toisin sanoen rotujen yhteensulautumiseen, kielen, tietämyksen, tapojen ja instituutioiden yhtenäisyyteen. Tämä pyrkimys on ellei aina, niin ainakin useimmiten saavuttanut päämääränsä, täydellisen kansallisen ykseyden. Vieläpä Aasian historia, jossa sentään niin monet valtakunnat ovat syntyneet ja hävinneet pysyvää olotilaa saavuttamatta, tarjoaa runsaasti esimerkkejä valtion kansanheimojen yhteensulautumisesta. Euroopassa ei ole yhtään valtiota jonka väestö, vaikka se nykyään olisi yhtenäinen, ei olisi muodostunut useasta kansanryhmästä. Vallitseva tilanne on kuitenkin se, että valtion rajat käyvät yhteen syntyperään ja kieleen perustuvan kansallisen yhtenäisyyden kanssa. Siellä, missä vielä on eri kansanheimoista muodostuneita valtioita, kuten esim. Itävalta, on kuitenkin näkyvissä pyrkimystä kansalliseen yhdistymiseen. Meidän on jätettävä tulevaisuuden vastattavaksi, onnistuvatko Itävallan keisarikunnan eri kansat, jotkut tai useammat, saavuttamaan valtiollisen itsenäisyyden. Mutta päätellen siitä, mitä kaikkialla muualla Euroopassa on tapahtunut, niin monista kansanheimoista koostuvan valtion täytyy joko pirstoutua useiksi valtioiksi tai useiden kansanryhmien tulee sulautua yhteen yhdeksi kansakunnaksi.

Toisenlaista valtion muotoa edustivat antiikin Kreikan valtiot, joissa sama kansanheimo jakautui useampaan valtioon. Sama tilanne oli vielä hiljattain Italiassa ja se on myös Saksan nykyinen valtiollinen muoto. Kuka tahtoisi kieltää, että kaikkien näiden maiden historian eräs näkyvä piirre on ollut pyrkimys valtiolliseen yhdistymiseen.

Sveitsissä on näkyvissä molemmat puolet: koko Sveitsi-liiton valtiollinen ykseys, joka yhdistää eri heimojen kansoja, ja toisaalta sama kansanheimo useammaksi yksittäiseksi valtioksi pirstoutuneena. Tästä tilanteesta pyritään eroon lujemman valtiollisen ykseyden avulla, edellistä seikkaa lieventää saksalaisen kansallisuuden ylivertaisuus. Meidän on kuitenkin syytä jättää avoimeksi kysymys, tullaanko romaaniset osat vielä liittämään Ranskaan ja Italiaan.

Ylipäänsä on vielä huomattava, että kaikissa monista kansoista koostuvissa valtioissa on yksi hallitseva heimo, joka antaa leimansa valtiolliselle elämälle, muodostaa sulautumisprosessin ytimen ja edustaa valtion perustana olevaa kansallisuutta.

Siksi minusta ei näytäkään rohkealta väittää, että historia aina ja kaikkialla pyrkii muodostamaan valtion rajat kansallisen yhtenäisyyden mukaisiksi, joko niin, että saman valtion erilaiset kansanheimot sulautuvat yhdeksi kansakunnaksi tai sitten niin, että saman kansan eri valtiot muodostavat valtiollisen yhteyden.

Missä tämä historiallinen työ ei onnistu, erilaiset kansanheimot irtautuvat toisistaan ja muodostavat omia valtioitaan, kun taas toisaalla eri valtioihin jakautuvan yhtenäisen kansan yhtenäisyys katoaa ja näin syntyy erilaisia kansakuntia. Esimerkkejä edellisestä ovat karolinkivaltion jakautuminen, nykyajan Kreikka ja Belgia, jälkimmäisestä Espanja ja Portugali sekä Skandinavian maat. Mutta historiallinen lopputulos on molemmissa tapauksissa sama. Valtion ja kansallisuuden rajat lankeavat yhteen.

Saatan erehtyä. Mutta tämä historian opetus näyttää niin yksinkertaiselta ja selvältä, että näyttää päinvastoin ihmeelliseltä, miten siitä enää voidaan kiistellä.

Puhutaan Saksan kansakunnasta, joka on tosin jakautunut valtioiden joukoksi, Sveitsin kansakunnasta, joka ei kylläkään ole vain pirstoutunut useammaksi valtioksi vaan on lisäksi muodostunut useista kansanryhmistä, tai Pohjois-Amerikan kansakunnasta, joka kuitenkin on pääasiassa englantilaista alkuperää, Unkarin kansakunnasta, vaikkei se vielä muodostakaan tunnustettua valtiota. Ovatko nämä ilmaukset vain tyhjää puhetta vai onko niiden takana jokin järjellinen merkitys?

Ilmeisesti mainitsemissamme ajattelu- ja puhetavoissa näkyy enemmän tai vähemmän tietoinen käsitys siitä, että jokaisen valtion tulee muodostua yhdestä kansakunnasta ja jokaisen kansakunnan tulee muodostaa yksi valtio.

Tämä tietoisuus on kristillisen kulttuurin ja siinä 19. vuosisadan saavutuksia.

Vasta 18. vuosisadalla tieteessä avautui ajatus ihmiskunnan yhtenäisestä historiasta, ja saksalaisilla on paikkansa tämän ajatuksen ensimmäisinä kehittelijöinä. Vicon maininnat ovat vielä varsin epämääräisiä ja ne jäivät myöskin tuntemattomiksi. Kestävämmin vaikuttivat Hugo Grotiuksen ja Hobbesin luonnonoikeudelliset opit, jotka englantilaisten siirtolaisten puritaanisessa vakaumuksessa ja 18. vuosisadan ranskalaisessa kirjallisuudessa saivat paikkansa yleisen ihmisoikeuden ajatuksena. Ranskan tasavallan ”fraternité” [veljeys] ei tarkoittanut enää vain citoyensejä [kansalaisia] vaan kansakuntien keskinäisiä suhteita. Saksalainen humanismi oli niin ikään samojen henkien tuulahdusta. Siitä alkaen alettiin nähdä eri valtioilla olevan oma historiallinen tehtävänsä, tehtävä ihmiskunnan palveluksessa.

On totta, että kun tähän asti on puhuttu kansakuntien historiallisesta tehtävästä, niin sillä on tavallisesti tarkoitettu vain valtioita. Tämä onkin sikäli oikein, että vain valtioilla on ja voi olla tunnustettu itsenäinen tehtävänsä. Mutta tällä puheella on myös rajansa. Ei esimerkiksi juurikaan puhuta Saksan yksittäisten pikkuvaltioiden historiallisesta tehtävästä. Ja jos Itävallalla nähdään olevan jokin historiallinen tehtävä, se nähdään esim. aidon saksalaisuuden ja slaavilaisuuden vastakkainasettelussa, siis juuri homogeenisen kansallisuuden aikaansaamisessa. Sen sijaan valtioille, jotka muodostuvat kokonaan tai pääasiallisesti yhdestä homogeenisesta kansakunnasta, ei ole tarpeen asettaa tällaisia vain niitä itseään säilyttäviä tehtäviä. Englanti, Ranska samoin kuin Saksa kokonaisena, valtioiden kokonaisuutena, ovat ilman muuta yleisinhimillisen sivistyksen etunenässä. Pienemmätkin valtiot, jotka nojautuvat kansallisesti yhtenäiseen väestöön, otetaan eurooppalaisessa politiikassa huomioon ja niillä on yhteisissä kulttuuripyrkimyksissä itsenäinen, arvostettu paikkansa – esimerkkeinä Skandinavian valtiot ja Alankomaat. Toisilla, kuten Belgialla, Sveitsillä ja Portugalilla taas ei ole juurikaan sijaa politiikassa, eikä niillä ole myöskään henkisessä elämässä paljoakaan omaa esitettävänään – koska, sanoisin, niiden väestö kuuluu toisiin, suurempiin kansakuntiin tai sitten se ei ole lainkaan homogeeninen. Tämä pätee myös Saksan toisen luokan valtioiden suhteen ja samoin sitä voidaan soveltaa muinaisen Italian valtioihin.

Sen tähden näyttääkin osoitetun myös todellisuudessa, että valtiollisen ja kansallisen kokonaisuuden lankeaminen yhteen antaa valtiolle myös suuremman historiallisen merkityksen. Eikö nyt siis pitäisi ottaa vielä askel eteenpäin ja väittää, että kansakunnalla, ei valtiolla, on tehtävänsä ihmiskunnan puolesta ja että se täyttää tämän tehtävänsä.

Ellei historia olisi täynnä esimerkkejä siitä, kuinka nopeasti valtiot syntyvät ja katoavat, nykyisen vuosisadan alku olisi jäänyt tästä esimerkiksi kaikille ajoille.

Valtioiden rajoja siirretään yhdessä päivässä; kansallisuuksien rajat säilyvät lujina läpi vuosisatojen ja -tuhansien. Valtioliitto supistaa ja laajentaa niitä, mutta se tapahtuu vähitellen, rotujen sekoittuessa ja eri kielten sulautuessa yhteen, mikä vasta tekee tietämyksen ja tapojen ykseyden mahdolliseksi. Tällaiset muodostumiset riippuvat monista seikoista, ne onnistuvat tai sitten eivät. Muistutan tässä näistä tosiseikoista vain kiinnittääkseni huomiota siihen, että käsitteenmukaisena voidaan pitää sellaista valtiomuodostumaa, joka perustuu yhtenäiseen heimoon ja siten muodostuu pysyväksi instituutioksi, mutta ei sellaista, joka syntyy heimojen väkivaltaisesta yhteen kasaamisesta. En ole kuitenkaan puhunut heimoykseydestä sellaisenaan vaan kansallisuudesta, sillä edellinen ilmenee luonnollisena, kansallisuus taas käsitetään kansan henkiseksi, historiallisesti syntyneeksi ykseydeksi ja se ilmenee sellaisena. Tai Hegelin terminologiaa käyttäen: heimon henkinen, ei luonnollinen, ykseys on kansakunnassa ”todellisena”, se on siinä olemassa itseään varten eikä ainoastaan meille, tarkastelijalle. Sellaisen valtion täytyy sitä paitsi syntyä jostain heimoykseydestä; sillä mitään yhteiskunnallista yhdentymistä ei voi ajatella muuten kuin siten, että ainakin hallitsevalla osalla on sama kieli. Vankka olemassaolonsa valtiolla taas on silloin kun tämä ykseys ei vain sulje piiriinsä koko väestöä vaan se on olemassa henkisenä, historiallisesti muodostuneena siteenä ja sellaiseksi käsitettynä. Vasta silloin voidaan puhua kansallisesta yhtenäisyydestä, määrätystä kansallisuudesta.

Kansallisuus näin käsitettynä saa saman sisällön kuin mikä kansan historiallisella tehtävälläkin on. Valtio muodostaa nykyhetken poliittisen tapahtumisen, kansan elämän suhteessa toisiin kansoihin. Tämä toiminta sisältää itsessään myös perhe-elämän sekä kansalais- ja yhteiskunnallisen elämän. Kansallisuus taas on tässä toiminnassa ilmenevä kansan tietoinen henki, tietoinen kansallishenki, kansallistietoisuus, joka samalla tässä reaalisessa toiminnassa immanenttina on todellinen. Kansallisuus ylittää tässä ideaalimuodossaan valtiollisen olemassaolon, tahdon ja toiminnan maailman ylipäänsä, ja muodostaa sen tiedon, joka saa ilmauksensa kansakunnan tieteessä, erityisesti sen kansalliskirjallisuudessa. Kirjallisuudenhistoria ei ole enää valtion historiaa. Jälkimmäinen saa selityksensä edellisestä, niin kuin teko yleensäkin tietämisestä.

Mutta kuten yksilö tietämisessään on vapaana tekojen maailman yläpuolella, niin on myös kansakunta. Tämä kansakunnan vapaa tietämys on säilytettynä sen kirjallisuudessa ja siinä se elää edelleen todellisena, vaikka valtio olisi hävinnyt jo vuosituhansia sitten ja kansakunta toimivana olisi lakannut olemasta.

Valtio ei siten yksin kata kansakunnan kutsumusta, sen historiallista tehtävää.

Valtio, poliittinen toiminta, vaikuttaa enemmän tai vähemmän mahtavasti ihmiskunnan historiaan ja on jo myönnetty, että kansallisuuden olemassaolon korkein aste on valtiona oleminen. Mutta tämä oleminen ei täytä kansakunnan historiallista tehtävää; se ei sellaisenaan vielä vastaa tämän käsitteen rikkautta. Lisäksi tulee kansakunnan tietämys sen oman hengen tietämisenä. Esimerkiksi juutalaiset ovat saaneet valtiollisesti, poliittisesti, aikaan hyvin vähän. Heidän traditionsa sitä vastoin, kristinusko siihen mukaan luettuna, on vaikuttanut maailmaa muuttavasti.

Tästä selviää, miksi kansallisuuden merkitys on tieteessä alkanut avautua vasta ihmiskunnan historian ajatuksen myötä, sillä tämän käsitteen tieteellistä tavoittamista ei vielä voi sanoa juuri muuksi kuin sarastukseksi. Voidaan sanoa, että yleisessä mielipiteessä kansallisuuden merkitys on lujempi, sillä kansallisuuskysymykset vetoavat yleiseen mielipiteeseen.

Mitä tiede ei vielä ole esittänyt, sen ovat kansakunnat käsittäneet, nimittäin sen, että kansallisuus on oikeus.

Tämä väite on yksinkertaisen ymmärryksen kannalta varsin selvä. Jo kauan on opetettu, että kansakunnat eivät ole olemassa vain itseään, vaan ihmiskuntaa varten. Niillä on siis tämä velvollisuus. Mutta tästä seuraa myöskin aivan selvästi: niillä on tämä oikeus olla olemassa ihmiskuntaa varten.

Yleinen mielipide ei tosin ota asiaa aivan tällä tavoin. Se arvelee, että kansakunnilla on oikeus olla olemassa itseään varten. Mutta tällä tavoinkin käsitettynä on itsestään selvää, että niiden tulee olla olemassa kehittääkseen itsessään yleistä inhimillistä kulttuuria, niiden tulee tehdä itsestään jäseniä yleisinhimillisen kehityksen ketjussa. Tällöin ei edellytetä, että niiden pitää olla olemassa vain itseään varten. Kansoihin voidaan nimittäin soveltaa sitä, mitä on sanottu yksilöistä: ei ole mitään järjellistä välttämättömyyttä, miksi juuri tämän kansayksilön tulee olla olemassa kansakuntana. Onhan moni kansanryhmä hävinnyt vieraisiin kansallisuuksiin ilman, että se itse olisi koskaan muodostanut omaa kansakuntaa. Myöskään yleisen mielipiteen mukaan tätä oikeutta ei ole jokaisella kansanryhmällä vaan niillä kansoilla, jotka ovat jo lähellä oman aikansa ihmiskunnan korkeinta sivistystasoa, tai jotka – kuten esimerkiksi kreikkalaiset – ovat kerran jo osoittaneet, että ne pystyvät edistämään yleisinhimillistä kulttuuria. Kummassakin suhteessa tämä pitää paikkansa italialaisiin nähden, joiden kansallista itsenäisyyttä koko sivistynyt maailma (”Ausgsburger Allgem. Zeitungin” toimitusta lukuun ottamatta) on myötätuntoisena tervehtinyt. Juuri näitä kansoja kutsutaankin kansakunniksi ja kaikista poliittisista vastalauseista huolimatta niiden kansallisuuden oikeus halutaan nähdä tunnustetuksi.

Kaikki sopimuksenvarainen oikeus ei tosin ole periaatteen mukaista, mutta jokaisen oikeudellisen periaatteen tulee olla jokin oikeus, joka sitten täsmentyy useammaksi oikeudelliseksi lausumaksi. Sen jälkeen, mitä tässä on sanottu, voitaneen tuskin epäillä, että jos kansallisuus on oikeusprinsiippi, mitä se todella myös on, sen tulee olla kansainoikeuden periaate. Myös yksilön oikeus jonkin kansan keskuudessa sekä kansan valtiollinen hallitusmuoto ovat vain tässä mielessä riippuvaisia kansallisuudesta.

Sen, mikä yleisessä tietoisuudessa on jo tuttua, pitäisi kaiketi saada selityksensä ja perustelunsa tieteessä. Ilahduttavaa onkin nähdä tiedemiesten ryhtyvän tähän tehtävään. Herra Lassallen kanta, että ”kansallisuus on oikeusprinsiippi” – ilmaiseekin vain jo vallitsevan vakaumuksen, mutta sellaisessa muodossa, jossa se kyetään tieteellisesti perustelemaan ja luultavasti puhuja itse tulee sen myös toteuttamaan. Sallikoon herra Lassalle minun kuitenkin tehdä muutamia tähän perusteluun tähtääviä huomautuksia.

Niillä on positiivisena oikeutena olemassaolonsa perusta kansan suvereenisuudessa. Ne ovat myös enemmän tai vähemmän kansanhengen määräämiä.

Yhteiskunnallisen lain prinsiipit löytyvät kuitenkin abstraktista oikeudesta ja siksi se näyttää pääasiallisesti olevan riippumaton kansojen erilaistumisesta. Roomalainen oikeus on mukautunut eri kansojen tarpeisiin ja Code Napoleonille näkyy annettavan sama pätevyys Saksassa ja Italiassa kuin Ranskassakin. Valtiosäännöt ovatkin melkoisesti toistensa kaltaiset; vaikka myönnettävä onkin, että siellä, missä kansallisuus selvästi tulee näkyviin, kuten esim. Englannissa, sekä valtiosääntö että kansakunnan yhteiskunnallinen oikea ovat niin omintakeisia, että toiset kansat voivat vain vajavaisesti jäljitellä niitä. Kansallisuus siis vaikuttaa myös näillä alueilla. Se ei kuitenkaan ole niitä koskevan oikeuden periaate, prinsiippi. Vallitsevan oikean prinsiippi se on vain sikäli kuin se tukee kansan ja valtion suvereenisuutta, siis niin kauan kuin kansakunta sen nojalla on oikeutettu laillisesti säätämään mitä hyvänsä oikeudellisesti päteviä määräyksiä.

Mutta juuri tämä oikeutus on kansainoikeudellinen, kansakunnan oikeus toisiin kansakuntiin nähden.

Jokainen tieteellistä kansainoikeutta tunteva myöntää, ettei mikään käytännöllisfilosofinen oppiaine yhtä vähän ansaitse tieteen nimeä. Eikä mitään toista ole tutkittu niin vähän, samalla tavoin laiminlyöty. Siinä otetaan lähtökohdaksi yksinkertaisesti fait accompli [tapahtunut tosiasia] ja tähän tosiasiaan sovelletaan sitten yksityisoikeuden periaatteita. Vattel, jonka teos yhä toimii tieteellisen kansainoikeudellisen tiedon codexina, määrittelee kansallisuuden näin:

[määritelmä puuttuu Snellmanin käsikirjoituksesta. Toim. Huom.]

Tämä määritelmä edellyttää sitä tosiasiaa, että valtio on olemassa. Ja kun valtio on olemassa, silloin on myöskin kansakunta valmiina olemassa. Kaikki Rooman valloittamat kansat kuuluivat siis Rooman kansakuntaan; Napoleonin valloitukset tekivät Ranskan kansakunnan kaksin verroin lukuisemmaksi, mutta Pariisin rauha riisti jälleen Ranskan kansallisuuden siihen liitetyiltä väestöiltä. Tiedämme, kuinka suurisuuntaisesti Wienin kongressi harjoitti tällaista kansallisuustehtailua. Vattel todellakin tulee, ja hänen täytyykin mainitun määritelmänsä perusteella tulla siihen lopputulokseen, että kansakunnat tuotetaan rauhantekojen ja sopimusten nojalla. Sodan syyn tosin pitää olla oikeudenmukainen; laillisen hallituksen tulee luovuttaa kysymykseen tuleva maa. Napoleon tunnetusti laiminlöi vain poikkeustapauksissa viimeksi mainitusta seikasta huolehtimisen. Entä millä hänen sodistaan ei ollut oikeudenmukaista syytä? Kai ne olivat ainakin yhtä oikeudenmukaisia kuin Preussin ja Itävallan sodanjulistukset 1813, kun nämä aiemmat Napoleonin liittolaisvaltiot muuttuivatkin hänen vihollisikseen. Kaikki tämä oli siis Vattelin prinsiipin nojalla yhtä oikeudenmukaista. Sillä hän myöntää lopulta, että kun valloitus kerran on tapahtunut, olkoon sodan syy ollut sitten mikä tahansa, ja vaikka valloitus on saavuttanut vain sodan loppumisen antaman hiljaisen hyväksynnän, niin valloitus on oikeudenmukainen ja pysyy sellaisena.

Määritelmän, josta hän ikään kuin kansainoikeuden perimmäisenä prinsiippinä lähtee, täytyy kuten sanottua johtaa tähän lopputulokseen.

Huomautettakoon vielä sivumennen, että koska tästä määritelmästä lähtevä kansainoikeuden tiede tahtoo panna täytäntöön vain yksityisoikeudelliset valloitusta ja sopimusta koskevat määräykset valtioiden keskinäisissä suhteissa, se tarkastelee kansoja esineinä. Kansanheimo, jolla ei vielä ole säädettyä, yhteistä hallitusta, on siten res nullius [omistajaton esine], jonka ensiksi tuleva voi ottaa haltuunsa. Tämä koskee tätä tarkastelutapaa yleensäkin. Väestöjä pidetään vain ikään kuin maa-alueeseen kuuluvana oheisseikkana, niitä vaihdetaan sopimusten nojalla maan mukana, niitä myydään ja maksetaan voiton hintana.

Mutta onhan tämä kaikki kuitenkin tapahtunut ja se, mikä on tapahtunut, on tunnustettu oikeudellisesti päteväksi? Olisi turhaa haluta jotain uutta, ajateltua oikeutta olemassa olevan, positiivisen kansainoikeuden tilalle!

Tietysti. Tuo kaikki on ollut oikeutta, ja kaikki oikeudet ovat tämän oikeustilan tulosta. Mutta on ollut paljon oikeaa, joka ei kuitenkaan enää ole oikein. Orjuus ja maaorjuus olivat olemassa laillisesti. Aatelistolla, ammattikunnilla jne. oli omat lailliset etuoikeutensa. Maat ja kansat ovat siirtyneet yksityisomaisuutena, perinnöllisesti tai muulla laillisella tavalla, hallitsijaperheeltä toiselle; Euroopan feodaalivaltioissa valtakunnat olivat alkujaan todellakin yksityisomaisuutta. Mutta nyt kaikki on toisin, eikä kansainoikeudestakaan vain pidä tulla toisenlaista kuin ennen, vaan se myöskin on sitä jo tosiasiallisesti.

Mikään Euroopan kristitty kansa ei nykyaikana jätä itseään perittäväksi, vaihdettavaksi tai myytäväksi. Tuskin mitään maankolkkaa annetaan valloittaa siitä lähtökohdasta, että sen väestö todella tullaan lukemaan voittaneen kansallisuuden osaksi. On monia syitä, miksei näin voi enää tapahtua. Politiikka ylipäänsä ei salli enää valloituksia Euroopan sisällä, eikä vain tasapainon vuoksi, vaan koska jokainen sellainen voi aina antaa aiheen uuteen sotaan. Jos valloitus lisäksi aiheuttaisi jonkin kansallisuuden pirstoutumisen, niin uusien sotien todennäköisyys vain kasvaisi. Aiemmin asiat ratkaistiin helposti kuninkaiden tai diplomaattien kesken. Nykyisin kansoilla on oikeus ja valta sanoa sanansa, eivätkä ne kovin helposti luovuta pois palaa itsestään tai unohda nopeasti menetyksiään. Kansakuntien itsetajunta on henkistynyt ja muuttunut sitä kautta vahvemmaksi sekä syvemmäksi. Tämän näkee nykyajan politiikassa. Lordi Russell selitti edellä kerrotussa tilaisuudessa Vattelia siteeraten, että Ison-Britannian hallituksen mielestä kansoilla on oikeus päättää, kenen ja miten ne haluavat itseään hallitsevan. Nämä sanat koskevat Toscanan ja Sisilian yhdistämistä Sardiniaan, eivät siis ainoastaan näiden maiden sisäistä vallankumousta, vaan niiden valtiollista asemaa ylipäänsä. Ja merkittävää on, ettei tässä ollut puhe ainoastaan itsenäisestä valtiosta, Toscanasta, vaan myös paavillisesta maakunnasta. Tällaiset lausunnot eivät toki anna mitään varmaa takuuta siitä, mitä in casu [tässä tapauksessa] tullaan pitämään oikeana. Mutta se, että tällaisia lausuntoja esitetään julkisesti diplomaattisissa asiakirjoissa, kertoo kuitenkin oikeuskäsityksissä vallitsevista lähtökohdista.

Milloinkaan ei pidä odottaa, että jokin oikeusperiaate pääsisi politiikassa vallitsevaksi ilman että vallitsevissa oloissa on voimaa sen saattamiseksi valtaan. Euroopassa yleisestä mielipiteestä on kuitenkin jo tullut poliittinen mahti. Tämän näkee vallanpitäjien ponnisteluista saada tämä mielipide puolelleen. Ranskalaisten nykyinen keisari on tässä tarkoituksessa avoimesti tunnustanut, että hallitusten toiminta on ja sen tulee olla riippuvainen kansojen mielipiteestä. Jokainen tietää, mitä tämä mielipide ajattelee kansallisuuden oikeudesta. Tuskin kenenkään tarvitsee enää epäillä, miten se arvostelisi maan ja ihmisten kaupittelemista yksityisomaisuutena. Sellaista arvosteltaisiin samalla tavoin suuttuneesti kuin valloitusyrityksiä, jotka tähtäävät olemassa olevien kansallisuuksien hajottamiseen. Nykyajan kansat ovat enemmän kuin yhdessä suhteessa solidaarisia ja ne ymmärtävät jo varsin hyvin lauseen ”tänään sinulle, huomenna minulle”. Saattaapa huoleti väittää, että myös niissä maissa, joissa on jokin vieras, orjuutettu ja alistettu kansallisuus, melkoinen osa kansasta moittii tätä asiantilaa, joka nykyään entistä enemmän myös tuottaa haittaa tällaisen maan hallitukselle. Jos tällaiset hallitukset houkuteltaisiin tekemään vielä uusia valloituksia, niin kansa tuskin uhraisi omaisuuttaan ja vertaan sellaisten suunnitelmien hyväksi.

Voidaan sanoa, että tietyillä Euroopan kansoilla on vielä valloitushaluja ja voidaan viitata ranskalaisten pyrkimyksiin päästä Reininrajalle. Nähtäväksi jää, ottaako Ranskan kansa tämän muutamien kirjailijoiden heittämän tavoitteen omakseen. Siihen näyttää liittyvän toive nopeasta sulauttamisesta. Tätä toivetta ruokkivat kokemukset Elsassissa ja erinäiset seikat, joista minun on tässä syytä vaieta. Saksan lujempi valtiollinen yhtenäisyys, joka vahvistaa myös kansallistietoisuutta, tulee tekemään näistä toiveista ja pyrkimyksistä lopun. Ylipäätään on selvää, että tietyn kansan toimintaa määrää toisen kansan suhtautuminen siihen. Poliittinen mahti on otettava huomioon aina ja kaikkialla. Mutta nykyajan politiikka ottaa huomioon myös vallitsevan kansallistietoisuuden tason ja se joutuu ottamaan tämän huomioon – vain tämän tosiseikan halusin tässä ottaa esille.

Kun puhutaan valtiollisten pyrkimysten tilasta, olisi turhaa koettaa sitoa niitä joihinkin tiettyihin sääntöihin. Voidaan viitata ainoastaan siihen, mikä niissä tiettynä ajankohtana näyttää olevan yleisesti vallitsevaa. Erityiset olosuhteet voivat aina aiheuttaa erityisiä toimenpiteitä. Tapahtui niinkin, että Savoiji ja Nizza erosivat rauhan vallitessa Italian yhteydestä ja liittyivät Ranskaan. Tätä siirtymistä tukee eurooppalaisen politiikan kannalta asian molemminpuolinen vapaaehtoisuus ja sen suhteellinen merkityksettömyys. Yleiseen mielipiteeseen vaikutti maiden asukkaiden mielipide, ei niin, että se olisi itsessään ollut vakuuttava, vaan siksi että välinpitämättömyys ja arkuus sanoa kielteistä mielipidettä ei ansaitse minkäänlaista myötätuntoa. Tämä tilanne samoin kuin kansan sukujuuret ja kieli antavat myös aiheen arvella, ettei kansa juurikaan tuntenut uskollisuutta Sardinian hallitusta kohtaan ja se vähäkin saattoi helposti hävitä sillä hetkellä, jolloin tämä hallitus uhrasi sen toisarvoisten etujen vuoksi. On lisäksi huomattava, että sukujuuret pelkällä olemassaolollaan tuottivat kansallisuuden oikeuden tunnustamisen.

Times puhui näistä oikeuksista suurin piirtein seuraavaan tapaan: mikä vielä kolme vuotta sitten näytti muutamien idealistien mielikuvitukselta, on nyt diplomaattisissa neuvotteluissa tunnustettu periaate. Tuo muuten kaikki tuulet haistava lehti ei ole huomannut, että kansat itse olivat synnyttäneet tuon idealismin. Jos asia ei olisi näin, diplomaatit eivät olisi lähteneet siihen mukaan ja lainanneet siitä näitä periaatteita. Se mies, joka julisti kansallisuuksien oikeutta ja veti Ranskan miekan tupesta ”aatteen” toteuttamiseksi, näki varmaankin selvästi, mitä aatteita hänen piti lipussaan tunnuksena käyttää saadakseen suunnitelmiensa taakse yleisen mielipiteen, jonka mahdin hän jo aiemmin oli tunnustanut.

Sen perusteella, mitä Euroopassa viime vuosina on tapahtunut ja päivittäin yhä tapahtuu, ei siten voida enää epäillä sitä, että kansallisuuksien oikeudesta on tullut uusi kansainoikeudellinen prinsiippi.

Mitä kansainoikeus tieteenä voisi saavuttaa tämän periaatteen tunnustamisesta? Vastaan: suurin saavutus on siinä, että siitä vasta tämän kautta tulee tiedettä sanan vaativammassa merkityksessä.

Sillä kuten sanottu, tähänastinen tiede ei kärsi vain siitä virheestä, että kansainoikeutta käsitellään ainoastaan yksityisoikeuden näkökulmasta vaan myöskin siitä vielä suuremmasta virheestä, että se postuloi oikeussubjektit ilman että se voi sanoa mitään oletettujen oikeutusten perustasta. Se opettaa: valtiot ovat olemassa; yksityisoikeus on tässä; siis valtiot ovat yksityisoikeudellisesti toistensa suhteen oikeutettuja.

Valtiolla on epäilemättä pelkän olemassaolonsa perusteella oikeutuksensa, mutta vain sisäisesti, valtioon kuuluviin henkilöihin ja instituutioihin nähden. Tämä sisäinen suvereenisuus valtiolla on ilman muuta. Mutta siitä ei voi mitenkään, edes negatiivisesti, johtaa valtion oikeutta ulospäin, toisiin valtioihin nähden. Sillä mikään valtio ei säily ikuisesti, mikä sellaisesta oikeutuksesta kuitenkin johdonmukaisesti seuraisi.

Historia toteuttaakin viimeksi mainitun oikeutuksen kokonaan toisella tavalla. Suurvallat määräävät sopimuksin, mikä on kansainoikeudellisesti pätevää, tai tämä ilmenee siitä käytännöstä, jota ne toimiessaan harjoittavat. Pienemmät ottavat tähän osaa kukin voimiensa mukaan. Mutta nämä suurten ja pienten voimat eivät ole luonteeltaan vain aineellisia. Päinvastoin valtio saa voimansa kunkin kansan sivistystasosta. Euroopan valtioiden poliittinen järjestelmä, niiden intressien moninainen yhteenliittyminen, jolla pienempiäkin valtioita suojellaan, on ainoastaan seurausta siitä, että kukin valtio saa arvonsa sen mukaan, missä määrin kansa on osallinen yleisinhimillisestä sivistyksestä ja toiminnassaan sitä yleisesti edistää.

Tämä historiallinen oikeutus ei ole mitään muuta kuin kansallisuuksien oikeus. Jokainen kansa pyrkii muodostamaan lujan kansallisuuden, suorittamaan kansakuntana inhimillisen kulttuurin töitä.

Jos kansainoikeuden tiede lähtee tästä väittämästä, eikä tunnusta oikeussubjektiksi valtiota sellaisenaan vaan kansakunnan, se pääsee dilemmasta, jossa pitäisi määritellä kaikkia valtioita koskevia oikeusmääräyksiä ja samalla tunnustaa oikeutetuksi näitä oikeusmäärityksiä vastustavat teot. Päästäisiin siitä avoimesta ristiriidasta, että valtiot julistetaan oikeuskelpoisiksi, vaikka ne omien säädöstensä perusteella ovat olemassa ja pysyvät vääryyteen perustuen.

Myös valtio-opissa historian ulkonaisen vaikutuksen tärkeyttä näkee käsiteltävän vain ohimennen. Valtio sellaisenaan on siveellisyyden idea, mutta se on vielä välitöntä kansan siveellisyyttä, kansan ”siveellinen henki” todellisena. Kansanhenki itse sen sijaan on historiallinen, osallisuutta yleisinhimillisestä traditiosta, valtio suhteissaan toisiin valtioihin, siihen mitä ne ovat ja miksi ne ovat muodostuneet. Kansanhengen todellisuutena se taas kohdistuu itseensä ja erottaa muut valtiot itsensä ulkopuolelle, ja juuri tämän yksilöitymisensä vuoksi se on riippuvainen toisten valtioiden kokonaispolitiikasta. Mutta koska siveellinen maailmanhenki manifestoituu jokaisen kansanhengen olemassaolossa, on ainoastaan siinä läsnä ja todellinen, niin valtio on suvereeni ulospäin. Tämä immanenssi tekee kansanhengestä kansakunnan hengen, toisin sanoen erään historiallisen tehtävän kannattajan, antaa sille yleisinhimillisen tarkoituksen. Siksi maailmanhistoria, kuten Hegel sanoo ”ei ole pelkkä kansojen tuomio” – vaan ”kansanhengillä on todellisuutensa ja tarkoituksensa… maailmanhengessä”. Tämä korkeampi, lopputulokselta näyttävä momentti muodostaa, kuten Hegel aina asian esittää, itse asiassa prosessin todellisen perustan – vaikkei Hegel tässä kohden erityisesti korostakaan tätä eri momenttien suhdetta. Myös valtion olemassaolon perusta on siten kansan maailmanhistoriallisessa tehtävässä, ja joka tapauksessa se on kansan siveellisen hengen toteutumisen muoto.

Kansallisuuksien oikeus varsinaisessa merkityksessään tekee siis ymmärrettäväksi kansainoikeuden prinsiipin, valtion ulkoisen suvereenisuuden, mutta sen itsensä korkeampi eli syvempi prinsiippi on siveellisessä maailmanhengessä, joka myös luo valtiollisen olemassaolon todellisen perustan ylipäänsä.

Empiirikko, joka epäilee sitä, että valtion perusta on maailmanhistoriassa ja väittää historian saaneen alkunsa vasta kantavaltiosta, on velvollinen osoittamaan tämän kaikesta ulkopuolisesta traditiosta riippumattoman valtion. Filosofi pystyy käsittämään, että jokin historiallinen muodostuma, jota ei sellaisenaan vielä ole olemassa, vaikuttaa kuitenkin oman tulemisensa perustana, sitä muodostavana voimana. Mutta mikään filosofia ei riitä käsittämään sitä, että tämä vielä olematon muoto itse asettaa itsensä omaksi vaikuttavaksi perustakseen, oman itsensä siemeneksi. Siirrettäköön siis maailmanhistoria esiajalliseksi, minne vain tahdotaan, mutta se ei edellytä itseään ainoastaan ideaalisena perustana vaan todellisena ikuisesti olemassa olevana. Minun mielestäni filosofian velvollisuus on ainoastaan käsittää tämä – ja siinä pysyä.

Tämä kansallisuuksien oikeuden prinsiipin tunnustaminen saattaa kansainoikeuden sopusointuun historian kanssa; tähän asti historialla on ollut valittamista siitä, että politiikka vain harvoin seuraa oikeussääntöjään. Kunkin kansakunnan oikeutus voi nimittäin tulla todistetuksi vain historiallisesti; sen oikeus ulottuu niin kauas kuin sen valtakin. Tämä lause näin pelkistettynä näyttäisi laillistavan aineellisen voiman, väkivallan ilman oikeutta. Mutta siltä vain näyttää. Sillä kansakunnan voima ei ole, kuten jo sanottu ja minkä myös historia todistaa, luonteeltaan vain aineellista. Voidaan ajatella, että omaisuutta ja sopimusta koskevat opit suojelevat pikkuvaltioiden olemassaoloa, että suurten ja mahtavampien valtioiden hallitsijat, ministerit ja edustajakokoukset tarkoin varovat näiden oppien vastaisesti loukkaamasta pienten valtioiden itsenäisyyttä. Mutta asia ei ole näin. Silloinkin kun maa ja kansa olivat hallitsijan yksityisomaisuutta tai niitä pidettiin sellaisena, yksityisomaisuutta ei kummaltakaan puolelta pidetty loukkaamattomana omantunnon syistä. Sitä pidettiin loukkaamattomana vain niin kauan kuin tehtiin sopimuksia. Mutta sopimukset tehtiin ja rikottiin poliittisia näkökohtia silmälläpitäen. Näin tapahtuu vielä tänäänkin. Mutta tästä ei suinkaan voi tehdä sitä johtopäätöstä, että poliittiset näkökohdat olivat ja yhä nytkin ovat pelkkiä hallitsevien oikkuja. Ne olivat ja ovat kullekin valtiolle historiallisesti annetut, ja kansakunnan historiallinen tehtävä hallitsee niitä. Politiikka on tämän tehtävän viisasta käsittämistä ja taitoa käyttää oikeita keinoja sen toteuttamiseksi. Nykyisen ja entisen ero on siinä, että kansat ovat nyt tietoisia näistä tehtävistä, ne ovat tulleet kansakunniksi, niillä on kansallistietoisuus ja tämän tietoisuuden laatu sekä voima niin oman kuin muidenkin kansakuntien keskuudessa määrää nykyään kunkin hallituksen poliittiset näkökannat. Se, että valtiot nyt ovat kaikin puolin sopimusten sitomia, todistaa tästä keskinäisestä huomioonottamisesta; mutta lujempi sopimuksista kiinnipitäminen johtuu siitä, että niistä on tullut välttämättömyys jokaiselle valtiolle, myös voimakkaammille. Tämä pakottava välttämättömyys ei puolestaan ole mitään muuta kuin kansojen yleisinhimillinen kulttuuri, sivistys tiedostettuna yhteisenä omaisuutena, jokaisen kansan häiritsemättömän sivistysprosessin seuraus. Mahtavinkin on alistettu tähän pakottavaan riippuvaisuuteen. Se voi politiikassa eri aikoina esiintyä eri muodoissa; liikkeen ja kaupan, kauppa- ja rahaetujen vapauden muodossa, valtiosääntöjen ja lakien edistämisen sekä puolustus- ja hyökkäysliittojen tarpeena, vieläpä hallitsevien ja kansojen hyväntahtoisen mielenlaadun ja yleisen mielipiteen hyväksynnän muodossa. Ei voida myöskään kiistää, että kunniakas historia, merkittävä asema tieteessä, kirjallisuudessa ja taiteessa, vieläpä viisas valtiomuoto, hyvät lait ja vakaa yhteiskunnallinen järjestys jo sinänsä herättävät kansaa kohtaan myötätuntoa toisissa kansoissa ja siten turvaavat sen itsenäisyyttä. Näemme myös, että politiikka ei ainoastaan vetoa sivistyksen etuihin, Euroopan rauhaan ja sen kaltaisiin asioihin vaan se todella tarkoittaa niitä. Kunkin valtion omilla eduilla on tässä luonnollisesti oma osansa. Miksi siis tieteellisen kansainoikeuden pitäisi kieltäytyä tunnustamasta periaatteeksi sitä, minkä politiikka käytännössä kansainoikeudeksi hyväksyy, siis kansojen yleisinhimilliseen sivistykseen osallistumiseen ja sen edistämiseen perustuvaa oikeutta, kansallisuuksien oikeutta? Miksi tieteellisen kansainoikeuden pitäisi pelätä korottaa periaatteeksi sitä, josta valtioiden voima itsenäisyytensä suojelemiseksi ilmeisesti juontaa juurensa? Sillä tämä ei tarkoita, että itsenäisyys olisi välittömästi riippuvainen kansan kulttuurin tasosta, niin kuin sivistyksessä sen vaikutusten vuoksi on pienten valtioiden ainoa voima.

Näyttää tarpeettomalta palata jo sanottuun. Muistutettakoon kuitenkin vielä, että kaikki valtiot suuntautuvat kansalliseen eheyteen niin kuin kaikki alkuperältään, kieleltään, tietämykseltään ja tavoiltaan yhtenäiset kansakunnat pyrkivät valtiolliseen yhtenäisyyteen – siellä missä sitä ei vielä ole. Monista kansoista koostuvissa valtioissa vallitsee kuitenkin aina jokin voimakkaampi kansanhenki, joka pyrkii muiden kansojen yhteen sulauttamiseen ja edustaa valtion perustana oleva kansallisuutta. Näissä valtioissa kansallinen ykseys on olemassa valtion sisällä. Kansallisuus ei itsessään ole mikään pysyvä tulos, inhimillisenä sivistysasteena se on kaikkialla prosessi. Myös alkuperältään yhtenäisissä kansakunnissa ei ole eroavaisuuksia vain kielen vaan myös tietämyksen ja tapojen suhteen. Sivistys tasoittaa näitä eroja, tai pyrkii tasoittamaan, mutta eroavaisuus pysyy.

Siksi kansallisuuksien oikeus on kunkin valtion kansainoikeudellisen tunnustamisen lähtökohta. Kun esim. tohtori Bluntschli ”Allgemeine Staatsrecht geschichtlich begründet” -teoksessa vastustaa vaatimusta, että valtion pitää perustua kansalliseen ykseyteen, sillä tosiseikalla että on valtioita ”jotka kokoavat yhteen useita kansoja kaukana yksittäisen kansan elämänpiirin yläpuolella”, niin totuuden nimissä pitää tämä ”kaukana yläpuolella” lukea ”kaukana alapuolella”. Sillä historia opettaa, että ne valtiot, joissa kansallinen ykseys vallitsee, ovat elinkykyisimpiä ja jos muut olosuhteet ovat yhtäläiset, myös poliittisesti hallitsevia. Tuntuisi oudolta jos joku voisi vakavissaan kiistää tämän. Mutta herra Bluntschille sellainen väite on kuitenkin luonnollinen, sillä hän odottaa täysin vakavissaan tulevaa ”maailmanvaltiota”. Tähän asti pienikin kansa on pannut henkensä ja omaisuutensa alttiiksi valtion itsenäisyyttä suojellakseen. Ja herra Bluntschli uskoo, että kaikki tämä päättyy, että kaikki maan kansat kerääntyvät kuin lampaat yhteen ainoaan valtiolaumaan. Ei liene tarpeen pelotella tällaisella tulevaisuudella, vaikka se merkitsisikin ihmiskunnan ikuista pysähtymistä. Mutta kun hra Bluntschli vielä huomauttaa, että ”eri kansojen sekoituksesta ja yhteenliittymisestä on muodostunut uusia valtioita”, hän lausuu yleisesti tunnustetun totuuden. Sillä jos on olemassa valtioita, jotka alunperinkin muodostuivat yhdestä ainoasta kansasta, niin ei voi olla kansakuntaa eikä kansanheimoakaan, joka ei alkujaan olisi muodostunut useasta eri kansasta. Mutta yhtä totta on, että tällainen ”sekoittuminen ja yhteenliittyminen” osoittautuu aina sellaiseksi, että siihen on nimenomaan pyritty ja tässä on useimmissa tapauksissa onnistuttu niin hyvin, ettei mikään kemiallinen konsti olisi kyennyt aineksia enää erottamaan. Pyydän saada mitä nöyrimmin vakuuttaa, ettei edellä sanottu mitenkään estä minua kunnioittamasta herra tekijän ansioita ja hänen teoksensa sisältämää runsasta, opettavaista tietomäärää. Jos herra Bluntschli olisi julkaissut teoksensa 1862 eikä 1852, hänen mielipiteensä kansallisuudesta olisivat ehkä olleet erilaisia.

Kansallisuuksien oikeuteen vetoamisella on ollut aivan erityinen suhde ”sorrettujen” kansallisuuksien oikeutukseen. Voidaan sanoa, että niille tämä oikeus on vasta tullut selkeästi tiedostetuksi.

On myös pidettävä selviönä, että vain ne kansat, jotka ovat saavuttaneet tunnustetun valtiollisen olemassaolon, ovat kansakuntia sanan ankarammassa merkityksessä. Yhtä vähän kansojen kesken kuin valtiossakaan on mitään yhteistä oikeutta, mitään oikeutta, joka ei olisi tunnustettu ja pätevä. Tässä mielessä Vattelin määritelmällä on perusteensa. Mutta sitä ei saa kääntää toisinpäin, niin kuin Vattel tosiasiassa tekee, kun hän väittää [tyhjä tila] ja antaa siten tunnustetun valtiollisen olemassaolon langeta täysin yhteen kansallisuuden kanssa. Missä kansakunta on olemassa, siellä on myös valtio. Mutta päinvastoin valtion olemassaoloon ei aina sisälly kansallisuutta itsessään. Sillä kansojen taistellessa tästä tunnustuksesta syntyy ja katoaa valtioita, jotka jättävät yhteen viskatut kansat samanlaisiksi kuin mitä ne olivatkin. Tästä kamppailusta syntyneisiin valtioihin kuuluu alkuvaiheessa useimmiten alistettuja kansoja, jotka ovat toisilleen ja valtiolle yhtä vieraita eikä valtio siten ole millään tavoin niiden hengen työtä.

Valtiollisella olemassaololla samoin kuin sen tunnustamisellakin on myös toisessa mielessä monia muotoja. Monien pikkuvaltioiden itsenäisyys on vain muodollinen, eikä niillä ole mitään määräysvaltaa kansojen joukossa. Olisi mautonta puhua esimerkiksi Lippe-Detmoldin kansallisuudesta, vaikka valtion itsenäisyys onkin muodollisesti tunnustettu parhaalla tavalla. Sitä vastoin Unkarin valtiollisen olemassaolon on tunnustanut vain Itävalta, tai niin asian ainakin pitäisi olla. Sillä on itsenäisyys vain suhteessa muihin Itävaltaan kuuluviin maihin. Tämän maan valtiolliselta olemassaololta puuttuu siten itsenäisyys suhteessa muihin Euroopan valtioihin, mikä Lippe-Detmoldilla taasen on. Yksikään ihminen ei silti kyseenalaista Unkarin kansallisuuden olemassaoloa. Näin siksi, että Unkarin kansalla on ollut itsenäisyys, jonka se on vain osittain menettänyt tai luovuttanut; sitä vastoin se on säilyttänyt sisäisen suvereenisuutensa, ja tällä hetkellä kysymys on vain tämän rajoista. Sukuperän ja kielen perusteella se on oma kansansa, joka on omalla kansallisella tavallaan tavoissaan, laeissaan, yhteiskunnallisissa instituutioissaan sekä valtiosäännössään omaksunut eurooppalaisen sivistyksen. Se tunnetaan myös unkarilaisesta kirjallisuudesta. Ei voida siis kieltää, etteikö Unkarin kansalla yhä olisi sellaista valtiona olemisen muotoa, jolla olisi juurensa sen omassa kulttuurissa, siis kansan yleisinhimilliselle sivistykselle antamassa omintakeisessa muodossa. Unkarin kansalla on siis olemassa kaikki elementit, joiden varaan se voi rakentaa suvereenisuutensa suhteessa kaikkiin muihin ulkopuolisiin valtioihin niin että tällainen itsenäisyys voi syntyä – ja monet uskovat, että se myös syntyy. Kansallisuuden nimellä kunnioitetaan tätä todellista mahdollisuutta, siis mahdollisuutta, joka tulevan todellisuuden siemenenä on itse olemassa todellisissa kansallisissa muodostumissa. Saksan kansallishenki sen sijaan pyrkii valtiolliseen eheyteen, siis Lippe-Detmoldin valtiollisen itsenäisyyden kumoamiseen. Ainekset ovat olemassa, vaikka valtiollisen ykseyden muoto onkin vielä heikko, ja paljon korkeammalla tasolla, koska saksalainen kulttuuri on niin korkealla, että se muodostaa erään yleisinhimillisen sivistyksen parhaan osoittajan. Arvelen, ettei kukaan epäilekään Saksan poliittisten yhtenäisyyspyrkimysten onnistumista.

Jos kansallisuuksille, joilla on vain rajallinen valtiollinen olemassaolo, ilman muuta vaaditaan myös ulkoista suvereenisuutta, se on turhaa. Kansakuntien oikeutus ei ulotu pitemmälle kuin niiden valta. Mutta tällä vallalla taas on juurensa kansan kulttuurin luonteessa. Jos kulttuuri ei vielä ole saavuttanut tarvittavaa tasoa, ulkoinen itsenäisyys ei tulisi kestämään. Politiikalla ei ole siihen myöskään minkäänlaista intressiä niin kauan kuin kansalta puuttuu kyky puolustaa itsenäisyyttä ja sitä myötä sen vallan tärkein osa. Oman kulttuurin myötä vahvistuvat siteet, jotka yhdistävät kansan yleisinhimilliseen kulttuuriin, ja poliittinen mielenkiinto sen säilyttämistä kohtaan kasvaa. Puolivilli kansakin saattaa uhrata paljon itsenäisyytensä hyväksi. Mutta itsenäisyyden säilyttäminen tai sen menettäminen riippuu tällöin pelkästään aineellisesta voimasta. Kulttuurikansa sitä vastoin ei taistele häviöönsä saakka, koska se tietää, että sen tulevaisuus on juuri sen kulttuurissa. Tämä ei anna sille vain suurempaa vastustuskykyä ja kestävyyttä vaan myös tekee sen osalliseksi sivistyneiden kansakuntien kansainoikeudellisesta yhteisöstä, mikä korvaa aineellisen voiman puuttumisen. Tuleeko sen aika kuitenkin joskus ja milloin se tulee, näihin kysymyksiin pystyy vain historia vastaamaan.

Tuskin voitaneen kiistää, että myös ne kansat joiden valtiollinen olemassaolo rajoittuu vain sisäiseen suvereenisuuteen ja jotka ovat ulkonaisesti riippuvaisia, ovat kansallisen yhteisön jäseniä. Ne eivät voi käydä sotaa toisia valtioita vastaan, eivät solmia rauhaa tai tehdä sopimuksia. Mutta niiden valtiollinen olemassaolo on kuitenkin taattu sopimuksen nojalla. Ne voivat siis yhdellä taholla sittenkin tehdä sopimuksia, nimittäin sen valtion kanssa, josta ne ovat riippuvaisia. Niiden riippuvaisuus ei oikeastaan ulotu pitemmälle kuin sopimus osoittaa. Harvoin käy niin, että jokin vieras valta on sopimuksen takaajana. Myös tällaista kuitenkin ilmenee. On tosin harvinaista, että tällainen takaaja tarttuu miekkaan pitääkseen sopimuksen voimassa. Aivan viime ajoilta on kuitenkin esimerkkejä sitä, että vieraat vallat, olivat ne sitten takaajia tai eivät, ovat toimineet välittäjinä tällaisten riippuvuussuhteessa olevien valtioiden puolesta. Tällainen välittäminen saattaa puolestaan tulla torjutuksi, kuten todellinen väliintulokin. Se riippuu voimasuhteista. Periaatteessa se on kuitenkin oikeutettua.