Johan Jakob Tengströmille

Tietoka dokumentista

Editoitu teksti

Suomi

Kuopiossa 27.2.1845

 

Kunnioitettu Veli! 

 

Pitkä vaikenemiseni on aiheutunut maallisista asioista maallisimmasta – nimittäin liiketoimista, ja jätän niistä kertomisen vielä mielelläni tämän kirjeen loppuun. Mieluummin esitän nyt lämpimät kiitokseni siitä, että Veli on hyväntahtoisesti muistanut minua, minkä todistavat sangen tervetullut kirje ja ne samoin ilahduttavat painetut sanat, jotka Veli on lähettänyt henkisesti köyhien päivieni virkistykseksi. Sydämellinen kiitos vielä siitä vaivannäöstä, joka aiheutui [kirjojen] hankinnasta Sundvallin huutokaupasta ja kaikista siihen liittyneistä puuhista minun hyväkseni. Minua suorastaan nolottaa, kun ajattelen, että Veljellä on kaikkien omien moninaisten ja hankalien velvollisuuksiensa keskellä ollut näin paljon vapaata aikaa minun hyväkseni tuhlattavaksi. Ajattelen samalla tunteen kokemisen ja toiminnan välistä eroa, jota minulla on valitettavan usein ollut aihetta ajatella.

Toivon, että saamani kirjat ovat palanneet asianmukaisessa kunnossa. Baurin teos esittelee Saksan kirjallisuutta niin kepeään ja viehättävään ranskalaiseen tapaan, että lukiessaan aivan hämmästyy. Hän voi todella kerskua tyylillään, ja on anteeksi annettavaa, dass er sich was darauf eingebildet hat [että hän tällä perusteella kuvittelee itsestään hitusen liiankin suuria]. Hinrichsin kirja tuntui minusta luentoja varten kyhätyltä tyhjänpäiväisyydeltä, ja tunnustan, etten edes jaksanut lukea kaikkea. Anecdota ei sisältänyt mitään minua erityisesti miellyttävää. Kiinnostavaa oli toki nähdä, miten radikaali Feuerbach on ja miten asiat tapahtuvat Saksan sensuurin sisimmissä kamareissa. Lisiä tämänlaisiin havaintoihin voin (pikemminkin voisin) minäkin pian esittää. Saapa nähdä, kartutetaanko minun kokemuksiani vai halutaanko välttää tilanteen kärjistämistä, kuten nyt nähtävästi ajatellaan.

Mitä suomenkielisyysinnostukseen tulee, arvostan suuresti Veljen esittämiä vastaperusteluja. Omista elämänvaiheistani ja omista olosuhteistani kuitenkin ehkä johtuu, etten halua tunnustaa välttämättömäksi tuollaista viisasta rajoitusten hyväksymistä, kun kyseessä on pyrkiminen ihmisen ja ihmiskunnan ylimpään päämäärään. En voi kuvitella, että olisi oikein pitää tämän korkeimman päämäärän tavoittelua epätoivoisena yrityksenä, ennen kuin koko elämän mittaiset ponnistelut ovat osoittaneet sen saavuttamattomaksi. Väärin on jopa ”epätoivoisuudesta” puhuminen. Onhan itse pyrkiminen jo palkinto sinänsä. Maailmantapahtumien kulku pitää kyllä huolen rajoituksista, ja tunnustan syvästi, että on välttämätöntä ja järkevää taipua rohkein mielin historian lakien edessä – mutta jälleen vain uuden débouchén [etenemisväylän alun] löytämiseksi tulevaisuuteen luottaen. Lyhyesti sanottuna: rajoitukset kuuluvat hetken tilanteeseen, mutta päämäärän on oltava ylin, ja se säilyy ikuisesti!

En siis pysty koskaan saamaan suustani nuorelle miehelle varoitusta, ettei hänen pitäisi kokeilla voimiaan eli kykyjään. Sanon mieluummin: kokeile tahtosi lujuutta. Jos tahto on luja, löytyy myös voima; ja kun voimaa on riittävästi, asiassa ei ole mielestäni menetetty mitään. Vahvan tahdon voimastahan sadat nousevat, ja nämä sadat vielä tekevät sen. Viisaasti rajoituksiin alistunut tekee yksilön vähäistä työtä, kantaa kekoon korren toisensa jälkeen, mutta ei yhdistä henkeä henkeen.

Vielä enemmän tämä pätee vuosisatoja elävien kansakuntien asioissa. Mahtaakohan maailmassa olla yhtään kansakuntaa (haluaisin sanoa maailmanhistoriallisesti merkittävää kansakuntaa), joka ei olisi yliarvioinut voimiaan ja kamppaillut henkeen ja vereen tuota tavoitetta kohti. Ruotsi on uudemmassa historiassa selvin esimerkkitapaus, ja sellaiseksi sitä myös kuvataan. Mutta mitähän Ruotsi olisi ilman tuota pyrkimystä? Sanotaan: viisas rajoittuminen voiman päivinä olisi lisännyt noiden päivien lukua. Mutta mistä voima olisi tullut, jos tuollainen viisas laskelmointi olisi ollut vallalla?

Niinpä haluaisin erottaa toisistaan tyhmänrohkeuden ja jalon urhoollisuuden: jälkimmäinen ottaa hetkestä irti sen minkä tämä voi antaa ja sopeutuu hetken tilanteeseen taipuen sen ankariin välttämättömyyksiin, mutta muistaen, että hetki on vain hetki; edellinen taas näkee vain hetken ja vaatii siitä kaikkea. Olkoon siis esim. niin, ettei suomalaisista tule koskaan ranskalaisia. Mitä väliä sillä on? Heistä tulee kuitenkin kaikkea, mitä heistä voi tulla, vain siten, että he pyrkivät kansakunnan ylimpään tavoitteeseen – paikkaan maailmanhistoriassa.

Onhan meidän kansallinen luonteenlaatumme toki hidasliikkeinen, mutta myös työssä ja toiminnassa sitkeä. Mielestäni tästä seuraa kaksi asiaa: ensinnäkään koskaan ei voi sytytellä tulta eikä puhallella sitä liekkeihin liiaksi; toiseksi tulen kerran sytyttyä sen sammuttaminen ei onnistukaan aivan helposti. Kansallisesta luonteenlaadusta suuri osuus liittyy lisäksi siihen alkukantaisuuteen, jossa suuri osa massasta edelleen elää. Se ei ole koskaan kokenut elähdyttävän hengen tuulahdusta. Kristinusko on alusta saakka ollut sen keskuudessa ulkonaisten muotojen noudattamista. Isänmaallisuutta, pikemminkin kansallisuusvihaa on ilmennyt vain hajanaisina ailahduksina, kuten sotahistoriastamme voidaan havaita. Kun massa saa kerran tuntea yhteishengen viriämisen, kun se kerran saa tuntea yhdistävän tunteen, kukaan ei voi ennustaa, mitä siitä seuraa.

Uskon teollisuuden kuten kaiken muunkin toiminnan olevan kansallishengen aikaansaannosta eikä suinkaan tämän syntymisen edellytys. Se on suurimmaksi osaksi luonteeltaan sellaista, että siitä voi tulla ja päivittäin yhä enemmän tuleekin kaikkien kansakuntien yhteistä omaisuutta. Meidän maallamme ei liene juuri raaka-aineita muuhun kuin maataloustuotantoon. Mutta sillä on vettä, meri ja järvet kulkuväyliksi, koskia satojentuhansien vesipyörien pyörittämiseen. Kun demokratian myrskyt alkavat kerran riehua teollisuuden nykyisissä kotimaissa, tulee ehkä meidän vuoromme. Joka tapauksessa asiat tuovat pakostakin jo lähitulevaisuudessa eteemme jotakin uutta. Jos toimelias henkilö voi joskus saada maassa kunniaa ja arvostusta, teollisuudenharjoittajallakin on kiihoke, joka kannustaa häntä ottamaan jonkinlaisia riskejä. Tunnustusta ei voi kuitenkaan tulla, ennen kuin tunnustuksen antajilla on yksi yhteinen ääni ja yksi yhteinen päämäärä.

Paljonkin paatoksellista puhetta kyllä kuullaan – mutta vastaavia aikaansaannoksia ei juuri näy. Mikään suuri asia ei ole maailmassa edistynyt ilman innostusta. Tämä ei luultavasti yllä tekojen asteelle nykyisen sukupolven aikana, mutta ehkä jo seuraavassa polvessa. Aina kannattaa yrittää. Tähänastinen aikamme toki osoittaa, että massan passiivisuus on pitänyt hyvin puolensa vieraita vaikutuksia vastaan. Toisaalta tätä passiivisuutta ei kuitenkaan ole erityisemmin ravisteltu, toisaalta se ei ole vähimmässäkään määrin turvallisen tulevaisuuden takeena, kun sitä nyt kerran on ruvettu ravistelemaan, se ei ole tulevan kehityksen takeena, kun se kerran on saatu irrotetuksi vanhoista kiinnikkeistään. Varmalta ainakin näyttää, että aktiivisella vastustuksella on enemmän voimaa. Ja vaikka passiivinen vastarinta ehkä riittäisikin, miksi tätä alkukantaisuudessa ja velttoudessa piilevää voimaa on sittenkin pidettävä yllä? Varmastikin sitä varten, että se joskus alkaisi toimia hyvää päämäärää hyödyttävällä tavalla. Niinpä siis onkin hyvä aloittaa tähän tähtäävä työ viipymättä – niin pitkälle kuin hetken tilanteessa mahdollista on. Nyt fennomaniaa selvästikin suvaitaan ylhäällä. Voi tulla ja tuleekin aika, jolloin tilanne on toinen. Suvaitseminen on laskelmoitua. Politiikassa lasketaan kuitenkin ikuisesti väärin, kun uskotaan, että politiikalla voidaan mielivaltaisesti johdatella kansakunnan henkeä sen herättämisen sallimisen jälkeen. Historia on täynnä todisteita tästä. Tässä vaikuttaa ”järjen viekkaus”. Ja parhaillaan vallitseva tällainen tilanne on Kaitselmuksen antama merkki. Näin vakaasti uskon.

Olen kirjoittanut pitkästi, en niinkään vastaukseksi Veljen huomautuksiin kuin perustellakseni omaa kantaani. Halusin innokkuudellani osoittaa, miten kallisarvoisena asiana pidän ja miten kaipaan Veljen hyväksyvää suhtautumista.

Robertille en ole erityisempiä kirjoitellut. Letkautin [R. T:n kehuvasta] Neckeniä koskeneesta arvostelusta kiinnittämättä huomiota nimimerkkiin sen alla. Halusin vain sanoa, että tuota pikkujuttua puntaroitiin liian korkealentoisesti – ja että sangen helposti joutuu pilkkaajien kynsiin. Yleisölle on sanottava kuten Adam Eevalle Jean Paulin mukaan: ”Sinulle, ystäväni, ei voi puhua kyllin selvästi” – ja lisään vielä: kylliksi oppineiden puhetapoja välttäen. Kansan on uskottava, että heistä jokainen niin mies kuin nainenkin on kaiken tuon lukemansa aina tiennyt – eivät vain ole välittäneet panna sitä paperille.

Altteimmat terveiseni ja lämpimimmät toivotukseni Veljen rakastettavalle lähipiirille. Minä elän täällä vailla mahdollisuutta paeta hetkeksikään ystävällisten sanojen ja iloisen vastaanoton huomaan. Sen takia ajattelen usein Veljen rauhallista kotia kaivaten ja lisäksi – niin, katuen mieleni kiivautta.

Toivon saavani kuulla iloisia uutisia Veljen edelleenkin reippaasta kunnosta ja pirteästä mielentilasta – kun aikaa ja tilaisuus muutaman rivin lähettämiseen ilmaantuu.

Veljen kunnioittavasti altis

J. V. S:n

 

 

Vertailu

Alkuperäinen