Rohkenimme esittää viime numerossa sen kannan, että pyrittäessä poliittiseen vapauteen, kansanvaltaan, on ainoana tavoitteena tämä vapaus itse, koska se tekee ihmisen tietoiseksi henkensä ykseydestä maailmanhengen kanssa. Pinnallisesti tarkasteltuna tämä pyrkimys osoittautuu pelkäksi yhdenvertaisuuden haluksi. Tämä vaatii yksilön tunnustamista, ihmisyyden ja kaikkien yleisten ihmisoikeuksien kunnioittamista hänen persoonassaan. Niihin on laskettu mukaan myös poliittiset oikeudet – mutta tätä käsitystä ei voi hyväksyä eikä sitä olekaan hyväksytty, mikäli näitä oikeuksia pidetään luonnollisina, myötäsyntyisinä jne. Historia todistaa, että mikään kansakunta ei ole saavuttanut yhdenvertaisuutta poliittisissa oikeuksissa ennen kuin kehityksensä myöhäisessä vaiheessa. Asian luonteeseen kuuluu myös, että yksilöltä vaaditaan poliittisten oikeuksien käyttämiseksi henkistä kehitystä, joka riippuu yhtä lailla kansakunnan yleisestä sivistystasosta kuin yksilön erityisistä elinoloistakin. On kuitenkin kiistatonta, että jokaisella ihmisellä on oikeus kohota sellaiselle sivistystasolle, että hän kykenee käyttämään poliittisia oikeuksia. Miten ja millä tavoin sen pitäisi tapahtua? Nykyajan historia antaa kysymykseen moninaisia vastauksia. Me olemme vain halunneet viitata siihen, että tietoisuus tästä päämäärästä on aikakautemme yhteistä omaisuutta ja että asia on tavoittelemisen arvoinen sinänsä, eikä vain keinona kansan aineellisen hyvinvoinnin saavuttamiseksi.
Näemme kuitenkin ajan pyrkimyksen toisessakin elementissä, uskonnossa, kirkossa. Historia opettaa, miten läheisesti kirkko liittyy valtioon, miten toisessa tehty uudistus uudistaa toistakin. Tämä on helpompi erottaa uskonnollisten käsitysten vaikutuksessa yhteiskuntajärjestykseen kuin päinvastaisessa vaikutuksessa. Tällä perusteella uskoisimme, että niin pian kuin uskonnollinen tietämys haluaa todellistua toiminnassa, se saa todellisuutensa valtiossa, kansalaisyhteiskunnassa ja perheessä. Sitä vastoin valtiojärjestyksen vaikutus kansan uskontoon, ennen muuta vakaumukseen, tietämykseen ei ole asian luonteen vuoksi yhtä päivänselvä.
Jokaiselle pitäisi olla selvää, ellei tarkoituksella sulje silmiään, että kirkko on ulkoisena instituutiona tullut valtiolle lievimmin sanoen yhä yhdentekevämmäksi ja että itse valtio on ryhtynyt edistämään yksilön siveellisyyttä, mikä oli aikaisemmin yksinomaan kirkon tehtävä. Olisi kuitenkin harkitsematonta katsoa, että kirkon menettäessä merkityksensä ja välittömän vaikutuksensa valtion olemassaoloon, se tietäisi uskonnollisuuden rappeutumista. Päinvastoin todellinen uskonnollisuus on voimakkainta niissä maissa, esimerkiksi Englannissa ja Amerikassa, missä uskonnollinen suvaitsevuus on syntynyt omasta takaa ja missä on koko joukko kirkkokuntia valtion siitä kärsimättä. Luullaksemme se on uskonnonvapauden välttämätön seuraus. Jos jossakin, niin kysymyksessä ihmishengen suhteesta ikuiseen henkeen täytyy hengen olemuksen, vapauden, olla tärkeimmällä sijalla. Siten uskonnollisuus ei ole sanotuissa maissa voimakas siksi, että niissä siedetään monien mielestä tilapäisesti kiihkoilevia uskonnollisia lahkoja. Niiden kiihko ja uskonnollisuus on päinvastoin uskonnollisen suvaitsevuuden seuraus.
Jos pohdimme asiaa, niin löydämme siitä uuden merkityksen uskonnonvapaudelle. Tämä ei sisällä pelkästään sitä, että valtio suvaitsee vapaamielisesti erilaisia uskonnollisia näkemyksiä, vaan myös yksilön vapaan uskonnollisen vakaumuksen. Samoin kuin pyrkimys poliittiseen vapauteen, yhdenvertaisuuteen poliittisissa oikeuksissa johtaa tunnustamaan ihmisen arvon sellaisenaan ja tekee ihmisen siten tietoiseksi henkensä olemuksesta, kun hän sen töissä ja teoissa näkee maailmanhengen toimivan, siten uskonnonvapaus tekee ihmiselle sisäiseksi sen mikä oli hänelle vain ulkoa annettua, tekee historiallisesti annetun läsnäolevaksi, hänen hengessään eläväksi, jolloin ihminen tietää ja tunnustaa tämän oman todellisen elämän. Katsomme ajan pyrkivän tällaiseen uskonnonvapauteen (se on kolmas paradoksimme). Ja tietoisuus tästä pyrkimyksestä on tullut selkeimmin esiin Saksan kansassa.
Samalla kun luomme myöhemmässä artikkelissa silmäyksen Saksan nykyiseen tilaan, yritämme myös todistaa viimeisen väittämämme. Tässä meidän on vain selvitettävä uskonnonvapaudeksi kutsumaamme asiaa lähemmin, sanan syvimmässä merkityksessä.
Jos vain tarkataan mitä kaiken uskonnon loppusumma, usko johonkin Jumalaan, absoluuttiseen henkeen, sisältää, saadaan jo siitä käsitys ihmishengen sisältämästä vapaudesta ja jaloudesta. Nimitetäänpä käsitystä korkeimmasta olennosta sitten aavistukseksi, uskoksi, käsitykseksi, näkemykseksi tai miksi tahansa, yhtä kaikki havaitaan, että tämä olento henkenä on olemassa vain ihmiselle, hänen tietoisuudelleen. Ja kaikesta huolimatta katsomme, että siihen, absoluuttiseen realiteettiin kuuluu todellisuus, jonka ulkopuolella ei ole mitään muuta. Sanomme, että se ei ole mikään tyhjä käsitys, ei mikään ihmisen mielikuvituksen itse luoma kuva, vaan tällä ihmisen tietoisuudella on objekti, joka on ainoa absoluuttisesti tosi ja olemassa oleva, ja siinä on itse tietävällä subjektilla, ihmisellä, olemassaolonsa. Mistä sitten tulee se ihmishengen voima, että sillä on mielikuvissaan, tietämyksessään todellisuus, joka on paitsi luonnon todellisuutta ja ihmisen omaa olemassaoloa korkeampi, myös sellainen, että niillä on siinä perusteensa ja tosi todellisuutensa? Ihmisjärki yrittää käsittää Jumalan täksi absoluuttiseksi olennoksi turhaan niin kauan kuin ihminen erottaa itsensä, henkensä tietävänä Jumalasta tiedon kohteena. Silloinhan jumaluuden ulkopuolella olisi olemassa jotain todellista, jotain pysyvää, eikä se olisi ainoa todellinen, absoluuttinen olento. Ihmisen tietoisuus Jumalasta olisi silloin ristiriitainen. Siitä syystä ihminen sanoo, että vain hänessä oleva Jumalan henki tietää jumaluuden totuuden. Kiihkeä uskovainen suokoon anteeksi, että käännämme kristinuskon opin tähän muotoon. Näin käsitettynä se sisältää selityksen edellä sanotulle: nimittäin sille, että korkein olento, absoluuttinen henki ei ole annettu, ulkoinen olio ihmishengelle, vaan se on ihmisen omassa olemuksessa, jumalallisessa hengessä, joka tietää hänessä oman itsensä. Tämä ei ole ihmisen jumalallistamista. Se sisältää päinvastoin, että tässä samoin kuin siinä tietoisuudessa, johon poliittinen vapaus johtaa, ihmisen tosi olemuksena on hylätä yksilöllisyytensä, egoisminsa, ”olla sanomatta Minä, sanoa sen sijaan henki minussa”. Silti tietoisuus siirtää sen, mikä muutoin olisi ihmishengelle pelkästään ulkoinen olio, ihmishengen sisälle, hengen omaan syvyyteen.
Niin ollen on pyrkimyksillä valtiossa ja kirkossa, poliittisen ja uskonnonvapauden tavoittelulla sama päämäärä. Poliittinen vapaus, yhdenvertaisuus poliittisissa oikeuksissa tähtää lähinnä kaiken ulkoisen auktoriteetin poistamiseen, tekemään lain ihmisen vapaan tahdon ilmaukseksi ja hänen lainkunnioituksensa seuraukseksi tahdon siveellisestä vapaudesta, ei pakosta. Samoin uskonnonvapaus pyrkii tradition auktoriteetista riippumatta siihen, että uskonnon sisältämien totuuksien pitää olla ihmiselle totta, ei alkuperänsä pyhyyden tähden, vaan ihmisen vapaalle koettelulle pohjautuvan tiedon nojalla. Kummankin syvempänä merkityksenä on se, mihin edellä on viitattu: ihminen kohoaa poliittisella vapaudella, kansan parhaaksi tapahtuvalla välittömällä toiminnalla tietoisuuteen toimiensa absoluuttisesta arvosta maailmanhengen työnä. Ja uskonnonvapaudella hän kohoaa tietoisuuteen tietonsa totuudesta, koska jumaluuden henki elää ja tietää hänessä. Edellinen puoli sisältää varmuuden objektiivisesta sovituksesta, siitä että korkeampi valta ohjaa kaiken maailmassa parhain päin. Jälkimmäinen sisältää subjektiivisen sovituksen, varmuuden Jumalan hengen läsnäolosta ihmisen rinnassa. Ihminen on kummaltakin kannalta tietoinen henkensä vapaudesta, sekä suhteessa aistimelliseen että yliaistilliseen.
On helppo havaita, että tällaisen maailmankatsomuksen mukaan toiminnallinen, niin sanottu maallinen elämä ja hengen sisäinen elämä eivät ole sovittamattomat eivätkä erossa toisistaan. On pikemminkin niin, että samoin kuin tietoisuus jumallisesta tulee esiin toiminnassa, samoin ei myöskään uskonnollisen tietämyksen kohde ole ihmishengen ja sen maailman ulkopuolella. Nykyään ei kai ketään saa uskomaan – ellei hän sitten kieltäydy käyttämästä järkeään, koska se on paholaisen kiusausta – että maailma, jossa hän elää, ja sen toiminta olisivat välttämätön paha, jota hurskaan on paettava mahdollisimman täydellisesti. Minkähän arvoista mahtaisi olla se jumalanpelko, jota esiintyy vain joka seitsemäs päivä tai vain päivän tiettyinä hetkinä. Jalo toiminta on toki yhtä arvokasta jumalanpalvelusta kuin lukeminen, veisuu ja rukoukset. Emme kiellä niiden arvoa keinona, jolla ihmismieltä kohotetaan iäisen puoleen. Kuitenkin niillä on tämä arvo vain sen nojalla, että näin vahvistusta saanut ihminen osoittaa toimissaan näiden hartaudenharjoitusten hedelmät. Niin tosi kuin usko sovitukseen on, yhtä valheellista olisi rajoittaa tämä usko pelkkään yksilön mielentilaan tunnustamatta uskon objektiivisuutta. Ja tätä objektiivisuutta voi etsiä vain todellisesta maailmasta eikä vain kuvitellusta ja uneksitusta. Jos ihmisen elämä perustuu rangaistuksen pelkoon tai palkkion toivoon, hän voi kyllä elää lakien mukaan, mutta ei siveellisesti. Samoin kuin kuvitelmia rikkipadasta tai virrenveisuusta kuolemattoman hengen kirouksena tai autuutena pidetään nyt lapsellisina, pelkkinä kuvina, samoin on opittava ymmärtämään, että miljoonat vuodet eivät ansaitse iäisyyden nimeä sen paremmin kuin yksi sekunti.
Arvaamme artikkelimme saavan vain harvoja lukijoita. Tahdoimme kuitenkin kiinnittää näiden harvojen huomion siihen, että maan julkisessa lehdistössä tällä hetkellä keskustelua herättävä kysymys ei koske vain erillistä tosiasiaa, vaan on päivän kysymys Euroopassa. Se ei koske sitä tai tätä dogmia, sen tai tämän teologin tai filosofin väittämiä, vaan ajankohdan pyrkimyksiä ylipäätään ja erityisesti sitä mitä on sanottu germaaniseksi sivistykseksi ja sen säilymiseksi. Olemme sanoneet tässä esittämiämme mielipiteitä paradokseiksi, emme kuitenkaan siksi, että olisimme esittäneet ne vain kokeeksi ja ilman vakaumusta, vaan siitä syystä, että ne lienevät uusia monille lukijoillemme ja että niiden voi nykyisessä muodossaan edellyttää vain havahduttavan hereille, ei vakuuttavan. Suopea lukija pitäköön näitä paradokseja johdatuksena artikkeliin ”Katsaus Saksan nykyisiin poliittisiin ja uskonnollisiin pyrkimyksiin”. [Ks. Freja nro 92, 93 ja 96.]
