Freja nro 78, 5.10.1841: Paradokseja kansallisuudesta ja kansanvallasta

Tietoka dokumentista

Tietoa
5.10.1841
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Kukaan ei kieltäne, että kansakunnan itsenäisyyden perusta on sitä varmempi, mitä kehittyneempi sen yhteiskunnallinen tila on. Toisin sanoen me hyväksymme selityksen sitä riidattomampana, mitä tietoisempi kansakunta on kansallisuudestaan. Tietoisuus ei ole historiallista tietoa kansakunnan kohtaloista eikä filosofista näkemystä kansallisen luonteen omalaatuisuudesta. Sen sijaan se on tietoa kansakunnan laeista ja tavoista sen olemuksen korkeimpana ilmauksena ja niiden hengen läpitunkemaa kansakuntaan kuuluvien yksilöiden kamppailua niiden kehityksen puolesta.

Samoin kuin yksittäinen ihminen saa vain toiminnasta koetinkiven vakaumuksensa totuudelle, samoin kansakunnan kansallisuus on sille todellinen ja vaikuttava vain suhteessa toisiin kansakuntiin. Sisäinen elämä on kansakunnalla samoin kuin yksittäisellä ihmiselläkin pelkkää valmistautumista todelliseen elämään ja toimintaan. Vasta erillisten toimivien tahtojen konfliktissa tämä elämä saa muodon, omaksuu määrätyn, elävän olennon hahmon. Näin monien ylistämät kultaisen rauhantilan siunaukset ovat kuollutta pääomaa, jolle vasta käyttö antaa arvon. Toisaalta sota ei tuo kansakuntaan mitään uutta; se päästää vain jo edeltäkäsin kansakunnassa olleen kansallisen tietoisuuden tulemaan päivänvaloon ja toteutumaan.

Kokonaisen kansan asioiden johtaminen merkitsee korkeata tietoisuutta, korkeinta mitä ihminen voi saavuttaa; tämä näet sisältää sen, että järjellinen maailmanhenki on toimimassa ihmisen työssä ja teoissa. Jos on sen sijaan kyse kansasta, jolla ei ole kansakuntana mitään merkitystä, jonka historialla ei ole enää painavuutta maailmantapahtumien kulussa, ei sen asioiden hoito ole sen merkittävämpää kuin minkä tahansa suuren omaisuuden hoito. Alamaisten fyysinen hyvinvointi, heidän muodollinen sivistyksensä, opetuslaitos jne. on siitä riippuvainen, mutta kansan henkinen kehitys korkeammassa merkityksessä jää sen alueen ulkopuolelle ja riippuu maailmantapahtumien kulusta, vieraasta vaikutuksesta. Jos kansa epäilee kykyään puolustaa itsenäisyyttään, se todistaa sen vajonneen tähän merkityksettömyyteen. Ja jos se on kerran tottunut ostamaan itsenäisyyden uhraamalla kappaleita maastaan ja osia kansakunnasta, niin vaaditaan suurta ponnistusta sen säilyttämiseksi kansakuntien joukossa. Se on silloin ilmeisesti luopunut osittain siitä kansallisesta itsenäisyydestä, joka tekee sen yhteiskunnan valtioksi. – Jätämme sanotun soveltamisen lukijan harkinnan varaan. Olemme halunneet viitata lähinnä siihen, että kansan ja sen hallituksen on yhtä välttämätöntä suunnata katseensa ulospäin, suhteeseen muihin kansakuntiin, kuin sisäiseen valtion hallintoon. Oppi niin sanotuista kulttuurivaltioista on tieteellinen fiktio, tyhjä lohdutus, johon on tartuttu hädän hetkellä. Jos valtiolla ei ole sellaisenaan merkitystä maailmantapahtumien kulussa, sille jää vain tyhjä nimi. Samalla kun sen todellisuus valtiona, häviää myös tämän valtion muodostavan kansan kansallisuus. Tällaisen kansan kulttuuri on silloin pelkkää kouluharjoitusta, siitä puuttuu kaikki itsenäisyys samassa määrin kuin kansa on kykenemätön vaikuttamaan ihmissuvun kehityskulkuun yleensä.

On helppo myöntää, että kansakunta vaikuttaa toisiin kansakuntiin kulttuurillaan vain siinä määrin kuin sillä on poliittista merkitystä. Voitetun ja kuolleen kansakunnan kulttuurin vaikutus voittajaan on näet yhtäläinen kuin perinteisen tiedon vaikutus ylipäätään. Ja historia todistaa, että se mitä kansakunnan sivistyksestä on perinteisesti jäänyt elämään, on peräisin juuri siltä ajalta, jolloin kansakunta vaikutti poliittisella merkityksellään myös sivistävästi aikalaisiinsa. Tästä saadaan edellä esitetylle siis vain lisätodistus. Se osoittaa, että vain poliittisesti itsenäisen – ei vain nimellisesti, vaan toiminnassa ja todellisuudessa itsenäisen – kansakunnan kulttuuri on kyllin voimakas jäädäkseen elämään historiassa ja päästäkseen osaksi ihmiskunnan yleistä sivistystä.

Kuitenkin historia osoittautuu tässäkin totuuden tuomariksi. Maan päältä jäljettömiin häviävä kulttuuri todistaa tällä, että se ei ollut todellista lajia.

Kansakunta menettelee siis ymmärtämättömästi, jos se ylistää rauhan hyviä seurauksia, vaikka se ei olekaan taistellut niitä itselleen, vaan on saanut ne lahjaksi itsestään riippumattomissa olosuhteissa. Opetetaan, että voitetun kansakunnan on maksettava velka kansalliselle kunnialle. Sanojen syvempänä merkityksenä on, että tämän kansakunnan on pelastettava kansallisuutensa. Se on kylläkin riippuvainen kansakunnan poliittisesta olemassaolosta, mutta voi myös elää tätä pitempään. Niinpä näemme nimellisten kansakuntien elää kituuttavan halki vuosisatojen. Ne on poliittisesti tunnustettu kansakuntina, mutta niiltä puuttuu todellinen kansallishenki, sivistys ja toiminta, joka jäisi aikakirjoihin ja takaisi kansakunnalle kuolemattoman osan ihmiskunnassa, senkin jälkeen kun se valtio, jossa kansakunta elää, lakkaa olemasta. Tällaisen kansakunnan sisäinen valtiojärjestys ei tällöin myöskään pääse kehityksessään pitkälle, vaikka sillä saattaa näennäisesti ollakin hyviä puolia äkkinäisen tarkkailijan silmissä. Jos otamme esimerkiksi uusimmalta ajalta Sveitsin tasavallan, niin sitä pidetään epäilemättä paradoksina. Eikä se jää ainoaksi lajissaan. Tulee näet useita muitakin. Se on vain yksi niistä paradokseista, joita emme uskalla sanoa ääneen, ja mieluiten näkisimme, että lukija vetäisi sanoistamme johtopäätöksensä.

Joku ehkä sanoo, että kansa voi elää yhtä onnellisesti ilman kaikkea sitä vaivannäköä, jonka vihjaamme kuuluvan kansakunnan todelliseen elämään. Meidän on myönnettävä väite oikeaksi, mikäli kansakunnan onnella tarkoitetaan velttoa rauhaa, jonka täyttää yksilöiden saama ruoka ja juoma jne. Vastaamisen sijasta siirrymme nyt ensimmäiseen luvatuista paradokseista.

Johdattaaksemme asiaan kiinnitämme huomiota siihen, miten kaikkien maiden hallitukset, eniten ja voimallisimmin despoottiset, pyrkivät luomaan mainitut onnelliset olot kansalle. Kuten nähdään, niiden pyrkimykset onnistuvatkin tietyssä määrin, mutta äkkiä tulokset tehdään taas tyhjiksi ja muutamassa vuodessa voidaan hävittää mitä vuosikymmenissä on rakennettu. Jos taas silmäillään nykyajan valistuneimpia valtioita, niitä, joiden katsotaan edustavan aikakauden henkeä tai miksi sitä nimitettäneenkin, niin pyrkimysten havaitaan jäävän kokonaan vaille menestystä. Joka tapauksessa tunnustetaan vain harvoin, että hallitus on tehnyt jotain näissä asioissa – in summa: kansan onnen tähden vaaditaan uutta hallitusta ja vaatimuksen summana on, että kansan pitää hallita itse itseään.

Jos nyt uskottaisiin, että tämän vaatimuksen täyttämisellä myös vaatimus aineellisesta hyvinvoinnista toteutuisi varmasti, silloin toivottaisiin sellaista tilaa, jonka mahdollisuudesta historia ei tarjoa yhtään todistetta tai sitten toivottaisiin ihmismielen täydellistä muuttamista. Ihmisen intohimot, nautinnonhalu, voitontavoittelu eivät lakkaa milloinkaan vaikuttamasta, ja se mitä yksi ihminen omistaa, puuttuu toiselta. Jos maallisessa hyvässä päästään nykyistä tasaisempaan jakautumiseen, niin epätasaisuutta jää varmasti vieläkin antamaan aihetta valitteluihin, tyytymättömyyttä riittävästi poistettavaksi. Omalta osaltamme katsomme, että tämä tasaisempi jakautuminen toteutuu pääasiassa nopeassa vaihdossa.

Näin ollen olemme sitä mieltä, että mainittu vaatimus kansan omasta hallinnosta tähtää vain itse vaatimuksen toteuttamiseen, toisin sanoen että kansanvallan ainoa tavoite on se itse.

Yleisenä väittämänä ehkä hyväksytään, että järkevin on se keino, joka on samalla myös tavoite. Meidän ei tarvitse kuitenkaan pysähtyä tähän yleiseen kaavaan. Sanotaanpa sitä mikä johtaa maailmantapahtumien kulkua, sitten järjen mahdiksi, kaitselmukseksi tai maailmanhengeksi, niin sen läsnäolo kansakuntien ja inhimillisen sivistyksen kohtaloissa kyllä aina tunnustetaan. Yksilölle on lohduttavaa kunnioittaa samaa mahtia myös omassa unohdetussa elämässään. Kuitenkin hänen erilliset työnsä ja toimensa ovat katoavia, samoin kuin hänen olemassaolonsakin. Valtion kohtaloissa hän näkee sitä vastoin pysyvää, järjellistä kehitystä, mahdin, josta hänen yksityinen onnensa tai onnettomuutensa riippuu ja jonka jatkumista vastaan hänellä ei ole voimia toimia. Jos hän sen sijaan ryhtyy tämän kehityksen välineeksi, hän saa välittömän tietoisuuden siitä, että hänen toimensa ovat samalla maailmanhengen työtä, toisin sanoen että maailmanhenki elää ja toimii hänessä. Jos hän kuuluu kansakuntaan, jonka toimet vaikuttavat välittömästi historian kulkuun, maailmanhistorialliseen kansaan, hän näkee heikon kätensä kyllin väkeväksi johtamaan ihmiskunnan kohtaloita. Juuri tämä tietoisuus on ajanut valloittajia ja despootteja mielipuoliseen itsensä jumalointiin ja valmistellut heidän kukistumistaan, sillä he ovat sanoneet: Minä, eikä: henki minussa. Siinä on korkein, mitä ihminen voi saavuttaa; sen saavuttaminen riippuu kuitenkin täysin siitä, että ihminen uhraa minänsä, egoisminsa, ei pidä henkeään tänä omana minänään, vaan elävänä yleisenä, järjellisenä henkenä.

Olemme nyt sitä mieltä, että pyrkimys tähän tietoisuuteen on perimmäisenä kaikissa valtion ja kirkon piirissä tapahtuvissa aikakauden ponnisteluissa. Demokratiaa, kansanvaltaa on sanottu valtion kehityksen päämääräksi nykyisenä aikana. Tällä on silloin se merkitys, että valtion jokaisen yksilön on saavutettava tällainen tietoisuus, tunnettava henkensä vapaus.

Näillä perusteilla olemme rohjenneet väittää, että kansanvalta on itse oma tavoitteensa. Emme puutu siihen maalliseen onnellisuuteen, jota kansanvalta voi mahdollisesti saada aikaan. Tällä hetkellä liberalismille näyttää olevan epävarmaa, mitä keinoja on käytettävissä sen toteuttamiseksi. Liberalismi on varma vain yhdessä asiassa; se haluaa vapautta, toisin sanoen se tahtoo kohottaa ihmishengen tietoiseksi omasta ikuisesta, jumalallisesta olemuksestaan.

 

 

Vertailu