Freja nro 65, 18.8.1840: Yksilön suhde lakiin, arvostelu

Tietoka dokumentista

Tietoa
18.8.1840
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Tutkielmamme aihe on niin vanha ja niin moneen kertaan käsitelty, ettei siitä saa irti mitään uutta eikä tavatonta. Mutta joissakin oloissa vanhakin voi olla uutta ja voi paljastua, että se mitä elämässä on päivästä toiseen pidetty kumoamattoman varmana, ei enää näytäkään järjelliseltä eikä harkitulta. Ja täytyy myöntää, että yleensä ne, jotka innokkaimmin vetoavat ”terveeseen järkeen” tai ”rationaalisiin periaatteisiin”, etsivät mieluummin järkeä kaikista ilmansuunnista kuin ottavat itseään nenästä ja hämmästellen tämän pienen ruumiinosan naapurissa asustavan järjen paljoutta kysyvät: kuinka ihmeessä sinusta N. N. onkaan tullut niin järjellinen? Tämä olisi pitäytymistä olevaan ja järjen etsimistä todellisuudesta. Moinen manööveri taitaisi sentään olla vallan liian suuri uhka yhteiskunnalle. Sillä miten silloin kävisikään kirjakauppojen ja ennen kaikkea – sanomalehtien­? Mutta menkäämme asiaan.

Oletamme että lakeja pidetään jokseenkin laajalti kunkin kansakunnan järjellisen yleistahdon ilmauksina. Yhtä tavallista kuitenkin on, että järjellisen yleistahdon uskotaan olevan sama kuin pluraliteetin, enemmistön, tahto. Olettakaamme siis kokeeksi, että asia on näin. Siinä tapauksessa on ihmeteltävä mitä tarkoitusta varten lait oikeastaan ovat olemassa. On nimittäin niin, että ellei lailla ole kylliksi mahtia toteuttaakseen yksittäisen ihmisen oikeuden silloinkin kun koko muu kansakunta on sitä vastassa, on samantekevää onko lakia lainkaan. Lakihan ei silloin olisi mielivallan yläpuolella, vaan oikea ja väärä riippuisivat enemmistön halusta. Enemmistöhän voisi säätää lain kutakin erityistapausta varten ja tällöin menettäisi merkityksensä se vanha oppi, jolle koko laillinen oikeudenmukaisuus perustuu: lainsäädännöllä ei saa olla taannehtivaa vaikutusta. Jos siis halutaan tunnustaa jokin muu laki kuin mielivalta ja väkivalta, niin laki on oletettava yhtä hyvin enemmistön tahdon kuin kurjimman yksilönkin yläpuolella olevaksi.

Mistä siis on peräisin tämä laiksi kutsumamme mahti, jonka edessä kaikki saavat luvan kumartaa yhtä nöyrästi maahan asti? Meitä nöyremmät ja rehellisemmät vanhan ajan ihmiset tunnustivat rehellisesti, että on mahdotonta tietää mistä lait ovat peräisin. Jokaisen yksilön täytynee vieläkin tehdä sama tunnustus; yksilön yläpuolella on näet laki, vahvana ja taipumattomana, vaikka yksilö ei ole ollut ”himpun vertaa” tekemisissä sen säätämisen kanssa. Hänelle laki on annettu aivan kuin se olisi pudonnut taivaasta. Tuskin erehdymme pahasti jos väitämme, että juuri annettuna olemisen luonteen vuoksi lait ovat saaneet positiivisen lain nimen. Tiedämme historiasta kansojen uskoneen lainsäädännön milloin yhdelle ainoalle, milloin kymmenelle jne. Kaikesta huolimatta näin säädettyjä lakeja pidettiin yleisen tahdon ilmauksina, sillä kansat tunnustivat ne ja noudattivat niitä. Joskin suuri ihmisjoukko on osallistunut Ruotsin valtakunnan lain säätämiseen, se joukko on vielä kaukana kansakunnan enemmistöstä. Näiden historiallisten seikkojen perusteella voinee pitää yhdentekevänä, keitä lainsäätäjät ovat tai kuinka paljon heitä on, kunhan itse lait säädetään laillisessa järjestyksessä, kunhan ne säätää laillisesti tunnustettu viranomainen. Tällä tavoin emme kuitenkaan pääse lähemmäksi lakien alkuperää; laiksi tullakseen laki näet edellyttää lakkaamatta omaa itseään, toisin sanoen lainsäädännön on aina tapahduttava yhteiskunnassa, joka on jo lakien alainen. Sanotun paikkansa pitävyys ei muutu miksikään siitä, että kirjoitetun lain syntyajankohta voidaan määrittää. Ainoa selitys lakien synnylle on, että kansakunnan lait ovat yhtä vanhoja kuin kansakunta itse ja ilmaisevat kullakin kansakunnan elämän hetkellä siinä olevaa kansallista henkeä tai kansallista tietoisuutta, riippumatta siitä kuka on tai on ollut välitön lainsäätäjä. Sillä lainsäätäjänkin on oltava lain määräämä ja niin ollen riippuvainen samasta kansallisesta hengestä. Kansallisen hengen muodostuminen ja kehitys puolestaan riippuu inhimillisen kulttuurin yleisestä edistymisestä ja laitkin muodostuvat näin ilmentymiksi ihmiskunnassa vallitsevasta järjestä, joka on todellinen, yleinen ja järjellinen tahto.

Ihmiskunnan yleinen kulttuuri, vuosituhansien perintö, elää jokaisessa kansakunnassa, vaikka sillä onkin tietty, muista kansakunnista erottautuva luonteensa ja korkeampi tai alhaisempi kehitystasonsa. Tällainen ero kansallisen hengen kehityksessä on vallalla myös saman kansakunnan yksilöiden välillä. Se on olemassa perheessä pelkkänä tunteena, kansalaisyhteiskunnassa yleisesti lainkuuliaisuutena ja valtiossa järjellisenä harkittuna näkemyksenä ja tietoisena tapana. Kun joidenkin tietoisuus ei ulotu perheen tai oman kunnan ulkopuolelle, he saavat niissä tilaisuuden toiminnalleen ja heidän on tyydyttävä elämässään tunnustamaan lain pyhyys. Juuri tämä tunnustus on kuitenkin samalla koetus säädetylle laille, ja jos laki on ristiriidassa kansallishengen kanssa sellaisena kuin se elää myös perheessä ja kunnassa, niin se jää kuolleeksi kirjaimeksi eikä ole laki. Lakiin näet kuuluu olennaisesti, että sen on oltava tunnettu ja tunnustettu. Ja vaikka onkin epäoleellista tunnustaako joku tietty yksilö lain, siitä huolimatta vain tunnustaminen tekee laista lain ja jokaisen yksilön tunnustus on yhtä tärkeä, yhtä välttämätön. Kaikkien yhdenvertaisuus lain edessä perustuu viimeksi sanottuun; lain ja lainkäytön julkisuus taas sitä ennen sanottuun.

Yleensä tällainen absoluuttinen oikeus ja valta myönnetäänkin siviili- ja rikoslainsäädännölle samoin kuin valtiosäännölle; epäröivempiä ollaan taas niin sanottujen poliisiasetusten ja taloudellisen lainsäädännön kohdalla, eikä ole kaihdettu ilmaisemasta julkista epäilyä niiden yleisestä oikeutuksestakaan. Vaikka epäily ilmaiseekin vain monien tuntemaa, jo mainittua haluttomuutta tarttua peukalolla ja etusormella omasta nenästä, voi asian selvittäminen juuri tällä hetkellä olla sangen hyödyllistä. Huomaamme että tätä on yritetty äskettäin ilmestyneessä teoksessa: ”Om vigten och betydelsen af slöjder och manufakturer för ett Samhälle, utaf Fr. List, Professor. Med företal och noter af Öfversättaren”.

Tekijä on halunnut paitsi kehitellä teoksessaan otsikon aihetta, myös osoittaa missä Smithin koulukunnan kansantaloudelliset käsitykset ovat virheelliset. Käännöksen tekijä esittää esipuheessaan uuteen näkemykseen sopivan ”valtiontalouden korkeimman periaatteen”. Sen järjellisyyttä ja välttämättömyyttä ei voikaan ilmeisesti kieltää ilman että vuosisataiset instituutiot julistetaan valheeksi ja lisäksi koko yhteiskunta hajotetaan. Periaate kuuluu: ”Valtiolla on sekä oikeus että velvollisuus ohjata ja kehittää taloudellisella lainsäädännöllä yksityisten tuotantovoimia, teollisuutta ja taloutta niin että kansakunta pystyy vaatettamaan ja ravitsemaan itsensä ja puolustamaan itseään.” Kääntäjä johtaa tämän periaatteen seuraavasta yleisestä periaatteesta: ”Valtion oikeus ja velvollisuus yhteiskunnan jäseniä kohtaan on säilyttää itsenäisyytensä sekä kansakunnan vapaus ja riippumattomuus.” Haluaisimme vain huomauttaa itse ilmaisusta ensimmäisessä lainatussa lauseessa – siinä on liian monia erityismäärityksiä.

Mielestämme on näet yksinkertaisempaa käsittää asia seuraavalla tavalla. Valtion riippumattomuuteen kuuluu taloudellinen riippumattomuus. Se perustuu kansalliseen varallisuuteen, joka on riittävän suuri tyydyttämään kaikkien yhteiskunnan jäsenten tarpeet. Yksilö pääsee siitä osalliseksi työllään; näin ollen valtion velvollisuutena on järjestää yksilölle työansioita ja siten osallisuus yleiseen varallisuuteen. Yksilön työ ei nimittäin tuota varallisuutta tyhjästä, kuten on tapana sanoa, vaan edellyttää osallisuutta pysyvään yleiseen kansallisvarallisuuteen, edellyttää pääomia, sisäistä liikennettä hoitavia laitoksia, sopimuksia muiden valtioiden kanssa jne. Kun yksilö työllään kartuttaa varallisuuttaan, tulee kansallisen varallisuudenkin lisääntyä. Vain siten kansallinen varallisuus näet saadaan kyllin suureksi jotta voidaan tyydyttää yhteiskunnan kaikkien jäsenten tarpeet, jotka väestön kasvaessa ja koulutustason noustessa kasvavat jatkuvasti. Edellä esitetty periaate voitaisiin siis ilmaista näin: valtiolla on oikeus ja velvollisuus suunnata yksityinen työ siten, että tyydytettäessä yksilön tarpeita lisätään kansallista varallisuutta.

Jätämme kuitenkin ehdotuksemme uudeksi sanamuodoksi sikseen. Itse asian kannalta on kääntäjän esittämää periaatetta pidettävä sekä totena että hyvin todistettuna. Tyydymme vain lisäämään, että syynä usein esitettyyn epäilyyn taloudellisen lainsäädännön oikeutuksesta on, että ei käsitetä yksilön suhdetta valtioon. Siviili- ja rikoslainsäädännön käskyillä on lainkuuliaiselle välittömämpi intressinsä ja siitä syystä niiden oikeutus asetetaan harvemmin kyseenalaiseksi. Näin on siitäkin huolimatta, että myös siviililaki sisältää suurelta osalta määräyksiä omaisuuden hankkimistavasta ja työstä. Tämä koskee kaikkia sen lain säädöksiä sopimuksista, palkollisista jne. On myös vaikea käsittää miksi omaisuuden hankkimisen pitäisi olla riippumattomampaa yhteiskunnasta ja sen laeista kuin omaisuuden säilyttämisen.

Muutoin professori Listin teos sisältää joukon pelkästään yleisiä johtopäätöksiä. Ne perustuvat tosiasioille, jotka hän on esittänyt aikaisemmin käännetyssä teoksessaan ”Införselsfrihet och skyddsförfattningar”, ja siksi molemmat teokset on syytä lukea yhdessä.

Kukaan hyväntahtoinen ihminen ei kai voi kieltää, että kääntäjä on tehnyt maalleen ja tieteelle1 suuren palveluksen julkaistessaan molemmat käännökset samoin kuin runsassisältöisen teoksen ”Stockholms Fabriks- och Manufaktur-Societeters Underdåniga Påminnelser” jne. Siksi onkin hämmästyttävää, miten katkeria henkilökohtaisia hyökkäyksiä hän on saanut vastaansa tietyissä lehdissä, vaikka hänen julkaisemiaan teoksia ei ole niissä edes esitelty ja vielä vähemmän otettu yksityiskohtaisesti tarkasteltavaksi. Puolueettoman tarkkailijan on kai pidettävä niitä kiukun purkauksina kun itse ollaan tietämättömiä ja kyvyttömiä kumoamaan näitä kääntäjän esityksiä, jotka pohjautuvat vakaviin tutkimuksiin.

Erityistä huomiota ansaitsee se mitä kääntäjä sanoo sivujen 83, 88 ja 95 alaviitteissä pauperismista, sen syistä ja tarpeesta torjua sitä ”järjestämällä kunnallislaki ja kunnanhallinto uudelleen”.

Lisäämme, että tämän artikkelin alku on liitetty vain yhteenkuuluvuuden vuoksi tähän kirjaesittelyyn eikä ole tarkoitettu sen johdannoksi.

 

 

  • 1. Esipuheen lopussa kääntäjä mainitsee muutamia teoksia valistaakseen niitä, jotka ovat sanoneet valtiontalouden uudistamisesta naiivisti: ”ne audivimus quidem esse” [emme ole edes kuulleet olevan].

Vertailu