Yhteiskunnissa, jotka luonnon tarjoamien suurempien etujen ja suotuisien olosuhteiden ansiosta pääsevät osallistumaan maailmanhistorian kehitykseen, on myös lahjakkuudelle tarjolla suuremmat toimintamahdollisuudet ja niiden merkkimiesten nimiin liittyy koko ihmiskunnan kannalta tärkeitä asioita. Meidän maassamme ei sellaista kunniaa voi saavuttaa. Mutta ainakin historiassa usein huomiotta jäävän kansalaistoiminnan kohteena olleiden on aiheellista sitä kiitollisina muistaa. Ja jos tulevat sukupolvet unohtavatkin niiden nimet, jotka jo ennen heidän syntymäänsä ovat heidän hyväkseen puurtaneet ja ponnistelleet, niin oman ajan tehtävä on joka tapauksessa kirjata muistiin se, mitä nämä ihmiset ovat isänmaan hyväksi tehneet. Aikalaisten tulee kiitollisuudenvelkansa tunnustamalla täyttää se, mikä jälkimaailmalta kenties jää tekemättä ja siten tulla niiden kaltaisiksi, joiden omaa aikaa ja jälkimaailmaa hyödyttävälle toiminnalle tuo tunnustus suodaan.
Henrik Ervast syntyi Niemen tilalla Siikajoen pitäjässä 16. helmikuuta 1776. Isä oli Siikajoen pitäjänkirjuri Henrik Ervast, joka oli naimisissa Beata Christina Forteliuksen kanssa. Jätettyään Oulun alkeiskoulun poika kirjoittautui helmikuussa 1790 ylioppilaaksi Turun yliopistoon. Joulukuun 11. päivänä 1793 hänet otettiin Turun hovioikeuden auskultantiksi, josta hän 11. huhtikuuta seuraavana vuonna sai hakemuksensa perusteella siirron Vaasan hovioikeuteen. 3. syyskuuta samana vuonna hänet nimitettiin viimeksi mainitun hovioikeuden kanslistiksi, josta hän ensin virkaatekevänä toimittuaan yleni 25. syyskuuta aktuaariksi, 22. heinäkuuta notaariksi, ja sitten, erillisiä tuomarintoimituksia hovioikeuden tyydytykseksi hoidettuaan, 2. heinäkuuta 1801 sihteerin virkaan. Tuossa virassa hän toimi 19. heinäkuuta 1803 saakka, jolloin hänet nimitettiin Karjalan ylemmän tuomiokunnan kihlakunnantuomariksi. Tästä virasta Hänen Autuas Majesteettinsa, Keisari Aleksanteri kutsui hänet 1809 säätyjen suorittaman vaalin perusteella Keisarillisen Hallituskonseljin Oikeusosaston jäseneksi ja saman vuoden 28. marraskuuta (10. joulukuuta) hänelle suotiin Armollisella valtakirjalla laamannin nimi sekä arvo. 9. (21.) tammikuuta 1812 hänet nimitettiin Armollisesti Keisarillisen Pyhän Annan Ritarikunnan toisen luokan ritariksi ja syyskuun 6. (18.) samana vuonna hän sai ritarikunnan ritarimerkin jalokivin koristeltuna. 1. lokakuuta 1812 hänet alamaisen anomuksensa johdosta vapautettiin mainitusta tehtävästä kun hän aiemmin Suomen asioiden Komitean silloisen puheenjohtajan välityksellä oli saanut vakuutuksen Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Armollisesta tyytyväisyydestä hänen Keisarillisen hallituskonseljin jäsenenä osoittamastaan uutteruudesta. Hän jatkoi tuomiokuntansa hoitamista 15:een (27:een) elokuuta 1818 saakka, jolloin hänet ylennettiin Keisarillisen Vaasan Hovioikeuden Varapresidentiksi. Helmikuun 3. (15.) 1825 hänet nimitettiin Keisarillisen Pyhän Wladimirin Ritarikunnan Kolmannen luokan ritariksi ja 22. helmikuuta (6. maaliskuuta) 1833 hänet kutsuttiin Keisarillisen Senaatin Oikeusosaston jäseneksi. Tammikuun 1. (13.) päivänä 1835 hänelle suotiin Keisarillisen Kuninkaallisen Pyhän Stanislain ritarikunnan Toisen luokan ritarimerkki – viimeinen Hänen Majesteettinsa Keisarin hänelle suoma kunnianosoitus. Hän nukkui hiljaa pois 23. syyskuuta 1838 jättäen jälkeensä surevan lesken, omaa sukuaan Lovisa Bohmin, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin 16. heinäkuuta 1797, sekä kuusi lasta ja kuusitoista lastenlasta.
Tässä paljaat tosiasiat vainajan elämästä. Jo ne antavat kuitenkin kuvan, mitä hän on ollut ja saanut aikaan. – Henrik Ervastin ei tarvinnut kiittää menestyksestään virkauralla sen paremmin syntyperän kuin rikkaudenkaan suomia etuja. Hänen isänsä, joka pelkästään kunnankirjurinvirasta saamillaan tuloilla hoiti ja kasvatti kuusi lasta, ei voinut avustaa poikaansa enää sen jälkeen kun tämä neljätoistavuotiaana kirjoittautui yliopistoon. Varojen puute riisti siten yliopistolta nousevan kyvyn, jonka nuoren Ervastin oma halu oli sinne johdattanut. Hän nautti Tengströmin, Franzénin ja Hällströmin ystävyydestä ja seurasta. Porthan koetti pitää hänet yliopistolla ja varmasti hän olisi sielläkin, kuten sittemmin valitsemallaan uralla, täyttänyt häneen asetetut toiveet. Ervast säilyttikin viimeisiin elinvuosiinsa saakka elävän kiinnostuksen tiedettä ja sen harjoittajia kohtaan. Hänen rakkainta vapaa-ajan puuhaansa oli tarkkaavaisesti seurata poikiensa ja tyttärenpoikiensa opintoja. Sitten kun hänen virkansa oli tuonut hänet yliopiston nykyiseen sijaintipaikkaan, hänen nähtiin usein lähtevän aikaisin asunnostaan seuratakseen ennen virkapaikalle menoa hetken aikaa akateemista väitösharjoitusta tai kuunnellakseen jotain tutkintoa ja läsnäolollaan lujittaakseen nuorukaisten uskoa sellaiseen tieteiden rakastamiseen, joka olisi muutakin kuin leipäopintoja. Itse hän oli kokenut varattoman ja eteenpäin pyrkivän nuorukaisen tukalan tilanteen ja moni ylioppilas saikin Ervastin Helsingin-aikana kokea hänen avuliaisuuttaan.
Ervastin erinomaisista lakimiehen taidoista ei todista vain hänen etenemisensä, vaan myös vainajan kanssa virkasuhteessa olleiden lausunnot samoin kuin noista taidoista tuleviakin polvia varten jäljellä olevat muistomerkit. Vaasan hovioikeudessa, jossa hän suurimman osan virassaoloajastaan toimi, on virkamiehillä vain yksi mielipide hänen laintuntemuksestaan, oikeamielisyydestään ja harvinaisesta tyylillisestä kyvystään. Hän osasi myös saavuttaa rahvaan rakkauden ja kunnioituksen kihlakunnassaan, jossa hän oli oikeuden lähin valvoja. Teoreettiset tiedot ja pitkä virkakokemus toivat hänen tuomioihinsa sellaisen varmuuden, että kun hän tarinan mukaan ei viimeisinä vuosina ehtinyt käydä läpi käsillä olevan jutun asiakirjoja, hän pelkän julkilukemisen jälkeen istunnossa saneli kantansa kenenkään huomaamatta siinä mitään erehdystä tai hänen itsensä tarvitsematta perua tai muuttaa sanaakaan. Lainkäyttäjän toiminnassa on kyse ensi sijassa sen hetken vaatimuksista ja tulevaisuuteen ulottuvat vain hänen kykynsä ja oikeudenhalunsa välilliset seuraukset. Ervast saattoi kuitenkin tuon tuostakin hoitamissaan tärkeissä toimissa käyttää harvinaislaatuisia tietojaan myös lainsäädännössä. Erityisesti on mainittava hänen osallistumisensa sittemmin armollisesti vahvistettujen Suomen Kenraalikuvernöörin sekä silloisen Hallituskonseljin Prokuraattorin ohjesääntöjen valmisteluun. Viimeksi mainitun Ervast myös laati ja se ansaitsee niin oikeudenmukaisuuden edistämisestä tarkoin huolehtivan sisältönsä kuin sanontansa lyhyyden ja täsmällisyyden puolesta asiaa tuntevien tunnustuksen. Tämä työ yksin riittäisi suomaan tekijälleen kaikkien oikeamielisten kansalaisten kiitollisuuden.
Vainajan yksinkertaiseen jumalanpelkoon yhdistyi läpeensä vilpitön mieli. Hänen elämäntapansa ja kanssakäymisensä ihmisten kanssa oli teeskentelemätöntä. Lähimmäisistään hän huolehti hellästi. Mutta myös vieraalle hän oli valmis tarjoamaan apuaan ja vilpitöntä myötätuntoaan. Lähes neljänkymmenenviiden vuoden mittaisen virkauransa aikana hän harvinaisen taidon ja työkyvyn lisäksi osoitti oikeudenrakkautta, jonka aitoudesta ei jäänyt pienintäkään epäilyä. Näillä hyveillä varustettuna hän ei kuollessaan jättänyt jälkeensä ainuttakaan vihamiestä tai kadehtijaa, vaan surevat ystävät seurasivat hänen ruumissaattoaan ja heidän kaipauksensa herätti vastakaikua isänmaan kaukaisimmillakin seuduilla.
