Maailmanpolitiikka toi lopullisen helpotuksen Snellmanin tukalaan asemaan, kun vuonna 1854 alkanut Krimin sota kyseenalaisti Nikolai I:n hallitusjärjestelmän peruspilarit. Suuri haaste Venäjälle kypsyi Balkanin, Mustanmeren ja itäisen Välimeren suunnalla, missä Euroopan vanhat vastakohtaisuudet loivat jännitteitä. Kansainvälinen konflikti oli valmis, kun Venäjä yritti Balkanin kristittyjä kansoja suojellakseen holhota Turkkia, joka sai tuekseen Englannin ja Ranskan.

Länsivaltojen tukeen luottaen Turkki julisti sodan lokakuussa 1853 Venäjälle, joka oli aiem-min kesäkuussa miehittänyt Moldavian ja Valakian. Venäjän ja länsivaltojen suhteet kärjistyivät, kun Venäjä tuhosi Turkin Mustanmeren-laivaston marraskuun lopussa. Laajat piirit Englannissa halusivat nähdä sodan lännen ja idän välisenä aatteellisena taisteluna, jossa vastakkain olivat taantumus ja liberalismi – barbaria ja länsimainen sivistys. Kun Venäjä uhkavaatimuksesta huolimatta ei luopunut miehittämistään alueista, Englanti ja Ranska julistivat sodan sille maaliskuussa 1854 solmittuaan ensin sotilasliiton Turkin kanssa. Ruotsi ja Tanska olivat antaneet puolueettomuusjulistuksen tammikuussa.2

Sodan sytyttyä Venäjä kiinnitti ensimmäisen kerran vuosien 1808–1809 jälkeen Suomeen sotilaallista huomiota. Varustelutoimia vauhdittaakseen Nikolai I teki tarkastusmatkan Suomeen maaliskuussa 1854. Samalla hallitsija halusi osoittaa, että kansainvälinen konflikti oli vakava. Hallitsijan ja kansan välistä luottamussuhdetta oli äärimmäisen tärkeää korostaa tällaisessa poikkeustilanteessa. Ensisijaisena tavoitteena oli sammuttaa suomalaisten sympa-tiat Ruotsia kohtaan. Erityisesti Ahvenanmaalla ja Etelä-Pohjanmaalla kuvernöörit ja kruununvoudit tarkkailivat väestön mielialoja. Esimerkiksi Vaasan läänin kuvernööri Berndt Federley vaihdettiin luotettavampaan. Venäjän uudessa konfliktissa hyödynnettiin ”valtaistuimen ja alttarin liittoa”, kuten oli tehty myös Suomen sodan aikana. Roolinsa mukaisesti arkkipiispa Bergenheim korosti voimakkaasti valtakunnallista lojaalisuutta ja vetosi papistoon, jonka oli tuotava julki ”alamaisten uskollisuus Jumalan heille antamalle esivallalle”.

Nikolai I:n manifestia myötäillyt arkkipiispa julisti, että Venäjän viholliset olivat ”Jumalan seurakunnan vihollisia”. Väärien huhujen ehkäisemiseksi jouduttiin lieventämään lehdistön sensuuriasetuksia, koska sen tukea tarvittiin nyt informaation antajana ja yleisen mielipiteen rauhoittajana. Nyt virallisen lehden ja ruotsinkielisten lehtien lisäksi ulkomaanuutisia alettiin julkaista myös suomenkielisissä lehdissä.3

Väestön mielialoja olikin syytä rauhoittaa, kun Englannin laivasto-osaston häirintähyökkäykset Hangon ja Tammisaaren seuduilla saivat suurta hämmennystä aikaan. Todellisen järkytyksen kansalle aiheuttivat amiraali Plumbridgen johtamat joukot hävittäessään Raahen ja Oulun perusteellisesti 30.5. ja 1.6.1854. Englantilaiset sotakirjeenvaihtajat levittivät sotauutisia Itämeren rintamalta länsimaiselle lehdistölle.4

Sillä että kaupunkilaiset onnistuivat torjumaan englantilaisten hyökkäyksen Kokkolaan, oli suuri propagandamerkitys Venäjälle. Naapurikaupunkien tuhouduttua kokkolalaiset olivat varautuneet perusteellisesti vihollisen mahdolliseen maihinnousuun: varastoja tyhjennettiin ja vesivarastoja täydennettiin. Hälytyksen varalta kaupungissa kiersi 30 miehen partio yötä päivää, ja vihollisen liikkeistä tiedottamaan rakennettiin optinen lennätinyhteys. Kauppaneuvos Anders Donner organisoi naapurikaupunkien hävityksestä suuttuneen väestön puolustusasemiin ja varusti sen luotipyssyin Halkokarin äärelle.

Vihollisen lähestyessä Kokkolaa kultaseppä J. N. Chorin kiiruhti Vaasaan pyytämään venäläisiä joukkoja apuun. Joukot ehtivät Kokkolaan juuri ennen kuin englantilaisfregatit Odin ja Vulture ilmestyivät redille Suntin salmen edustalle 7.6. Kenraalimajuri A. J. von Wendtin johtamat venäläiset ja 100 vapaaehtoista kaupunkilaista olivat piiloutuneet tykkeineen makasiinien väliin rakennettujen lankkuaitojen taakse. Englantilaiset joukot yrittivät ensin saada kaupunkilaisia antautumaan vapaaehtoisesti, mutta kun tähän ei suostuttu, hyökkäsivät ne illalla viiden tykkiveneen muodostelmana.

Hyökkääjät yllätettiin täysin: 45 minuuttia kestäneessä laukaustenvaihdossa ja tykistötulessa perämies Johan Dahlin, kauppias Lassander ja talollinen Kankkonen valtasivat yhden veneen. Kolme muuta venettä vaurioitui. Englantilaiset menettivät kuusi upseeria ja 40 miestä ja vetäytyivät kahdella veneellä. Puolustajilta haavoittui yksi mies ja yksi tykistöhevonen kuoli. Halkokarin tapahtuma ei vaikuttanut sodan kulkuun, mutta sen moraalinen vaikutus rannikkoseutujen asukkaisiin oli suuri. Venäjän keisari palkitsi Kokkolan sankarit Pyhän Yrjön ritarikunnan hopeamitaleilla. Kankkosesta maalattiin muotokuva, joka sijoitettiin keisarilliseen palatsiin. 5

Venäjälle nämä tapahtumat olivat lohdullisia propagandavoittoja siihen nähden, että Bomarsundin valloitus ja hävitys elokuussa 1854 saivat poikkeuksellista julkisuutta Länsi-Euroopassa ja ne katsottiin Englannin ja Ranskan sotilaallisiksi saavutuksiksi. Napoleon III vertasi valloitusta Bonaparten Egyptin-retken menestykseen. Tällaiset uutiset heijastuivat myös Ruotsin lehdistöön, jossa kansainvälispoliittiset suhdanteet nostivat poliittisia toiveita ja Ruotsin suurvalta-ajatus nousi haudastaan.

Kevätkesästä 1854 alkaen Aftonbladet ja Handelstingen alkoivat vaatia, että Suomi oli palautettava Ruotsin yhteyteen. Lehdissä väitettiin, että suomalaiset olivat tyytymättömiä elämään ja oloihin Venäjän yhteydessä. Nämä johtopäätökset perustuivat kuitenkin enemmän toiveisiin kuin tosiasioihin. Julkiseen keskusteluun olivat nousseet skandinavistiset aatteet, joista kuningas Oskar I oli kiinnostunut mutta toi niitä varovaisesti esiin. Ahvenanmaan valloitus ei kuitenkaan rohkaissut häntä liittymään länsivaltojen puolelle. Mutta Bomarsundin valloitus nosti toiveet huippuunsa. Suomessa Ruotsin houkutukset eivät saaneet vastakaikua, koska lojaalisuus kohdistui enemmän keisariin kuin Venäjään.

Poikkeustilanne sai suomalaiset etsimään turvaa hallitsijasta, jonka persoonasta Suomea koskeva päätöksenteko oli riippuvainen. Suomalaisten asennoitumiseen sisältyi halua puolustaa maata sekä kansallistietoisuutta. Vallitsevasta ajattelutavasta oli yliopisto- ja säätyläispiireissä skandinavistisia ja liberaaleja poikkeuksia. Aktiivisuus liikkui kuitenkin poliittisen toiveajattelun tasolla eikä kehittynyt poliittiseksi toiminnaksi.6

Englantilaisten hyökkäykset suomalaisia rannikkokaupunkeja vastaan olivat paljastaneet kenraalikuvernöörin sijaisen P. I. Rokassovskin kyvyttömyyden järjestää maan puolustus. Uudeksi sijaiseksi nimitettiin 14.1.1855 F. W. R. Berg, joka jo 24.2. nimitettiin kenraalikuvernööri Menšikovin tilalle. Tämä aseellisia tiedusteluretkiä suorittanut keisarin suosikki ja jalkaväen kenraali, joka oli kunnostautunut Puolan ja Unkarin kapinassa ja erikoistehtävissä Berliinissä ja Varsovassa, aloitti toimintansa Suomen kenraalikuvernöörinä diktaattorinvaltuuksin, koska 17.2.1854 annetulla manifestilla Suomen kenraalikuvernöörillä oli oikeus ryhtyä mihin tahansa toimenpiteisiin maan puolustuksen varmistamiseksi.7

Keski-Euroopan levottomuuksien rauhoittamisesta saamiensa kokemusten pohjalta toimelias Berg ryhtyi ensi töikseen kitkemään skandinavistista vaikutusta suomalaisten keskuudesta. Hän alkoi suosia suomalaiskansallisia pyrkimyksiä, jotta fennomaniasta saataisiin vastapaino skandinavismille. Hän oli valmis helpottamaan sensuuriasetuksia vahvistaakseen suomen kielen ja kulttuurin asemaa.8

Samaan aikaan – vaikka sotakirjeenvaihtaja Leo Tolstoi jaksoi edelleen ylistää venäläisten joukkojen kauheissa olosuhteissa osoittamaa sitkeää urheutta – Venäjällä alkoi hiipiä esiin ajatus, ettei mikään palaisi enää ennalleen: ”Kaikkivaltias virkavalta oli osoittanut seisovansa savijaloilla.” Suuri käänne tapahtui, kun keisari Nikolai I vilustui paraatin aikana helmikuussa 1855, sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli 2.3.1855.9 Valtaistuimelle nousi hänen poikansa Aleksanteri II, joka vahvisti Suomen asukkaiden ja säätyjen erioikeudet.

Muuttuneissa oloissa Snellman otti Litteraturbladin uudelleen hoitoonsa tammikuussa 1855. Sanomalehtityöhön palanneen Snellmanin kirjallispoliittinen toiminta muuttui olosuhteiden myötä, vaikka kirjoituksissa ei suoranaisesti viitatakkaan ajan poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuurillisiin ilmiöihin. Olennaisimmat lehtikirjoitukset koskivat kansan ja sivistyneistön taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä sekä tapoja, joissa siveellisyys ja järkevyys Snellmanin mukaan ilmenivät. Taloudellisen liberalismin tulo Suomeen hajotti entisen yhteisön ja vapautti ihmisen luonnon herruudesta. Snellmanin taloudellis-poliittinen toiminta oli tästä eteenpäin vastausta tämän kapitalistisen kehitysprosessin haasteisiin. Snellman alkoi tarkastella kirjallisuutta yhteiskunnallisen ja poliittisen eriytymisen ilmentäjänä.10

Ajan yhteiskunnallisten haasteiden suhteen Snellmanin ei tarvinnut tarkistaa omaa ohjelmaansa. Hän noudatti omaksumaansa käsitystä, että taiteen ja kirjallisuuden tehtävänä oli toimia järkevän siveellisyyden palvelijana. Siksi hän muuttuvissa oloissakin piti kiinni siitä, että kansallinen paatos oli kansalliskirjallisuuden keskeinen teema. Kirjallisuuskatsauksissa painopiste siirtyi asiaproosaan ja historiaan. Heinäkuussa 1855 Snellman tarkasteli saksalaisia historioitsijoita tähdentäen artikkelissaan historiallisen tietoisuuden merkitystä kansakunnan rakennustyössä. 11

Suomen kehittymättömiin oloihin viitaten hän huomautti, että kaitselmus oli jättänyt pienille kansakunnille lohdutukseksi laulun jalon taidon. Snellmanin mukaan draama ja historial-linen kirjallisuus kuuluivat yhteen niiden toiminnallisen momentin vuoksi. Kuvaavaa hänen kirjallisuudenhistorian käsitykselleen oli, että jälleen kerran hän kirjoitti protestantismin ideo-logian mukaisesti uskonpuhdistuksen ajan histo-riasta Saksassa. Lopuksi hän korosti, että aineellisen elämän ylläpitämisen lisäksi vain lukeminen voi auttaa yksilöä sivistämään itseään.12 Snellmanin perusteet tarkentuivat polemiikissa muiden lehtien kanssa, joita hän peräänkuulutti ottamaan vastuuta kansakunnan sivistämisestä.13

Snellmanin ajattelussa kansakunnan yleinen sivistyminen kulki käsi kädessä kansallisen vaurauden kanssa. Erityistä huomiota herätti Snellmanin hyökkäys Suomen talousseuran toimintaa kohtaan. Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja L. G. von Haartman koki kritiikin henkilökohtaiseksi arvostelukseen. Snellman näet väitti, että Turussa toiminut seura ei palvellut suomalaisen maatalouden etuja vaan oli paikallisesti vihkiytynyt pellavan viljelyn edistämiseen. Monipuolisemman toiminnan synnyttämiseksi Snellman vaati keskustoimiston perustamista Helsinkiin ja paikallisosastojen perustamista eri lääneihin. Nämä vaatimukset saivat aikaan suuren polemiikin, ja keskustelua käytiin kireään sävyyn.14

Konkreettisesti Snellman hyökkäsi Suomen talousseuran passiivisuutta vastaan kirjoituksellaan vuoroviljelyn käyttöönotosta osoittaen syvällistä perehtyneisyyttä aiheeseen. Ehdotuksen oli käytännössä laatinut apteekkari K. E. Carger, Numlahden tilan omistaja Nurmijärvellä. Snellman ja Carger olivat talousseuran terävimmät arvostelijat. Pikkutarkkoine taulukkoineen ja laskelmineen artikkeli on loistava esimerkki ajalle tyypillisestä todistelusta rationaalisimman vaihtoehdon puolesta.15

Snellmanin kirjoitusten perinteinen linja soveltui hyvin Krimin sodan ja hallitsijanvaihdoksen myötä muuttuneisiin olosuhteisiin. Snellmanin kansallismieliset sävyt ja kriittisyys vanhan hallitusvallan pilareita kohtaan tukivat uuden kenraalikuvernöörin aikeita. Kenraalikuvernööri Berg pidettiin ajan tasalla Snellmanin kirjoituksista. Snellmanin asemaa vahvistivat muutkin vaihdokset korkeilla virkapaikoilla. Suomen ministerivaltiosihteeri Aleksander Armfelt nimitettiin 17.3.1855 yliopiston vt. kansleriksi perintöruhtinas Nikolai Aleksandrovitsin alaikäisyyden vuoksi. Viikkoa myöhemmin 28.3.1855 Armfelt kutsui Emil Stjernvall-Walleenin erikoistehtäviin valtiosihteerinvirastoon. Tällä oli runsaasti kokemusta kanslerisihteerin tehtävistä. Yhdessä he ottivat tehtäväkseen yliopiston asioiden kuntoon saattamisen. Snellmanille varattiin yliopiston rauhoittamisessa aivan erityinen rooli, ja toukokuussa 1855 Helsingissä käydessään Stjernvall-Walleen otti Snellmanin kanssa puheeksi hänen saamisensa professoriksi valvomaan yliopiston ilmapiiriä.

Juuri näillä voitonriemun hetkillä Snellmanin isä kuoli 22.5.1855 ehtimättä kuulla pojalle avautuvista uranäkymistä. Viimeisessä kirjeessään pojalleen kolmea kuukautta aikaisemmin hän oli kertonut kirjoittavansa katekismustaan, jota toivoi pojan tutkivan, jotta tälle ”valkenisi hengen filosofia” ja ”Sinä havaitsisit sellaisen sivistyksen kestämättömyyden, joka ei perustu jumaluuden elämään luomakunnassa, vaan pelkkään kristinuskoon ja enintäänkin kristinuskon välitykseen. Tämä idea kuitenkin yhdentyy tuon elämän kanssa ykseydeksi, joka on sama koko ihmiskunnalle ja kaikille uskontunnustuksille ja jonka vain Jumala voi saada aikaan. Kunpa puhdistusprosessi alkaisi.”16 Poikansa toimintaa ihaillen ja tukien seurannut isä ei ehtinyt enää todistaa, että poika oli saanut kutsun valtiollisen elämän ”puhdistamiseen”.

Snellmanin hyödyllisyyttä hallitsijan vaihduttua ja suhteiden lämpenemistä ylimpiin virkamiehiin todisti ministerivaltiosihteeri Armfeltin kiitoskirje Snellmanille, joka oli 27.11.1854 lähettänyt suunnitelman maan koululaitoksen uudistamisesta. Armfeltin tammikuussa 1855 esittämä kiitos oli enteellinen: ”Odotan aidosti tyytyväisenä ja sangen luottavaisena sitä toivoak-seni pian koittavaa aikaa, jolloin Herra Rehtori voi täysin omistaa erinomaisen kykynsä, runsaan kokemuksensa ja alituisen uutteruutensa koululaitokselle, joka on kansalaiselämämme – maamme hyvinvoinnin – kannalta sanomattoman merkittävä tekijä.”17

Snellman kirjoitti kouluopetuksesta Litteraturbladissa helmikuussa 1855 kritisoiden sitä, että ulkoluku ja kuulustelut riistivät oppilailta kaiken lukuhalun. Koulun saavutusten arvioinnin ainoana mittarina tuli olla yleinen inhimillinen sivistys: ”Sen vaatimuksina ovat halu ja rakkaus sivistykseen sekä kyky sen edistämiseen – sekä yksilössä että toisissa.” Snellman painotti, että lukuhalu on henkisen jalostumisen halua – halua seurustella henkilöiden kanssa, joiden ajatukset ja tunteet ovat tosia ja jaloja, ja oppia heiltä.18

Armfeltin ja Stjernvall-Walleenin ensimmäinen hanke oli hakea uusi sijaiskansleri nuorison luottamuksen menettäneen Nordenstamin tilalle saadakseen uuden kenraalikuvernöörin rauhoitettua yliopiston suhteen. Bergin epäluuloja yliopistoa kohtaan lietsoivat kilpaa von Haartman ja sijaiskansleriudesta haaveileva von Kothen, jotka yhdessä vahvistivat huhuja, että ylioppilaspiireissä haaveiltiin Suomen entistä suuremmasta valtiollisesta riippumattomuudesta, Norjan tyylisestä itsenäisestä valtioliitosta Ruotsin kanssa. Huhut lankesivat otolliseen maaperään, koska Preussin tapahtumat hyvin tunteneella Bergillä oli ennestään huonoja kokemuksia yliopistoista. Hän kirjoitti Armfeltille, että ruotsia lukeva väestönosa oli luonteeltaan vähemmän luotettavaa, koska siihen vaikutti liberaalien muodostama pieni ryhmäkunta, jollaisia yliopisto kasvatti Suomessa ja muuallakin: ”Meidän sukupolvemme tehtävä on oivaltaa menneiden aikojen erehdys ja korjata se.” Berg ei olisi kaihtanut radikaaleimpiakaan toimenpiteitä. Lisäksi hän oli tyytymätön Nordenstamin toimintaan, johon von Kothen oli kiinnittänyt hänen huomionsa.19

Jo Nikolai I:n hallituskauden lopussa oli ollut puhetta Johan Reinhold Munckin kutsumisesta sijaiskanslerin tehtävään.20 Hän oli kolmen keisarin suosikki, Venäjän parhaimman joukko-osaston komentaja ja venäläisen sotilaskasvatuksen humaani uudistaja. Neuvottelut jatkuivat, kun Stjernvall-Walleen tapasi Munckin heinäkuussa 1855 hänen kartanossaan Hausjärven Erkylässä. Armfelt kirjoitti Munckille elokuussa, että jos asiat järjestyisivät heidän toivomallaan tavalla, yliopiston asiat tulisivat kuntoon. Armfelt halusi kuitenkin muistuttaa, että keisarin toivomuksesta kaikissa tärkeimmissä ja mutkikkaimmissa asioissa oli käännyttävä kenraalikuvernöörin puoleen ja ratkaistava asia yhdessä hänen kanssaan.21

Munck nimitettiin virkaan 11.9.1855. Samassa yhteydessä oli noussut esiin kysymys Snellmanin professuurista, mutta tässä vaiheessa puhuttiin hänen asemastaan Munckin neuvonantajana – Snellmania kun ajateltiin aluksi sijaiskanslerin sihteerin virkaan. Kirjeessään Armfelt neuvoi Munckia taivuttamaan Berg asialle myötämieliseksi loukkaamatta tämän vallanhimon tunnetta. Hänen mukaansa ensimmäisissä toimenpiteissä uuden kenraalikuvernöörin aikana tuli noudattaa suurta varovaisuutta, ettei asiaa tulkittaisi vallankeikaukseksi. Ei ollut kulunut vielä pitkä aika siitä, kun vanhan koulun edustajat Menšikov ja Haartman pitivät Snellmania kommunistina. Nämä herrat eivät eläneet kuitenkaan todellisessa, käytännöllisessä maailmassa.22

Munckilla ei ollut mitään Snellmania vastaan. He olivat tavanneet pikaisesti Helsingissä syyskuussa, jolloin Munck oli pyytänyt Snellmania itse tekemään ehdotuksen siitä, miten häntä voitaisiin käyttää maan hyväksi. Snellman olisi halunnut ruveta mieluummin filosofian opettajaksi kuin sijaiskanslerin sihteeriksi tai neuvonantajaksi, jotta ei pilaisi suhteitaan muihin professoreihin. Hänen mielestään professuuria määritellyt sana ”filosofia” piti korvata sanalla ”hodegetiikka”, joka tarkoitti ohjausta tieteelliseen tutkimukseen. Munck kertoi Snellmanin toiveista Armfeltille syyskuun lopulla Porvoossa tavattuaan hänet sattumalta siellä. Armfelt uskoi, ettei professorinimitys tuottaisi ongelmia.23

Pari päivää myöhemmin Snellman kohtasi Helsingissä Armfeltin, joka halusi hodegetiikan sanahirviön korvaamista jollain muulla käsitteellä. Snellman keksi sen tilalle termin ”siveys-oppi ja tieteiden järjestelmä”, joka miellytti Armfeltia.24 Kirjeessään Munck kiitti Armfeltia työstä professuurin hyväksi ja toivoi entisen aseman palauttamisen yliopistolle olevan paras kiitos siitä. Armfelt puolestaan kirjoitti 6.10. Munckille palattuaan Ratulaan: ”Olen tavannut Snellmanin, jonka kanssa puhelin kauan ja jota mitä parhaimmat tarkoitukset näyttävät innostavan. Luulen, että hän on oleva meille hyödyllinen, mutta täytyy koettaa saada hänen taloudellinen asemansa niin riippumattomaksi kuin suinkin.” Snellman oli kehunut kovasti nuorison hyvää henkeä, ja se oli tehnyt vaikutuksen Armfeltiin, jolle von Haartman ja kumppanit kilvan mustamaalasivat yliopistoa.25

Stjernvall-Walleen kirjoitti paria päivää myöhemmin Munckille, että Armfelt oli Pietariin palattuaan ollut hyvin tyytyväinen Snellmaniin ja todennut, että tällä oivapäisellä miehellä oli sydänkin paikallaan. Hän oli todennut: ”Saat sinä Snellmanin kanssa Haartmanin ilkeät ennustukset häpeään ja nämä herrat ällistymään nähdessään teidän yliopiston hyötyä ja nuorison parempaa opastamista tarkoittavien harrastustenne tuloksia.”26

Snellmanin nopeaan kohoamiseen Pietarin suomalaisjohdon luottomieheksi oli ihmeellisellä tavalla vaikuttanut edesmennyt Nervander. Armfeltin ja Munckin mielipiteisiin oli vaikuttanut Nervanderin ranskankielinen muistio, jonka hän oli laatinut yliopiston sisäisistä oloista seitsemän vuotta aikaisemmin toimiessaan Armfeltin neuvonantajana yliopistoasioissa. Nervander valitti, että välinpitämättömyydellä ja loukkaavalla käytöksellä yliopistosta oli saatu pois sellaiset kyvyt kuin Snellman, Runeberg, Lönnrot ja Nordström. Nervanderin neuvon mukaan yliopistossa oli ennen kaikkea korostettava tieteellisyyttä. Munck oli merkinnyt marginaaliin tähän kohtaan: ”Aloittamalla Snellmanin nimittämisellä toivon, että on kaunis alku tehty sillä uralla!” Nervanderin mukaan paras keino torjua nuorison turmiollisia vallattomuuksia oli opastaa nuoria jalompiin harrastuksiin tieteellisyyttä korostamalla. Tähän kohtaan Munck oli kirjoittanut marginaaliin: ”Sepä on Snellmaninkin periaate.” Näin haudan takaa Nervander tuli auttaneeksi ystäväänsä.27

Snellmanin Munckille lokakuussa 1855 laatima esitys nimitysjärjestelyistä ei jätä tehtävän laadusta tulkinnan varaa. Snellman aloitti muistionsa: ”Päätettyäni sillä paikalla, jonka Teidän keisarillinen Majesteettinne on armollisimmin vastuulleni uskonut, pitää antaumuksellisesti huolta siitä, että Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa opiskeleva nuoriso ohjataan ahkeraan opiskeluun ja hyviin tapoihin istuttamalla siihen tähän velvoittava vakaumus, ja vakuuttuneena siitä, että tällä tavalla parhaiten täytän Hänen Keisarillisen Korkeutensa armolliset tarkoitukset, olen uskonut havainneeni, että yliopistossa tarvittaisiin opettajaa, jolla olisi velvollisuus pitää suoranaisesti tähän päämäärään tähtääviä luentoja.”

Snellmanin mukaan kristityssä maailmassa jokainen moraalin opettajan nimen ansaitseva tutkija asetti uskonnon käskyt, yhteiskunnan lait ja hyvien tapojen noudattamisen ihmisen velvollisuuksien ylimmiksi ohjeiksi. Tässä hengessä siveysoppi vaikutti nuorison mieleen myönteisesti, ohjasi väistämättä sen hylkäämään mielivaltaiset käsitykset oikeasta ja väärästä ja paremmin kuin muu tiede vaikutti heidän kasvamiseensa aitoon velvollisuudentuntoon. Tätä varten tuli perustaa hodegetiikan eli opastustieteen professuuri. Vaatimattomaksi lopuksi hän toteaa: ”Jos keisari hyväksyy tämän ehdotuksen, tulisin seuraamaan tarkkaavaisesti tämän professuurin luentoja.”28

Munck pyysi Snellmania pitämään vielä esityksen hallussaan 22.10. asti, jolloin hän saattoi toimittaa sen suoraan eteenpäin saattaakseen sen hyväksyttäväksi. Asia oli hänelle henkilökohtaisesti tärkeä. Oli taottava, kun rauta oli kuuma, eikä mitään avustushankkeita saanut päästää väliin. Mikään ei saanut riistää häneltä mahdollisuutta ”saada Herra rehtori avustajaksi eikä yliopistolta innostunutta opettajaa”.29

Snellmanin talousseurakirjoituksista katkerasti loukkaantunut von Haartman olikin jatkuvasti kuiskuttelemassa tästä Bergille. Munck oli asiasta tietoinen ja kirjoitti 23.10. Armfeltille, että Bergiä oli yllytetty Snellmania vastaan ja että häntä harmitti heidän sekaantumisensa heille kuulumattomiin asioihin.30

Armfelt vastasi heti: ”Se mitä minulle kerrotte Snellmanista, ei minua kummastuta. Juonittelun henki on luonteenomainen meidän suurille puuhaajillemme, jotka eivät kammo minkään keinon käyttämistä, kun se vain vie heidät tarkoitustensa perille.” Armfeltin mielestä tämä tarkoitus oli heidän etunsa eikä yleinen hyöty. Hän uskoi, että Bergiä ei voitu johtaa harhaan tässä asiassa. Armfeltin mielestä Snellman oli kunnon mies, ”un homme de bien”. Jos hänestä ei pidetty, se johtui hänen kyvykkyydestään, mikä alistui ainoastaan hänen omalle vakaumukselleen. Armfelt oli varma, että nykyisissä oloissa Snellman oli juuri se mies, ”jota me tarvitsemme yliopistossa kurin palauttamiseen ja hyvän suunnan antamiseen nuorisolle”.31

Bergille oli uskoteltu esimerkiksi, että Snellman oli ”uskonnoton ihminen”, koska kenraalikuvernööri oli hyvin uskonnollinen. Munck arveli voivansa kuitenkin haihduttaa Bergin epäilyt. Kun hän oli kertonut Bergille von Haartmanin mieskohtaisesta vihasta, Bergin muoto oli muuttunut ja hän oli todennut: ”Saammepa nähdä.”32

Pietarin hallinnon toimesta Munck sai valmistautua sijaiskanslerin tehtäväänsä kokonaan toisin kuin Nordenstam. Tätä henkeä Munck osoitti tehdessään virallisen vierailun yliopistolle 24.10. Ohjaksia löysättiin, ja uusi sijaiskansleri pääsi esittelemään helpotuksia, joista konkreettisin oli univormupakon lieventäminen: sotilasmallisen korkean pystykauluksen sijaan tuli taitettava kaulus ja univormu muutettiin muutenkin siviilimäiseksi. Tällä tavalla poistettiin keskeinen hankauskohta viranomaisten ja ylioppilaiden väliltä.33

Munck alkoi soveltaa politiikkaa, jonka mukaan yliopiston oman kunniantunnon ja edun mukaista oli olla hallituksen tukena. Siksi hän käytti neuvonantajinaan Cygnaeusta ja Snellmania, joiden arvonanto nuorison keskuudessa oli kiistaton.34 Nordenstamia oli moitittu epäluuloiseksi ja hänen menetelmiään raaoiksi, mutta Munckin vakaana tarkoituksena oli neuvonantajiensa idealistista käsitystä noudattaen ja nuorisoon luottaen pyrkiä rakentamaan ”siveellistä kuntoa ja kuuliaisuutta”.35 Tämän politiikan haasteeksi nousi kuitenkin Ruotsiin orientoitunut aristokraattis-liberaalinen ylioppilasryhmä, jonka toiminta oli myöhemmin johtaa yliopiston siirtämiseen pois Helsingistä sekä Munckin ja Reinin erottamiseen.36

Tilanne oli vielä rauhallinen siinä vaiheessa, kun esitys Snellmanin nimityksestä professoriksi lähti Pietariin 29.10.1855. Armfelt ilmoitti pian, että hän antaisi sen keisarin päätettäväksi, kun hän palaisi Etelä-Venäjältä. Meneillään olevan Krimin sodan takia tilanne oli jatkuvasti kuitenkin räjähdysaltis ja yliopisto oli erityisvalvonnassa. Kun Sevastopolin valtaus 8.9.1855 oli kääntänyt sodan länsivaltojen voitoksi, vaadittiin Ruotsin lehdissä kiihkeästi, että hallituksen tuli asettaa tavoitteekseen Suomen vapauttaminen ja yhdistäminen Ruotsiin. Ruotsissa otaksuttiin niin yleisesti, että suomalaiset olivat valmiit kapinaan, että Armfelt lähetti professori Ilmonin kuningas Oskari I:n puheille oikaisemaan näitä väärinkäsityksiä. Selittelyt olivat turhia, kun esimerkiksi Emil Qvanten, tunnetuin suomalainen emigrantti Tukholmassa, rummutti lehdistössä päinvastaisia tietoja. Haaveet näyttivät käyvän toteen, kun diplomaattiset neuvottelut Ruotsin liittymisestä länsivaltojen puolelle alkoivat. Marraskuun lopulla Oskar I luovutti ranskalaiselle kenraali Canrobertille valmiin suunnitelman länsivaltojen ja Ruotsin yhteisestä sotaoperaatiosta Suomen valtaamiseksi.37

Oli selvää, että tällaiset suunnitelmat ja Ruotsin sekaantuminen sotaan saivat mielet kuohumaan Helsingissä, ja erityisesti Ušakovin talon keskustelukerhossa, jossa ahkerasti tutkittiin Russkii Invalidin sotaraportteja. Heidän joukossaan oli myös Snellman. Tärkeimmät keskustelut käytiin klubin ulkopuolella kadulla. August Schauman seurasi usein Snellmania Yrjönkadulle vilkkaasti politikoiden, ja tämä saattoi keskustelukumppanin taas takaisin Esplanadille. Snellmankaan ei voinut olla harkitsematta vakavasti Ruotsin sotaan sekaantumisen mahdollisuutta.38 Viimeistään Viaporin pommitukset 9.–11.8.1855 osoittivat, että Suomi oli todellisten taisteluoperaatioiden näyttämönä.39

Kenraalikuvernööri Berg ei voinut vain sivusta seurata tilanteen kehittymistä. Hän kirjoitti Armfeltille: ”Maan päällikkönä en voi kädet ristissä antaa konnien ja kavaltajien hääriä!”40 Omatoimisesti hän järjesti postipäällikkö Wulffertin avulla salaisen vakoilun saadakseen selville, oliko jotain tekeillä. Berg ei häikäillyt värvätä postipäällikön aviotonta poikaa ylioppilas Oskar Tamelanderia urkkijaksi, jonka tehtävänä oli soluttautua ylioppilaskunnan johtavien jäsenten joukkoon. Tamelander matkusteli sodan aikana Ruotsin ja Suomen välillä ja selvitti kirjoitusten laatijoiden henkilöllisyyttä. Hän näytteli kirjeiden ”varmaa välittäjää”, mutta kirjeet päätyivät postipäällikön salaiseen kabinettiin. Kenraalikuvernöörin kanslian päällikön Edvard Walleenin vihjeestä hanke paljastui, kun hän kehotti ”ajamaan roiston pois keskuudestaan.” Tamelander tunnusti vilppinsä tovereiden kuulustelussa 28. lokakuuta. Asia kuohutti yleistä mielipidettä, mutta Berg otti Tamelanderin suojelukseensa.41

Kuultuaan asiasta Munck kiivastui ja asettui yliopistonuorison puolelle Bergiä vastaan. Hän kirjoitti Armfeltille, ettei hän voinut olla riippuvainen kenraalikuvernöörin kuvitteluista, koska ylioppilaiden mielipide oli yhtä lojaali kuin koko maan.42 Berg purki kiukkuaan Armfeltille väittämällä, että Munck yritti päästä eroon parantumattomista agitaattoreista saattamalla itsensä rakastetuksi. Ne täytyi kuitenkin toimittaa pois, koska meno Suomessa ei voinut jatkua sillä tavalla.43

Keisari halusi tavata sijaiskansleri Munckin henkilökohtaisesti Pietarissa, ja Berg antoi Armfeltille ohjeita tilanteen varalle: ”Antakaa hänelle aika tavalla nokalle ja laittakaa, että hän paremmin ottaa korviinsa minä hänelle sanon.” Lisäksi hän neuvoi, että Snellmania ei saanut nimittää sihteeriksi ennen tapaamista.44 Armfelt ja Sjernvall-Walleen olivat aluksi huolissaan siitä, että Berg onnistuisi aiheuttamaan ikävyyksiä yliopistolle: ”Kenraalikuvernööri tekee minkä suinkin voi, jottei joutuisi huonoon valoon keisarin silmissä, ja kun hän on kerran täällä, laittaa hän asiat niin hyvin, että hän on oikeassa.”45

Aleksanteri II oli ehtinyt kuulla Tamelanderin asiasta keisarin kanslian kolmannen osaston päälliköltä Orlovilta. Keisari ratkaisi asian Armfeltin raportin mukaan. Tamelander erotettiin ja Bergiä moitittiin ankarin sanoin. Vaikka Berg oli pilannut näin mainettaan Suomessa ja loukannut kansan oikeuskäsitystä, Armfelt piti tärkeänä, että yliopistossa ei edelleenkään ryhdyttäisi mihinkään toimenpiteisiin kenraalikuvernöörin tietämättä: ”Poliisiasioissa täytyy kenraalikuvernöörillä itse asiassa olla kaikki langat käsissään.”46

Tämä periaate oli tärkeä, kun jouduttiin keskelle uutta selkkausta. Töölön ravintolassa vietettiin 30.11. Antin-päivää, jolloin ujostelematta juotiin maljoja ”Hänen kaikkein kristillisimmän Majesteettinsa” sulttaanin liittolaisille Englannin ja Ranskan hallitsijoille. Kuultuaan läsnä olleiden nimet Berg oli huudahtanut: ”No, nehän on kaikki pelkkiä vanhoja tuttuja.” Hän kirjoitti Armfeltille: ”Mielenosoituksen Töölössä ovat panneet toimeen muutamat yliopiston napisijat, joita on rohkaissut Munckin menettely Tamelanderin asiassa. Onnittelen siitä sijaiskansleria.” Berg kertoi tulevansa pian Pietariin ja ilmoittavansa, miten suomalainen nuoriso oli kasvatettava.47

Töölön-jupakalla Berg saattoi loistavasti todistaa epäilyksensä yliopiston lojaalisuudesta. Tuhoisat seuraukset onnistuttiin välttämään, kun Armfelt ja Munck osoittivat, että koko nuoriso ei ollut töölöläisten kannalla. Toisaalta Munck saattoi osoittaa, että hän oli tarvittaessa valmis rankaisemaan. Maljan kohottaja Karl Wetterhoff erotettiin yliopistossa, osa opiskelijoista määrättiin arestiin ja osalle annettiin varoituksia.48

Yllättävää oli, että Wetterhofin nimi mainitaan aikaisemmin eräässä Munckin kirjeessä, jossa hän totesi järjestävänsä vakoilunsa mahdollisimman hienotunteisella tavalla. Vakoilu kuului vallitsevaan järjestelmään, ja esimerkiksi Stjernvall-Walleen korosti ylioppilaiden tarkkailun tärkeyttä. Erään tiedon mukaan Munckin ehdokas olisi ollut Wetterhoff.49

Kuultuaan Töölön-jupakasta Snellman totesi: ”Siellä nyt maljailivat minulta professorinviran.” Arvio osui melkein oikeaan, koska esimerkiksi von Haartman käytti tilaisuutta hyväkseen ja puhui suunsa puhtaaksi Armfeltille joulukuussa 1855. Hänen mielestään valtiollinen turvallisuus oli vaarassa, ritarilliset korupuheet eivät kelvanneet ja yliopiston johtoon piti saada rautakourainen mies, joka ei tavoitellut kansansuosiota: ”Siitä ei ole mihinkään aikakautena, semmoisena kuin meidän, jolloin hallitsee ja salamyhkäisesti johtaa liberalismi ja ryhmäkuntien mystillinen henki. Tuo koneisto – vaikkapa äsken uusittu ei ole sopusoinnussa aikakauden hengen eikä meidän poliittisten suhteittemme kanssa. Älkää siitä syyttäkö minua. s.o. ei ole koskaan tahdottu ymmärtää minua. – – vuosikausia olen jo kannattanut sitä väitettä, että tuo vanha laivarähjä ei kelpaa mihinkään. – – asetun aina niiden miesten lipun alle, jotka vanhetessaan ovat oppineet oman itsensä hillitsemisen taidon. Ne yksin kykenevät viemään heikon aluksen satamaan, kun miehistö napisee ja kova tuuli käy kaikkialta. Surkuttelen Teitä! Teillä on vaikea tehtävä; mutta toiselta puolen onni on sijoittanut Teidät niin edullisesti, että kaikissa tapauksissa voitte suoriutua.” Kirje loppuu pateettiseen huudahdukseen: ”Oh heaven – save my country!”50

Munck rauhoitteli Snellmania,51 mutta von Haartman oli onnistunut vakuuttamaan Bergin Snellmanin poliittisesta vaarallisuudesta. Snellman muisteli myöhemmin, että erään Töölön-jupakasta rangaistun ylioppilaan korkea-arvoinen sukulainen oli väittänyt Bergille, että hän oli toiminut nuorison salaisena yllyttäjänä. Berg aikoi karkottaa Snellmanin kaupungista, mutta aie raukesi, kun kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö Walleen kieltäytyi pontevasti lähettämästä käskykirjelmää Uudenmaan kuvernöörinvirastoon. Walleen oli Snellmanin entinen oppilas Helsingin lyseosta ja hänen isänsä Carl Walleen oli Snellmanin vanha tukija. Bergin pään sain lopullisesti kääntymään Stjernvall-Walleen Pietarissa. Snellman oli tutustunut Stjernvall-Walleeniin henkilökohtaisesti tämän veljen hautajaisissa 13.1.1856.

Snellmanin nimittäminen professoriksi oli viime hetkiin asti epävarmaa, ja vielä tammikuun alussa Armfelt yritti muuttaa viran pedagogiikan professuuriksi, mikä olisi helpottanut nimityksen läpiviemistä.52 Tunnelma alkoi lientyä, kun Berg oli muuttamassa käsitystään Snellmanista ja lupasi Helsinkiin palattuaan tutustua häneen ja ottaa selvää hänen mielipiteistään. Berg lupasi käännyttää Snellmanin, mutta tämän mielestä ”kyllä meillä oli omat tuumamme in petto”. Vihdoin 30.1.1856 Snellman nimitettiin professoriksi. Bergin toivomuksesta Snellmania ei nimitetty sijaiskanslerin sihteeriksi, mutta hänet velvoitettiin toimimaan pyydettäessä tämän neuvonantajana. Käytännössä Snellman toimi enemmän vt. kansleri Armfeltin kuin sijaiskansleri Munckin neuvonantajana. Koska Berg halusi tuoda uutisen Snellmanin nimityksestä henkilökohtaisesti Helsinkiin, virkanimitys esiteltiin senaatissa vasta 10.3. ja siitä ilmoitettiin virallisessa lehdessä 20.3.

Snellmanin tehtävä professorina oli tieteen harjoittaminen, mutta se oli myös poliittisesti tarkoituksenmukainen, sillä hänen piti olla läheisessä suhteissa nuorisoon ja ohjata sitä esikuvallisesti oikeaan suuntaan. Snellmanin ajama kansallisuusohjelma soveltui tähän hyvin, koska se synnytti isänmaallista toimintaa puskuriksi Ruotsin vaikutusta vastaan. Ohjaus ei enää tapahtunut mahtikäskyn muodossa ylhäältä, vaan sisältäpäin. Snellmanin nimityksen yhteydessä nuorisolle palautettiin kaksi ikivanhaa korporaation ja akateemisen autonomisuuden tunnusta, jotka oli viety vuoden 1852 statuuteissa. Opiskelijat saivat oikeuden antaa lausuntoja yliopistoon sisään pyrkivien moraalista ja jakaa mainetodistuksia eroaville. Lisäksi tiedekunnat saivat kurinpidollisen tuomiovallan jäseniinsä nähden. Vt. kansleri Armfelt piti onnena palaamista vanhoihin periaatteisiin, kun Cygnaeus ja Snellman olivat professoreina nuorisoa ohjaamassa. Nämä johtavat julkisuuden miehet ja entiset ylioppilasjohtajat ymmärsivät ulko- ja suurvaltapolitiikkaa.53

Vietettäessä suurta rauhanjuhlaa keisarin syntymäpäivänä seurahuoneella 29.3. Berg ylisti suomalaisten sodan aikana osoittamaa lojaalisuutta ja viittasi tulevaisuuteen, jonka uudistuskohdat keisari oli henkilökohtaisesti paikan päällä sanellut senaatin pöytäkirjaan 24. maaliskuuta. Niitä olivat opetuslaitosten tehostaminen ja suomen kielen aseman parantaminen. Snellman oli saatu sellaiseksi luottomieheksi, että sihteerilleen Berg oli sanonut, että ellei fennomaanista puoluetta olisi, se olisi pitänyt perustaa. Kuitenkin hän värväsi sihteerinsä C. von Philippaeuksen yliopiston saksan kielen lehtorin virkaan toimimaan raportoijana. Berg korosti uudistushalukkuuttaan, pyysi kaikkia tukemaan itseään ja rohkaisi kääntymään suoraan puoleensa.54 Yliopiston opettajakunta toi julki tulevaisuudenuskonsa Munckin kunniaksi järjestetyillä päivällisillä 15.5.1856. Snellman oli astunut virkaansa edellisenä päivänä.55

Snellmanin kunniaksi järjestettiin 4.10. Kaivohuoneella ylioppilasjuhla, johon osallistui 360 ylioppilasta 417:stä. Kandidaatti E. Rudbeck (Salmelainen) piti puheen Suomelle ylistäen Snellmania, joka oli asettanut ”puhtaan ja selvän suomalaisuuden” toimintansa periaatteeksi. Muita puheenpitäjiä olivat C. G. Ehrström ja C. G. Estlander, jotka olivat entisiä pohjalaisia ja Töölön liberaaleja. Heille Snellman oli Nikolai I:n kauden opposition sankari, mielipiteittensä takia kärsinyt lehtimies. Vastauspuheessaan Snellman liudensi Ehrströmin oikeustaistelun ja idealismin tunnusten äänenpainoja ja puhui nuorison luonnollisesta innostuksesta kaikkiin hyviin asioihin. Estlander puhui selvemmin Snellmanin kantaa vastaan maalaillessaan Pohjolan kansojen sivistyksellistä tai jopa poliittista liittoa.56

Snellman-juhlan poliittisuus ei jäänyt huomaamatta. Juhlan olivat järjestäneet ne piirit, jotka vain vähän aikaisemmin olivat joutuneet ristiriitaan Snellmanin kansallisten kysymysten kanssa. Silloin Snellman oli ollut oppositiomies, ainoa julkisesti yhteiskunnallista kritiikkiä harjoittanut henkilö. Siksi hänen henkilöönsä kohdistettu huomio oli sinänsä kannanotto. Nuoriso ei vielä nähnyt, että olosuhteet olivat muuttuneet. Ehrström puhui kuitenkin miehelle, joka ei muuttanut mielipiteitään. Hän oli koko elämällään, kaikilla teoillaan opettanut, miten tosi ja oikea vakaumus johti hyödylliseen toimintaan ja miten voimakas luonne pysyi uskollisena kutsumukselleen elämän myrskyissä kiusauksista huolimatta. Hän vetosi, että nuorison tuli teoissa seurata Snellmanin esimerkkiä ja taistella totuuden ja oikeuden puolesta myrskyistä ja houkutuksista välittämättä. 57 Kun Runeberg saatettiin tilaisuudesta kotiin, hän totesi ”syöneensä nuoruutta” vuoden tarpeiksi. ”Kun tarvitsen lisää, palaan luoksenne.”58

Juhlan upeat puitteet olivat aluksi hämmentäneet Snellmania. Kaivohuoneelle johtavan puistotien reunoilla paloivat maljatulet ja valaistu satulinna häämötti lehtimetsän keskellä. Juhlasalin suurelle seinälle oli sommiteltu monogrammi J. V. S. ja sen yläpuolella oli laakereihin kiedottu lyyra molemmilla puolillaan Suomen lippu kullatuissa tangoissaan. Pitkin seinää juoksivat kynttilät ja niiden alapuolella havuköynnökset. Puhujalavan ympärillä oli korkeita oleantereita ja kukkivia georgiineja. Parvekkeella soitti torvisoittokunta.59

Kaikki tämä juhlavuus symboloi käännekohtaa ylioppilaiden elämässä. Nyt heitä ei enää vakoiltu, ja he saivat puhua avoimesti. Ylioppilailla oli nyt oikeus ja mahdollisuus puhua maan nimissä melkoisen vapaasti. K. E. F. Ignatius oli elämänsä ensimmäistä kertaa juhlassa ja kertoi: ”Sen herättämiä tunteita voin tuskin kuvata. Nähdä Snellman, Runeberg, Lönnrot ym, ja kuulla heidän puhuvan, oli jotakin joka pani kaikki sydämen kielet väräjämään.”60

1   Käytännöllinen siveysopin luentosarja, kevät 1858. KT 15, 127.

2   Paasivirta 1978, 163–165.

3   Paasivirta 1978, 165–169.

4   Paasivirta 1978, 173.

5   Sylvi Möller, Kokkolan kaupungin historia III: 1808–1878. Kokkola 1970, 387–399.

6   Paasivirta 1978, 175–179 ja 185.

7   Eino Ketola, Ennen Bobrikovia. Kenraalikuvernöörit Suomen keskushallinnossa 1808–1897. Teoksessa Tutkielmia Suomen suuriruhtinaskunnan keskushallinnon historiasta. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 6. Helsinki 1992. 81.

8   Bo Jäderholm, Greve Berg som Finlands generalguvernör 1854–1861. Militär overbefälhavare, politisk övervakare och ekonomisk nydanare. Licentiatavhandling i Finlands historia vid Jyväskylä universitet 1977, 10.

9   Virginia Cowles, Romanovit. Koko Venäjänmaan keisarit 1972, 179.

10 Karkama 1989, 193–196.

11 Litteraturblad nro 7, heinäkuu 1855: Saksan historioitsijat ja historian lukuharrastus Suomessa. KT 12, 452–456. Pertti Karkaman kommentaari, SA VII:21.

12 Karkama 1989, 203–204.

13 Marina Norrbackin kommentaari, SA VI:71.

14 Rainer Knapaksen kommentaari, SA VII:4. Helsingfors 1996 sekä Henrik Knifin ja Yrjö Kaukiaisen kommentaari SA, VII:16.

15 Rainer Knapaksen kommentaari, SA VII:13. Helsingfors 1996.

16 Kirje Christian Henrik Snellmanilta 24.2.1855. KT 12, 364.

17 Kirje Alexander Armfeltilta 9.1. 1855. KT 12, 347.

18 Litteraturblad helmikuu 1855:2 ”Kuinka kouluopetus tukahduttaa lukuhalun”. KT 12, 348–357.

19 Matti Klinge, Kansalaismielen synty teoksessa Ylioppilaskunnan historia 2:1853–1871. Vaasa 1978, 19–21.

20 E. Stjernvall-Walleen J. R. Munckille 14.1.1855. Ref. Rein 1981 (II), 14.

21 Alexander Armfelt J. R. Munckille 4.8.1855. Ref. Rein 1981 (II), 14.

22 E. Stjenvall-Walleen J. R. Munckille 20.9.1855. Ref. Rein 1981 (II), 15-16.

23 Kirje Johan Reinhold Munckilta 1.10.1855. KT 13, 54.

24 Johan Reinhold Munckille 10.10.1855. KT 13, 55.

25 A. Armfelt J. R. Munckille 6.10.1855. Ref. Rein 1981 (II), 17.

26 E. Stjernvall-Walleen J. R. Munckille 13.10.1855. Ref. Rein (1981) II, 17.

27 Muistio Armfeltin kokoelmassa. Ref. Rein II, 18–19.

28 ”Ehdotus siveysopin ja tieteiden järjestelmän professuurin perustamisesta”, lokakuu 1855. KT 13, 56–59. Ks. saatekirje Johan Reinhold Munckille, KT 13, 56–57.

29 Johan Reinhold Munckilta 13.10.1855. KT 13, 339.

30 J. R. Munck A. Armfeltille 23.10. 1855. Ref. Rein 1981 (II), 17.

31 A. Armfelt J. R. Munckille 27.10. 1855. Ref. Rein 1981 (II), 17.

32 J. R. Munck A. Armfeltille 2.11. 1855. Ref. Rein 1981 (II), 18.

33 Klinge 1978 (2), 43 ja Vasenius 1889, 117–118.

34 Klinge 1989, 489.

35 Klinge 1978 (2), 29 ja 33.

36 Klinge 1989, 501–505.

37 Rein (1981) II, 25-31 sekä Paasivirta 1978, 189. Ks. myös Allan Jansson, Svenska utrikespolitiken historia III (1961), 109 ja Sven Erikson, Svensk diplomati och tidningpressen under Krimkriget (1939).

38 Rein (1981) II, 32.

39 Klinge 1978 (2), 27.

40 F. W. R. Berg A. Armfeltille 2.11. 1855. Ref. Rein (1981) II, 33.

41 Klinge 1978, 30-32.

42 J. R. Munck A. Armfeltille 13.11. 1855. Ref. Rein 1981 (II), 33.

43 F. W. R. Berg A. Armfeltille 15.11. 1855. Ref. Rein 1981 (II), 34.

44 F. W. R. Berg A. Armfeltille 17.11. 1855. Ref. Rein 1918 (II), 34.

45 A. Armfelt J. R. Munckille 17.11. 1855. Ref. Rein 1918 (II), 34.

46 E. Stjernvall-Walleen J. R. Munckille 22.11.1855. Ref. Rein 1981 (II), 35. Klinge 1978, 36.

47 F. W. R. Berg Armfeltille 6.12.1855. Ref. Rein 1918 (II), 36.

48 Klinge 1978, 37-38.

49 J. R. Munck A. Armfeltille 3.11. 1855. Ref. Klinge 1978, 34.

50 L. G. von Haartman A. Armfeltille 9.12.1855. Ref. Rein 1981 (II), 37–38.

51 J. R. Munck A. Armfeltille 5.1.1855. Ref. Rein 1981 (II), 38.

52 A. Armfelt J. R. Munckille 11.1. 1855. Ref. Rein 1981 (II), 39.

53 Klinge 1989, 506–508.

54 Klinge 1989, 508 ja Jäderholm 1977, 67–68.

55 Klinge 1989, 508 ja Elmgren 1939, 214.

56 Klinge 1989, 509 ja Elmgren 1939, 224.

57 Klinge 1978, 49–50.

58 Strömberg 1931, 265.

59 Havu 1945, 339–340.

60 Klinge 1978, 51.