Niin kului vuodet nopeaan,
nuo kaksikymmentä.
– Ne unelmaasi oli vaan
tuoksuista, keväästä.
Sä saman verran vielä näät
Vuosia, elämää,
Ne on kuin aallot kuohupäät,
Kuin virtaa vierivää.
Talveksi vaihtuu syksykin,
ja viimat hyytävät
Kehystää hopeesuortuvin
Poskesi kelmeät.
En kulje enää rinnallas
Viimeistä talveas.
Mullassa maan ei povikaan
Sykähdä kaipuutaan.
Vaan juuri nyt se pakahtuu
Kesästä, jonka soit,
Ilosta jonka mulle toit
Ennen kuin aukee haudan suu,
Ja tuntee: rakkaus yhteinen
Luonasi kodin saa,
Se elävänä pitää sen,
Ikuista puolustaa.