J. V. Snellman – eurooppalainen filosofi Saksassa

Vuonna 1839 käynnistyneen pitkän ulkomaanmatkansa aikana Snellman oleskeli Saksassa Tübingenin yliopistokaupungissa, jossa hän talvella 1841 kirjoitti filosofisen pääteoksensa Persoonallisuuden aate. Teos liittyi laajaan eurooppalaiseen Hegel-keskusteluun sielun kuolemattomuudesta ja Jumalan persoonasta. Keskustelun oli käynnistänyt G. F. Straussin teos, jossa evankeliumi Jeesuksesta selitettiin tarunmuodostukseksi. Ystäviensä kauhistukseksi ja vastoin yleistä mielipidettä Snellman ymmärsi Straussia eikä pyrkinyt kumoamaan tämän käsityksiä. Hegeliä seuranneiden filosofien piirissä Snellmanin teos sai hyvän vastaanoton, mutta erään teologisen aikakausikirjan arvostelun mukaan Snellmanin persoonallisuuden oppi soveltui kuun asukkaille. Snellman palasi Tukholmaan syyskuussa 1 841 ja jatkoi Freja-lehden palstoilla polemiikkiaan Strauss-kysymyksestä muun kirjoittelunsa ohessa. Käsityksillään Snellman hankki uskonahdistajan maineen.

J. V. Snellmanin koottujen teosten suomennosten kolmas osa (syyskuu 1840 – huhtikuu 1842) sisältää Snellmanin runsaat muistiinpanot ja matkakirjeenvaihdon laajalta Saksan matkalta. Mukana on myös matkan aikana syntynyt teos ”Persoonallisuuden idean spekulatiivisen kehittelyn yritys”. Osa huipentuu matkan jälkeen Snellmanin osallistumiseen Tukholmassa Freja-lehden palstoilla käytyyn kiivaaseen lehdistöpolemiikkiin, jonka oli synnyttänyt Jeesuksen historiallisuuden teoksessaan kiistänyt D. F. Strauss Hegel-tulkinnallaan. Suomennosten kolmas osa osoittaa hyvin, miten lyhyessä ajassa Snellman pääsi sisälle Saksan kulttuuri- ja tiede-elämään. Lopputuloksena oli Snellmanin näyttävä ja vaikutusvaltainen osallistuminen Saksassa ja Ruotsissa eurooppalaista filosofista kenttää moukaroivaan keskusteluun Hegelin uskonnonfilosofisesta perinnöstä Strauss-debatin muodossa.

Tämän johdantokatsauksen perustana ovat alkukielisen laitoksen ”J. V. Snellman Samlade arbeten II” asiakirjojen kommentaarit. Juha Manninen on laatinut laajan kommentaarin ”Persoonallisuuden ideasta”, Kari Selén kommentaarit matkamuistiinpanoista ja Jouni Alavuotunki Freja-lehden Strauss-debatista. Näiden kommentaarien lisäksi suurta hyötyä on ollut Alavuotungin julkaisemattomasta käsikirjoituksesta Snellmanin Tukholman ajasta 1841–1842. Muuten käytössä on ollut tutkimuskirjallisuutta erityisaiheista sekä Th. Reinin Snellman-elämäkerta.

Snellmanin matkamuistiinpanoja vuosilta 1840–1841

Muistiinpanojen alussa piirtyy tarkka kuva Snellmanin tukholmalaisesta ystävyysverkostosta erityisesti Frejan toimituksen ympärillä ja Aganippisessa kirjallisuusseurassa. Snellman valottaa havainnollisesti Frejan toimituspolitiikkaa, ”Käy laatuun. Jatkoa” -teoksen syntyhistoriaa ja Upsalan-matkaansa. Varsinaiset matkamuistiinpanot koskevat 30.8.–30.9.1840 välistä aikaa ja päättyvät Snellmanin saapumiseen Tübingeniin. Seitsemän kuukauden oleskelun jälkeen muistiinpanot jatkuvat 20.5.–2.11.1841 välisen ajan ja päättyvät paluuseen Tukholmaan.

Saksaan suuntautuvan matkansa aluksi Snellman saapui Kööpenhaminaan, jossa hän tutustui maan kulttuurielämään, kävi oopperassa, teatterissa ja baletissa. Snellmanin tärkeimmät tieteelliset kontaktit olivat Hegeliin syvällisesti perehtyneet filosofit, kuten J. L. Heiberg ja H. L. Martensen. Jälkimmäiseltä hän sai paljon vihjeitä tulevaa Saksan-matkaa varten. Saavuttuaan Kielin kautta ensin Hampuriin Snellman kävi monissa Saksan kaupungeissa esittäytymässä oppineille ja tutustui museoihin sekä taulu- ja veistosgallerioihin, joista hän teki tarkkoja muistiinpanoja. Matka jatkui Etelä-Saksaan, mitä hän selosti hyvinkin yksityiskohtaisesti ja värikkäästi. Matka taittui hevosvaunuilla, jokilaivoilla ja rautateitse. Hidas matkavauhti tarjosi paljon aikaa muistiinpanojen tekoon. Taidekokoelmat, arkkitehtuuri, luonto, kansa ja sen tavat, elinkeinot, vauraus, elämäntapa, sivistys ja asenteet saivat Snellmanista tarkkasilmäisen ja suorasukaisen huomioitsijan. Erityisen huolella Snellman kommentoi matkustustapaansa, kustannuksia, viinilaatuja ja naiskauneutta.

Snellmanin matkat 1839–41

Pieneen vihkoon (155 x 85 mm) laaditut päiväkirjamaiset muistiinpanot ovat vaikealukuisia ja sisältävät paljon virheitä ja epäjohdonmukaisuuksia. Nämä epäselvyydet johtunevat osittain Snellmanin puutteellisesta saksan- ja tanskankielen taidosta, koska osa muistiinpanoista perustuu keskusteluissa saatuihin tietoihin. Kirjallisina lähteinä Snellman käytti H. Reichardin (1840) ja J. B. A. Kleinin (1839) matkakirjoja.

Talvella 1840–1841 Snellman viipyi syyskuun lopusta asti Tübingenin pienessä yliopistokaupungissa ja kirjoitti seitsemän kuukauden aikana filosofisen pääteoksensa ”Persoonallisuuden idea”. Tieteelliseen työskentelyyn ympäristö oli esikuvallinen: vuonna 1477 perustetun yliopiston suojista maailmalle oli lähtenyt mm. Johannes Keppler ja D. F. Strauss; myös Hegel oli suorittanut opintonsa Tübingenin evankelisessa seminaarissa. Matkakertomuksissaan Snellman antoi hyvin idyllisen kuvan syrjäisestä ja rauhallisesta kaupungista, joka uinui Neckar-joen laaksossa. Sokkeloiset nousevat ja laskevat kujat ja niitä yhdistävät käytävät tekivät kaupungin keskuksesta erikoislaatuisen kokonaisuuden. Ränsistyneestä ulkoasustaan huolimatta kaupunki oli mietiskelijän vetäytymispaikaksi mitä oivallisin. Vielä vanhoilla päivillään Snellman suunnitteli vetäytyvänsä tieteelliseen työskentelyyn tähän kaupunkiin.

Tübingenin kirjoitusurakan jälkeen matkamuistiinpanot jatkuvat vasta toukokuun loppupuolella 1841, kun Snellman lähti rasittavan työn jälkeen vaeltamaan Sveitsin Alpeille virkistäytyäkseen. Sen jälkeen hän oleskeli Münchenissä melkein koko kesäkuun, Wienissä kolme heinäkuun viikkoa ja Berliinissä kolme elokuun viikkoa. Elokuun lopussa 1841 hän palasi Dresdenin kautta Kieliin. Syyskuun alussa Snellman saapui Kööpenhaminan ja Göteborgin kautta takaisin Tukholmaan (ks. kartta). Paluumatkaan kului kolme kuukautta, kun tulomatka oli kestänyt vain kuukauden. Kiireetön matkustustahti näkyy myös muistiinpanoissa. Tapahtumia ei raportoida päivästä päivään vaan esitys sommitellaan seuraavalla pidemmällä pysähdyksellä. Vihkoon jätetyt tyhjät tilat on ollut tarkoitus täyttää jälkeenpäin.

Muistiinpanojen johdonmukaisesti etenevä osa on laadittu Reichardin oppaan perusteella ja Franz Kuglerin maalaustaiteen historian avulla. Münch­enin pinakoteekit on esitelty Georg von Dillisin oppaan mukaan ja Wienin kokoelmien esittely J. P. Krafftin teoksen perusteella. Molempien muistiin­panovihkojen lopussa on kopiokatkelmia ja muistiinpanoja näistä teoksista mutta näitä hajanaisia osia ei ole otettu suomennoksiin mukaan. Toinen vihko on helppolukuisempi, koska kysymys ei ole päiväkirjasta vaan suunnitelmallisesta esityöstä matkakuvausta varten. Lisäksi suurempi sivukoko (176 x 140 mm) ja paremmat kirjoitusolosuhteet ovat tuottaneet selvempää tekstiä.

Päiväkirja ja muistiinpanot ovat esityötä keväällä 1842 Tukholmassa ilmestyneelle matkakirjalle ”Saksa. Kuvauksia ja arviointeja matkalta 1840–41”. Samoja aineksia on käytetty perustana joulukuussa 1841 Frejassa ilmes­tyneelle kolmiosaiselle katsaukselle Saksan poliittisiin ja uskonnollisiin pyrkimyksiin. Jo matkan aikana Snellman julkaisi Frejassa kolme kirjeenvaihtaja-artikkelia, joista kaksi ilmestyi syksyllä 1840 ja kolmas huhtikuussa 1841.

Snellman jakamassa Hegelin perintöä ”Persoonallisuuden idea” -teoksellaan

Snellmanin saapuessa Saksaan Hegelin seuraajat olivat siellä omilla tahoillaan kehittämässä mestarinsa filosofiaa suuntaan, joka Jouni Alavuotungin mukaan merkitsi sen päälle asetetun teologisen kaavun repeämistä ja sen alle kätkeytyvien inhimillisen vapauden ja järjen autonomian vaatimusten paljastumista. Hegelin vuonna 1831 tapahtuneen kuoleman jälkeen hänen oppilaidensa keskuudessa keskeisin kiista koski kantaa uskonnonfilosofiseen kysymykseen ihmissielun kuolemattomuudesta ja Jumalan persoonallisuudesta.

Kiista leimahti täyteen roihuun, kun D. F. Strauss oli julkaissut 1 500-sivuisen teoksen "Das Leben Jesu" vuonna 1835. Kiistelty teos ottaa kantaa sielun kuolemattomuuteen ja Jumalan persoonaan. Teosta on luonnehdittu ”vuosisadan tärkeimmäksi teologiseksi virstanpylvääksi” ja ”älyllisesti perustelluimmaksi hyökkäykseksi, joka koskaan on suunnattu kristinuskoa vastaan”. Tämän avoimen ja julkisen hyökkäyksen seurauksena Straussia nimitettiin ”suurpakanaksi”, ”uudeksi Juudakseksi” tai ”antikristukseksi”. Straussin teos tuotti uskonpuhdistusta muistuttavan vastareaktion, jonka seurauksena hänestä tuli yhdessä hetkessä kristillisen uskon perivihollinen. Samalla Hegelin koulukunnan viimeiset yhtenäisyyden rippeet murtuivat tähän kiistaan.

Strauss otti 600-sivuisessa puolustuskirjoituksessaan käyttöön hegeliläisiä kriitikkoja vastaan jaon oikeistoon, keskustaan ja vasemmistoon, jonka muutkin omaksuivat. Vasemmistoon eli ”nuorhegeliläisiin” kuuluivat esimerkiksi Ludwig Feuerbach ja Friedrich Richter, joiden mukaan Hegelin ajattelussa sielun kuolemattomuudelle ei jää sijaa. Oikeistoon kuuluivat Hegelin vanhimmat kannattajat kuten Karl Friedrich Göschel, jonka mielestä Hegelin filosofian saattoi tulkita uskonnollista mieltä tyydyttävällä tavalla. Molemmissa ryhmissä oli erilaisia vivahteita: oikeiston Karl Rosenkrantz läheni vasemmistoa ja vasemmiston Karl Ludwig Michelet oikeistoa. Snellman sijoittuu ajattelussaan jonnekin keskelle. Tässä perinnönjaossa Snellman asettui klassisen saksalaisen filosofian kannalle, romanttista idealismia ja järjen haasteen hylkäävää elämänfilosofiaa vastaan; Snellman puolusti järkeisuskoa.

Snellmanin panos uskonnonfilosofiseen kiistaan oli saksankielinen te­o­s ”Ver­such einer Specula­tiven Entwicklung der Idee der Persön­lich­keit" [Persoonallisuuden idean spekulatiivisen kehittelyn yritys]. Snellmanin seitsemän kuukauden työskentelystä todistaa 74-sivuinen tiuhaan kirjoitettu vihko, jossa on muistiinpanot 20 teoksesta kaunokirjallisuuden, historian, politiikan, kulttuurihistorian, filosofian ja taidehistorian alalta. Joukossa on niin Vol­tairea kuin Machiavelliäkin; Suomessa ei sensuurin takia ollut mahdol­lisuutta tutustua vallankumousta käsittelevään kirjallisuuteen ja sitä edeltä­neeseen valistusfilosofiaan. Nämä teokset siivittivät Snellmanin pääteoksen valmistumista, jota varten hän oli tehnyt erilliset muistiinpanot myös J. F. Reiffin, Hegelin, F. W. Schellingin, G. C. F. Richterin, Straussin, L. A. Feuerbachin, Baruch de Spinozan ja Tuomas Akvinolaisen teoksista. Juuri runsaiden muistiinpanojen takia Snellmania on syytetty siitä, että teoksessa ei ole ainuttakaan omaa oivallusta vaan siinä toistetaan vanhaa. Koska muistiinpanot ovat muiden teosten puhdasta referointia, niitä ei julkaista suomennoksina.

Snellmanin teos sai hegeliaanien piirissä hyvän vastaanoton. Berliner Jahrbücheriin teoksen arvosteli K. L. Michelet, jonka samoihin aikoihin ilmestyneessä teoksessa oli esitetty vastaavia ajatuksia. Hän ylisti Snellmanin teosta, koska se todisti saksalaisen filosofian levinneen yli sivistyneen Euroopan. Kuitenkin erään teologisessa aikakausikirjassa olleen arvostelun mukaan Snellmanin persoonallisuuden oppi olisi soveltunut paremmin kuun asukkaille. Myös A. I. Arwidsson ja muut konservatiivit seurasivat kauhistuneina vierestä, miten Snellman ”pilasi nimensä”, kun hän Strauss-kiistassa ymmärsi tätä eikä kumonnut tämän käsityksiä. Kiistassa Snellman halusi pysyä uskollisena Hegelin lähtökohdille. Siksi hänen oli mahdoton päätyä sen paremmin Jumalan persoonallisuuden kuin ihmisyksilön kuolemattomuuden osoittamiseen.

Snellman ja Strauss-debatti Tukholmassa

Syyskuun alussa 1841 Snellman palasi Tukholmaan, jossa sanomalehtisota Straussin teoksesta oli täydessä vauhdissa. Aftonbladetin toimittaja L. J. Hierta oli toimittanut teoksesta ruotsinkielisen yleistajuisen version, joka kuitenkin heti takavarikoitiin kirjakaupoista. Julkaisijaa kohtaan nostettiin syyte, koska voimassaolevan painolain mukaan painetun sanan piti olla sopusoinnussa ”puhtaan evankelisen opin” kanssa. Painokanne oli myös poliittisesti motivoitu, koska valtaapitävät konservatiivit halusivat vaientaa kiusallisen liberaalilehden. Vaikka painokanne myöhemmin raukesi, keskustelu jatkui kuumana ja pääkaupungin lehdet käsittelivät kysymystä melkein joka numerossaan oikeuden päätökseen 12.11.1841 saakka. Snellmanin rooli tässä kiistassa on keskeinen.

Paikan päällä kiistan filosofisiin perusteisiin syvällisesti perehtynyt Snellman oli juuri Saksasta palanneena tervetullut apu liberaalilehdille. Ilman Snellmania niillä ei olisi ollut rakentaa tarpeeksi vahvaa vastarintaa konservatiivilehdistön teologista tietämystä vastaan. Snellman kirjoitti aiheesta Frejaan 14.9.1841–18.3.1842 välisenä aikana 17 asiantuntevaa ja teräväkielistä artikkelia. Aftonbladet julkaisi useita näitä kirjoituksia kokonaisuudessaan ja myös Dagligt Allehanda lainasi useasti Snellmanin kirjoituksia. Artikkeleissa esittämiensä näkemyksien vuoksi Snellman joutui ankaraan kiistaan korkeakirkollisen Svenska Bietin kanssa, jota toimitti pastori C. O. Angeldorff. Hänen asemaansa virallisen valtiokirkollisen kannan edustajana kuvaa hyvin se, että kiistan jälkeen hänet nimitettiin kuninkaalliseksi hovisaarnaajaksi. Snellmanista sitä vastoin tuli ruotsalaisten liberaalien filosofinen aseenkantaja.

Snellman tunnustuskirjojen kriitikkona

Koko lehdistöväittelyn ajan Snellman joutui huolellisesti muotoilemaan käsityksiään kirkon teologian tilasta, koska painokanteen hylkäämisen jälkeen kiista Straussin väitteistä sai akateemisemman luonteen. Luterilaista oikeaoppisuutta puolusti suuri joukko teologeja kuten L. A. Anjou, C. A. Agardh, C. E. Fahlcrantz, F. M. Franzén, A. E. Knös ja C. F. Wingård. He julkaisivat suuren määrän straussilaisuutta vastustavia lentokirjasia ja laajempia esityksiä. Kysymystä sivuttiin myös monissa yliopistollisissa luennoissa. Tällainen oli esimerkiksi E. G. Geijerin Upsalassa pitämä luentosarja ”ihmisen historiasta”.

Akateemiset piirit suhtautuivat jyrkän kielteisesti Straussin tulkintaan kristinuskon sovitusopista, jonka mukaan ihmiskunnan tietoisuudessaan kantama Kristus-aate muodostaisi kristinuskon olennaisimman ytimen. Kirkolliset piirit eivät voineet hyväksyä sitä, että kysymys historiallisen Jeesuksen olemassaolosta olisi ollut kristinuskon kannalta toisarvoinen. Strauss-kriitikot lähtivät siitä, että sovitustapahtuma on ainutkertainen ilmiö: lihaksi tullut Jumalan poika saapui maan päälle saattaakseen syntiin langenneen ihmisen sopusointuun Jumalan kanssa tuonpuoleisessa kuoleman jälkeen. Usko tähän Jeesuksen sovitustyöhön on siten ehto perisynnin taakkaa kantavan ihmisen pelastumiselle. Hegeliläisille Jeesuksen historiallisuus oli toisarvoinen kysymys siksi, että heidän mielestään hänen jumaluutensa asui ihmisen ja ihmiskunnan sisällä.

Snellmanille tämä teologinen kiista merkitsi kiistaa ihmisjärjen oikeudesta tietää ja oikeudesta ratkaista omat ongelmansa saavuttamansa tiedon avulla. Snellmanilla jumaluus kasvoi esiin yksilön itsetietoisuudesta, joka kehittyisi täyteen kukoistukseensa yhteisöllisessä elämässä. Se tapahtui tätä elämää edistävissä laitoksissa kuten viime kädessä valtiossa, josta tuli näin maanpäällisen Kristus-aatteen todellistaja. Valtiosta tuli Snellmanin ajattelussa jumala maan päälle, jokaisena hetkenä toimiva Kristus, joka oli samalla kertaa väline ja päämäärä. Tämä Hegelin filosofiasta voimaansa ammentava ihmisjärjen ensisijaisuuden korostus oli johtava ajatus Snellmanin sanomalehtitaistelussa Svenska Bietiä ja sen edustamaa valtiokirkollista konservatismia vastaan. Snellman selittää tarkemmin valtiota kaiken yksilön siveellisen toiminnan tarkoituksena artikkelissaan ”Hallitus ja lainsäädäntövalta”.

Snellmanin kampanja Straussin puolustukseksi alkaa syyskuussa 1841 neljän artikkelin sarjalla Frejassa. Snellmanin lähtökohta oli, että Straussin tuomitseminen osoittaa järjettömyyttä ja puutteellista kristillistä mieltä, koska Strauss kuuluu edelleen evankeliseen kirkkoon eikä missään teoksensa kohdassa ollut sanoutunut irti kirkostaan. Vaikka hänen oppilauseidensa ristiriitaisuus tunnustuskirjojen kanssa oli silmiinpistävä, Snellmanin mukaan Strauss seurasi tinkimättömästi tärkeää periaatetta: kristinopista on erotettava kaikki ihmisten keksimä, kaikki mitä ei voi todistaa olevan peräisin pyhistä kirjoituksista. Hänen mukaansa Strauss pyrki kaikessa tuomaan esiin Raamatun todistusaineistona. Siksi kirkon oli suuntauduttava oman oppinsa tutkiskeluun: jos oppi ei saanut tukea Raamatusta, se oli hylättävä.

Strauss osoitti Snellmanin mielestä hyvin, kuinka kirkon oppikäsitteet olivat hajonneet ja kuinka niiden tulkinta perustui kuluneiden vuosisatojen ponnistuksille. Hänen mukaansa tämä oli suuri haaste tunnustuskirjoille, jotka laadittiin silloin, kun Eurooppa tuskin oli päässyt keskiajan pimeydestä. Strauss antoi järjen edessä oikeutuksen tunnustuskirjojen sisällölle mutta osoitti samalla, että järjellinen tieto oli vankempaa kuin historiallinen varmuus. Kehottaessaan korjaamaan kirkon tunnustuskirjoja Snellman leimattiin ”uskonnonahdistajaksi”. Snellman joutui jälleen kerran käytännössä tarkentamaan ajatuksiaan ja perustelemaan ne niin, että tavallinenkin lukija ne ymmärsi. Samalla maailmankatsomus hioutui julkisessa toiminnassa.

Jyrkistä sävyistä huolimatta Snellmanin ajattelua on vaikea leimata ateistiseksi, koska Snellman ei kirjoituksissaan suoranaisesti kieltänyt tuonpuoleisen jumaluuden olemassaoloa, vaikka tulkitsi kristinuskon sovitusoppia hyvin eri tavalla kuin kirkolliset teologit. Snellman itse vaati toisinajattelijoiden suvaitsemista sillä perusteella, että kukaan ei vainoa Ruotsissa protestanttisen kirkonkaan kaikenkirjavia jumaluusoppineita, Voltairen teoksia, Tuomas Kempiläistä sen enempää kuin svedenborgilaisia tai juutalaisia oppeja. Vainoamisella avoin näkemysten vaihto muutettaisiin Snellmanin mielestä lahkolaisuudeksi, jolloin kielletty hedelmä maistuisi makeimmalta.

Snellmanin kirkollinen elvytysohjelma

Snellmanin kirkkokritiikin punaisena lankana oli kansan vieraantuminen virallisesta teologiasta. Alavuotungin mukaan Snellman erotti Straussista poiketen kansan keskuudessa vallitsevat uskonnolliset käsitykset tiedemiesten harrastamasta systemaattisesta teologiasta. Hänen mielestään tieteellisellä tiedolla ja kansankirkolla oli oma oikeutuksensa; kumpaakaan niistä ei sopinut tukahduttaa, mutta näiden välinen kuilu saattoi hävitä vain antamalla niiden vapaasti kehittyä. Suurin kysymys oli, antaako Ruotsin valtio­kirkon puolustama tunnustuskirjojen mukainen oppi vakaumukselle todella sen vapauden, jota ajan edistynyt sivistys vaatii. Snellmanin mukaan kirkon pitäytyminen oman ajan sivistyksestä jälkeen jääneisiin oppilauseisiin johti siihen, että kansalle tarjottiin tieteellisen teologian valmiit tulokset ihmisten kykenemättä koettelemaan niiden todenperäisyyttä käytännössä. Hänen mielestään uskonvapauden tavoite oli, että uskonnon sisältämät totuudet eivät olisi ihmisille totta niiden alkuperäisen pyhyyden tähden vaan ihmisen vapaalle ajattelulle pohjautuvan tiedon takia.

Snellmanin käsitys kirkon kanonisoimasta opista ei ollut pelkästään kielteinen. Hän arvosteli pitäytymistä ainoastaan muotoihin, jotka eivät vastanneet omana aikana tunnustettuja käsityksiä ihmisen suhteesta jumaluuteen. Tiedemiehen tehtäväksi Snellman katsoi ”ihmissuvun läpäisevän hengen, vuosituhansien kuluessa muovautuneen järjellisen tiedon” olemuksen selvittämisen, sen systemaattisen perustelemisen ja sen välittämisen oppimattomille siten, että he kykenivät sen henkilökohtaiseen vakaumukseensa nojautuen sisäistämään. Snellmanin onnistui ärsyttää virallisen valtiokirkon edustajat viittaamalla purevasti käytännön ongelmiin. Oivaltavat sivallukset kirkon tilasta kuten ”Eikö kirkkoherran lihavan viran haltija jaksa kestää kuin yhden työpäivän viikossa” tai ”Minkähän arvoista mahtaisi olla se jumalanpelko, joka esiintyy vain joka seitsemäs päivä” eivät voineet miellyttää jumalanpalveluselämää hoitavaa papistoa.

Vapaan hengen itsekehitystä puolustava Snellman ymmärsi ainakin yhdessä mielessä kansan keskuudessa laajalle levinneitä pietistisiä herätysliikkeitä: ne painottivat yksilön uskonnollisen kokemuksen merkitystä kirkon oppilauseisiin pitäytyvän uskon sijasta. Snellmanin mukaan ajassa käytiin kahdella rintamalla sotaa kirkollista auktoriteettiuskoa vastaan: sivistyneistö vaati tieteellisen tiedon nostamista uskon perustaksi ja toisaalta herätysliikkeet puolustivat yksilöllistä harrasta uskoa.

Snellman ja juutalaisuus

Peräänkuuluttaessaan uskontoon sitoutuvaa siveellistä valtiollista toimintaa Snellman onnistui ärsyttämään erityisesti juutalaisia, kun hän artikkelissaan ”Uskonnollinen suvaitsevaisuus” totesi, että juutalaisille, muhamettilaisille tai muille ei-kristillisille uskontokunnille ei tullut myöntää valtiokansalaisen oikeuksia, koska vain kristillinen uskonto opettaa moraalia, joka käy yhteen niiden periaatteiden kanssa, joille sellainen yhteiskunta rakentuu. Se johti hänet perusteelliseen konfliktiin juutalaisyhteisön kanssa, jonka puhemieheksi lääkäri Salomon Henschen Uddevallasta ryhtyi nimimerkillä ”H.” Snellman vastasi kritiikkiin Frejassa lokakuussa 1841.

Seuranneessa keskustelussa Henschen tarkasteli juutalaisuutta käytännölliseltä kannalta ja totesi heille kuuluvan samat moraalikäskyt. Jokaisessa kristillisessä valtiossa he ovat osoittautuneet uskollisiksi, työteliäiksi, siveelliseksi ja moraaliseksi kansalaisiksi. Snellman taas näki juutalaisuuden tiukasti vanhatestamentillisen lakiyhteyden valossa. Snellman korosti, että hän ei ollut kuitenkaan rajoittamassa juutalaisten oikeuksia kansalais­yhteiskunnan jäseninä. Kieltäessään kristinuskoon kuuluvan hengen vapauden he eivät hänen mielestään voi saada valtiokansalaisen oikeuksia eli osallistua esimerkiksi lakien säätämiseen.

Alavuotungin mukaan kiistalla on mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä radikaalin nuorhegeliläisen Bruno Bauerin ja nuoren Karl Marxin vastaavaan väittelyyn juutalaisuudesta pari vuotta myöhemmin. Hänen mielestään Snellmania ei voi kuitenkaan pitää antisemitistinä, päinvastoin Snellman puolusti juutalaisten oikeuksien laajentamista aikana, jolloin ne useissa maissa olivat juutalaisten tavoittamattomissa.

Snellmanin kolhiintunut maine

Snellmanin kirjoitukset Frejassa herättivät pahaa verta Ruotsissa, missä valtiollinen, kirkollinen ja akateeminen konservatismi yhdistivät Snellmanin filosofian kaiken rikkirepivään rationalismiin, poliittiseen liberalismiin ja julkisuutta tavoittelevan lehdistön rähinöintiin. Vastaiskun johdossa toiminut pastori Angeldorff julkaisi Svenska Bietissä Snellmanin käsityksiä vastaan kahdensanosaisen artikkelisarjan. Niiden mukaan Snellmanin käsitys uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta oli avoimessa ristiriidassa luterilaisen uskontunnustuksen kanssa (30.9.1841). Hän katsoi Snellmanin ymmärtäneen uskonpuhdistuksen keskeisen opin täysin väärin. Luther ei asettanut ensimmäiselle sijalle ihmisen subjektiivisia järjen kykyjä vaan Raamatussa ilmoitetun ”puhtaan Jumalan sanan” (28.9.1841). Taistelun kiihtyessä lehti paljasti Snellmanin henkilön nimimerkin ”F.” takaa mahdollisesti kiinnittääkseen Suomen viranomaisten huomion Snellmaniin ja viitaten samalla mahdolliseen maastakarkotukseen (15. ja 16.10. ja 15.11.1841). Viimeiseksi iskukseen lehti otti lundilaisen teologin, sittemmin Ruotsin arkkipiispaksi valitun Henrik Reuterdahlin. Snellman suhtautui varsin ivallisesti Svenska Bietin yritykseen käyttää akateemista auktoriteettia hänen vaientamisekseen.

Snellmanin huonoa mainetta Ruotsissa syvensi erityisesti ”Persoo­nallisuuden idean” esipuheen maininta ruotsalaisten filosofien mieltymisestä Schellingin seuraajien vaivaa aiheuttamattomaan konstruointiin, mikä ei vienyt tiedettä eteenpäin. Svenska Biet katsoi Snellmanin tahranneen Ruotsin rajojen ulkopuolella ”kokonaisen kansan korkeimman tieteen” ja suositti jopa oikeustoimien nostamista tätä vastaan (29. ja 30.11.1841). Hengenheimolaisen Snellman löysi ruotsalaisesta vapaamielisestä teologista Nils Ignellistä, jonka Schleiermacherin pohjalta nousevaa käsitystä tunteesta universaaliin etiikkaan samastuvan kristinuskon perustana hän arvosti suuresti. Snellman oli yksinäinen hahmo taistelussaan teismiä ja kirkollista konservatismia vastaan.

Snellmanin yritys levittää Strauss-tietoisuutta koki konkreettisen takaiskun, kun hän tarjosi kustannettavaksi käännöstään Straussin teoksesta ”Die Christliche Glaubenslehre”. Kustantaja P. M. Lindh ei ollut valmis ottamaan 1 000-sivuiseksi suunniteltua ja kommentoitua teosta painettavakseen. Snellman oli ilmeisesti kääntänyt teosta hyvän matkaa ja mainitsee myös tästä parissa kirjeessään vaasalaiselle liikemiesystävälleen J. A. Grönbergille. Toinen mainituista ”nerouden sikiöistä” tarkoittanee käännöstä. Mainostaakseen teosta etukäteen Snellman arvosteli teoksen suotuisasti artikkelissaan Saksan kirjallisuudesta.

Suomessa Snellmanin kirjoitukset tulivat nopeasti tunnetuiksi eikä se merkinnyt mitään hyvää hänen tulevaisuudelleen. Suomessa sensuuri kielsi jopa Straussiin kriittisesti suhtautuvien artikkeleiden julkaisemisen. Maan johtavassa teologisessa julkaisussa ”Evangeliskt Veckoblad” toimittaja Lars Stenbäck tuomitsi vihaisesti myös Snellmanin. Suomen nuorelle sivistyneistölle Snellmanin esiintyminen oli mieleen, vaikka lähimmät ystävät varoittelivatkin, että Strauss-kiista todella vahingoittaa Snellmania ja hänen tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Raimo Savolainen