J. V. Snellman – julkisen elämän sivuraiteilta keisarin suosioon

Vuonna 1855 vaihdokset korkeimmilla virkapaikoilla merkitsivät suunnanmuutosta Snellmanin elämässä. Epäonnistuneen Krimin sodan jälkeen uusi keisari Aleksanteri II ryhtyi toteuttamaan uudistusohjelmaansa niin Venäjällä kuin Suomessakin. Tästä inspiroituneena Snellman aloitti vuosien tauon jälkeen kirjoittelun Litteraturblad-lehteen. Artikkelit kulkivat keisarin julistamalla uudistuslinjalla, joka tasoitti tietä liberalistisen ideologian läpimurrolle ja porvarillisen oikeusvaltion synnylle. Snellman loi läheiset suhteet kenraalikuvernööri Bergiin ja ministerivaltiosihteeri Armfeltiin, mikä näkyi tapaamisissa ja kirjeenvaihdossa. Näiden valtiomiesten tukema Snellman otti kantaa useisiin keskeisiin aiheisiin. Lehtiartikkeleissaan Snellman aloitti taistelun rautateiden puolesta kanavia vastaan. Parhaimpina pitämänsä Snellmanin artikkelit kenraalikuvernööri lähetti Pietariin keisarin luettavaksi. Hallituspiirien luottamuksen osoituksena Snellman nimitettiin toukokuussa 1856 siveysopin ja tieteiden järjestelmän professoriksi, jonka nimiseksi filosofian professuuri oli naamioitu.

J. V. Snellmanin koottujen teosten 13. osa (syyskuu 1855 – syyskuu 1856) sisältää Snellmanin Litteraturbladin artikkeleita ja professoriajan ensimmäisten luentojen käsikirjoituksia. Hallitsijavaihdos ja muutokset korkeilla virkapaikoilla johtivat Snellmanin aseman nopeaan muuttumiseen. Krimin sodassa Suomen puolustuksen järjestämisessä epäonnistunut ”Snellmanin jahtaaja”, kenraalikuvernööri A. Menšikov, joutui väistymään ja seuraajaksi nimitettiin F. W. R. Berg 26.1.1855. Vielä suurempia muutoksia seurasi, kun keisari Nikolai I kuoleman jälkeen 2.3.1855 hallitsijaksi tuli Aleksanteri II.

Venäjän sotilaallinen tappio Krimin sodassa käynnisti Aleksanteri II aikana suuren uudistusaallon keisarikunnassa sisäisen tyytymättömyyden hillitsemiseksi. Näissä muuttuneissa oloissa Snell­man alkoi uudelleen kirjoittaa Litte­ratur­bladiin. Nikolai I:n kaudella Snellmanin artikkelit tulkittiin kumouksellisen vaaralliseksi mutta nyt lehtiartikkelit olivat hedelmällinen tuki Aleksanteri II:n uudis­tuslin­jalle. Snellmanille oli käyttöä toisessakin roolissa, kun hänet nimitettiin vuoden 1856 alussa filosofian professoriksi akateemisen nuorison opastajaksi. Ensimmäisissä luennoissaan hän pyrki vahvistamaan opiskelijoiden kansallista isänmaallisuutta vastapainoksi skandinavistisille virtauksille.

Katsauksen laatimisessa hyödyllisiä ovat olleet Rainer Knapaksen, Erkki Pihkalan, Yrjö Kaukiaisen ja Jan-Ivar Lindénin kommentaarit J. V. Snellman Samlade arbeten -teoksen osassa VII.

Käytännön ohjelma valtaa alaa kirjallisuudelta

Aikaisempaa tyyliään noudattaen oli Snellmanilla ruotsalainen kirjallisuus hyvin esillä. Hän esimerkiksi loi pitkän katsauksen P. D. A. Atterbomin tuotantoon hänen kuolemansa muistoksi ja valotti tämän roolia aikansa ruotsalaisessa kirjallisuudessa. Snellman osoittautui 1850-luvun lämpimäksi ihailijaksi. Haikeudella hän ajatteli, miten rakas nuoruuden muisto Atterbomin nimi oli kaikille niille, joiden henkinen kehitys osui 1820- ja 30-luvulle. Snellmanin mukaan vain harvat muistavat Tégnerin tai Franzénin runoja, Atterbomin tai Geijerin lauluja ja Wallinin virsiä. Atterbomin viimeisen teoksen hän esitteli verrattomana pitämänsä runoilijan ja näkijän testamenttina. Myöhemmin hän käsitteli laajasti ruotsalaista kaunokirjallisuutta Ulkomaalaista kirjallisuutta -otsikon alla ja esitteli P. A. Siljeströmin matkakertomuksen Yhdysvalloista. Lisäksi hän käsitteli seikkaperäisesti ja mehevästi pohjoisnavan löytöretkiä ja Sir John Franklinin retkikunnan kohtaloa.

Ulkomaista kirjallisuutta Snellman selosti ”Athenaeum Français” kirjallisuuslehden avulla. Tämän kritiikkiä hän piti niin hyvänä, että sitä lukiessa ”va­pautuu ällöttävästä, loputtomasta hyvittelystä ja imartelusta, ja ilahtuu vakavasta vaivannäöstä, erottaessaan puhtaan metallin kuonasta.” Seuraavassa numerossa hän esitteli J. L. K. Grimmin kaksi pääteosta ”Deutsche Rechtsaltertümer” ja ”Deutsche Mythologie”, joiden tieteellisestä metodista sivilisaation historian selittäjänä Snellman oli viehättynyt. Kotimainen kirjallisuus on laajasti esillä vuoden 1856 ensimmäisissä numeroissa. Mukana oli esimerkiksi Mathias Castrénin matkakirjoja, A. F. Granfeltin uskonnollisia kiistakirjoituksia ja August Ahlqvistin vatjan kielioppi.

Snellmanin kirjallisuuskatsausten ja -arvostelujen osuus supistui sen jälkeen, kun Aleksanteri II saneli 24.3.1856 senaatin pöytäkirjaan uudistusohjelmansa Suomessa käydessään. Tämän ohjelman käytännön toteutuksessa Snellmanin kirjoitukset nousivat keskeiseen rooliin. Uuden keisarin uudistuspolitiikalle kelpasi Snellmanin uudistusmielinen ajattelu, mitä hän oli pitänyt esillä Saiman 1840-luvun kirjoituksista saakka. Vallanpitäjien luottamus Snellmaniin oli alkanut 1855, jolloin säännöllinen yhteydenpito kirjeenvaihdon ja tapaamisten välityksellä alkoi ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltin ja hänen apulaisensa Emil Stjern­vall-Walleenin kanssa. Pietarin keskeisissä luottamusviroissa toimiessaan he alkoivat toimittaa Snellmanin artikkeleita venäjäksi käännettyinä keisarin luettavaksi. Aleksanteri II tutki niitä suurella mielenkiinnolla, vaikka niiden sävy ärsytti Nikolai I:n aikaisen hallinnon luottomiehiä, varsinkin talousosaston varapuheenjohtajaa L. G. von Haartmania.

Snellmanin tuoreet kokemukset Borgströmin kauppahuoneen palveluksessa heijastuvat hänen aloitteeseensa yksityispankkien perustamiseksi syyskuussa 1855. Vuonna 1811 oli perustettu Suomen Pankki, joka oli vuoteen 1861 Suomen ainoa rahalaitos. Yksityishenkilöt ja kauppahuoneet toimivat luotonantajina 1830-luvulle. Sen jälkeen alettiin laatia suunnitelmia pankkien perustamiseksi. Pitkässä ja perusteellisessa kirjoituksessaan Snellman osoitti hallitsevansa asiansa perinpohjaisesti. Hän käytti tukenaan C. Coquelinin käsikirjaa mutta analysoi sen periaatteita kriittisesti paikallisista olosuhteista käsin. Snellman teki selvän eron ulkomaisten yhteyksien varaan rakennettujen pankkiliikkeiden ja paikallisesti toimivien yksityispankkien välille.

Snellmanin lempiaiheita oli suomalaisen maanviljelyksen parantaminen. Ensimmäinen hyökkäys vuoden 1855 alussa kohdistui Suomen talousseuran tehottomuuteen, mistä kritiikistä ”talousseuran isä” von Haartman suoranaisesti suuttui. Jatkossa epäluottamuslause talousseuran noudattamalle toimintapolitiikalle oli Snellmanin innokkaasti ajama vuoroviljelyksen käyttöönotto. Snellmanin esiteltyä jälleen kerran tämän menetelmän edullisuutta kävi hänen kimppuunsa solvauksin eräs talousseuran asiamies nimimerkin suojissa. Tämä väitti, että Suomessa ei tarvita vuoroviljelystä ja yleisesti toteutettuna se olisi vahingoksi. Snellman joutui hämmästelemään näin ylimielistä viisautta, jonka mukaan parannettu menetelmä ei lisäisi maan tuotantokykyä. Samalla tavalla Snellman vastasi P. E. Östringille, tunnetulle maatalouden kehittäjälle, joka tyrmäsi vuoroviljelysajatuksen toimittamassaan aikakauskirjassa. Tälle mahtipontiselle tuomiolle Snellman ei löytänyt mitään teoreettisia perusteita eikä käytännön kokemuksia. Snellmanin mukaan Östringin hyökkäys oli asiaton, todistamaton ja karkea.

Snellman ei ollut von Haartmanin kanssa sotajalalla ainoastaan maanviljelysasioissa. Snellman otti jälleen kerran osaa koulu-uudistukseen, jota valmisteltiin kahdella taholla. Arkkipiispa Bergenheimin johtama komitea halusi säilyttää opetuksen ennallaan, mutta senaatin komitea, jossa olivat mukana von Haartman ja von Kothen, halusi jakaa koululaitoksen perustamalla kansakoulujen rinnalle oppikoulut virkamiesten valmistamista varten. Kun tämä ratkaisu oli senaatin käsittelyssä 5.11.1855 ja uhkasi mennä läpihuutojuttuna Pietariin, Snellman laati aiheesta kaksi muistiota ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltille 29.11.1855. Muistioissaan hän tarkasteli molempia komiteamietintöjä, joiden esittämällä tavalla hän ei pitänyt alkeisopetuksen uudistamista tarpeellisena. Snellmanin mielestä vika ei ollut koulujärjestyksessä vaan opettajien kyvyttömyydessä. Siihen oli parannuskeino opettajaseminaarien perustaminen ja palkkojen korottaminen. Yksityisten koululausuntojen lisäksi hän kirjoitti kaksi aihetta käsittelevää artikkelia: ”Ei koulu sentään tee ihmistä” ja ”Opetuslaitosten yhtenäisyydestä”.

Vielä enemmän huomiota herätti vuonna 1856 taistelu Suomen rautatiepolitiikasta, missä Snellman yhtyi rautateiden kannattajien käsityksiin kanavia vastaan. Suomessa kirjoitettiin rautatiestä ensimmäisen kerran 1846 Helsingfors Tidningarissa ja Teknologen-lehdessä. Kolme vuotta myöhemmin tie- ja vesirakennuskunnan insinööri C. A. Stjernvall laati suunnitelman hevosrautatien rakentamisesta Helsingistä Turkhaudan kestikievariin. Asia alkoi edetä nopeammin, kun 7.4.1856 asetettiin komitea Aleksanteri II uudistusohjelman mukaisesti pohtimaan kanavien ja rautateiden rakentamista.

Snellman otti kantaa valmisteluihin toukokuussa ja syyskuussa 1856 kolmessa laajassa kirjoituksessa, joissa hän seikkaperäisesti todisti, miten parantuneet kulkuyhteydet synnyttävät maataloutta, teollisuutta ja kotimaan kauppaa; nämä tekijät nostaisivat Suomen hyvinvoinnin ja sivistyksen lähemmäksi Euroopan muiden kansakuntien tasoa. Euroopan rautateistä paljon henkilökohtaista kokemusta hankkinut Snellman kävi artikkeleissa systemaattisesti läpi mm. kuljetustekniset asiat, sääolosuhteet, kustannukset, linjaukset. Hän käytti C. M. Rydqvistin teosta, jonka avulla hän vertaili Euroopan ja Yhdysvaltojen liikenneoloja. Vaikka von Haartmanin suurtyö Saimaan kanava avattiin kesällä 1856, ratkaisut rautateiden rakentamisen hyväksi tehtiin vuoden 1856 lopussa. Viralliset päätökset noudattivat Snellmanin kolmessa mainitussa artikkelissa laatimia suuntaviivoja. Rata tultiin 1800-luvun loppuun mennessä rakentamaan hänen laatimiensa linjoitusten mukaan, joka vastaa nykyistä rataverkkoa. Snellmanin suunnitelman menestys selittyi sillä, että kenraalikuvernööri Berg oli käännättänyt artikkeleita keisarin luettavaksi.

Professuuri ja skandinavismi

Myös muutokset yliopistossa vaikuttivat suhtautumiseen Snellmaniin. Sijaiskansleri J. M. Nordenstam väistyi ja seuraajaksi nimitettiin J. R. Munck Pietarin suomalaisen virkamiesjohdon, Armfeltin ja Stjernvall-Walleenin, toimesta. Tässä joukossa puheeksi tuli filosofian professuurin palauttaminen ja Snellmanin kutsuminen yliopistoon johtamaan akateemisen nuorison yleistä mielipidettä. Snellmanin esitys nimitysjärjestelyistä Munckille lokakuussa ei jätä tehtävän laadusta arvailun varaan. Snellman aloitti muistionsa: ”Päätettyäni sillä paikalla, jonka Teidän keisarillinen majesteettinne on armollisimmin vastuulleni uskonut, pitää antaumuksellisesti huolta siitä, että Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa opiskeleva nuoriso ohjataan ahkeraan opiskeluun ja hyviin tapoihin istuttamalla siihen tähän velvoittava vakaumus, ja vakuuttuneena siitä, että tällä tavalla parhaiten täytän Hänen Keisarillisen Korkeutensa armolliset tarkoitukset, olen uskonut havainneeni, että yliopistossa tarvittaisiin opettajaa, jolla olisi velvollisuus pitää suoranaisesti tähän päämäärään tähtääviä luentoja.”

Suurin este nimitykselle oli kenraalikuvernööri Berg, jolle von Haartman yritti sitkeästi mustamaalata Snellmania. Kenraalikuvernööri oli helppo saada huolestumaan, koska satunnaiset levottomuudet yliopistolla uhkasivat muutenkin leimata Snellmanin nuorison salaiseksi yllyttäjäksi. Lopulta suomalaisen virkamiesjohdon neuvottelutaidot ja Snellmanin henkilökohtainen tapaaminen Bergin kanssa raivasivat esteet tieltä. Snellmanin nimitys tapahtui 30.1.1856 ”siveysopin ja tieteiden järjestelmän professuuriin”, jonka nimiseksi vallankumouksellisena pidetty filosofian oppituoli oli naamioitu.

Vastanimitettynä professorina Snellman hyökkäsi kevään ja kesän aikana Litteraturbladin artikkeleissa suomalaisten emigranttipiirien kirjoitteluun Ruotsin lehdissä. Kun Krimin sodan ajoista asti Ruotsissa asuneiden suomalaisten keskuudessa alkoi esiintyä kannunvalantaa Suomen asemasta, Snellman tuomitsi jyrkästi heidän yrityksensä hakea tukea lännestä. Hän katsoi valtiollisen kehityksen mahdolliseksi vain omalta kansalliselta pohjalta ja luottamuksellisissa suhteissa Venäjään. Keisarien hallitsijavakuutuksissa antamat lupaukset olivat tyhjiä sanoja, jos ne eivät saaneet reaalista sisältöä kansakunnan elämässä.

Maaliskuussa 1856 Snellman kiinnitti huomiota siihen, että Ruotsin sanomalehdissä ja lentokirjasissa oli väitetty, että ”suomalaisten piti etsiä autuutta ruotsin kielestä sivistyksen kielenä ja jätti Suomen kansan oman kielen oman onnensa varaan”. Näistä vuodatuksista Snellman ei voinut olla suuttumatta. Hänen mielestään Ruotsi laski ylimielisesti aivan liikaa sen 50 vuoden varaan, jolloin sillä oli ollut jotain roolia suurvaltana eurooppalaisessa neuvospöydässä. Snellman ei myöskään halunnut väittää, että kaikki ruotsalaiset jakaisivat ”näiden raapustelijoiden röyhkeän reseptin Suomen kansan tulevaisuudelle”. Tosiasia hänen mielestään kuitenkin oli, että Ruotsissa tiedettiin enemmän Uudesta Seelannista ja hottentoteista kuin suomalaisista ja siitä työstä, jota erityisesti Suomalaisen kirjallisuuden seuran piirissä oli tehty suomalaisen kansalliskirjallisuuden hyväksi.

Huhtikuussa 1856 Snellman kiinnitti erityistä huomiota August Sohlmanin teokseen ”Nuori Suomi”, jonka mukaan suomalaisille olisi kertynyt mittaamattomia etuja ruotsalaisten ylivallan kaudelta. Snellmanin mukaan osa tunnustetaankin mutta kysymys ei voinut olla loputtomasta kiitollisuudenvelasta, koska kansakunnat eivät tee mitään ilmaiseksi. Kukaan ei voi kuvitella, että Suomen valloitus olisi tapahtunut ruotsalaisten jalomielisyden takia. Elokuussa konservatiivinen Svenska Tidningen sekaantui keskusteluun. Snellman toisti, että kun suomen kieli lakkasi olemasta Suomessa myös Suomen kansa on kuollut kuin kivi. Myös puheet Suomesta Ruotsin maakuntana Hallannin ja Bohusläänin tapaan oli lopetettava, koska nyt tällä Ruotsin ”maakunnalla” oli oma lainsäädäntö, oma hallitus, omat valtiolaitokset, luvalla sanoen oma kansallisuus ja kieli.

Akateemisen opiskelu isänmaan hyväksi

Snellmanin tavoitteena oli uudistaa yliopisto-opetusta, jonka vaikeudet tiivistyivät virkamiesopetuksessa. Vanhan järjestelmän miehet von Haartman ja von Kothen suunnittelivat yliopiston hillitsemistä levottomuuksien pesänä muuttamalla se virkamieskouluksi ja siirtämällä se pois pääkaupungista. Snellman näki kehityksen suunnan aivan toisena. Tämä tuli hyvin esiin hänen kesäkuun kirjoituksessaan yliopiston virkamieskoulutuksesta. Hänen mielestään ongelma oli siinä, että ulkoluku ei hyödytä käytännön kokemuksessa. Tärkeintä olisi, että oppilas johdatettaisiin itse harkitsemaan asioita yleisten periaatteiden, tieteellisyyden näkökulmasta.

Virkaanastujaisesitelmä tieteiden järjestelmästä 14.5.1856 oli Snellmanin ohjelmajulistus. Hänen lähtökohtansa oli, että täydellinen tieto lopettaisi ihmiskunnan henkisen elämän; tiede on elämää, ei kuollut kirjain painotuotteissa, eikä myöskään muistiin painettu sana, vaan jatkuvaa hengen työtä, käsittämistä ja systematisointia. Hänen opettamansa tieteiden järjestelmä oli siten tiedettä tieteistä, tieteiden tiedettä. Tieteiden järjestelmän tutkijalle avautui tässä laaja kenttä, jonka kanssa lankesi yhteen myös yliopistonopettajan työn. Oppi tieteiden sisäisestä ykseydestä tarjosi sovelluksen opista akateemisesta opiskelusta. Vaikka Snellman epäili kykyjään päästä pitkälle tässä laajassa tieteessä, hän lohduttautui sillä, että hän sai muistuttaa akateemista nuorisoa siitä, miten tiedonrakkaus oli tyhjä sana, jos ei halu ja kyky uhrautuvaan työhön ja ponnisteluun todista sen todellisuutta. Tähän oli kutsuttu kaikki, jotka omistautuvat tehtävissään isänmaan palvelukseen. Snellman totesi, että hänen tehtävänsä ei ollut kehottaa heitä tähän lämpimän sydämen vaan esimerkin voimalla.

Ensimmäistä luentosarjaansa Snellman laati koko kesän 1856 sillä aikaa, kun muu perhe oleskeli maalla, Vihdin Niemenkylän kartanossa. Filosofisen käsikirjoituksen laatimiseen toi vaihtelua Jeanette-vaimon kirjeet, missä hän piti miehensä tarkasti ajan tasalla esimerkiksi lasten sairauksista tilaillen samalla välttämättömiä tarvikkeita kaupungista.

Snellman aloitti ensimmäisen luentonsa syyskuun lopussa. Aihe ”akateeminen opiskelu” ei ollut pelkkä sattuma. Nyt hän vihdoin sai vapaasti luennoida aiheesta, joka oli kielletty häneltä vuonna 1838 ja sysännyt hänet pitkään oikeudelliseen riitaan yliopiston kanssa. Sensuurin ulottumattomissa Tukholmassa 1840 julkaistu teos ”Akateemisesta opiskelusta” oli nyt keskeistä aineistoa luentoja varten. Snellman tähtäsi koko luentosarjallaan siihen, että akateeminen vapaus on oikeutta sanan varsinaisessa merkityksessä tehdä historiaa uudelleen, antaa sille uusi merkitys ja tulkinta. Tätä vaatimusta ei ole niillä, jotka tulevat etsimään yliopistosta leipää, suorittamaan tutkintoja mahdollisimman nopeasti. Oikean opiskelijan tuntomerkki oli vaatia opetuksen, todistelun, oman oivalluksen ja vakaumuksen vapautta. Siinä oli todellinen akateeminen vapaus. Siksi opettajan ei pitänyt opettaa mitään, jossa hän ei ollut omassa vakaumuksessaan mukana, koska oppilaan tuli pyrkiä lujan vakaumuksen saavuttamiseen. Snellman lopetti luentonsa toteamalla, että puhdas tieteellinen intressi voi innostaa vain harvoja. Isänmaallisuuden tuli olla vaikuttava motiivi myös akateemisessa opiskelussa. Isänmaallisuus vaatii meiltä sitä, että jokaisen tuli isänmaan parhaaksi täyttää oma tehtävänsä. Opiskelijoiden oikea isänmaallisuus oli sitä, että he täyttäisivät yliopistossa paikkansa siksi, että tulevaisuudessa kykenisivät täyttämään isänmaataan ja yhteiskuntaa välittömästi hyödyttäviä tehtäviä.

Raimo Savolainen