Herra Snellman: Koska valiokunta on esittänyt, että jätetyt aloitteet, jotka koskivat osaksi uusien oppilaitosten perustamista ja osaksi vanhojen laajentamista, eivät muilta osin johtaisi erityisiin toimenpiteisiin säätyjen puolelta, paitsi mitä tulee Turun suomalaiseen kouluun, ja koska huomaan, että kunnianarvoisassa säädyssä keskustellaan vain tästä kysymyksestä, niin pyydän saada rajoittaa esitykseni siihen. Ei voida kai kieltää, etteikö kyseisen maamme seudun suomenkielinen väestö kipeästi tarvitsisi suomalaista koulua. Elleivät olot ole suuresti muuttuneet sen jälkeen, kun tutustuin Turkua ympäröivään seutuun, ja kun minulla oli myös tilaisuus tutustua suureen osaan Turun lääniä, niin suomalainen väestö alkaa heti Turun kaupungin tullien ulkopuolelta. Se ulottuu rannikkoa pitkin aina Pohjanmaalle asti. Rauma on suomalainen kaupunki, Pori on suomalainen kaupunki, ja suomalainen on niin ikään ja vieläkin enemmän näitä kaupunkeja ympäröivä maaseutu. Uudessakaupungissa asia on jossain määrin toinen, ja etelään päin mentäessä on rannikolla yksi jos toinenkin ruotsinkielinen pitäjä, mutta aivan rannikolle asti tunkeutuu myös suomalainen väestö tietyissä kohden, ja rannikolta ylöspäin ei koko Turun läänissä ole muita kuin suomalaisia pitäjiä. Kun joku luulee voivansa sanoa, että tämän väestön lapsia voitaisiin hyvin opettaa ruotsinkielisessä koulussa, niin kaikella kunnioituksella niin puhuvia kohtaan uskon, että he puhuvat asiasta kokonaan vailla kokemusta. Minulla on ollut tilaisuus oppia tuntemaan, onko se mahdollista, millaisin uhrauksin se on mahdollista, ja mitä hedelmää se kantaa niissä onnettomissa, jotka pakotetaan vieraskielisiin kouluihin, minulla on ollut tilaisuus oppia jotain tästä niin koulun oppilaana, yliopiston opettajana kuin koulunopettajanakin. Voisin mainita uskomattomia esimerkkejä sellaisen opetuksen hedelmistä, jollen pelkäisi vieväni kunnianarvoisan säädyn aikaa, mutta voin toki aivan lyhyesti sanoa, että olen tavannut oppilaita, jotka ovat käyneet läpi yläalkeiskoulun ja selvittäneet sen kiitettävästi kaikissa oppiaineissa, ja jotka eivät koulun lopettaessaan ole ymmärtäneet riviäkään katekismuksesta tai vielä vähemmän mistään oppikirjasta. On voinut käydä niin, että oppilas ei ole kyennyt kysymykseen ”mikä on Jumala?” vastatakseen kääntämään vastausta ”hän on henki, ikuinen, kaikkivaltias” äidinkielelleen, koska hän ei ole koskaan ymmärtänyt sitä. Hän kirjoitti kyllä latinaa, kirjoitti myös välttävää ruotsia, mutta hän ei tiennyt, mitä luki. Se oli kokonaan ulkolukua ajatusta vailla, väsymättömästi ahertaen hankittua. Pyydän myös, mikä olisi ehkä ollut enemmän paikallaan jossakin muussa yhteydessä, saada ilmaista suruni sen johdosta, että ne armolliset, ilahduttavat lupaukset, joita suomalaisväestö on saanut ottaa vastaan, näyttävät viime aikoina toteutuvan yhä suppeampina. Toki pitäisi sentään tunnustaa oikeutetuksi tämä pyrkimys suomalaisväestön sivistyksen kohentamiseksi ja suomalaisen kirjallisuuden puolesta. Tätä pyrkimystä voidaan lyhyesti luonnehtia niin, että se on pyrkimystä pimeydestä valoon, se on pyrkimys, joka on osoittanut elinvoimansa siinä, ettei sitä ole tuettu ylhäältä päin, vaan se on päinvastoin edennyt ankaran pakon alla. Vain vähän yli kymmenen vuotta sitten kumottiin asetus, joka kielsi painamasta kirjoituksia suomen kielellä, kielto, jolla ei ollut vastinetta missään muualla maailmassa. Tämä pyrkimys on osoittanut elinvoimansa myös siten, että sen hyväksi on uhrattu kultaa ja tiluksia enemmän kuin mitään muuta tarkoitusta varten maassamme, ja vieläkin enemmän palkatonta työtä ja ponnistuksia. Niinpä katsoisin, että maallemme ja Turun kaupungille olisi kunnia-asia, että tässä Suomen sivistyksen kehdossa ei oltaisi niin tylyjä suomalaista väestöä kohtaan, ettei siellä lainkaan valmistettaisi sille tietä kohti valoa. Usein ajatellaan näin: olkoon olemassa suomalaisia kansakouluja ja ehkä myös suomalaisia porvarikouluja, tai opetettakoon suomea yhdessä jos toisessakin oppikoulussa – vaikka valitettavasti olemme nähneet myös sellaisia ehdotuksia, että äidinkieltä ei niissä opetettaisi lainkaan, ei kumpaakaan, ei suomea eikä ruotsia. Mutta suomen kansa tarvitsee kuitenkin opettajia. Tarvitaan, sanottakoon se lyhyesti, kansan kirjallisuutta. Näitä opettajia ei voida saada, jos heillä ei ole tilaisuutta hankkia itselleen sivistystä. Kansankirjallisuutta ei missään maassa voi olla olemassa, jollei siellä ole kansalliskirjallisuutta sivistyneille, sekä tieteellistä että kaunokirjallista. Kansalle kirjoittaminen on kaikkein vaikeimpia kirjailijantyön lajeja. Voin jopa sanoa, että mitkään opinnot eivät johda siihen, vaan sillä, joka voi kirjoittaa hyvin kansalle, on oltava siihen erityinen lahjakkuus ja taipumuksia. Mutta kuitenkin ovat ensi sijassa tiedot vält­tämättömiä sille, joka kirjoittaa kansalle. Nämä perustelut koskevat yleen­säkin suomenkielisten koulujen perustamista. Toivomukseni tosin on, että näis­sä kouluissa luettaisiin myös ruotsia koulun ylemmillä asteilla, koska maamme olot tekevät sen täysin välttämättömäksi. Siksi tunnustan täydelleen ja jaan kunnioitetun anomuksentekijän kanssa hänen käsityksensä suomen­kielisen koulun tarpeellisuudesta Turussa. Kuitenkin on minun tuskaa tuntien sanottava tämä: kun sikäläinen väestö on osoittautunut niin välinpitämättömäksi tässä asiassa, kun Turun ruotsalaisväestö on osoittanut niin vähän huolenpitoa suomalaisista veljistään, niin on vaikea panna paljon painoa yksityisen miehen anomukselle. Kansan sivistystä ei tehdä yhdessä tai kahdessa vuodessa, vielä vähemmän sen kohtaloa. Muutaman vuoden odotus ei voi merkitä niin paljoa. Ehkä Turun väestö tuntee pistoksen omassatunnossaan ja haluaa tehdä velvollisuutensa. Sellainen koulu voidaan silloin saada aikaan myös ilman säätyjen sitä koskevaa aloitetta. Ehkä ei myöskään olisi oikein puuttua tällaisilla anomuksilla koulun järjestämiseen, kun säädyt ovat hiljattain tehneet aloitteen siitä, että kaikkia suuria muutoksia tulisi lykätä, kunnes Hänen Majesteettinsa on armossaan katsonut parhaaksi kuulla niistä säätyjä. Näillä perusteilla jätän tukematta anomusta, mutta rohkenen nöyrimmin ehdottaa tälle kunnianarvoisalle säädylle, että jos sääty päättää hylätä anomuksen eli päättää vastata kielteisesti, niin sääty ei kuitenkaan tekisi sitä sillä tavoin, että siinä voitaisiin nähdä vastenmielisyys kaikkia niitä yrityksiä kohtaan, joilla halutaan nostaa maan suomalaisväestöä, kohentaa sen sivistystä, vaan että se perustelisi hylkäämistä niin, että siinä havaittaisiin sana pyrkimysten menestymisen puolesta, ja että se nojaisi vain muihin perusteisiin, ehkä mieluiten siihen, että erityistä aloitetta koululaitoksen muuttamiseksi ei pidetä soveliaana, kun jo on hyväksytty yleisempi, tämän kanssa ristiriidassa oleva aloite.