Herra Snellman: Anomus-esityksellä, josta nyt keskustellaan, se täytyy myöntää, on surullinen puolensa, ja omasta puolestani katson tuon surullisen puolen olevan vallitsevana. Valiokuntahan esittää ensimmäisessä ja toisessa kohdassa sisällöltään myönteisiä alamaisia anomuksia Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen, pyytäen Hänen Keisarillista Majesteettiaan ryhtymään tiettyihin toimiin. Mutta valiokunta pyytää kolmannessa kohdassa, ettei muihin toimiin toistaiseksi ryhdyttäisi, ja juuri tässä kolmannessa kohdassa on valiokunnan esityksen samoin kuin kaikkien asiaa koskevien anomusten pääsisältö. Juuri tätä sanon surulliseksi, sillä surullista on, että kansa, että maan edustuslaitos, joskus katsoo aiheelliseksi kääntyä hallitsijan puoleen sanoen: päätökset, jotka on tehty, päätökset, jotka uhkaavat, saavat meidät vetoamaan Teidän Majesteettiinne: Älkää panko niitä toimeen, älkää ryhtykö toimiin.
En halua koota palavia hiiliä niiden päitten päälle, jotka ovat suurilla sanoillaan saaneet aikaan kaiken tämän, mikä on silmiemme edessä, jotka seuratakseen aikamme huutoa koulun vapauttamisesta kirkon [alaisuudesta], aikana, jolloin maassamme kirkko ei itse asiassa hallitse koulua vaan koulu kirkkoa, koska konsistorit koostuvat koulumiehistä, sysäsivät syrjään sen konservatiivisen elementin, joka oli näissä konsistoreissa ja joka pitkään suojeli ja säilytti koulujamme, vaikka meidän oloissamme olisi vielä pitänyt tuntea tarvetta suojella niitä. Jo vuoden 1843 koulujärjestyksen seurauksena oli nähtävissä esimerkkejä siitä, ettei ylimmän hallituksen lisääntynyt puuttuminen koulun asioihin ollut sille täydelleen hyödyksi. Vuoden 1856 koulujärjestyksen tullessa julkisuuteen kävi ilmi, miten paljon tuo vaikutus oli saanut aikaan. Vuoden 1856 koulujärjestys teki turhia yrityksiä saada aikaan, mitä vielä näköjään toivottiin voitavan saada aikaan; sillä se, mitä siinä säädettiin, on enimmäkseen rauennut, koska se ei vastannut kansan tarpeita. Perusvirhe oli, että nämä ehdotukset olivat päähänpistoja, jotka eivät rakentuneet millekään periaatteelle. Nyt olemme saaneet kouluhallituksen. Olkoon kaukana minusta, että luulisin jollakin kouluhallituksen jäsenellä olevan muunlaisia kuin isänmaallisia ja hyviä aikomuksia, poikkeuksetta. Mutta kun sanotaan, että tämän kouluhallituksen perustamisen ei olisi pitänyt herättää maassa levottomuutta, on se mielestäni väärin sanottu. Selvää on, että senkaltainen laitos, jonka koostumus on sellainen, ettei maassa ennen ole moista nähty, että sellainen hallitus vääjäämättä herättää levottomuutta.
Väärin on myös väittää, että toimenpiteet, joihin se on ryhtynyt, eivät olisi herättäneet levottomuutta. On aina mahdotonta puhua mistään maan parasta koskevasta asiasta ilman että puhutaan annetuista säädöksistä, ylimmän vallan toimista, viranomaisten määräämistä toimenpiteistä. Omasta puolestani katson, että näistä toimista ja näistä asetuksista on voitava vapaasti puhua, kohteliasta kieltä käyttäen ja kaikkea asianmukaista alamaista kunnioitusta osoittaen, ja myöskin esittää niistä arvioita. Jos tätä vapautta ei ole, voi edustuslaitos yhtä hyvin erota. Rohkenen siksi sanoa, että tietyt koulua koskevat toteutuneet toimenpiteet ovat senkaltaisia, että ne väistämättä herättävät levottomuutta; enkä ymmärrä, kuinka joku, joka tuntee maamme oloja, voi sanoa muuta kuin että kouluhallituksen tekemät, jo hyväksytyt ja vielä odotettavissa olevat esitykset, ovat herättäneet koko maassa kauhua ja surua. (Bravo, hyvä.) Mieluiten pitäydyn jälkimmäiseen ilmaisuun: surua. On myös väärin sanoa, että näitä koskeva ensimmäinen esitys perustuisi Hänen Majesteettinsa armolliseen päätökseen, ja olen vakuuttunut siitä, että myös se, joka viittaa hallitsijan armolliseen päätökseen, ei nojaa siihen sinä mielessä, että jokainen, joka sanoo jotakin toimien sopimattomuudesta, ei osoittaisi asianmukaista kiitollisuutta sitä hallitsijaa kohtaan, joka meillä on. Ei, kaukana siitä. Ei kukaan, kukaan, siitä olen vakuuttunut, ole vailla näitä kiintymyksen ja kiitollisuuden tunteita hallitsijaa kohtaan, vaikka hän havaitsisikin, että toimenpiteet, joihin maassa ryhdytään, eivät ole sellaisia kuin niiden voitaisiin toivoa olevan maamme parasta ajatellen. (Hyvä, hyvä.) Minulla on ollut kunnia mainita, että en aseta kyseenalaiseksi kenenkään kouluhallituksen jäsenen isänmaallisuutta ja hyvää tahtoa. Uskon myös, että niin ei yleensäkään ole tapahtunut, että huoli ei ole johtunut tästä. Uskon myöskin, että huoli tulevaisuudesta ei yleensäkään ole koskenut kouluhallituksen henkilökuntaa, tai kouluhallituksen in corpore [kokonaisuudessaan] mahdollisia esityksiä, vaikka katsonkin, että ne on annettu väärään aikaan. Huoli koskee mahdollisia varauksia, joiden pelätään menestyvän kouluhallituksen esityksen sijasta. Olen erittäin halukas sivuuttamaan, ja luulen voivani sivuuttaa äskettäin puhuneen kunnianarvoisan kouluhallituksen jäsenen varauksen. Mutta asiaa on oikein tarkastella niin, että vaatii varovaisuutta, jopa varovaisuutta oman viisauden ja oman näkemyksen suhteen, kun henkilö ryhtyy järjestämään uudelleen niin tärkeää maamme laitosta kuin nuorison opetuksesta vastaavaa (yleisiä bravo-huutoja), mitään neuvoja kuuntelematta, salaten aikeensa, jotta kukaan ei voisi väittää niitä vastaan. Tämä ei ole oikeaa toimintaa (yleisiä bravo-huutoja). Ei pidä paikkaansa, etteikö kouluhallituksen vallassa olisi ollut ilmoittaa yleisölle ja kuulla hieman maan mielipiteitä näistä esityksistä. En epäile, etteikö Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, jos kouluhallitus olisi sitä anonut Hänen Majesteetiltaan, olisi sallinut sen julkaista näitä asiakirjoja. Juuri tuo salailun verho langettaa tuomion esitysten laadusta.
Omasta puolestani katson, tunnustaen kaikessa nöyryydessä tietojeni vähäisyyden, että kaikki nämä esitykset, jotka tähtäävät johonkin käytännölliseen sivutavoitteeseen, niin hyvää tarkoittavia kuin ne ehkä ovatkin, ovat virheellisiä. Ne eivät nojaa mihinkään järjelliseen periaatteeseen. Sillä mitä tulee opetuksen periaatteeseen, on se hyvin yksinkertainen; se on sama kaikissa kouluissa, kansakoulusta ylimpään oppikouluun. Niissä on opetettava nuorisoa, miksi? Jotta sillä koulun lopettaessaan olisi kyky itse kohentaa sivistystään. Tämä ja vain tämä on sen tarkoitus. Kansakoulujen tulee pyrkiä siihen, että kun oppilas päättää sen, on hänellä kykyä ja halua lisätä tietämystään. Muuten on opetus ollut virheellistä. Suunnattakoon tätä halua niin, että havaintokyky terävöityy. Mutta tavoite kuitenkin on, että oppilas saa halun perehtyä lisää koko siihen kirjallisuuteen, joka soveltuu suurille kansanjoukoille ja joka on sellaista, että sitä voidaan ymmärtää ja hyödyntää koulussa saadun vähäisen perussivistyksen pohjalta. Sama tavoite on porvarikoulun opetuksella. Rakkaus yleiseen inhimilliseen tietämykseen tulee kasvattaa voimakkaaksi, jotta se ei kuolisi jo sitä usein seuraavassa ammattikoulussa. Samoin on asia myös ylimmissä oppikouluissa, jotka kuitenkin eroavat edellisistä siinä, että niiden oppilailla on vielä edessään aika, jolloin he saavat ohjausta vapaissa opinnoissa, ja että näissä kouluissa on hankittava suurempi määrä tietoa halun ja kyvyn perustaksi. Näissä kouluissa on silti itse asiassa, kun verrataan edessä olevaan tieteelliseen kurssiin, opetuksen laatu vielä enemmän alkeiden tasolla kuin kansakouluissa tai porvarikouluissa, jotka samalla kertaa ovat oppilaittensa koulu ja yliopisto. Tätä kouluopetuksen periaatetta pidän omasta puolestani yhtä lailla totena kuin yksinkertaisenakin. Olen nähnyt, että missä sitä noudatetaan, siellä kokemus on osoittanut koulut kelvollisiksi. Jos kouluja on perustettu milloin minkin sivutavoitteen vuoksi, niin kuin oli asia 1856, kun kouluun tuotiin erityisopinnot ja oppilaat jaettiin juristeihin, teologeihin jne., kun perustettiin erityiset siviililukiot, jotta tiettyjen yhteiskuntaluokkien lapsilla olisi tilaisuus erottautua yleisten koulujen tavallisista oppilaista, jotta heillä olisi tilaisuus oppia käytännössä käyttämään nykykieliä, olkoonkin, ettei näin tehty vain salonkeihin pääsyä ajatellen vaan myös tiettyjen yleisten virkatehtävien hoidossa esiintyviä tarpeita varten – kun koulua uudistetaan sellaisia tavoitteita ajatellen, niin menetellään pahoin, toimitaan periaatteettomasti (hyvä, hyvä). – Nyt on taas haluttu toistaa tuo kokeilu. Ensimmäisellä kerralla koulut jäivät tyhjiksi, oppilaita ei tullut. Muuten kouluhallitus olisi parhaiten puhunut puolestaan huolehtimalla siitä, että jo olemassa olevia koululakeja noudatetaan. Se olisi työllistänyt itsensä parhaiten esimerkiksi tekemällä havaintoja siitä, mitkä seikat kouluissa saavat aikaan oppilaitten ylirasittumista, mitkä seikat vaikuttavat opintojen heikkoon menestykseen jne. Ehkä kouluhallitus olisi silloin ymmärtänyt, että haitat voitaisiin poistaa muutamalla varsin vähäisellä muutoksella. Näyttää myös siltä, että säätyjen valiokunta on vasta nyt tullut siihen käsitykseen, että uudistusten on kouluissa tapahduttava vähitellen, osittain, hitaasti, jotta kokemus voisi puhua ja siitä voitaisiin saada joitakin todisteita, ennen kuin ryhdytään kirjoittamaan uusia koulujärjestyksiä. Tätä viisautta ei valiokunnalla ollut vuonna 1867. Silloin säädyille annettiin esitys koulujärjestykseksi, ja sen laatinut komitea oli kääntänyt kaiken mullin mallin, ja tämä esitys hyväksyttiin ja sitä suositeltiin (hyvä!) Nyt on vähän myöhäistä valiokunnankin osoittaa sellaista viisautta. Olisi pitänyt voida odottaa, että sitä ensi sijassa olisi ollut kouluhallituksessa, ja että tuo hallitus olisi sen tähden menetellyt varovaisesti, ensin tutkinut ja harkinnut ja oppinut kokemuksesta, että pienemmät uudistukset olisivat olleet riittäviä. Kouluhallitusta ei perustettu siksi, eikä sitä tarvittu siksi, että se taas mullistaisi kaiken. Se olisi voinut pitää uudistusesityksensä kauankin salkussaan. Nyt annettu asetus venäjän kielen opiskelusta on mielestäni todistus siitä miten tärkeää olisi ollut, että kouluhallitus olisi valvonut lakien noudattamista. Venäjän opiskelu oli oppikouluissa jätetty vapaavalintaiseksi; oppilaat saattoivat valita kreikan tai venäjän. Yhä suurempi joukko oli valinnut venäjän, eikä sen kummemmin opettajilla kuin tovereillakaan ollut siihen mitään huomauttamista. Tiedämme kuinka venäjän opiskelu, kun se oli pakollista, herätti oppilaissa vastenmielisyyttä siitä varsin luonnollisesta syystä, että heillä oli ennestään niin paljon töitä, ja että suurelle enemmistölle tämän kielen opinnoista saattoi varsin harvoin, jos koskaan, olla hyötyä. He eivät voineet jatkaa niitä koulunsa päätettyään. Venäjän kirjallisuus on myös verrattain tuntematonta, ja länsimainen kirjallisuus, johon kulttuurimme nojaa, on niin rikas, että jo tämä kirjallisuus täyttää kaikki tarpeet.
No niin, tämä vihamielisyys hävisi, sikäli kuin tunnen asian. Mutta miten meneteltiin? Venäjää luettiin huonosti, ja kun tultiin ylioppilastutkintoon, esitti tutkinnonpitäjä tästä huomautuksen. Silloin sanottiin, sikäli kuin olen kuullut mainittavan: tämä on vapaaehtoinen aine, ylioppilaskokelasta ei voi hylätä siksi, että hän ei osaa venäjää. Sillä tavoin kielen opinnot jäivät hunningolle ja niitä harjoitettiin huolimattomasti. Siksi nousi esiin huomautuksia sitä vastaan, ja rohkenen uskoa, että jos venäjän opintoja jatkettaessa kouluhallitus olisi ryhtynyt huolehtimaan siitä, että niitä harjoitettaisiin kunnolla ja kelvollisesti, ja kertonut Hänen Majesteetilleen miten tätä kieltä nyttemmin luetaan vapaaehtoisesti, miten vuosittain yhä useampi oppi sitä, niin ehkä ei olisi annettu tätä asetusta, joka itse asiassa koituu onnettomuudeksi lapsiemme hengelle ja ruumiille, koska heillä on ennestäänkin ylen määrin opintoja yleensäkin ja erittäinkin kieliopintoja. Näin monessa muussakin tapauksessa. On valitettu siitä, että suomenkielisten koulujen oppilaat eivät ole lukeneet riittävästi ruotsia. Olen kuullut tämän olevan totta. Mutta kenen vika se on, ellei koulun viranomaisten, jolleivät he huolehdi siitä, että asetusta seurataan ja että suomenkielisissä kouluissa luetaan kunnolla ruotsia niin kuin myös suomea ruotsinkielisissä. Kaikki tämä olisi antanut kouluhallitukselle riittävästi tekemistä, ilman että sen olisi tarvinnut heti rynnätä esiin uudistussuunnitelmineen.
Tiedän ja käsitän, että valiokunnan esitys on yleisesti ottaen hyvin perusteltu, että maassamme yleisesti hyväksytään anomuksen jättäminen Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen, jotta maan nuoriso ei jäisi liian puuhakkaisiin käsiin ja että maan tulevaisuudesta eivät huolehtisi sellaiset kädet. Tunnustan kuitenkin, että en voi omasta puolestani hyväksyä toista kohdan 2 vaihtoehdoista valiokunnan mietinnössä, nimittäin anomusta, että ”Hänen Keisarillinen Majesteettinsa suvaitsisi joko armossaan suoda säädyille oikeuden osallistua yleisten koulu- ja opetuslakien säätämiseen, mikä ei kuitenkaan menisi yksityiskohtiin, jotka mieluiten tulisi jättää hallintoviranomaisten huoleksi”. Minun tietääkseni ei todellakaan ole olemassa koko maailmassa mitään periaatetta, joka voitaisiin esittää sen tueksi, että ns. taloudellinen lainsäädäntö pitäisi ja tulisi kaikissa tapauksissa jättää yksistään maan hallitukselle. Päinvastoin on voitava edellyttää, että siinä, niin kuin kaikessa mitä hallitus tekee, se ei näe mitään mieluisampaa kuin että maan edustuslaitos valistaa sitä maan todellisista eduista, ja että erityisissä tapauksissa säädetään maan säätyjen hyväksymä järjestys pitemmäksi ajaksi tulevaisuudessa, jotta ei tapahtuisi nopeita mullistuksia, ja jotta maan taloudellinen lainsäädäntö ei ylipäätänsä altistuisi sellaisille sattumanvaraisuuksille kuin esim. nyt maan koululaitos. Mutta niin kyllä on, että kun järjestetään yleisiä perusteita milloin millekin maamme taloudellisten olojen osalle, joihin virallinen kielenkäyttömme lukee myös mitä henkisimpiä intressejä, niin asia on, sanon vain, että yleisten perusteitten toteuttamiseen liittyy niin monia yksityiskohtia, ja yhteiskuntaelämä ja yhteiskunnalliset olot ovat niin vaihtelevia, että vuosi vuodelta tarvitaan uusia erityssäännöksiä – luonnollista on, että kaikessa sellaisessa on hallituksella oltava riittävästi valtaa käsissään, jotta se voisi nopeasti ryhtyä tarpeellisiin toimiin. Periaatteessa en siis katso olevan oikein, että taloudellinen lainsäädäntö on annettu yksinään hallituksen asiaksi, ja olen vakuuttunut siitä, että vähitellen myös maamme edustuslaitos saa osallistua siihen yhä enemmän, minkä hallituskin hyväksyy, koska se siirtää monessa tapauksessa suuren vastuutaakan pois hallituksen harteilta. Mutta katson myös, että näillä valtiopäivillä voitaisiin säästää nämä vaatimukset tulevaisuuteen ja olla hieman kärsivällisempiä tämän kysymyksen suhteen. Maa nauttii näillä valtiopäivillä ensimmäistä kertaa uudesta valtiopäiväjärjestyksestä, jonka Hänen Keisarillinen Majesteettinsa anteliaasti on sille lahjoittanut. Maamme velvollisuus olisi olla heti tunkeutumatta esiin kaikenlaisten toiveitten kanssa ja herättämättä niillä levottomuutta, niin että jollakulla herää ajatus: tämä uusi valtiopäiväjärjestys oli ehkä virhe. On monia asioita, jotka voivat hyvin odottaa, eikä juuri yhtäkään, jota ei voitaisi käsitellä niin kuin tähänkin asti ilman maalle tästä koituvaa vahinkoa. Saanen siksi kunnioittavimmin esittää, että kunnianarvoisa ritaristo ja aateli eivät tältä osin kannattaisi mietintöä, vaan hyväksyisivät toisen vaihtoehdon, ”että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa ainakin valtiopäiväjärjestyksen § 75 mukaisesti suvaitsisi pyytää näistä perusteista säädyiltä alamaista lausuntoa, ennen kuin uusi koulujärjestys annetaan”, ja olen vahvasti vakuuttunut siitä, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, oppiessaan oikein tuntemaan maamme yleisen mielipiteen, ei varmasti kieltäydy armollisesti suostumasta tähän pyyntöön, eikä myöskään salli, että maamme koululaitoksen järjestyksessä tapahtuu liian suuria mullistuksia.
