Herra Snellman, J. V., pyysi tähän kysymykseen liittyen puheenvuoroa ja lausui seuraavaa: En uskonut kenenkään muun pyytävän puheenvuoroa, muuten en olisi pyytänyt nyt antaa lausumaani, mikä minun olisi joka tapauksessa myöhemmin pitänyt tehdä ex officio [viran puolesta]. Mutta ei ainoastaan sen vuoksi, vaan myös siksi, että minulla on hypoteekkiyhdistyksen perustamisesta lähtien ollut se vakaa käsitys, että tämä laitos on maallemme hyödyllinen yritys, niin kuin tällä hetkelläkin olen vakuuttuneet siitä, että laitos on monella tapaa ollut maallemme hyödyksi.
Alussahan oli toivottu, että sen päätarkoitus olisi edistää ja kohentaa maanviljelystä, järjestää pääomaa käytettäväksi sellaisiin parannustoimiin, ja varmaa on, että hypoteekkiyhdistys on tässäkin suhteessa saanut jotakin aikaan. Mutta olennaisin tapa, jolla yhdistys on hyödyttänyt ja voinut hyödyttää maatamme, on kyllä se, että hypoteekkiyhdistys on, niin kuin myös on tunnustettu, vapauttanut maanviljelijän epävarmuudesta, jossa hän muuten eläisi joutuessaan perinnönlunastuksia ja maanostoja varten ja muuten ahdingon aikoina hakemaan lainaa monilta eri tahoilta, epävarmana siitä milloin se taas sanotaan irti, eikä hän saisi sellaista lainaa ilman vakuuksia, omavelkaisia vakuuksia, joista, niin kuin tiedetään, rahvas joutuu myös erikseen maksamaan. Tässä suhteessa on varmaa, että hypoteekkiyhdistyksestä on ollut paljon hyötyä, ja siitä koitunut hyöty olisi ollut vieläkin suurempi, ellei yhdistys olisi aloittanut kaikkein onnettomimpana aikana minkä maa on joutunut elämään sataan vuoteen. Silti on varmaa, että jos näitä hypoteekkiyhdistyksen rahoja ei olisi ollut, niin vielä kymmeniä tuhansia muitakin olisi kuollut nälkään kuin ne, joiden osaksi tuli tuo kova kohtalo. Pidän tätä niin päivänselvänä, että tästä asiasta ei pitäisi olla minkäänlaista epäilystä. Juuri tuo hätä pakotti monen lainanottajan niin sanotusti syömään saamansa rahat. Mutta jos heillä ei olisi ollut näitä rahoja syötäväksi ja toisten kanssa jaettavaksi, niin hehän olisivat kaikki menehtyneet. Hypoteekkiyhdistys oli sillä tavoin hyödyksi myös valtiolle, mikä on pikkuasia verrattuna juuri sanomaani, koska kruunu näin välttyi sadoilta verohylyiltä, jotka yhdistys sen sijasta otti haltuunsa. Sillä suunnilleen sellaisia olivat hypoteekkiyhdistyksen haltuunsa ottamat tilat, varsinkin Pohjois-Suomessa. Jos ne eivät olisi olleet kiinnitettyinä hypoteekkiyhdistyksen laskuun, ja yhdistyksen ei olisi ollut pakko huutaa niitä itselleen, voidakseen mahdollisuuksien mukaan pelastaa jotain saatavistaan, niin ne olisi myyty kruununveron rästeistä, niin kuin niitä muutenkin monesti myytiin, eikä ostajia olisi saatu. Monia näistä tiloista hypoteekkiyhdistys huusi itselleen, en uskalla sanoa että satakunta, mutta suunnilleen, muutamalla sadalla markalla, koska tarjouksia ei ollut lainkaan, jopa niin, että 8000 markan arvoiseksi arvioituja tiloja, joille oli annettu lainaa 3000–4000 markkaa, myytiin 300–400 markalla. Kaikista näistä tiloista olisi tullut verohylkyjä, ja ne olisivat jääneet autioiksi, mutta hypoteekkiyhdistys on ylläpitänyt niitä tappioita kärsien. Nyt ne ovat viljeltyinä ja asuttuina. Tätä ei nyt pidetä minään. Olkoon niin! Minäkin pidän ansioista suurimpana sitä, että niin monia pelastettiin nälkäkuolemasta.
Sivuasia olkoon sekin, että hypoteekkiyhdistys on ollut muullakin tavoin hyödyksi maallemme ja erityisesti Suomen Pankille. Rahanuudistus oli kiinni siitä, että hypoteekkiyhdistys otti ulkomaanlainan ja antoi pankille valuuttaa kahdeksan miljoonaa markkaa. – Niin tapahtui, hypoteekkiyhdistys otti lainan itselleen tappioksi, tappioksi sikäli, että yhdistys tämän lainan vuotuismaksut kattaakseen joutui korottamaan antolainauskorkoaan 5 prosentista 5 ½ prosenttiin ja vähentämään kuoletusta ¾ prosentista ¼ prosenttiin. Toisin sanoen, se tuli maanviljelijälle kalliimmaksi ja loukkasi siten tarkoitustaan auttaa maanviljelijöitä, tehdäkseen mahdolliseksi rahanuudistuksen. Totta on, että kansa ahdisti joka puolelta hädän ja rahantarpeen ajamana. Näin tuli mitä suurimmassa määrin hypoteekkiyhdistyksen etujen mukaiseksi, että rahanuudistus toteutetaan, jotta yhdistys ei joutuisi maksamaan vuosimaksujaan erittäin epäedullisen kurssin mukaan, jotta se ei saisi lainanottajilta huonoa rahaa, pankin silloisia huonoja seteleitä, ja joutuisi maksamaan hopeana ulkomaille. Mutta enfin [lopuksi], rahanuudistus tuli mahdolliseksi siten, että hypoteekkiyhdistys otti lainansa. Jos nyt tuon ns. rahanuudistuksen katsotaan olleen maallemme jossain määrin hyödyksi, niin hypoteekkiyhdistyksellä on siis siihen oma osuutensa, ja se on antanut sen itselleen tappioksi. Hypoteekkiyhdistys on vahingoittanut itseänsä, joskin mielestäni tavalla, joka olisi voitu välttää, vaikka en suinkaan halua millään tapaa syyttää sen silloista hallintoa. Mitä silloin tapahtui, saattoi sen näkökulmasta olla oikein. Voidakseen varmistaa vuotuismaksut hypoteekkiyhdistys jätti nimittäin kahdeksan miljoonaa markkaa hopeaansa pankille al pari [nimellisarvon mukaan] saaden sitä vastaan kahdeksan miljoonaa pankin seteleitä, kun pankki samaan aikaan maksoi ulkomaanvaluutoista kaikille muille 20 % yli parikurssin, osti huonoja ulkomaanvekseleitä milloin mistäkin ja maksoi 20 % enemmän, kun taas hypoteekkiyhdistykseltä se sai yhden Rotschildin huoneen toiselle Rothschildin huoneelle asettamia vekseleitä 20 % halvemmalla. Näin teki hypoteekkiyhdistys, saadakseen omille vuotuismaksuilleen saman kurssin, vaikka rahanuudistusta ei olisikaan saatu aikaan, koska varmaa ei ollut, etteikö kohdattaisi joitakin muita esteitä. Näin Suomen Pankki välttyi maksamasta 1 700 000 markkaa ja enemmänkin seteleinä. Ja kun rahanuudistus tapahtui, oli Suomen Pankilla nämä setelit käsissään. Tämä on kiistaton totuus, tosiasia, jota ei voi kiistää. Jos hypoteekkiyhdistyksellä silloin olisi ollut tarmoa sanoa: me emme anna näitä kahdeksaa miljoonaa muulla ehdolla kuin noteerattuun kurssiin, niin hypoteekkiyhdistyksellä olisi ollut säästössä nuo 1 700 000 markkaa, jotka siltä nyt puuttuvat. – En uskalla puhua toisten puolesta, mutta minulla oli kunnia silloin istua keisarillisessa senaatissa valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä, ja uskon omasta puolestani, että jos hypoteekkiyhdistys olisi asettanut tuon ehdon, niin keisarillinen senaatti, jonka asiana silloin oli harkita sellaisia kysymyksiä, tuskin olisi omasta puolestaan kieltänyt hypoteekkiyhdistystä saamasta seteleitään kurssin mukaan; ja kuitenkin oli yhdistykselle vakuutettu, että se saisi vuotuismaksunsa suunnilleen al pari. Ainakin olisi voinut tapahtua jonkin verran tasoitusta. Sillä selvää on, että hallituksen velvollisuuden olisi voitu katsoa olevan, tuon rahanuudistuksen ehtona olleen kahdeksan miljoonan talletuksen tultua tehdyksi, myös täyttää tämä ehto, jotta uudistus olisi voinut tapahtua. Hätätilanteessa olisi noista 1 700 000 markasta saatava korko kattanut hypoteekkiyhdistyksen mahdollisen tappion. Kyseinen hypoteekkiyhdistykselle epäedullinen kauppa syntyi siten, että oli luonnollisesti pankin johtokunnan asia tehdä esitys ehdoista, joilla nuo kahdeksan miljoonaa otettaisiin vastaan, ja kun johtokunta asetti tuon pankille edullisen ehdon, että nuo kahdeksan miljoonaa luovutettaisiin pankille al pari, niin keisarillinen senaatti ei voinut pankin vahingoksi muuttaa sitä, vaan joutui sanomaan sille kyllä; ja koska senaatti kerran oli hyväksynyt nämä ehdot, niin hypoteekkiyhdistys katsoi että sen tuli taipua niihin. Jos siis säädyt nyt antaisivat anteeksi ne 600 000 markkaa, jotka hypoteekkiyhdistys on saanut pankilta lainata, niin pankki oikeastaan vain antaisi takaisin osan, alle puolet, tuolloin saamastaan hyödystä. Sillä pankki ei tuolloin olisi tehnyt lainkaan tappiota maksaessaan 1 700 000 markkaa kurssin mukaan, koska pankilla oli oikeus laskea liikkeelle seteleitä enintään 15/7 hallussaan pitämästä valuutasta. Lainat olivat silloin hyvin tavoiteltuja. Pankin oli hyvin vaikea kuukausiraporteissaan näyttää, että pankki ei ole laskenut liikkeelle enempää seteleitä kuin mitä oli sallittu. Niinpä pankille ei olisi silloin eikä seuraavanakaan vuonna ollut vaikeaa antaa lainaksi koko sitä setelimäärää, jonka pankki mahdollisesti saattoi laskea liikkeelle. Jos siis pankki olisi maksanut sadasta markasta valuuttaa vaikkapa 120 markkaa seteleinä, niin pankilla olisi ollut tilaisuus antaa saamaansa 100 markkaa vastaan lainaksi vielä lähes 100 markkaa, ja kolmessa vuodessa se olisi antolainauksesta saanut korkoina siitä määrästä, jolla parikurssi ylitettiin valuuttaa lunastaessa, niin paljon, että se olisi tullut korvatuksi. Ainoastaan siinä pankki olisi hävinnyt, että valuutat olisivat maanneet korottomina. Mutta sellaista on tapahtunut myöhemmin, ja näinä viime vuosina kaksinkertainen määrä miljoonia ja enemmänkin on lojunut yhtä korottomana pankissa, koska pankki ei ole voinut laskea liikkeelle seteleitä niitä vastaan enempää kuin yksinkertaisen määrän. Tätä käsitystä pankin saamasta edusta halutaan vastustaa sanomalla, että pankki olisi laskenut liikkeelle nuo 1 750 000 markkaa seteleitä ja ollut velvollinen lunastamaan ne. Mutta kuten on osoitettu, tämä ei olisi merkinnyt mitään. Pankki osti sen sijaan muilta samoja valuuttoja, ja huonoja valuuttoja, joista pankki sai takaisin Jumala tietää kuinka monta sataa tuhatta markkaa, ellei jopa miljoonia markkoja, protestoituina vekseleinä, ja hävisi kaiken. Kyseisessä operaatiossa pankki ei varmasti olisi hävinnyt mitään, sillä silloin pankin ei tarvinnut pitää hallussaan seteleitä, vaan se olisi voinut antaa ne kaikki lainaksi.
Voidaan myös lisätä, että hypoteekkiyhdistyksellä ei ole ollut mitään valtionapua. Ainoastaan nyt kysymyksessä olevan lainan antoi hypoteekkiyhdistykselle Hänen Majesteettinsa, ja siksi myöskään lainan takaisinmaksun ehdot eivät ole pankin ohjesäännön mukaiset, vaan Hänen Majesteettinsa erikseen määräämät. Nyttemmin ei hypoteekkiyhdistyksellä enää ole mahdollisuutta kääntyä Hänen Majesteettinsa puoleen, joka olisi varmasti arvioinut toisin hypoteekkiyhdistyksen tarpeen ja pankin velvollisuuden antaa jotain anteeksi, kuin pankkivaliokunta ja säädyt ovat arvioineet. Jos hypoteekkiyhdistyksellä olisi tämä lainansa korottomana, niin silloin voitaisiin sanoa, että se on nauttinut valtionapua. Nyt avustus on ollut sitä, että hypoteekkiyhdistys on saanut maksaa 4 % mahdollisesti 5 % sijasta. Hypoteekkiyhdistys on maksanut korkoja 350 000 markkaa. Omasta puolestani en siis olisi katsonut säätyjen tehneen mitenkään liian suurta uhrausta pankin puolelta, mikäli pääoma olisi nyt annettu anteeksi. 350 000 markkaa siitä on kumminkin saatu, kutsuttiinpa sitä sitten koroiksi tai pääomaksi. Pankki on monella taholla tehnyt paljon suurempia tappioita. Olisi myös ollut ilahduttavaa, jos valiokunta olisi tehnyt sellaisen ehdotuksen. Sillä jos se ehdotus olisi hyväksytty, niin hypoteekkiyhdistyksen nykyinen alijäämä poistuisi lähes kokonaan, mikä varsin suuressa määrin vaikuttaisi yhdistystä pystyssä pitävästi, koska se parantaisi yhdistyksen luottokelpoisuutta ja luottamusta sen kykyyn huolehtia sitoumuksistaan. Nyt tuo velka säilyy, jos säädyt seuraavat valiokunnan esitystä, ja alijäämä synkentää edelleen näkymiä, niin kuin valiokunnan mietintö antaa odottaa, viiden vuoden ajan. Mutta kukaan ei pysty ennustamaan mitä tapahtuu viiden vuoden päästä, joten omasta puolestani minä katson tuon viittauksen tulevaisuuteen olevan vailla mitään arvoa.
Valiokunta mainitsee perusteluna, että olisi syytä ryhtyä toimiin hypoteekkiyhdistyksen aseman turvaamiseksi tulevaisuudessa, niin että oltaisiin varmoja, että tuon 600 000 markan anteeksi antamisesta olisi jotain hyötyä. Valiokunnalla on ollut käytössään hypoteekkiyhdistyksen tilinpäätökset ja yhdistyksen yhtiökokousten pöytäkirjat. Niistä voi saada selville, että yhtäkään yhtiökokousta ei juuri ole pidetty pohtimatta hypoteekkiyhdistyksen aseman turvaamista. Luonnollisesti on kysymyksessä enimmäkseen ollut yhdistyksen turvaaminen uusia lainoja myönnettäessä aiheutuvilta tappioilta, ja siinä tarkoituksessa on ryhdytty toimenpiteeseen toisensa jälkeen, osittain lainan määrää vähentämällä, osittain asettamalla arviointitariffi alemmaksi, osittain vähentämällä arviointimiehiä niin, että kun heidät aiemmin valittiin kihlakunnittain, niin nyt heitä on vain kaksi joka läänissä, jotta voitaisiin enemmän luottaa heidän kokemukseensa ja kelvollisuuteensa. Kaikenlaisia muitakin päätöksiä on tämän lisäksi tehty tarkoituksena turvata hypoteekkiyhdistyksen asema, mutta niitä luettelemalla en halua viivyttää kunnianarvoisaa säätyä. Surullista on, että valiokunta ei ole sanonut, tai ei ehkä ole osannut sanoa, mitä valiokunta oikeastaan on tarkoittanut. Ehkä samaa kuin komitean jäsenet, joista valiokunnan mietinnössä puhutaan, ja jotka ovat ehdottaneet, että hypoteekkiyhdistys järjestettäisiin uudelleen niin, että se hajotettaisiin ja lääneihin perustettaisiin erilliset hypoteekkiyhdistykset, joille hankittaisiin rahat yleisen hypoteekkiyhdistyspankin välityksellä. Oletan valiokunnan tarkoittavan tätä ehdotusta, kun valiokunta puhuu uudelleen järjestämisestä. Mutta on hyvin helppo nähdä, mitä monia vaikeuksia sellaisen ehdotuksen toteuttaminen kohtaa. Kun yhdistys rakentuu nyt aivan eri pohjalle, kun se on nykyisessä muodossaan ottanut lainoja koko maan käsittävänä yhdistyksenä, sekä ulkomailla että maamme sisällä, laskemalla liikkeelle obligaatioita, joista nykyinen yhdistys on vastuussa, ja kun säädyt ovat antaneet takauksen yhdistyksen lainalle nykyisen yhdistyksen lainana, kun rahat on lainattu nykyisille osaomistajille tällä edellytyksellä, niin ei todellakaan ole mikään helppo asia päästä suurempaan vakauteen sellaisella uudelleen järjestelyllä. Mutta kaikki vaikeudethan voidaan voittaa ja murtaa. Pyydän kuitenkin sen johdosta, mitä eräs kunnioitettu varauksentekijä on sanonut, saada mainita, että jos tarkoitus oli, että johtokunnan olisi pitänyt tehdä sellainen ehdotus, niin silloin vaaditaan mahdottomia. Sitä paitsi antoi se yhtiökokous, joka valitsi komitean tutkimaan yhdistyksen tilaa, komitealle tehtäväksi laatia ehdotuksen, joten komitean ehdotus on joka tapauksessa esitettävä yhtiökokoukselle, eikä johtokunnalla yksinään ole oikeutta ryhtyä mihinkään toimiin. Johtokunnalla oli myös komitean mietintö käsissään vain kolmen päivän ajan ennen kuin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollinen esitys jaettiin säädyille.
Jotta eräät väitteet valiokunnan mietinnössä eivät vaikuttaisi sellaista päätöstä vastaan, jota tässä olen koettanut puoltaa, niin pyydän saada huomauttaa, että kun valiokunta sanoo, että voitoista ja tappioista ei ole pidetty kirjaa kunkin läänin osalta erikseen, niin tämä on osittain totta, nimittäin sikäli, että aikaisemmin, siitä lähtien kun hypoteekkiyhdistys perustettiin, ei tällaista kirjanpitoa tehty, en tiedä mistä syystä. Mutta asia on kuitenkin niin, että sellainen kirjanpito on nyttemmin pantu toimeen, että yhdistyksen tilinpäätökset ensimmäisestä viimeiseen asti on käyty läpi, ja erilliset tilit on perustettu voitoille ja tappioille kussakin läänissä. Tämän on valiokunta unohtanut mainita. Valiokunnalle on nimittäin annettu tämän kirjanpidon tulokset tiedoksi. Armolliseen esitykseen sisältyy myös ote hypoteekkiyhdistyksen kyseisestä anomuksesta, joka osoittaa, että sellainen kirjanpito on todella olemassa vuoden 1876 loppuun asti.
Onko valiokunta ehkä arvellut, että uudelleenjärjestäminen tarkoituksessa, joka minulla on ollut kunnia mainita, saisi osaomistajien keskuudessa aikaan enemmän osallistumista yhdistyksen asioihin, siitä en halua esittää arviotani, enkä myöskään siitä, onko tuo osallistumisen puute jollakin tapaa aiheuttanut sen kärsimät tappiot. Omasta puolestani luulen, ettei osallistuminen paljoakaan sillä tavoin vilkastuisi, ja niinikään on käsitykseni, että vaikka lääneihin perustettaisiinkin hypoteekkiyhdistyksiä, niin mikään inhimillinen huolenpito ei kuitenkaan estäisi näitä yhdistyksiä kärsimästä tappioita. Sillä kadon sattuessa se on tavallisesti niin laaja-alainen, että se väkisinkin kohtaa kaikkia lääninyhdistyksen lainanottajia, eikä katovuodella koskaan ole tapana jäädä ainoaksi. Jos taas useita sellaisia seuraa toisiaan, niin silloin ei ole muuta keinoa kuin se, jota nyt on ollut pakko käyttää, huutaa maatilat yleisissä huutokaupoissa. Vaikka ryhdyttäisiinkin toimiin sellaisten hätää kärsivien lainanottajien auttamiseksi, niin sekin on vaikea keino. Aluksi on maksettava hänen kruununveronsa, muuten hän joutuu samaan vaaraan ja hypoteekkiyhdistys joutuu kärsimään. Voidaan kyllä tietysti toivoa, että mielenkiinto kumminkin kasvaa, jos jokainen lääni hoitaa omansa. Silti olisi ollut syytä odottaa, että yhdistyksen yleisiin yhtiökokouksiinkin olisi osallistuttu hieman enemmän. Mahdollista on, että tämänkin asian laita on tulevaisuudessa paremmin. Mitään hallinnon hajasijoittamista ei ole voitu tehdä sen lisäksi, mitä yhdistyksen ohjesääntö vaatii. Sillä johtokunnalla ei ole lainkaan valtaa lääninkomiteoihin nähden, se pystyy vain antamaan neuvoja. Lainan myöntämistä koskevissa kysymyksissä, jotka ovat olleet tärkeimpiä, ei johtokunta koskaan ole voinut tai halunnut ylittää lääninkomitean esitystä. Vaikeaa on myös myöntää vähemmän kuin mitä lääninkomitea on esittänyt. Vain maatilojen myyntiä koskevissa asioissa, joista hypoteekkiyhdistyksen ohjesäännössä ei ole voitu säätää mitään, on johtokunta joutunut ottamaan ratkaisevan puhevallan sen suhteen, onko jokin tarjous ollut yhdistyksen kannalta edullinen vai ei.
Valiokunnan esitys on nyt mielestäni erittäin valitettava. On nimittäin hyvin epävarmaa, milloin kysymys edes voidaan ottaa uudelleen esille, koska tässä puheena ollut uudistus ei ole helppo toteuttaa. Jos siis ritaristo ja aateli voisi yhtyä kunnioitetun varauksentekijän ehdotukseen ilman muuta merkitä maksetuksi hypoteekkiyhdistyksen velka, niin olen omasta puolestani vakuuttunut siitä, että ritaristo ja aateli tekisivät päätöksen, joka ei ole ainoastaan hypoteekkiyhdistyksen vaan myös maan etujen mukainen.
