Juhlavuoden 1981 puheet, seminaarit ja lehdistökeskustelu toivat selkeästi esiin Snellman-kuvan sirpaleisuuden ja tietämyksen hajanaisuuden. Lähteitä kunnolla tuntematta ja ilman riittävää perustutkimusta puhuttiin vakaumuksen rintaäänellä toisten ohi kertaamalla tuttuja lähteitä ja vanhoja tutkimuksia. Snellman saatettiin surutta valjastaa melkein mihin tahansa tarkoitukseen. Snellmanin elämän ja toiminnan hedelmälliseltä tarkastelulta puuttui kriittinen perusta, johon argumentointi olisi ankkuroitunut. Ilman täydellisiä kriittisesti toimitettuja koottuja teoksia vankka tulkinta hukkui satunnaisiin poimintoihin ja niistä tehtyihin ajanmukaisiin johtopäätöksiin. Snellmanin 175-vuotisjuhlien perintönä tähän haasteeseen kuitenkin tartuttiin.

J. V. Snellmanin koottujen teosten alkukielinen tieteellis-kriittinen toimittaminen käynnistyi ennakkokeskustelujen jälkeen eri tahojen kokoontuessa valtioneuvoston juhlahuoneistossa Smolnassa 18.1.1982. Kokouksessa olivat edustettuina valtioneuvoston kanslia, valtiovarainministeriö, Suomen Pankki, Kokkolan kaupunki, Kuopion kaupunki, Suomen Kulttuurirahasto, Koneen Säätiö sekä J. V. Snellman -juhlavuoden 1981 toimikunta. Kokous teki valtioneuvostolle esityksen J. V. Snellmanin kootuista teoksista. Valtioneuvoston kanslia asetti J. V. Snellmanin koottujen teosten toimituskunnan 19.2.1982. Kuopion kaupunginvaltuusto päätti 22.3.1982 osallistua hankkeeseen noin 250 000 silloisella markalla. Kuopion kaupunkia asiaan liittyvissä neuvotteluissa edustivat aluksi kaupunginjohtaja Juhani Koskinen ja myöhemmin kansliasihteeri Heikki Viitala. Valtakunnallisen toimikunnan puheenjohtajana toimi opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen.214

Toimitustyön piti kestää kymmenen vuotta ja sen arvioitiin maksavan seitsemän miljoonaa markkaa. Neljä vuotta myöhemmin 1986 Kaari Utrion mielestä hanke oli synkkä rojahdus taaksepäin hegeliläiseen maailmaan. Utrion mukaan mieluummin olisi tarvittu keskiajan ja naisen historia.215 Kymmenen vuoden kuluttua vuonna 1992 ensimmäinen osa valmistui ja rahaa oli kulunut yhdeksän miljoonaa. Paavo Haavikko piti silloin miljoonien tuhlausta väärinkäytöksenä ja petoksena.216 Snellmanin päivänä vuonna 1992 ensimmäisen osan ilmestyttyä kulttuuritoimittaja Heikki Hellman irvaili suuria julkaisuhankkeita Helsingin Sanomissa sanoen, että ”kyllä valtio kustantaa”. Niiden joukossa mainittiin myös Snellmanin Kootut teokset yhtenä valtiobudjetin ”kankkulan kaivoista”.217 Syyskuussa Simopekka Virkkula kuulutti Aamulehdessä, että Snellmanin Kootut vailla lukijoita, toimitustyö vienyt kymmenen vuotta ja kymmenen miljoonaa, ostajia alle sata. Kirjoituksessa epäiltiin, että epäonnistuneen hankkeen helpon rahoituksen tarkoituksena oli aikoinaan vain pönkittää Ahti Karjalaisen kulttuuriprofiilia.218

J. V. Snellman Samlade arbeten I–XII -sarjan toinen osa ilmestyi vielä samana vuonna, mutta seuraavat osat ilmestyivät kerran vuodessa, niin että syksyllä 1995 oli valmiina vasta viisi osaa. Rahaa oli kulunut tähän mennessä 13 miljoonaa. Yliopistolehden mukaan rahaa oli käytetty käsittämätön määrä ja kysymys oli ”pölyttyvästä järkäleestä”. Samassa lehdessä ensimmäinen pääsihteeri kertoi kymmenen vuoden työskentelyn vieneen hänestä mehut: ”Emme elä enää orjayhteiskunnassa. En ole koskaan luvannut olla tässä loppuun asti.”219 Vielä heinäkuussa 1995 kirjoitettiin, että kustannukset olivat paisuneet yli äyräidensä. 13 vuoden työn tuloksena kirjakaupan tiskeillä makasi neljä tukevaa nidettä, ”joita ei kukaan lue, koska ne ilmestyvät vain ruotsiksi”.220

Tässä vaiheessa kustannuksista vastaava Valtioneuvoston kanslia oli asettanut ehdottomaksi takarajaksi vuoden 1998 lopun. Uuden pääsihteerin myötä syksyllä 1995 virinnyt loppurutistuksen henki löydettiin. Lähtökohtana oli kymmenen vuotta perustutkimusta ja viisi osaa. Uuden pääsihteerin tehtäväksi jäi puristaa seitsemän osaa runsaassa kolmessa vuodessa. Saneerausmieheksi kutsuttu Raimo Savolainen otti haasteen vastaan, koska aineiston vakuutettiin olevan valmiina kerättynä ja henkilökunnan valmiina savottaan.221 Heti keväällä 1996 julkaistiin kaksi osaa ja kolmas perään saman vuoden joulukuussa. Seuraavana kahtena vuonna julkaistiin kaksi osaa vuodessa ja vuoden 1998 lopussa 12-osainen sarja oli valmis. Rahaa oli kulunut kaiken kaikkiaan 19 miljoonaa markkaa. 222

Lehtien äänenpainot muuttuivat nopeasti uusien niteiden ilmestymisen myötä. Jo vuoden 1997 tammikuussa Helsingin Sanomat oli julistanut kahdeksannen osan ilmestyttyä: Yllättävän tuore Kootut teokset. Kokonaiskuva Snellmanista kirkastui samaan tahtiin kuin tieteellisen edition julkaisuhanke eteni.223 Suomen ensimmäinen lähdejulkaisu sai tunnustusta valtakunnan suurimmissa lehdissä. Hufvudstadsbladetissa todettiin yhdeksännen osan ilmestyttyä syyskuussa 1998: ”Man fastnar gång på gång och finner sig fördjupad i de mest olikartade ämnen.”224 Hallitessaan harvinaisen suuren poikkitieteellisen tietomäärän ja kyetessään osallistumaan terävästi julkisuudessa mihin tahansa keskusteluun Snellman oli Venäjän Mihail Lomonosovin tapaan yhden miehen tiedeakatemia, kuten Svenska Dagblad koottujen teosten alkukielisen laitoksen valmistuessa osuvasti totesi. 225

Tämän täydellisen tieteellis-kriittisen lähdejulkaisuedition ansiosta J. V. Snellmanin ja samalla koko 1800-luvun tuleva tutkimus käynnistyi aivan uusista lähtökohdista. Laajassa kokonaisarviossa Kirkkohistoriallisessa vuosikirjassa heinäkuussa 1999 Tarja-Liisa Luukkanen totesi teossarjan autonomian ajan tutkimuksen aarreaitaksi. Hyvänä esimerkkinä oli muutos Snellmanin pitämien luentosarjojen rakenteisiin. Kävi ilmi, että edes ulkonaisen lähdekritiikin perusteella aineistot eivät muodostaneet johdonmukaisia kokonaisuuksia. Päätoimittajan ja tutkijoiden evästyksellä Tuija Pulkkinen purki aikaisemmin laatimansa järjestyksen ja joutui tarkentamaan johtopäätöksiään. Tämän mukaisessa järjestyksessä luennot on julkaistu J. V. Snellman Samlade arbeten -teos-sarjan osissa VII–XI. Ratkaisut on perusteltu laajassa yleiskommentaarissa.226

Eero Ojasen suomennettua luentoja niiden sisältö on joutunut entistä kriittisempään valoon. Varsin pian toimitusneuvotteluissa päädyttiin siihen käsitykseen, että Snellmanilla ei ollut mitään järjestelmällistä runkoa luentosarjojaan rakentaes-saan. Kysymys on pikemminkin siitä, että laajan kirjallisen tuotantonsa perusteella hänellä oli runsaasti aineistoa käytössään, mutta esitystapa ei noudattanut teosten rakennetta. Lisäksi eri lukukausina hänen mielipiteensä muuttuivat samojen aiheiden esittämistavasta ja sisällöstä. Keskeneräiset luentokäsikirjoitukset osoittavat selvästi, että Snellmanin pyrkimyksenä ei ollut uuden kokonaisuuden laatiminen. Harhakuva professoriajan luentojen kokonaisuudesta on syntynyt siitä, että filosofit ovat nähneet mielellään tällaisia tavoitteita. Yleensä on unohdettu muu konteksti ja se, että Snellman teki luennoimisen lisäksi muutakin vuosina 1856–1863. Luennoillaan hän etsi ja esitti perusteluja käytännön toimenpiteille, joista hän kirjoitti sanomalehdissä ja keisarille menevissä muistioissa.227

Tieteellis-kriittisen teossarjan valmistuminen toimi alkusysäyksenä J. V. Snellmanin suomennos- ja elämäkerta-hankkeelle, josta Kuopion kaupunginhallitus teki aloitteen valtioneuvostolle helmikuussa vuonna 1997. Kysymys oli J. V. Snellmanin Koottujen teosten ruotsinkielisen laitoksen jatkohankkeesta. Tehdyn aloitteen pohjalta opetusministeriö päätti aloittaa tämän jättimäisen käännöshankkeen (15 000 liuskaa) ja Snellmanin elämäkerran kirjoittamisen. Käännöstyöhön osallistui 12 Suomen eturivin kääntäjää ja Snellmanin aikakauteen perehtyneitä asiantuntijoita. Teossarjan päätoimittajaksi ja tieteellisen elämäkerran kirjoittajaksi valittiin dosentti Raimo Savolainen. Tarkoitus oli, että teosten 24-osainen suomenkielinen laitos ja elämäkerta valmistuisivat Snellmanin 200-vuotispääjuhlaan 12.5.2006 mennessä.228

Kaikkia nämä ratkaisut eivät ole miellyttäneet. Filosofisen aikakauskirjan Niin ja Näin pääkirjoituksen mukaan uusi painos WSOY:n 1930-luvun suomenkielisistä kootuista olisi riittänyt tyydyttämään harrastelijan tarpeet, jolloin rahat olisi voitu käyttää muihin hyödyllisiin suomennoksiin. Yleisestikin kiintymys näihin vanhoihin koottuihin istui lujassa: luettuaan Yliopistolehdestä artikkelin uudesta suomennoksesta eräs kuopiolainen ihmetteli, pitääkö pyörä keksiä uudelleen. Hän oli löytänyt hyllystään vanhat Kootut, jotka tosiasiassa kymmenillä tuhansilla muillakin oli hyllyssään. Nyttemmin sivistyskotien kuolinpesistä niitä ajautui tasaiseen tahtiin antikvariaatteihin.

Aikanaan näitä 1929–1932 ilmestyneitä Koottuja mainostettiin vetävästi: ”Aste asteelta valmistuvat nämä Suomen kansan suuren herättäjän kansalleen jättämät perimyskirjat täydellisenä suomennoksena.”Täydellisyydestä puhuminen tässä yhteydessä on enemmänkin mainoslause, koska ne käännettiin vuosina 1892–1898 ilmestyneen alkukielisen laitoksen perusteella, jota toimitettaessa ei pyritty tieteellisyyteen ja kriittisyyteen. Toimitustyötä ohjasi lähinnä tekstien kiinnostavuus: tekstejä irroteltiin yhteyksistään, lyhenneltiin ja paranneltiin, eikä kaikki aineisto ollut vielä saatavilla. Ongelma paisui lisää, kun puutteet, tulkinnat ja väärinkäsitykset siirtyivät suomennokseen.

Vasta vuoden 1998 lopussa tilanne alkoi korjaantua, kun tieteellis-kriittinen alkukielinen lähdejulkaisu valmistui. Puolta suppeammat 1930-luvun Kootut kalpenivat kerralla ”valituiksi teoksiksi”, kun nyt mukana oli entiseen verrattuna huomattava määrä lisää Snellmanin luentoja, sanomalehtiartikkeleita, senaatin lausuntoja ja muistioita sekä kirjeenvaihtoa, myös Snellmanin vastaanottamat kirjeet. Samalla syntyi tarve myös uuteen suomennokseen. Onnistuneen suomennoksen luja perusta on se, että tekstien kääntämisen lähtökohtana on vuoden 1998 lopussa valmistunut J. V. Snellman Samlade arbeten I–XII, joka on Snellmanin tuotannon täydellinen alkukielellä julkaistu tieteellis-kriittinen editio. Sen olemassaolo antoi vapautta sanatarkasta tieteellisestä kääntämisestä. Suomentamisessa ainoa julkilausuttu periaate oli välittää sen sisältö hyvällä nykysuomella.

Suomi tullaan jatkossakin tuntemaan suurien käännöshankkeiden maana, koska 1800-luvulla eläneiden kansalliskirjailijoidemme ruotsinkielisyyden takia suomalainen kulttuuri on pitkälle käännöskulttuuria.229 Suomenkieliselle enemmistölle kansakunnan olemassaolon peruskivet ovat paljastuneet käännöksinä vasta paljon sen jälkeen, kun esimerkiksi Runebergin, Topeliuksen ja Snellmanin alkuperäiset teokset ovat ilmestyneet. Erityisesti runouden kääntäminen käynnistyi hitaasti, koska suomen kieltä käytettiin pitkään konkreettisen elämän kielenä. Sivistyskieleksi se kehittyi vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kuvaavaa on, että esimerkiksi vuonna 1848 ensiesityksensä saaneen Maamme-laulun tunteiden ja tuntojen välittäminen suomen kielelle ei ollut ollenkaan helppoa. Useiden eri käännösyritysten jälkeen Paavo Cajanderin vuonna 1889 valmistunut käännös vakiintui käyttöön, vaikka useita ongelmia jäi jäljelle. Onkin esitetty vaatimus, että kielen kehityttyä kansallislaulu ja suurin osa Vänrikki Stoolin tarinoista tulisi suomentaa uudestaan ja julkaista korjattuna versiona.

On ollut pelkästään hyvä, että suuret suomennoshankkeet ovat saaneet odottaa rauhassa viime vuosiin saakka suomen kielen kypsymistä ja ilmaisuvoiman rikastumista. Tämän puolesta todistaa myös Snellman itse, kun hän Saimassa vuonna 1845 totesi siihen mennessä ilmestyneiden käännösten kaipaavan parempaa isänmaan kielen taitoa. Hänen mielestään Runebergin runojen suomentaminen ei voinut vaikuttaa kansaan, koska runojen ajatuskulku oli niin kaukana kansan sivistyksestä. Snellman itse oli niin tarkka omasta kielellisestä ilmaisustaan, että ystävänsä Lönnrotin rohkaisusta huolimatta katsoi paremmaksi kirjoittaa edelleen äidinkielellään ruotsilla, vaikka puhuikin suomea hyvin.

Snellmanin tekstit asettavat suomentamisen pätevyysvaatimukset kovalle koetukselle. Ensimmäisen haasteen asettaa aineiston suuri määrä ja monipuolisuus, kun laaja-alainen Snellman toimi monessa roolissa: opiskelijapoliitikkona, eurooppalaisena filosofina, kulttuurimatkailijana, koulunrehtorina, sanomalehtimiehenä, filosofian professorina, finanssiasioiden senaattorina, valtiopäivämiehenä, useissa kulttuuri- ja talouselämän luottamusmiestoimissa sekä aviomiehenä ja perheenisänä. Ajallinen perspektiivi on myös pitkä: toiminnan kaari kulkee keisari Nikolai I:n ajan vaiennetusta totuudentorvesta keisari Aleksanteri II:n neuvonantajaksi ja korkeiden virkojen haltijaksi. Liikkuvaisen Snellmanin mukana kuljetaan maantieteellisesti laajalla alueella: hänen mukanaan lukija pääsee Tukholmaan, Kööpenhaminaan, Pietariin, Saksan moniin kaupunkeihin, Sveitsiin ja Itävaltaan. Suomessa liikutaan sujuvasti Helsingistä Ouluun ja Turusta Kuopioon.

Snellmanin teksti on monentyylistä ja -tasoista, yksityistä ja julkista, painettua ja painamatonta. Snellmanin lähettämät ja vastaanottamat kirjeet peilaavat aikaa ja aikalaisia koko inhimillisessä kirjossaan. Kirjeenvaihto perheenjäsenten ja ystävien kanssa raottaa yksityisyyden verhoa, ajatusten vaihto keisarin lähipiiriin kuuluvien korkeimpien viranomaisten kanssa paljastaa neuvotteluja kulissien takana. Kansakunnan rakentamisen arkkitehtuuri piirtyy esiin tulevien kansallisten suurmiesten välisessä kirjeenvaihdossa. Snellmanin filosofiset käsikirjoitukset, teokset ja luennot tuovat esiin hänen ajatuksellisen työpajansa kaikessa vaikeaselkoisuudessaan. Toisaalta iskevät sanomalehtiartikkelit kertovat voimakkaasta yhteiskunnallisesta herätystyöstä, jonka tulokset ovat nopeasti nähtävissä. Tarkkaa asioihin perehtymistä ja seikkaperäisen hallintorutiinin hallitsemista kuvastavat Snellmanin lausunnot senaatissa ja valtiopäivillä. Tehokkaasta lobbaamisesta näiden muodollisten pöytäkirjojen taustalla todistaa suuri määrä muistioita, joiden avulla keisari saattoi Snellmanin luonnostelemana muodostaa käsityksensä maan kehittämisen suunnasta.

Kielen moninaisuus on oma haasteensa toimitushankkeelle: Snellman kirjoitti ruotsiksi, saksaksi, latinaksi ja lisäksi teksteissä vilisee erikielisiä sitaatteja. Aikalaiset moittivat Snellmanin filosofisten tekstien terminologiaa hämärämmäksi kuin niiden lähde. Vaikeaselkoisuus johtui vapaan referoinnin kiemuroista tai pyrkimyksestä omaan tulkintaan kielestä toiseen omin sanoin. Snellmanin kirjalliset lahjat tulevat näkyviin vasta lehtimiehenä. Snellmanin sanomalehtikirjoituksille mikään aihe ei ole vieras. Snellmanin tyyli on asiantuntevaa, härnäävää ja koulumestarimaista.

Kirjoittaminen oli Snellmanille helppoa; monipuolinen lukeneisuus ja viehtymys kirjalliseen ilmaukseen teki hänestä ensiluokkaisen omien ajatusten julistajan ja kansanomaistajan. Ennakkoluulottomin kokeilukenttä Snellmanille oli runous ja kaunokirjallisuus. Snellmanin omia runoja pidetään hänen käännösrunojaan heikompina, oma runous on sovinnaista eikä kumpua aidosta luomisvoimasta, vaikka teknisesti riimitykset ovat tasokkaita. Snellman on romaaneissaan ja novelleissaan enemmän filosofi kuin kirjailija: hän sortuu tuotannossaan kansanomaisuuteen ja unohtaa korkeammat taiteelliset vaatimukset aliarvioidessaan rahvaan ja naisen kykyä ajatella.

Alkukielisen laitoksen tieteellis-kriittisen toimittamisen ja sen suomentamisen myötä vanha Snellman-kuva on vääjäämättä korjaantunut, täydentynyt ja muuttunut; Snellmanin tekstejä ei ole pelkästään käännetty, vaan niiden sanoman selvittämiseksi suomen kielelle myös koko vanha Snellman on käännetty ympäri. Viipale-Snellmanin tutkimisen sijasta on päästy rakentamaan kokovartalokuvaa. Pelkästään kronologisesti eteneminen havainnollistaa selkeästi, että Snellman teki monia asioita yhtä aikaa; roolit painottuvat eri tavalla ajasta riip-puen. Viitteitä Snellmanin uusiin piirteisiin saatiin Kuopiossa toukokuussa 2002 pidetyssä kaksipäiväisessä Käännetty Snellman -seminaarissa, jossa suomentajat selostivat ”syväsukelluksiaan Snellmanin ihon alle”, kuten eräs kääntäjä kuvasi tutkimusmatkaansa.230

Erkki Sironen tutki231 suomentamiensa latinankielisten väitöskirjojen Dissertatio Academica Absolutismum systematis Hegeliani defensura (1835), De vi historica disciplinae philosophicae Leibnitii meditationes (1836) sekä De spiritus ad materiam relatione (1848) kieltä. Hänen lähtökohtansa oli, että vuosien 1828 ja 1852 välillä Helsingin yliopistossa teologiset ja filosofiset väitöskirjat sekä kaikki viranhakuväitöskirjat oli kirjoitettava latinaksi. Sironen vertasi Snellmanin latinaa ja 1830- ja 1840-luvun 253 väitöskirjan tyyli-ihanteita ja ortografiaa. Snellmanin omakätisesti kirjoittaman dokumentin perusteella tarjoutuu tilaisuus nähdä läheltä, kuinka hän oli parannellut tekstiään, vaikka se oli tarkoitettu vain puhuttavaksi. Samalla hän myös esittää vaatimattoman arvionsa latinan taidoistaan. Snellmanin latina vaikuttaa olevan samanlaista kuin hänen aikalaistensa dissertaatioissa oleva kieli, mutta hän on individualisti lauseiden nasevoittamisen ja toisinaan pohtivan tyylinsä vuoksi. Perfektionismistaan huolimatta hän kuitenkin asettaa itsensä nöyräksi latinistiksi.

Snellmanin Freja-kirjoitusten ja filosofisten pääteosten kääntäjän Antero Tiusasen esityksen mukaan232 Ruotsin-kaudellaan Snellman omaksui ällistyttävän nopeasti Ruotsin julkisen keskustelun tyylin ja lehtikirjoittelun korkean tason. Teoksessa Idée der Persönlichkeit Snellman esitti erinäisten tuoreiden hegeliläisten teosten kritiikin. Hegelin kuolemasta kuluneen vuosikymmenen aikana oli liikaakin tehty tätä samaa, tutkittu poikkeavatko tulkitsijat mestarin kategorioista, eikä sillä suunnalla voinut syntyä enää mitään uutta eikä hedelmällistä. Snellmanin teos ei herättänytkään juuri huomiota Saksassa.

Sen sijaan Snellman osoitti tälläkin teoksellaan aivan poikkeuksellisen omaksumiskykynsä. Pinttyneinkään saksalainen hegeliläinen olisi tuskin erottanut Snellmania paikallisista kategoriatutkijoista. Kun Snellman vuonna 1840 julkaisemassaan Valtio-opissa käsittelee valtion laitoksia, hallitusta, lainsäädäntövaltaa, oikeuslaitosta, valtiosääntöä jne., teksti ei tuota suuria yllätyksiä. Hän on vankasti näiden instituutioiden puolella, alleviivaa lakien pyhyyttä ja korostaa yhtenään siveellisyyden ratkaisevaa merkitystä valtiolle ja yhteiskunnalle ja uskonnon merkitystä siveellisen hengen luomiselle.

Vesa Oittinen pohtii Snellmanin filosofisten pääteosten kääntäjänä filosofian esittämisen mahdollisuuksia suomeksi.233 Hänen mukaansa Hegelin filosofian esittäminen ruotsiksi oli vaikeaa, mutta monin verroin vaikeampaa se on suomeksi. Ensin piti luoda modernin elämän ja kulttuurin perussanasto, vasta sitten voitiin ruveta miettimään filosofista kielenkäyttöä. Filosofian klassikkosuomennosten määrän voimakas kasvu viime vuosina on tietysti mitä positiivisin ilmiö. Terminologian vakiintumisen kannalta katsoen siihen liittyy kuitenkin myös ongelmia. Suomennoksia on ryhdytty laatimaan eri tahojen ja henkilöiden aloitteesta. Seurauksena on itse asiassa melkoinen anarkia; filosofinen kielenkäyttö on Suomessa tällä hetkellä kirjavampaa ja epäjohdonmukaisempaa kuin koskaan aikaisemmin.

Hegel-suomennoksia ei toistaiseksi ole tiedossa, mutta mikäli niihin ryhdytään, eivät tulevat kääntäjät voi mitenkään sivuuttaa jo suomennettuja Snellmanin esityksiä Hegelin filosofiasta. Kun usea kääntäjä ryhtyi suomentamaan Snellmanin filosofisia tekstejä, toimituskunta onnistui poistamaan liian subjektiivisuuden kokoamalla keskeisen terminologian monisteeksi. Sen suuntaviivoista poikettiin vasta, mikäli suomentaja todella onnistui vakuuttamaan muut tekemistään käännösratkaisuista. Järjestelmä toimi niin hyvin, että Oittinen ehdotti toimikunnan perustamista, jonka tehtävänä olisi suomen filosofisen terminologian vakiinnuttaminen.

Snellmanin filosofian luentojen ja käytännönläheisten lehtiartikkeleiden suomentaja, filosofi Eero Ojanen käänsi esitelmässään perinteisen Snellman-kuvan täysin ympäri.234 Hänen mielestään Snellmanin 1830-luvun filosofisten tekstien lähiluku asettaa kysymyksen teorian ja käytännön – filosofian ja toiminnan – suhteesta hiukan toiseen valoon kuin mitä se on usein esitetty. Ojanen väittää, että Snellman ei ensin ollut filosofi, joka sai filosofiasta maailmankatsomuksen ja sitten halusi lähteä viemään sitä jollain tapaa käytäntöön. Snellmanin tarpeet ja toiveet olivat ensi sijassa käytännölliset, ja filosofia oli hänelle yksi väline tässä asiassa, yksi käytännön osa. Ojasen mielestä hegeliläisyys ja koko filosofia oli Snellmanille valtava projekti ja suuri osa koko elämää, mutta sittenkin se oli hänelle ehkä pikemmin työkalu jotain muuta varten.

Toisessa esitelmässään235 Ojanen kyseenalaisti vanhan väitteen, että Snellman olisi Saima-lehden myötä siirtynyt filosofista käytännön mieheksi. Ojanen on vakuuttunut Saiman artikkelit kääntäneenä ja niitä tutkineena, että Snellman ei varsinaisesti vain luonut omaa filosofista teoriaansa tai teoreettista filosofiaansa vaan hän todellakin eli sitä, vastasi omaan huutoonsa. Hänen mielestään on turhaa koettaa määritellä, kuinka paljon Snellman kenties oli ”filosofi” ja kuinka paljon jotain muuta, ja mitä muuta. Sen sijaan koko tämän kysymysvyyhden avaaminen auttaa näkemään Snellmanin filosofian ja hänen toimintansa kokonaisuuden erityisluonnetta.

Juha Kajander kiinnitti huomiota236 kääntämiensä Snellmanin valtiomiesajan senaattilausuntoihin, henkilökohtaisiin muistioihin ja kirjeenvaihtoon pohtien, miten senaattorin asema olisi kahlinnut hänen ilmaisuaan verrattuna aikaisempiin sanomalehtikirjoituksiin. Valtiomiesajan aineistosta suppealle piirille tai vain omaan käyttöön tarkoitetut muistiot kertovat ehkä parhaiten, mitä Snellman todella ajatteli asioista. Niinpä niistä voi paikoin löytää voimakkaita tunteen ja mielipiteen ilmaisuja, mutta tyylillisesti ne eivät tietenkään yllä sanomalehtitekstin tasolle. Senaatin pöytäkirjojen lausunnoissa ja julkisuuteen tarkoitetuissa mietinnöissä taas ilmaisua sitoo näiltä asiakirjoilta edellytetty kansliatyyli, mutta myös niissä Snellman tuo joskus hyvinkin selkeästi esiin mielipiteensä.

Raimo Savolainen korosti esitelmässään237, millainen machiavelli Snellmaniin kätkeytyykään, kun alkukielisten koottujen teosten ja niiden suomennosten myötä päivänvaloon tulevat Snellmanin valtiomieskauden lausunnot, muistiot ja kirjeenvaihto. Niiden valossa näyttäisi selvästi siltä, että viime kädessä kauniit puheet tai ohjelmat eivät ratkaise vaan käytännön realiteettien tajuaminen. Snellman vaikutti aikakautena, jolloin pienen kansakunnan saavutettuja etuja suuren Venäjän imperiumin yhteydessä puolustettiin muodollisista asemista käsin.

Kuitenkin Suomen kehittyessä itsenäiseksi kansakunnaksi konkreettisimmat edistysaskeleet otettiin aina vähemmän parlamentaarisin tai demokraattisin keinoin. Suomen suuriruhtinaskunnassa todellisen vaikutusvallan käyttäminen edellytti venäläisen päätöksentekojärjestelmän hallitsemista eli pääsemistä osaksi suosikkihallintoa, jonka perustana oli Venäjän keisarin itsevaltainen persoona. Snellmanin tehokkuus valtiollisissa asioissa vuosina 1855–1868 perustui näiden kahden keisarin suosikin asemaan. Poliittisen päätöksenteon kenttä oli kuin aurinkokunta, jossa keisari loisti keskellä aurinkona. Hänen ympärillään planeettoina kiersivät suosikit. Jokaisella planeetalla oli omat kuunsa, johon asemaan Snellman pääsi. Keisarin itsevaltaiseen persoonaan kytkeytyvän suosikkihallinnon suhdanteet määräytyivät hallitsijanvaihdoksen mukaan. Tällä tavalla omaa linjaansa itsepäisesti toteuttavan Snellmanin vaikutusmahdollisuudet riippuivat keisarin persoonasta.238 Näin voi uskoa tapahtuneen, kun kirjaa hänen saavutustensa listaa valtiollisella näyttämöllä.

Suomennostyötä hankkeen puheenjohtajana seurannut Jouko Könnölä on vakuuttunut siitä, että Snellmanin 24-osainen teossarja on edelleen hyvin ajankohtainen ja antaa virikkeitä lukijoilleen. Lausuihan Snellman jo runsaat 150 vuotta sitten: ”Sivistys ei pääty kouluun tai johonkin tutkintoon, vaan koko elämä on sitä koulua, jossa yksilö muovataan ihmiseksi.”239

Snellmanin koottujen teosten hankkeiden keskeinen vaikuttaja ja pitkäaikainen puheenjohtaja, ministeri Jaakko Numminen ei yllättynyt niiden vaikutuksesta. Hän näki240 pitkän ja syvällisen kokemuksensa perusteella koottujen teosten toimituksen olevan humanistinen laboratorio, jossa teosten toimittajilla on analysointinsa kohteena asianomaisen auktorin koko kirjallinen toiminta. Aineistoa lähestytään eri menetelmin. Sitä verrataan muiden kirjoittajien teksteihin ja osoitetaan niiden keskinäiset yhteydet. Sen syntyä selvitetään henkilökohtaisilla yhteyksillä, ympäristöllä, kokemuspiirillä, kirjeenvaihdolla ja luetuilla teoksilla. Auktorin tekstejä lähestytään eri tieteiden kannalta ja eri metodeilla. Snellmanin kaikkien tekstien kääntäminen suomen kielelle on muodostanut vaativan lisätehtävän. Suomennostyön yhteydessä on jouduttu selvittämään Snellmanin tekstien vaikeaselkoisimmatkin kohdat. Snellmanin Koottujen teosten toimituksesta ja myös suomentajien työstä on muodostunut Suomen 1800-luvun aatehistorian tutkimuslaitos, humanistinen laboratorio, jonka asiantuntemusta ja taitoa tulisi vastaisuudessakin koottuja teoksia valmistettaessa hyödyntää. Nämä näkymät avautuivatkin Snellmanin 200-vuotisjuhlavuoden aattona.

Snellmanin merkityksen nykypäivälle kiteytti pääministeri Paavo Lipponen Käännetty Snellman -seminaarin avauspuheessa Kuopiossa 7.5.2001: ”Snellman edustaa luottamusta sivistykseen ja yhteisöllisyyteen, snellmanilainen usko sivistykseen laajassa merkityksessä on Suomelle ja suomalaisille arvokas traditio. Ei siis kutisteta Snellmania ahdasmieliseksi nationalistiksi, vaan yhdistetään hänen luottamuksensa sivistykseen ja yhteisöllisyyteen, elämän perusarvoina vapauteen ja suvaitsevaisuuteen. Sellainen kansallinen mieli, johon ei mahdu erilaisia poliittisia näkemyksiä tai etnisiä kasvoja, jätettäköön 1800-luvun aatehistoriaan. Nyt kun olemme Kuopiossa nauttimassa juhlavuoteen tähtäävistä konkreettisista tuloksista, on meillä tilaisuus nostaa esiin kuopiolaisten aloite juhlatoimikunnasta. Snellmanin elämäntyön tutkiminen on kirkastanut hänen työnsä merkitystä suomalaiselle kansakunnalle. Valtioneuvoston kanslian yhteyteen perustetaan juhlatoimikunta, joka ensin suunnittelee ja sitten koordinoi juhlavuoden aikana suomennosten ja elämäkerran inspiroimia tapahtumia ja tilaisuuksia eri puolilla maata. Tällä tavalla Snellman saavuttaa mahdollisimman monet nykysuomalaiset.” 241

Valtioneuvoston kanslia asetti 18.11.2003 J. V. Snellmanin 200-vuotisjuhlavuoden 31-jäsenisen valtuuskunnan ja sen alaisuuteen toimituskunnan valmistelemaan juhlavuotta 2006. Valtuuskunnan puheenjohtajana on toiminut puhemies Paavo Lipponen ja varapuheenjohtajana valtiosihteeri Risto Volanen. Pääsihteerinä on toiminut dosentti Raimo Savolainen. Valtioneuvoston kutsusta juhlavuotta 2006 ovat olleet rakentamassa eduskunta, Suomen Pankki, neljä ministeriötä, Helsingin yliopisto, 12 kaupunkia ja kuntaa, lukuisia tieteellisiä seuroja ja säätiöitä, Snellman-suvun edustaja, tiedotusvälineiden edustajat ja joukko pysyviä asiantuntijoita.

Asetuskirjan mukaan juhlavuoden hankkeen tehtävä on Snellmanin ja hänen aikalaistensa työn tunnetuksi tekeminen kansakunnan rakentajana. Toisena tehtävänään juhlavuoden tulee rohkaista suomalaisia tunnistamaan Snellmanin avulla oma identiteettinsä ja kolmanneksi auttaa hahmottamaan oma rooli eurooppalaisessa sivistyskehityksessä. Juhlavuoden tapahtumien käsikirjoitus tulee nousemaan Snellmanin runsaasta kirjallisesta pääomasta. Juhlavuoden tarpeita varten 1800-luvun henkinen pääoma on koottuina teoksina jokaisen kansalaisen ulottuvilla sekä alkukielisenä ruotsiksi, saksaksi ja latinaksi että käännettynä hyvälle nykysuomelle. Elämäkerta tuo sanoman kaikkien ulottuville.

Tehtävänantonsa mukaisesti juhlavuoden valtuuskunta totesi ensimmäisessä kokouksessaan 12.5.2004, että juhlavuosi on harvinaislaatuinen tilaisuus valottaa nuoremmalle sukupolvelle kansakunnan historiaa. Snellmanin elämäntyötä voidaan laaja-alaisesti hyödyntää Suomen kansan informoimiseksi. Hänen henkilönsä avulla tulisi pohtia, mitä sivistys on. Juhlavuonna tulisi keskittyä sivistys-käsitteeseen ja avata se. Merkkejä tästä oli jo aikaisemmin. Vuonna 2002 Suomen Akatemian pääjohtaja Reijo Vihko totesi vuosikertomuksen esipuheessa, että Snellmanin 160 vuotta sitten esittämät ajatukset ovat edelleen ajankohtaisia. Yhdenkään kansakunnan historiassa ei ole ajankohtaa, jolloin sillä ei olisi muiden kansakuntien kanssa vuorovaikutuksessa syntynyttä sivistystä. Kansakunta voi säilyttää itsenäisyytensä vain pyrkimällä aina kunkin aikakauden korkeimpaan inhimilliseen sivistykseen. Helsingin yliopiston lukuvuoden avauspuheessaan 10.9.2003 rehtori Ilkka Niiniluoto kuvasi Snellmanin sivistyskäsityksen palautuvan antiikin sivistysohjelmaan: se yhdisti taitojen ja tietojen vaalimiseen pyrkimyksen arvokkaaseen ja hyvään elämään. Sivistyminen on elinikäinen prosessi. Tavoitteena on kokonaispersoonallisuuksien kehittäminen.

Valtuuskunnan kokouksessa 7.12.2004 varapuheenjohtaja, valtiosihteeri Risto Volanen esitti sivistyksen ottamista juhlavuoden teemaksi. Hänen mukaansa ”se on sattuva sisällöllinen teema, näkökulma, josta lähestymme juhlaohjelman rakentamista, voisimme ottaa kiinni sivistyksestä: tarjoaisimme teeman, joka tarjoaisi keskusteluun laajan mahdollisuuden”. Snellmanin tulkinta sivistyksestä antaa erityisesti opetukselle, sivistysyliopistolle ja kasvatukselle valtavia mahdollisuuksia. Juhlavuoden teema vahvistettiin yksimielisesti puhemies Lipposen johdolla.

Astinlautana juhlavuoden teeman ja ohjelman suunnittelulle toimii J.V. Snellmanin Kootut teokset, joiden myötä Suomi nousi tunnettujen eurooppalaisten lähdejulkaisumaiden rinnalle. Tunnettuja kirjailijoita ja ajattelijoita, joiden tuotannosta on laadittu kootut teokset, ovat esimerkiksi Ruotsissa Strindberg ja Almqvist tai Saksassa Hegel, Heidegger, Goethe ja Schiller. Oma merkkitapauksensa Suomessa oli Runebergin Koottujen teosten ilmestyminen vuoden 2004 lopussa. Lähdejulkaisuperinteen ylläpitäminen on eurooppalaisessa yhteisössä toimivan kulttuurimaan ja sivistysvaltion selkeä tunnusmerkki.

Kansainvälisten esikuvien tapaan Snellmanin Kootut teokset todistavat tutkijoille ja lukijoille selkeästi, että 1800-luvun hengenelämään tutustuminen ravitsee voimakkaasti tämän päivän henkistä kulttuuria ja arvoja. Siksi ei Snellman eivätkä muutkaan hänen aikanaan vaikuttaneet näkijät ja tekijät tarvitse patsaita vaan eläviä muistomerkkejä. Parhaiten heidän elämäntyötään kunnioitettaisiin välittämällä heidän henkinen perintönsä jokaisen ulottuville. Näin tapahtuisi, kun heidän kirjallinen jäämistönsä editoitaisiin tieteellisesti ja suomennettaisiin sekä kirjoitettaisiin tutkimukseksi. Aineistosta ei olisi pulaa, koska kotimaisissa ja ulkomaisissa arkistoissa sekä kirjastoissa on valtava määrä suomalaisen sivistyselämän uranuurtajien kirjeenvaihtoa ja muita käsikirjoituksia, joita eivät tutkijat eikä ainakaan suuri yleisö laajassa mitassa tunne.

Editointityön viriämistä ja kiinnostavan aineiston pääsyä päivänvaloon ovat saatavuusongelmien lisäksi jarruttaneet kirjoittajien vaikea käsiala, kirjava kieliasu, hankala terminologia ja epäselvä konteksti. Kaikki tämänkaltaiset ongelmat on voitettu ensimmäisen kerran Snellmanin tekstejä avattaessa. Juhlavuoden valmistelujen motivaatio ja ohjelmiston monipuolisuus tulevat viimeistään osoittamaan, miten hyödyllistä suomalaiselle kansakunnalle on ollut Snellmanin tekstien tieteellinen editointi. Snellmanin 200-vuotisjuhlavuosi voi toimia sopivana sysäyksenä ”1800-luvun hengenlaboratorion”, lähdejulkaisukeskuksen perustamiselle.

Snellmanin kirjallisen kulttuuriaarteiston saaminen päivänvaloon on ollut Suomessa uraa uurtavaa työtä. Snellmanin tekstien monivuotinen käsittely on harjaannuttanut asiantuntijoita ja synnyttänyt menetelmiä ongelmien ratkaisemiseksi. Tekstit ovat päässeet elvyttämään tutkimusta ja inspiroimaan suurta yleisöä. Suomessa näin syntynyttä harvinaista tutkimuskonseptia, alkuperäislähteiden tieteellisen editoimisen ammattitaitoa, olisi nyt mahdollisuus hyödyntää jatkossakin. Suomalainen kansallisomaisuus voitaisiin saada kaikkien ulottuville laajemmallakin rintamalla.

Suomalaisen sivistysperinnön jatkuva vaaliminen lähdejulkaisuja tuottamalla edellyttäisi keskitettyä organisaatiota, joka ottaisi vastuun yhtä aikaa useampien lähdejulkaisuhankkeiden arvioinnista, organisoinnista ja johtamisesta. Tällä hetkellä yliopistoissa, kirjastoissa ja tieteellisissä seuroissa tehtävä lähdejulkaisutyö, suurelle yleisölle tehtävästä jatkojalostamisesta puhumattakaan, on ollut pienimuotoista ja tapahtunut toisista erillään. Suurin haaste on ollut, että Suomessa keskitetty, useita tahoja palveleva lähdejulkaisutoiminta ei pystykään toimimaan pelkästään markkinavoimien kannattamana eikä toisaalta valtion kokonaisrahoitus ole välttämättä mahdollista. Pysyvän ratkaisun rakentamiseen tarvitaan yhteistyötä valtiohallinnon, yliopiston, tieteellisten seurojen, säätiöiden ja kustantajien kanssa. Juhlavuoden valmistelut antavat erinomaisen tilaisuuden tarvittavan yhteistyöfoorumin pystyttämiseen. Toimenpiteellä Suomi liittyisi pysyvästi eurooppalaisten kulttuurivaltioiden eturintamaan kulttuuriperintönsä aktiivisella hoitamisella.

Lähteiden avaaminen koottujen teosten kautta ei kuitenkaan aina auta. Snellmanin tekstejä on voinut lukea jo pitkään Suomessa molemmilla kotimaisilla kielillä, mutta näinä päivinäkin törmää Snellmanin väärinlukemiseen, ei siis väärintulkintaan, kuten tuoreessa EVAn raportissa, jossa professori Kalle Michelsen pani suomalaisen yrittäjävastaisuuden Snellmanin syyksi. Hänen mukaansa snellmanilaisen ideologian mukaan kansan voima on sivistyksessä ja yhteisöllisyydessä. Sitä ei saa rikkoa itsekkäillä etupyrkimyksillä ja ahneudella. Kansalaisvelvollisuudet edeltävät kansalaisoikeuksia.242 Juhlavaltuuskunnan puheenjohtaja Paavo Lipponen, Koottujen teosten ahkera lukija totesi Savon Sanomissa vain, että harhatiellä ollaan, jos yrittäjävastaisuutta yritetään perustella Snellmanin ajattelulla.

214                        Ks. tarkemmin Heikki Viitala 2002, 30.

215                        Kaari Utrio, Naispyhimys: Seitsemän miljoonan Snellmanni. Ilta-Sanomat 18.10.1986.

216                        Paavo Haavikko, Keskustelua: 9 miljoonaan, yksi osa valmiina. Helsingin Sanomat 15.9.1992.

217                        Heikki Hellman, Kyllä valtio kustantaa. Helsingin Sanomat 12.5.1992.

218                        Simopekka Virkkala, Snellmanin kootut vailla lukijoita. Aamulehti 18.9.1993.

219                        Tarja-Liisa Luukkasen arviointi ja Jari Sinkari. Yliopisto 7/95.

220                        Harri Päiväsaari, Kymmenen miljoonan markan mies. Helsingin Sanomat 6.7.1995.

221                        Savolaisen haaste. Yliopisto 19/95.

222                        Valtiosihteeri Rauno Saaren kiitospuhe loppukaronkassa Smolnassa 2.3.1999. Valtikka 12/1998.

223                        Jukka-Pekka Lappalainen, Yllättävän tuore Kootut teokset. Helsingin Sanomat 3.1.1997.

224                        Elisabet Nordgren, Snellman i blickpunkten. Hufvustdtadsbladet 25.8. 1997.

225                        Carl Johan Ljungberg, Framsynta tankar om Finlands roll i Europa. Svenska Dagbladet 31.3.1999.

226                        Ks. Tuija Pulkkisen kommentaari, SA VII:191.

227                        Ks. Muistio J. V. Snellmanin professoriluentojen julkaiseminen vuosilta 1856–1863. Raimo Savolainen 5.12.2002. Valtioneuvoston arkisto.

228                        Jouko Könnölän esipuhe teoksessa Käännetty Snellman. Kuopio 2002.

229                        Ks. tarkemmin Raimo Savolainen, Miten Snellman kääntyy Suomen suurimmassa käännöshankkeessa. Teoksessa Käännetty Snellman 2002, 14–21.

230                        Käännetty Snellman 2002.

231                        Erkki Sironen, Snellmanin oma ääni latinankielisessä akateemisessa traditiossa. Käännetty Snellman 2002, 50–60.

232                        Antero Tiusanen, Ruotsalaisen vain saksalaisen tradition uudistaja vai kopioija. Käännetty Snellman 2002, 68–73.

233                        Vesa Oittinen, Snellman, Hegel ja kieli. Teoksessa Käännetty Snellman 2002, 60–68.

234                        Eero Ojanen, Oman ilmaisutavan viidakossa, teoksessa Käännetty Snellman 2002, 80.

235                        Eero Ojanen, Vaikeaselkoisen filosofin muutos iskeväksi sanomalehtimieheksi. Teoksessa Käännetty Snellman 2002, 17–108.

236                        Juha Kajander, Muodolliset näyttämöt ilmaisun kahleina. Teoksessa Käännetty Snellman 2002, 115–124.

237                        Raimo Savolainen, Omapäinen Pietarin tien kulkija. Teoksessa Käännetty Snellman 2002, 124–132.

238                        Ks. tarkemmin Savolainen 1994.

239                        Jouko Könnölä, Esipuhe teoksessa Käännetty Snellman 2002.

240                        Jaakko Numminen, Koottujen teosten toimittaminen historiantutkimuksen laboratoriona. Käännetty Snellman 2002, 22–30.

241                        Paavo Lipponen, Kansallinen mieli vapauden ja suvaitsevaisuuden toteuttajana. Teoksessa käännetty Snellman 2002, 8–14.

242                        Tapani Ruokanen, Suomen menestyksen eväät. Tiekartta tulevaisuuteen. Helsinki 2004, 100.