Kerjäläisongelmaa yritettiin purkaa työ- ja köyhäinhuoneiden avulla. Esimerkiksi Järviseudun kunnissa käynnistettiin ensin valtion varoilla hätäaputöitä, ojitettiin soita ja rakennettiin teitä. Palkka maksettiin osaksi rahana ja osaksi jauhoina. Syksyllä 1867 kunnissa alettiin valita myös kaitsijoita niin kutsuttuihin vellihoitoloihin, jonkinlaisiin hätäasemiin, joissa ruokaa vailla oleville jaettiin hengenpitimiksi ruisvelliä. Kunnat olisivat omasta mielestään pystyneet hoitamaan omat kerjäläisensä, mutta ongelmallisempia olivat vieraista seurakunnista tulleet avuntarvitsijat.380 Haapavedelle lopullisen kurjuuden toi talvi. Talolliset sanoivat entistä enemmän työväkeään irti, koska heillä itselläänkään ei ollut riittävästi ruokaa. Kerjäläislaumat alkoivat kasvaa, koska ei ollut muita vaihtoehtoja hankkia ravintoa kuin kerjääminen. Haapavedelläkin kunta yritti hallita tilannetta perustamalla kuvernöörin määräyksestä vaivais- ja työhuoneita, jotka muuttuivat kuitenkin vähitellen sairashuoneiksi, meijereiksi, kuten aikalaiset niitä pilkallisesti nimittivät.381 Nivalassa työhuoneet täyttivät aluksi tarkoituksensa kerjäläisten sijoituspaikkana. Tilallistenkin jouduttua kerjuusauvan varaan ne täyttyivät nopeasti. Puhjennut tautiepidemia muutti työhuoneet sairasmajoiksi, jolloin nämä asyylit muuttuivat todellisiksi kuoleman tyyssijoiksi.382

Työhuonejärjestelmä ei ollut mikään uusi keksintö vuosina 1867–1868. Jo vuoden 1817 julistuksessa ja vuoden 1852 asetuksessa vaivaishoidon ensimmäisenä hoitomuotona mainittiin huollettavien sijoittaminen ”waiwaishuoneeseen, waiwaistupaan eli muuhun senkaltaiseen laitokseen”. Laitosten perustamisen tärkeyttä korostettiin useaan otteeseen tämän jälkeen, mutta kehotukset kaikuivat yleensä kuuroille korville. Vasta vuosina 1867–1868 vaivaishuoneita alkoi ilmaantua enemmän, kun valtiovalta alkoi tukea köyhäinhoitohallituksen kautta niiden perustamista.383 Snellman ja muut senaattorit sovelsivat tätä menetelmää rajoittaakseen kerjäämisen paikalliseksi ilmiöksi. Kenraalikuvernööri N. Adlerberg kannatti myös ajatusta, koska köyhien ja kerjäläisten sitominen seurakuntiinsa oli tärkeää jo poliittisestikin.384

Vuosien 1867–1868 työ- ja köyhäinhoitohuoneet muuttuivat nälkääntappovälineiksi, kun ihmisten ahtautuminen köyhäinhuoneiden hirvittäviin olosuhteisiin johti kuolemaan.385 Paikallishistoriat ovat täynnä surkeita kuvauksia köyhäinmajojen olosuhteista. Vastapainoksi Pudasjärvi on melko valoisa esimerkki. Aluksi Pudasjärvelläkin kerjäläisjoukot aiheut-tivat paljon ongelmia, mutta asiaan keksittiin ratkaisu. Sitä tarvittiin kipeästi, koska kerjäläiset ahdistelivat taloja joukkoina, jolloin tilanne alkoi ryöstäytyä käsistä. Helmikuussa 1868 kuntakokous ryhtyi toimenpiteisiin ja perusti 19 kaitsijakuntaa, joista jokainen huolehti omavaraisesti köyhistään. Vieraspaikkakuntalaiset lähetettiin kotikuntiinsa, mitä varten pitäjän rajalle perustettiin kyytitalot.386

Juuri Pudasjärvellä menestyivät piirilääkäri Fogelholmin metodit raivoavaa tyyfusta vastaan, koska sairaiden eristäminen oli helppo toteuttaa. Piirilääkäri pääsikin toteamaan, että yhtään nälkäkuolematapausta ei ollut kirjattu Pudasjärvellä. Fogelholmin lausunto paljastaa olennaisen heikkouden puhuessaan nälkäkuolemista. Kirkkoherrojen oli erittäin vaikea arvioida kuolinsyytä pitäessään väestörekisteriä edes kriisiaikoina eli päättää, missä raja kulkee nälkäkuoleman ja muiden kuolinsyiden välillä. On pidettävä mielessä, että ilmoitettu kuolinsyy oli usein omaisten tekemä diagnoosi, joka ilmaisi vain niitä vaivoja, joita vainajalla viimeiseksi oli. Ainoastaan hukkumiset, tukehtumiset ja muut tapaturmat voidaan tulkita luotettavasti kuolinsyinä.387

Snellman ei ollut työ- ja köyhäinhuonelaitosten kannattaja, mutta pakon edessä apua oli annettava miten voitiin.388 Snellman ei julkisesti puolustanut tällaista järjestelmää, ei lehdistössä eikä senaatissa. Snellman ja muu senaatti ei olisi voinutkaan joutua muuhun tilanteeseen, kun vellihuoneet alkoivat muuttua kuolemanmajoiksi. Senaatti ei saanut riittävästi tietoa asiasta. Paikallistasolta kruununvoudit ja nimismiehet raportoivat kuolemantapauksista lääniensä kuvernööreille ja kuvernöörit sekä piirilääkärit raportoivat edelleen kenraalikuvernööreille Helsinkiin. Kenraalikuvernööri kirjoitti tosin yhä useammin raportin reunaan yzhasno (hirveää),389 mutta ei tehnyt senaatille konkreettista ehdotusta tilanteen korjaamiseksi. Senaatti ei voinut puuttua paikallisiin ongelmiin muuten kuin yrittämällä jakaa apua sinne, missä sen tarve näytti olevan suurin.

Tilanteen vakavuus ei koskaan selvinnyt Pietarissa lopullisesti. Tammikuussa 1868 Armfelt tiedusteli Snellmanin mielipidettä Kokkolan kauppiaiden avustamisesta. Snellmanin perhetuttuihin kuuluneet kauppaneuvokset Alexander ja Herman Donner olivat lähettäneet keisarille anomuksen, jonka mukaan he eivät pystyneet säilyttämään asemaansa liike-elämässä ilman valtion apua. Siksi he anoivat 100 000 hopearuplan lainaa Pohjanmaan merenkulun edistämiseen ja työansioiden järjestämiseen laivanrakennustehtävissä joukolle hädänalaisia henkilöitä. Keisari, joka tunsi veljesten isän ansiot, toivoi, että heitä muistettaisiin ainakin rahalahjalla.390 Snellman oli vaikeassa välikädessä. Oli kysymys hänen kotikaupunkinsa tutuista ihmisistä, joiden kotiopettajana hän oli ollut. Snellmanille päätös oli kuitenkin selvä; vaikeassa rahatilanteessa myönnytyksiä ei annettu.

Vuoden 1868 kotiteollisuus tuntui olevan suunnitelmissa pitkällä, mutta vienti ei lähtenyt vetämään tarpeeksi nopeasti. Lydecken oli tehnyt perusteellista työtä ja lähetti raportin Berliinistä perinpohjaisen liitteen kera. Siihen oli kerätty kaikki ideat käsityövalmisteista Pohjois-Saksassa, Tanskassa, Hollannissa, Belgiassa ja Englannissa. Aikaisemmin tunnettujen tuotteiden lisäksi listalle olivat nousseet kuusipuiset airot, lastutapetit, lankamaiset puusäleet, munanvatkaimet, kaislamatot, virsut sekä nupukivet. Näytteitä hänellä oli eri tuotteista 52 kappaletta. Tavoitteena oli, että käsitöiden kustannusosakeyhtiö Viipurissa alkaisi kustantaa tuotteita. Lisäksi hänellä oli tarjota kaksi liikemiestä Lyypekistä Suomen kaupan välittäjiksi.391 Lisäksi von Alfthan tarjosi kajaanilaista kauppias Hedmania käynnistämään käsityöt Kajaanin kihlakunnassa.392

Nämä toimenpiteet olivat jyrkkä vastakohta sille, mitä todella jo oli tapahtumassa. Helmikuun alussa von Alfthanin kirjeiden sävyt synkistyvät: ”Taulu on sanoinkuvaamattoman synkkä. – – Suurin osa tilallisista joutunut olkileivän varaan. – – Resuisia puolittain tajuttomia kerjäläisiä 39 asteen pakkasessa vaeltamassa kylästä kylään – – köyhäintalossa puolikuolleita ihmisiä – – työhuoneissa vain puolet työkuntoisia, niissä on tungosta.” Kuvernööri pyysi anteeksi sekavaa kirjettään, mutta hän oli äärimmäisen väsynyt ja huolten ja levottomuuden rasittama äärimmäisyyteen asti.393

Vaasan läänissä värit eivät olleet ihan yhtä synkkiä, vaikka kuvernööri Wreden mukaan uutiset olivat masentavia. Vaikka viljavarastojen riittämättömyys tiedettiin, Snellmanin ponnistukset niiden täydentämiseksi olivat rauhoittaneet mieliä. Kokkolassa ja Pietarsaaressa keräykset olivat tuottaneet merkityksettömän vähän. Vaasassa iäkäs ja sairaalloinen kauppias Wolff oli isänmaallisesti käynnistänyt kolmen ison laivanrakentamisen ja osti rajattomasti puutavaraa. Wrede ei voinut kylliksi kiittää läänin väestön pohjalaisen osan asennoitumista: ”He eivät vaivu epätoivoon vaan miehekkäästi taistelevat hädän torjumiseksi. He avustavat toisiaan liikuttavalla tavalla lohdutuksenaan hurskas usko, että Jumala on pannut kärsimykset vanhojen syntien sovittamiseksi. Tilanne on toinen muissa osissa, joissa ei ole samaa lujuutta kuin pohjalaisissa. Esimerkiksi Laukaan kihlakunnassa edelleen ruikutetaan ja luotetaan kruunun apuun ryhtymättä itsekään mihinkään hädän torjumiseksi. Koko läänissä kaikki pyrkimykset käsityötuotteiden myyntiin kariutuu kauppiaiden haluttomuuteen, koska voittoa ei saa tarpeeksi. Tuotteita on myynnissä kustannusyhtiön myymälässä mutta ostajia ei ilmaannu.”394

Kevään suuri haaste oli saada maahan siemenviljaa, koska varastot oli syöty nälkään. Koko maaliskuun Wasenius ja Harff yrittivät saada sitä lisää Pietarista, josta saatiin ensin tieto, että sieltä tuleva ohraerä oli käyttökelvotonta.395 Itävyyskokeet osoittivat, että jyllantilainen siemen iti huonosti, sjellantilainen vähän paremmin. Vitebskiläinen oli parempaa kuin itäpreussilainen, riihikuivaa ja hiekkamaalta korjattua. Kamšatkalaista ohraa tutkittiin. Pietarissa oli kuljetusongelmia, koska laivaajat eivät halunneet hoitaa kuljetusta sitovaan hintaan vaan laskua vastaan mahdollisimman halvalla.396

Siemenviljasta oli kova puute, ja sen kerääminen Kuopiossa oli saanut tragikoomisia piirteitä. Kauppaneuvokset Ranin ja Nylander olivat vaihtaneet valtion vangeille tarkoitetun ohran huonompilaatuiseen ohraan ja ottaneet siitä kuitenkin hyvän hinnan. Von Essen ei ollut puuttunut asiaan, koska hänen mielestään kymmenen tynnyrin siemenviljan pelastaminen vankien suusta oli tärkeintä, koska sillä ruokkisi syksyllä satoja. Lisäksi Ranin ja Nylander olivat vakuuttaneet, että he tarjoaisivat rahvaalle ostettavaksi jokaisen kapan siemenviljaksi. Kuvernööri luotti näiden yleisesti arvostettujen miesten sanaan.397 Mikkelin läänissä makasiininhoitaja Lohman tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi pidätettäväksi virastaan. Hänen lahjoituskaupoistaan tuli valtiolle iso vahinko.398

Maaliskuussa tilanne oli pahentunut entisestään. Tilanteen kauheus Vaasan läänissäkin paljastui kuvernööri Wredelle vasta kiertomatkan jälkeen. Hänen mukaansa hätä läänissä näytti pelottavalta: ”Rahvaan, etenkin lasten, turvonneet kasvot ja kuihtuneet hahmot ovat siitä hirmuisia todisteita.” Tätä kaikkea ympäröivät kolmen kyynärän paksuiset lumihanget, jotka uhkasivat keskeyttää avustuskuljetukset.399

Myös Oulusta von Alfthan kirjoitti, että suunnattomat lumimassat vaikeuttivat kaikkia ulkotöitä, käynnissä oli vähän hätäaputöitä ja käsitöiden osalta kaikki sujui huonosti. Köyhille avatuissa yömajoissa alkoi olla huomiota herättävän runsaasti asukkaita. Toisissa asiat olivat kunnossa, mutta von Alfthanin mukaan tietämättömyydestä tai muusta syystä asukkaita oltiin järjestelmällisesti näännyttämässä nälkään. Ohjeista ei ollut apua, jos niiden noudattamista ei voitu valvoa. Tästä syystä tarvittiin lääkäri.400

Viikkoa myöhemmin Alfthan kiteyttää ongelmat läänissään: ”Kehittymätön, luonnostaan hidasjärkinen väestö ei kyennyt hetkessä löytämään selviytymiskeinoja; on täysin varmaa, että oman onnensa nojaan jätettynä osa on siitä surkealla tavalla menehtynyt. Kun sen ei haluttu joutuvan tuohon äärimmäiseen tilanteeseen, ei ollut muuta keinoa kuin – lainojen antaminen.” Kuvernööri totesi, että hänellä oli ollut perin vaikeaa näinä aikoina mutta ajatellessaan Snellmanin huolia, hänen omansa tuntuivat pieniltä eivätkä edes mainitsemisen arvoisilta. Hän halusi toivottaa rohkeata mieltä, voimia ja terveyttä.401

Huhtikuun alussa alkoivat taudit riehua. Von Alfthan oli tehnyt lyhyen ajan sisällä yhdeksän virkamatkaa lääninsä kihlakuntaan. Nyt lääkäri oli kieltänyt ja vaimo rukouksillaan estänyt tekemästä enempää, koska von Alfthanin edellisellä matkoilla saamat mielenliikutukset saattaisivat toistuessaan olla haitallisia hänen terveydelleen. Hän ei ollut varautunut kohtaamaan sellaista kurjuutta, jonka hän näki silmiensä edessä: ”Nälänhätä on hirmuinen, ja edessä olevat 8 viikkoa kaikkein vaarallisimmat. Sitten saadaan kalaa, maitoa, pettua.” Viisi päivää myöhemmin von Alfthan joutui kysymään, mitä tilallinen tekee puolella tynnyrillä ruista, kun maalaistalossa asuu 10–15 ihmistä.402

Hämeen läänistä Molander ilmoitti, että kuolema oli korjaamassa satoa koko läänistä. Lääninhallituksesta oli parin päivän aikana kuollut linnanvouti ja yksi lääninkanslisteista. Molemmat vahtimestarit makasivat kuolemansairaina ja monia muita: ”Jumala suokoon, että tämä surkeus saisi onnellisen lopun.”403 Kuopion läänistä oli ilmoitettu sähkeellä kenraalikuvernöörille, että useissa pitäjissä oli nälkäkuolemia, kauppiaiden varastot olivat tyhjät eivätkä kruununvarastot riitä purjehduskauteen saakka.404 Mikkelin läänissä kuvernööri ei puhunut mitään tautitilanteesta mutta Thilén totesi, että viljalainat oli saatava köyhäinhoitohallinnolle, jotta kaikki sairaat ja voimattomat kyettäisiin pitämään hengissä läänin itäosissa.405

353                        Veikko Huttunen ja Tuovi Sivonen, Puumalan historia II. Vammala 1977,  918.

354                        Yrjö Blomstedt, Asikkalan historia. Hämeenlinna 1987, 93.

355                        Senaatin talousosaston pöytäkirja 22.5., 3.7., ja 17.7.: § 19, § 3 ja § 16.

356                        Senaatin talousosaston pöytäkirja 20.11.1867: § 6.

357                        Clas Herman Molanderilta 20.10. 1867. KT 22, 261–263.

358                        Senaatin talousosaston pöytäkirja 30.11.1867: § 14 ja 15.

359                        Anna Christina von Essenille 17.12. 1867.  KT 22, 313.

360                        Fredrik Kristian Nybomilta 21.10. 1867. KT 22, 267–269.

361                        Christian Oker-Blomilta 22.10. 1867. KT 22, 270–272.

362                        Fredrik Kristian Nybomilta 30.11. 1867. KT 22, 302–306.

363                        Robert Lydeckeniltä 11.12.1867. KT 22, 309–310.

364                        Kirjeitä Adolf Fredrik Waseniukselta 23.–28.10.1867. KT 22, 272–276.

365                        Konsepti E. Stjernvall–Walleenille marraskuussa 1867. KT 22, 306–307.

366                        Julius Harffilta 12.12.1867. KT 22, 310–311.

367                        Georg von Alfthanilta 24.12.1867. KT 22, 317–312.

368                        Alexander Ferdinand Boreniukselle 24.12.1867 ja 30.12.1867. KT 22, 317 ja 319–320.

369                        Georg von Alfthanille 13.1.1868. KT 22, 330.

370                        Osmo Jussila, Nummen historia vv. 1859–. Vammala 1977, 261.

371                        M. Vilska, Parikkalan historia II. Käkisalmi 1928, 228–230.

372                        Uuno Pulkkila, Padasjoen historia. Jyväskylä 1987, 382.

373                        Anneli Mäkelä, Nastolan historia II. Jyväskylä 1982, 56.

374                        Finlands Allmänna Tidning 1.10. 1867:228. Kerjuun ehkäisemisestä. KT 22, 215–218.

375                        Senaatin talousosaston pöytäkirja 8.10.1867: § 6.

376                        Georg von Alfthanille 13.1.1868. KT 22, 330.

377                        Georg von Alfthanilta 18.1.1867. KT 22, 331–333.

378                        Oiva Keskitalo, Hausjärven historia. Hämeenlinnan 1964, 602–607.

379                        Agathon Meurman, Nälkävuodet 1860–luvulla. Kansanvalistusseuran toimituksia 78. Helsinki 1892, 25. Normaaleista hätäaputöistä saatu palkka oli yleensä 80 penniä päivässä, josta meni kaksi penniä sairaanhoitoon ja 20 penniä perheen elatukseen.  Palkan arvoa laski kohonneet viljan hinnat. Vanhemmassa kirjallisuudessa palkkojen vaatimaton taso selitetään sillä, että valtio ei halunnut kilpailla palkoissa yksityisten kanssa, joilla kuitenkin saattoi olla parempipalkkaisia töitä tarjolla. Normaalipalkka oli 1.20 markkaa ja normaalioloissakin se saattoi laskea alle markan. Ks. Voipaala 144.

380                        Toivo Nygård, Järviseudun historia II. Vaasa 1983, 64–65.

381                        Matti Ojanperä, Haapaveden kirja. Pieksämäki 1973, 63.

382                        Toivo Nygård, Nivalan kirja. Jyväskylä 1970, 41.

383                        Soikkanen 1966, 94–101.

384                        Turpeinen 1986, 184.

385                        Turpeinen todistelee väitöskirjassaan, että kuoleman aiheuttivat taudit eikä nälkä, ja haluaa korvata termin nälkävuodet termillä kauhunvuodet.(184) Hänen mukaansa syvälle kansaan ja historiantutkimukseen on yhä uudelleen juurrutettu käsitys, että nälkävuodet 1867–1868 olivat konkreettisesti nälkään kuolemista, mistä aika on saanut nimensä.(183)  On kuitenkin melko itsestään selvää, että kuolinsyy voi olla vain erittäin harvoin suoranaisesti nälkä, koska nälän heikentämä ihminen ehtii vastustuskyvyn puutteessa kuolla yleensä jonkin muun syyn takia. Nälkä on aina välillinen syy, joka laukaisee esimerkiksi tautiepidemian, tai muuten samanaikaisesti puhjennut tautiepidemia tappaa nälän heikentämää väestöä. Turpeinen pitää tauteja nälästä riippumattomana tekijänä.

386                        Rytkönen, Suur-Iin historia 1700–1870. Kajaani 1978, 88. Turpeinen pitää Pudasjärven mallia yhtenä vaihtoehtona Snellmanin toteuttamalle linjalle.  Pudasjärvellä köyhät ja köyhyys oli siroteltu ympäri laajaa pitäjää.(1986, 179) Senaatin pöytäkirjoissa tästä ei ole näyttöä. Senaatin ohjeet ja niiden mukaan toimiminen ovat eri asioita.

387                        Ks. Sinikka Karskela, Sukututkijan tietokirja. Naantali 1983, 80–81. Tästä ajoituksesta huolimatta Turpeinen vetoaa papiston kirjanpitoon, jonka mukaan vuonna 1868 nälkään kuolleiden luku oli 2 349 ja tyyfukseen kuolleiden luku 57 363, jolloin 77 988 kuoli vielä muiden syiden takia (1986, 137).

388                        Turpeinen nimittää uskollisesti työ- ja köyhäinhuonejärjestelmää Snellmanin linjaksi (1986, 161), mistä lähteissä ei ole näyttöä.

389                        Turpeinen 1986, 213.

390                        Alexander Armfeltilta 29.1.1868. KT 22, 336–337.

391                        Robert Lydeckeniltä 31.1.1868. KT 22, 338–345.

392                        Georg von Alfthanilta 4.2.1868. KT 22, 346–347.

393                        Georg von Alfthanilta 8.2.1868. KT 22, 347–348.

394                        Carl Gustav Wredeltä 16.2.1868. KT 22, 349–352.

395                        Julius Harffilta 18.2.1868. KT 22, 352.

396                        Julius Harffilta 2.3.1868. KT 22, 358–359. Kirjeitä on lukuisia koko kevään maaliskuusta toukokuuhun. KT 22, 358–365, 366–372, 379–380, 388, 409 ja 414.

397                        Johan August von Essen 16.3.1868. KT 22, 372–375.

398                        Theodor Sebastian Thiléniltä 16.3. 1868. KT 22, 369.

399                        Carl Gustav Wredeltä 18.3.1868. KT 22, 376–377.

400                        Georg von Alfthanilta 5.3.1868. KT 22, 361.

401                        Georg von Althanilta 15.3.1868. KT 22, 368–369.

402                        Georg von Alfthanilta 4.4. ja 9.4. 1868. KT 22, 390 ja 395.

403                        Clas Herman Molanderilta 6.4. 1868. KT 22, 392.

404                        Robert Örniltä 6.4.1868. KT 22, 392–393.

405                        Theodor Sebastian Thiléniltä 7.4. 1868.