Snellmanin senaatille antama tilannekatsaus syyskuun 1867 kadon tuhoista ei jättänyt tulkinnan varaa. Hänen raporttinsa mukaan toistuvat kadot lisäsivät verorästien määrää ja tuloihin syntyi huomattava vajaus vähentyneiden tullitulojen myötä. Snellmanin mukaan käteisvarat olivat kasvaneet 1863–1865 säästäväisyyspolitiikan ansiosta ja supistamalla lainanantoa valtion eri rahastoista. Vuonna 1867 käteisvarat romahtivat puoleen, koska keväällä ja kesällä oli annettava lainoja väestölle, joka oli talven aikana syönyt siemenviljaa. Snellman osoitti laskelmansa perusteella, että valtion varoista ei voinut myöntää mitään ylimääräisiä lainoja hädän lieventämiseen. Ainoa keino rahoittaa hätäaputoimenpiteet oli ottaa ulkomainen laina.299

Samanhenkinen oli Snellmanin raportti kenraalikuvernööri Adlerbergille. Vaikea hätätila ulottui kolmeen pohjoisimpaan lääniin. Hädän laajuuden ja syvyyden hahmottaminen oli mahdotonta, koska rahvaan ilmoituksiin ei voinut luottaa eikä kaikkea viljaa ollut puitu. Rukiin puuttuminen lisäisi ohran ja kauran käyttöä. Koska heinäsato oli hyvä, kauraa säästyi eläinten rehusta. Runsaampi perunasato auttaisi myös selviytymiseen. Kruununmakasiineihin piti kuitenkin tuoda ulkomailta 30 000 setverttiä ruista ja 60 000 setverttiä ruisjauhoja sekä 20 000 setverttiä vehnänleseitä. Kustannukset olivat 2,2 miljoonaa markkaa. Snellman edellytti hätäaputyöt järjestettäviksi siten, että niistä koitui pysyvää hyötyä: jos niitä ei voitu yhdistää, oli jälkimmäisestä luovuttava, koska avun toimittaminen väestölle oli pääasia. Tavoitetta ei voinut mitenkään saavuttaa järjestelemällä työt suuriksi, sillä kurjuus pahentuisi väen lähtiessä niihin pitkienkin matkojen takaa. Työ pitäisi tuoda hätään joutuneen omalle ovelle, jolloin mies saattoi jäädä vaimonsa ja lastensa luo.300

Eri puolilta maata saapuneiden sähkeiden varmennettua tuhon laajuuden Snellman jyrkensi avustuslinjaa entisestään ja vaati kuvernöörejä noudattamaan sitä. Tämä käy hyvin ilmi Snellmanin tuohtuneesta vastauksesta Oulun läänin kuvernööri von Alfthanille, joka oli pyytänyt lääniinsä 75 000 tynnyriä viljaa ja miljoonan liikemiehille: ”Valtiolla ei ole mitään varoja annettavina lahjana eikä lainana. Siitä olen jo ennen ilmoittanut. Suokaa siis anteeksi, että minua hämmästyttää se keveys, millä miljoonia tilataan. Se on omansa vahvistamaan porvareissa ja talonpojissa sitä uskoa, että varat ovat loppumattomat, vaikkakin edelliset tuhlaavat niitä mielin määrin huonoissa konkursseissa, jälkimmäisiä taas vuosi vuodelta ruokitaan maan kustannuksella.” Lisäksi hän toteaa: ”Älkää panko pahaksenne, huoli pusertaa sen minusta. – – Jokainen penni, joka tästä edes käytetään avuntekoon on lainattava.”301

Samansävyisen kirjeen oli saanut Mikkelin läänin kuvernööri T. Thilén, jolle Snellman oli ilmoittanut, että ”se holhoaminen, jossa hallitus läänien kautta on talonpoikien yksityistaloutta ylläpitänyt, on synnyttänyt laiskuutta ja huolimattomuutta sekä vienyt valtion häviöön”.302 Snellman ei aikonut lähteä kuvernöörien maanitteluista huolimatta myöskään kiertokäynnille maahan, koska katsoi häntä tarvittavan organisaattorina Helsingissä. Tällä perusteella hän kieltäytyi ainakin Oulun ja Kuopion matkasta.303

Kuvernöörit olisivat halunneet Snellmanin käymään paikan päälle, jolloin hänen uskottiin taipuvan paremmin vilja-avun myöntämiseen. Oli selvä tosiasia, että peräkkäiset kadot olivat pakottaneet senaatin mahdollisimman huonoon taloudenhoitoon; menojen määräämiseen tulojen mukaan. Snellman aloitti näläntorjunnan epäkiitollisesta asemasta; valtiolla oli tuskin neljä miljoonaa markkaa käteisenä. Omien sanojensa mukaan Snellman uhrasi katovuosien aikana kuitenkin miljoonia hädän lieventämiseen, vaikka ”ei ollut tietoa leivästä huomispäiväksi”. Miljoonat käytettiin ulkomaisiin viljanostoihin sekä hätäapulainaksi vaivaishoitohallituksille ja kunnille.304

Koska hätäaputoimet rahoitettiin ulkomaanlainalla, Snellmanin mielestä ne piti saada takaisin eikä jakaa suoranaisiksi almuiksi kansalle. Väestön oli unohdettava harhaanjohtava sananparsi ”kyllä keisari ruokkii”. Tilalle oli nostettava väestön oma ponnistus ensimmäiseksi keinoksi nälkää vastaan. Snellman esitti hätäohjelmansa perusteet useissa Finlands Allmänna Tidningin kirjoituksissaan. Hän vaikutti voimakkaasti yleiseen mielipiteeseen käsitellessään viljakauppaa, hätäaputöiden järjestämisestä ja kerjuun torjumista. Hänen luottamustaan ruokki Oulun läänin kuvernöörin von Alfthan, joka taisteli kaikilla rintamilla kaikkia keinoja käyttäen, vaikka tilanne oli onnettomin hänen läänissään. Hänen raporttinsa ovat vaikuttavan seikkaperäisiä. Snellmanin syväksi tyytyväisyydeksi hän todella johti lääniään ja ohjasi lujalla kädellä sitä pois vaikeuksista.305 Tuleva Viipurin läänin kuvernööri C. Oker-Blom rohkaisi myös Snellmania: ”Älä kuitenkaan vaivu epätoivoon – selviydymme kyllä, vaikka se vaikeaa onkin. Vaikka sydän vuotaa verta – käsivarsi on luja.”306

Mikkelin läänin kuvernööri T. S. Thilén lateli kaikkein jyrkintä tekstiä. Hänen mielestään kadon ankeutta ei tarvinnut isoon ääneen huutaa, koska siitä ei ollut mitään apua, se vain pelästytti ihmiset, herätti vaatimuksia ja tuuditti uskomaan avun saapumiseen. Hänen mielestään avunanto sai aikaan apatiaa ja laiskuutta; vain ankara nälkäkuuri pakottaisi rahvaan pitämään huolen omista asioistaan ja säästämään. Kuvernöörin mielestä jos näin ei kävisi, ”ei haittaa vaikka muutamia kymmeniä vetelyksiä kuoleekin nälkään”. Jos jonkun eukon nälkäkuolemasta aiottiin nostaa meteli, hän aikoi maalata kaiken mitä synkimmin värein ja tilata lääniinsä miljoonia valtiolta. Thilénin mielestä hätäaputöitäkin oli lykättävä niin pitkään kuin mahdollista, koska sitä syvemmälle juurrutettaisiin ajatus ”kyllä ruunu elättää”. Hän oli iloinen, että valtiovaraintoimituskunnan kirjelmissä oikaistiin se väärä näkemys, että ”rahaa on viljalti, sen kuin käytätte sitä”, kun senaatin kirjelmistä saa toisen kuvan.307

Snellman vastaanotti laajoja katsauksia kuvernööreiltä, mutta ehti tuskin itse vastaamaan niihin suuressa kiireessä. Ohjeet olivat lyhyitä ja vastaukset tinkimättömiä.308 Snellmanin tyyli uhkasi masentaa von Essenin, joka oli saanut paljon moitteita finanssipäälliköltä lääninsä johtamisesta. Hän pyysi ottamaan huomioon, ettei ollut koskaan aikaisemmin toiminut julkisessa virassa ja oli ollut kuvernöörinä vasta puoli vuotta. Jos häneen oltiin tyytymättömiä, annettakoon ero. Snellman lähetti hänelle kuitenkin 5.10. ystävällisen kirjeen, joka lauhdutti von Essenin nopeasti.309

Snellman ei haaskannut aikaa keskusteluun kuvernöörien kanssa vaan alkoi järjestellä viljalainaa. Finanssiministeri Reuternin puoleen ei kannattanut kääntyä, koska keisarikunnassa olivat meneillään valloitukset Keski-Aasiassa ja rautatien rakentaminen ja kato nielivät rahaa. Siksi Snellman suuntasi katseensa Keski-Euroopan markkinoille ja otti yhteyttä Frankfurtiin vanhaan ystäväänsä M. C. de Rothschildiin.310 Snellman perusteli laina-anomusta sillä, että vaihtoehtona oli väestön nälkäkuolema tai rahan hankkiminen hinnalla millä hyvänsä. Hän totesi lyhyesti, että pitkä talvi tuhosi Suomessa syyskylvöt. Myöhäinen kesäntulo myöhästytti kevätviljan. Ankara halla tuhosi lopuksi viljan maan pohjoisissa lääneissä ja sato jäi kaikkialla huonoksi. Tätä edeltäneet useat vuodet olivat tyhjentäneet kansan apulähteet. Aikaisemmin oli käytetty budjetista 15–20 prosenttia hätäapuun, mutta nyt säästötkin oli käytetty.311

Kun Snellman pyysi 6 miljoonan lainaa, pankkiiri epäili Snellmanin pään olevan sekaisin, kun tämä luuli pankkiirien antavan miljoonien taskulainoja varoistaan. Hän esitti obligaatioita, jos laina anottaisiin normaalissa järjestyksessä. Snellman vastasi nopeasti, että Suomen kansa kuolee nälkään sillä aikaa kun obligaatioita myydään. Snellman oli lisäksi pyytänyt lainahakemukseen puoltolauseen Stjernvall-Walleenilta ja Adlerbergiltä. Vasta kun paikan päälle lähetettiin pankinjohtaja R. von Frenckell välittämään lainaa Frankfurtiin, Rothschild myöntyi kirjoittamaan Suomen valtiolle 5,4 miljoonan kreditiivilainan. Samalla hän vakuutti tyytyväisyyttään voidessaan antaa uuden todistuksen huolenpidostaan Suomessa.

Snellman sai henkilökohtaisesti vahvistuksen lainan järjestämisestä paroni Charles de Rothschildilta, tältä Pohjois-Saksan liiton valtiopäivien jäseneltä. Pankkiirin mukaan siitä sai kiittää yksinomaan Frenckelliä, joka oli osoittautunut maansa etujen intomieliseksi ajajaksi. Laina oli hänen hartaiden pyyntöjensä ja sitkeyden sekä hänen käyttämiensä keinojen ansiota, joita ilman hän olisi evännyt sen muilta. Poikkeuksellisten neuvottelutaitojensa johdosta hän suositteli tälle vakaumukselliselle hallituksen edustajalle Pyhän Annan 2. luokan ritarimerkkiä. 312 Snellman hankki sen Adlerbergin avulla, vaikka pelkäsikin, että liiallinen kohteliaisuus saattaisi herättää hänessä lisää kunniahimoisen palkitsemisen havittelua. Tämä olisi ylitsepääsemättömän vaikeaa, koska kunniamerkinkin hankkiminen oli jo hankalaa.313

Lainan saaminen teki mahdolliseksi viljan hankkimisen ulkomailta. Talven lähestyessä ei kuitenkaan ehditty enää rekrytoida yksityisiä kauppiaita viljantuontia varten vaan tarvittiin erillisiä valtion asiamiehiä. Ensimmäisenä Snellman neuvotteli 11.9. Waseniuksen kanssa, jonka hän oli kutsunut luokseen illalla antamaan hyviä neuvoja.314 Tämä suostui ottamaan vastaan tehtävän valtion viljakauppojen suorittajana, koska oli Snellmanin kanssa samaa mieltä siitä, että kukaan ei tiennyt, montako liikemiestä rohkenisi sitoutua kauppaan. Jos heitä tulvisi joukoittain, se merkitsisi hinnan-ylennystä. Waseniuksen ehtona oli, että Suomen höyrylainojen asiamies J. Harff hankkisi tarvittavat alukset viljankuljetuksiin. Kun Snellman ilmoitti nimityksestä senaatissa, varapuheenjohtaja Nordenstam olisi halunnut kääntyä jonkun toisen puoleen. Snellman kieltäytyi, koska hänen mielestään hän oli senaatin valtuuttamana tehnyt lopullisen välipuheen.315

Senaatin muina asiamiehinä toimivat Johan Parviainen Jyväskylästä, Feodor Tshe-chulin Helsingistä ja N. P. Åberg Vaasasta.316 Se heijastui myös kaupan lainoittamiseen, mikä oli 1860-luvulla yksinomaan viljakaupan luotottamista nälkävuosien vuoksi. Laajinta se oli 1863, jolloin puolet koko vuoden antolainauksesta, 1,1 miljoonaa markkaa annettiin lainoiksi Tornion, Oulun, Kokkolan ja Vaasan suurille kauppahuoneille. Sisämaan kauppahuoneet Ranin, Mustonen ja Parviainen jakoivat 1865 kolmestaan 600 000 markkaa. 1868 myönnettiin 23 kauppahuoneelle 700 000 markan edestä lainoja. Niihin kuului Pohjanlahden rannikkokaupunkien ja sisämaan kauppahuoneita. Silmiinpistävintä on, että käytetyt varat eivät suinkaan olleet suorassa suhteessa koettujen katojen ankaruuteen.317

Snellman oli tiiviissä kirjeenvaihdossa senaatin vilja-asiamiehinä toimivien kauppiaiden ja pankkiirien kanssa.318 He toimittivat kirjeitse ja sähkeillä tietoja Euroopan viljan hinnoista, viljan ostomääristä, laivojen hankinnasta, viljan rahtauksesta ja määräsatamista. Snellman johti operaatiota kaikkia yksityiskohtia myöten saamiensa tietojen perusteella. Hän oli ajan tasalla joka käänteestä ja oli päivittäin yhteydessä viljanhankkijoihinsa, kuten Waseniukseen. Tälle hän ilmoitti esimerkiksi 3.10.: ”on hankittava lastia Oulun laivaan”; 4.10.: ”neuvotelkaa 400 tynnyrin ohramäärän kuljettamista säkitettynä höyrylaivalla”; 5.10.: ”kapteenit tuskin kieltäytyvät ajamasta Katajanokalle”; 6.10.; ”Eikö voida käyttää Oulun laivaa? Onko minun tiedusteltava sitä?” 7.10.: ”Stennissä ei pitäisi kauppoja päättää.”319

Snellmanin periaatteiden mukaan ostettu vilja piti lunastaa kotiteollisuuden tuotteilla. Sitä varten viljaostojen rinnalla Nybom kirjoitti päivittäin melkein kuukauden ajan Snellmanille kotiteollisuuden markkinoista Englannissa, jonne vietiin Ruotsista astialautoja tynnyrien ja laatikkojen valmistusta varten. Tärkeimpiä asiakkaita olivat sementtikauppiaat. Malmössä oli valmistettu tulitikun aihioita. Tynnyrinvanteet olivat tärkeä kauppatavara. Mänty- ja kuusipuiset humalasalotkin voitiin myydä Englantiin. Ratapölkkyjen myymistä Intiaan ja Belgiaan vielä tutkittiin. Puhuttiin myös hiilisäkkien ompelusta.320 Wahren oli keräyttänyt pihkaa, joka esipuhdistettuna lähetettiin Hulliin valmistettavaksi tärpätiksi tai hartsiksi.321 Snellman lähetti 10.10. maisteri E. G. Sederholmin opettamaan tärpätin tislausta kuopiolaisille.322 A. O. Saelan lähetti samoihin aikoihin tietoja leseiden tuontia koskevien laskelmien pohjaksi.323

Huomiota herättävää oli, että johtaessaan kaaosta suvereenisti Snellman ei saanut paljon tukea Pietarista. Stjernvall-Walleen totesi luottavansa leseleivän paistamisessa enemmän Pietarissa toimivaan leipuri Hankeen kuin koulunjohtaja Saelaniin. Hänen käsityksensä mukaan suomalaiset kauppiaat olivat sekoittaneet viljan hinnan juoksemalla erikseen ympäri ja nostamalla hintaa, kun liittoutumalla he olisivat saaneet pörssissä tunnin kuluessa yhteisen hinnan. Keisari halusi kuulla, oliko Suomessa elintarvikkeita riittävä määrä ja oliko töitä järjestetty riittävä määrä. Keisari oli ottanut suojelukseensa katukiveäjät, joiden näytös edistyi parhaillaan hyvin. Hän mielestään maassa vallitsevaa levottomuutta hallituksen toimista piti rauhoittaa lehdissä ja yksityisissä keskusteluissa. Nyt jos koskaan hallituksen johtamiskyky oli joutunut koetukselle. Hän ei aikonut kuitenkaan menettää rohkeuttaan, vaan vaikeudet kannustivat häntä: hän aikoi taistella niitä vastaan kiivailematta ja eripuraisuutta lietsomatta.324 Snellmanista, jolla oli täysi höyry päällä, tuntui varmaan, että kirje tuli toisesta todellisuudesta. Se ei kohdannut arkea Suomessa.

Snellman sai hankituksi asiamiesten avulla leipäviljaa yhteensä 55 653,25 tynnyriä.325 Hänen laatimansa suunnitelman mukaan pääosa viljasta jaettiin pohjoisten läänien tarpeisiin, joissa kato oli ollut tuhoisin. Tietoja oli epäilty,326 mutta Snellman halusi pelata varman päälle. Vaikka tilannetta ei hahmotettukaan vielä tarkasti, kokemuksesta tiedettiin, että seurauksena oli usein ollut kerjäläislaumojen vaeltaminen ruoan perässä paremmin säilyneeseen maan eteläosaan. Snellman yritti nyt välttää tämän käynnistämällä pohjoisessa hätäaputoimenpiteet riittävän nopeasti ja tehokkaasti. Snellman joutui kuitenkin puolustamaan kantaansa senaatin talousosastossa.

Viljan valtakunnallista jakelua käsiteltiin senaatissa ensimmäisen kerran 18.9.1867,327 kun Hämeen läänin kuvernööri C. H. Molander oli pyytänyt oikeutta ostaa 2 000 tynnyriä leipäviljaa läänistään, koska kruununmakasiinissa ei ollut varoja tarkoitusta varten. Keskustelun asiasta aloitti nuorin senaattori, vapaaherra von Born, joka kehotti kuvernööriä hankkimaan sopivammaksi katsomallaan tavalla paikallisilta kauppiailta tarjouksen hinnasta, jolla 2 000 tynnyriä ruista voidaan toimittaa.

Seuraavaksi vuorossa olleen Snellmanin mielestä valtiontalouden heikon tilan vuoksi viljan ostaminen eteläisiä läänejä varten oli yhtä vähän asiaankuuluvaa kuin mahdollistakaan. Mitään ostoja ei pitänyt siksi suorittaa Hämeen läänin kruununmakasiiniin. Snellmanin mielestä ehdotus oli myös ristiriidassa valtionvaraintoimituskunnan oikeuden kanssa ostaa ainoastaan viljaa. Hänen mielestään hyväksyttyä kuitenkin olisi, että toimituskunnan asiamiehet voisivat ostaa ruista kotimaasta, jos se oli kotimaassa halvempaa kuin ulkomailla. Näläntorjunnan johtamiskuvioista kertoi selvästi se, että Snellmanin kanta hävisi niukasti 3–2. Siten Snellmanin periaatelinjalla ei ollut kannatusta tilanteessa, joka liittyi olennaisesti hänen omaan toimialaansa ja hänen johtamansa toimituskunnan oikeuksiin.

Hämeen läänin viljanhankinnat jäivät kuitenkin poikkeukseksi. Suurin osa viljasta eli 49 171 tynnyriä osoitettiin pohjoiseen, Oulun, Vaasan ja Kuopion lääneihin. Toisaalta kaikki 18 691 tynnyriä, jotka eivät saapuneet ennen talvea määränpäähänsä, oli tarkoitettu myös pohjoiseen. Jäihin juuttuneista laivoista saatiin myöhemmin suurin osa maihin talven aikana. Ainoastaan 7 695 tynnyriä saatiin käyttöön vasta talven jälkeen.328 Syksyllä 1867 valtion hankkimasta leipäviljasta jaettiin Hämeen sekä Turun ja Porin lääniin vain 14,8 prosenttia. Eteläisten läänien osalta luotettiin siihen, että yksityinen viljanhankinta voisi kattaa niiden tarpeet. Valtion varat suunnattiin siis sinne, missä hätä oli polttavin. Kuitenkin keväällä 1868 senaatin oli jo tingittävä asenteestaan, jolloin eteläisten läänien osuus nousi 24 prosenttiin 42 340 tynnyrin kokonaismäärästä.329

Snellman ilmoitti lähettämässään muistiossa vt. kenraalikuvernööri B. Indreniukselle 1.10.1867 ostetut leipä- ja siemenviljamäärät ja erityisesti sen, miten ne oli jaettu pohjoisille lääneille. Snellmanin muistion mukaan siemenviljaa oli ostettu ulkomaiden lisäksi myös Viipurin, Uudenmaan ja Turun lääneistä Oulun, Kuopion, Mikkelin, Vaasan ja Porin läänejä varten.330 Tämä oli Snellmanin mielestä sekä tärkeys- että kiireellisyysjärjestys.

Raportissaan Snellman käsitteli Vaasan ja Porin seutuja tarkoituksenmukaisesti yhdessä, koska kato oli ankarin nimenomaan Turun ja Porin läänin pohjoisosassa. Tyyfus331 levisi Porin alueella yhä laajemmalle ja osoittautui hyvin pahanlaatuiseksi. Koko vuonna kaikista kuolleista joka toinen oli tyyfuksen uhri. Kuitenkaan läänin kuvernööriä C. M. Creutzia vakava tilanne ei hätkähdyttänyt. Tarmokkaisiin toimenpiteisiin ei ollut hänestä syytä ryhtyä. Toisaalta senaatilla olisi tuskin ollut halua ja resursseja myöskään tukea Creutzin ponnisteluja. Senaatti toimi Snellmanin suunnitelman mukaan kokonaisuuden kannalta: Satakunta ja sen ongelmat olivat osa Suomen ongelmia. Snellmanin linjan tehokkuus piileekin siinä, että jos Satakuntaan olisi lähetetty apua tulvanaan, se olisi vetänyt kerjäläisiä pohjoisemmasta yhä enemmän aina sinne, missä senaatin avustustoimenpiteet vaikuttivat. Siksi Satakuntaan osoitettu apu olikin suhteellisen pieni, jotta tilannetta ei kärjistettäisi. Valtion käden piti tuntua Satakunnassa pohjoisen kautta. Oulun läänin nälkäänäkeviä ei haluttu ruokkia Satakunnassa.332

299                        Senaatin talousosaston pöytäkirja 17.9.1867:§ 2. Ks. myös Voipaala 1941, 136 ja Nevanlinna 1907, 112–116.

300                        Konsepti Nikolai Adlerbergille lokakuussa 1867. KT 22, 209–210.

301                        Georg von Alfthanille 13.9.1867.

302                        Theodor Sebastian Thiléniltä 6.4.1866. KT 21, 276–279.

303                        Sähke Johan Wilhelm G:son Snellmanille 9.9.1867 ja Johan August von Essen Snellmanille 13.9.1867. KT 22, 173 ja 174.

304                        E. Nevanlinna, Suomen raha–asiat vuosina 1863–1904. Taloustieteellisiä tutkimuksia V. Helsinki 1907, 132.

305                        Georg von Alfthanilta 14.9.1867. KT 22, 176–179.

306                        Christian Oker–Blomilta 20.9.1867. KT 22, 183.

307                        Theodor Sebastian Thiléniltä 27.9. 1867. KT 22, 198–199.

308                        Carl Magnus Creutzille 27.9.1867. KT 22, 197–198.

309                        Johan August von Esseniltä 28.9. ja 9.10. 1867. KT 22, 202 ja 234.

310                        Kirje M. C. de Rothschildille syyskuussa 1867. KT 22, 210–212.

311                        Kirje M. C. de Rothschildille, konsepti syyskuussa 1867. KT 22, 210–212.

312                        Kirje M. C. de Rothschildiltä 14.10. 1867.KT 22, 249. Ks. myös Meurman 1892, 31.  Ks. myös konseptit E. Stjernvall–Walleenille ja Nikolai Adlerbergille syyskuussa 1867. KT 22, 208–210.

313                        Nikolai Adlerbergiltä 11.10.1867. KT 22, 241.

314                        Adolf Fredrik Waseniukselle 11.9. 1867. KT 22, 174.

315                        On käyty keskustelua siitä, kumpi sopimuksen teki. Ks. Turpeinen 1987, 155 ja Virtanen 1957, 42.

316                        Alpo Virtanen, Senaatin vuoden 1867 kadon johdosta suorittamat viljanhankinnat. Pro gradu. Helsingin yliopisto 1957,  53.

317                        Antti Kuusterä, Valtion sijoitustoiminta päämarkkinoiden murroksessa 1859–1913. Historiallisia tutkimuksia 149. Helsinki 1989, 215.

318                       J. Harffin kirjeet Snellmanille: 17.9., 18.9., 26.9., 27.9., 30.9., 15.11., 21.11., 12.12.1867 ja 18.2., 20.2., 2.3., 5.3., 9.3., 10.3., 11.3., 12.3., 14.3., 16.3., 20-.3., 26.3., 27.3., 2.4., 14.5., 16.5., 1.6.1868 sekä Snellman A. F. Waseniukselle5.10., 6.10., 7.10., 9.10., 10.10., 11.10., 15.10., 16.10., 17.10., 18.10., 23.10., 25.10., 26.10., 27.10., 28.10., -6.11., 18.11., 19.11., 22.11., 18.12.1867 ja 11.3., 13.3., 26.3., 27.3., 10.4., 13.4., 17.4., 19.4., 20.4., 30.5.1868.F. K. J. Nybom: 1.10., 8.10., 9.10., 9.10., 11.10., 12.10., 15.10., 16.10., 18.10., 19.10., 21.10., 31.10., 5.11., 7.11., 16.11., 17.11, 19.11., 30.11.1867 ja 11.2., 25.4.1868 sekä R. Lydecken 11.12., 14.12.1867 ja 31.1.1868. Ks– KT 22.

319                        Snellmanin  ja Waseniuksen kirjeenvaihtoa 4.10.–7.10. ja 8.10.1867. KT 22, 222–225 ja 228.

320                        Kirjeitä Fredrik Kristian Nybomilta 1.10., 8.10., 9.10., 11.10., 12.10., 15.10., 16.10., 18.10., 10.10., 21.10., 31.10., 7.11., 16.11., 17.11, 19.11.1867. Ks. KT 22 ja SA XI: 762, 780, 784, 790, 791, 795, 798, 799, 804, 805, 808, 814, 826, 833, 835, 840, 841, 847.

321                        Axel Wilhelm Wahrenilta 8.10.1867. KT 22, 228.

322                        Erik Gabriel Sederholmille 11.10. 1867. KT 22, 240.

323                        Anders Oliver Saelanilta 11.10.1867. KT 22, 242.

324                        E. Stjernvall–Walleenilta 19.10.1867. KT 22, 257–260.

325                        Virtanen 1957, 60.

326                        Turpeinen 1986, 153–154.

327                        Senaatin talousosaston pöytäkirja 18.9.1867 § 13.

328                        Virtanen 1957, 60.

329                        Virtanen 1857, 101.

330                        Kenraalikuvenöörin kanslian akti 1866:10/1018.

331                        Tyyfus käsittää joukon tarttuvia tau-teja, kuten lavantaudin, pilkkulavantaudin, toisintokuumeen. Pilkkukuumeen, punataudin sekä mahdollisesti influenssan. Ks. Turpeinen 1986, 216.

332                        Turpeinen 1987, 82–84.