Rahauudistuksen ohella Snellmanin senaattorinuraa leimasi useiden peräkkäisten katovuosien seurausten korjaaminen. Hänen aloittaessaan finanssitoimituskunnan 1. osaston päällikkönä maa kärsi vielä vuoden 1862 ankaran kadon seurauksista. Katovuodet varjostivat Snellmanin senaattoriaikaa tästäkin eteenpäin; vuodet 1863 ja 1864 olivat heikkoja vuosia ja vuonna 1865 kato koetteli neljää pohjoisinta lääniä. Vuosi 1866 oli heikko vuosi koko läntisessä ja luoteisessa Suomessa. Vuonna 1856 alkanut katojen sarja, jonka aikana vain vuodet 1859 ja 1861 olivat normaaleja, huipentui vuoden 1867 katoon, joka kohtasi koko maata. Viimeinen kato kärjistyi katastrofiksi väestönkasvun ja maatalouden alkeellisen tilan yhteentörmäyksessä.249

Vaikka väkiluku oli kaksinkertaistunut, maataloudessa turvauduttiin edelleen ikivanhoihin menetelmiin; satoa lisättiin peltopinta-alaa laajentamalla eikä parantamalla maan tuottavuutta lannoituksella tai vuoroviljelyllä. Maatalous työllisti 80 prosenttia väestöstä, joka sai 40 prosenttia ravinnostaan rukiista. Kaikki mikä vaikutti rukiiseen, vaikutti myös väestöön.250

Snellman oli kiinnittänyt huomiota maatalouden ongelmiin koko 1840-luvun ajan Saimassa ja Maamiehen Ystävässä sekä Litteraturbladissa. Hän palasi samoihin aiheisiin 1855 alkaessaan jälleen kirjoittaa Litteraturbladiin. Heti ensimmäisessä numerossa suurta huomiota herätti Snellmanin hyökkäys Suomen talousseuran toimintaa kohtaan. Monipuolisemman toiminnan synnyttämiseksi Snellman vaati keskustoimiston perustamista Helsinkiin ja paikallisosastojen perustamista eri lääneihin. Nämä vaatimukset saivat aikaan suuren polemiikin, ja keskustelua käytiin kireään sävyyn kauan.251

Suomen talousseuran passiivisuus Suomen maatalouden edistämisessä oli Snellmanin hyökkäyksen kohteena huhtikuussa ja syyskuussa 1855 hänen kirjoittaessaan vuoroviljelyn käyttöönotosta osoittaen syvällistä perehtyneisyyttä aiheeseen. Ehdotuksen oli käytännössä laatinut apteekkari K. E. Carger, Numlahden tilan omistaja Nurmijärvellä. Hän ja Snellman olivat talousseuran terävimmät arvostelijat. Artikkeli pikkutarkkoine taulukkoineen ja laskelmineen on loistava esimerkki ajalle tyypillisestä todistelusta rationaalisimman vaihtoehdon puolesta.252

Kun Snellman oli esitellyt toisen kerran tämän menetelmän edullisuutta, hänen kimppuunsa kävi solvauksin eräs talousseuran asiamies nimimerkin suojissa. Tämä väitti, että Suomessa ei tarvittu vuoroviljelystä ja että yleisesti toteutettuna se olisi vahingoksi. Snellman joutui hämmästelemään näin ylimielistä viisautta, jonka mukaan parannettu menetelmä ei lisäisi maan tuotantokykyä.253 Samalla tavalla Snellman vastasi Pehr Edvard Östringille, tunnetulle maatalouden kehittäjälle, joka tyrmäsi vuoroviljelysajatuksen toimittamassaan aikakauskirjassa. Tälle mahtipontiselle tuomiolle Snellman ei löytänyt mitään teoreettisia perusteita eikä käytännön kokemuksia. Snellman mukaan Östringin hyökkäys oli asiaton, vailla todisteita ja karkea.254

Maan kehittämisen kannalta Snellman oli hyvin kiinnostunut maataloudesta, koska väes-töstä 80 prosenttia255 toimi sen palveluksessa. Hänen mukaansa maatalous ei kyennyt tyydyttämään kaksinkertaistuneen väestön kaksinkertaistuneita tarpeita, ei omassa palveluksessaan olevien eikä muissa elinkeinoissa työskentelevienkään.256 Tilanteen korjaamiseksi piti Snellmanin mielestä nähdä maan yleiset edut maatalouden etuina ja maatalouden edut maan yleisenä etuna.257

Snellman oli saanut seurata läheltä maatalouden toimimattomuutta Itä-Suomessa, Savo-Karjalan kaskiviljelyalueen keskellä Kuopiossa. Siksi kysymyksenasettelukin oli hyvin kaskiviljelykeskeinen Kuopion aikaisissa ja myöhemmissä kirjoituksissa, vaikka Suomessa oli myös peltoviljely- ja karjatalousalueita. Myöhempien tapahtumien valossa Snellmanin kokemuspohja osoittautui hedelmälliseksi, koska 1850–1860-lukujen kadot koettelivat juuri kaskiviljelyaluei-ta, joissa ruis oli pääviljalaji ja peltoviljely ja karjatalous oli laiminlyöty.

Kirjoituksissaan Snellman yritti osoittaa konkreettisesti maatalousjärjestelmän tehottomuuden kiinnittämällä huomiota irtolaisväestön suureen lukumäärään. Huomio oli ajankohtainen, koska maata omistamaton väki yli kolminkertaistui 50 vuodessa. Vuonna 1825 heitä oli 25 000 ja vuonna 1875 jo 81 000. Irtolaisväestön osuus maatalouden ammatissa toimivista miehistä kasvoi 7,8 prosentista 17,1 prosenttiin. Ongelma oli räikein Mikkelin ja Kuopion läänissä, missä Snellman tarkasteli asioita paikan päällä: vuosina 1825–1875 irtolaisväestön määrä kasvoi 7 000:sta 23 000:een ja sen osuus koko väestömäärästä kasvoi 9,3 prosentista 20,7 prosenttiin. Maan eri alueiden irtain työväki erosi myös laadullisesti toisistaan: länsisuomalaisen ja eteläisen peltoalueen mäkitupalaisella oli oma mökki ja peltotilkku mutta savokarjalaisella loisella ei ollut edes omaa asuntoa. 258

Snellman oletti irtolaistilanteen johtuvan siitä, että maatalous antoi työntekijälle työtä kolmena, neljänä kuukautena vuodessa ja erotti hänet sitten palveluksesta. Työpalkka oli tänä aikana verrattain korkea, mutta tietenkin riittämätön työttömän elatukseen muina kahdeksana kuukautena. Snellmanin synkkä toteamus oli, että näin oli saatu työtöntä, laiskaa ja nälkäistä väestöä.259 Jo Saimassa Snellman esitti tilanteen korjaamiseksi ehdotuksen helpottaa maan jakamista ja erottamista, koska maan jakaminen suhteessa väkiluvun lisääntymiseen edistäisi tasaisempaa vaurautta.260

1750-luvun lopulla aloitetut isojakotoimenpiteet olivat vieneet kehitystä aivan toiseen suuntaan. Isonjaon myötä yhteismaa hävisi, koska kaikki maa, jota ei erotettu liikamaana valtiolle, jaettiin talojen kesken.261 Snellmanin mukaan pienemmässä mittakaavassa tehdyn työn vähäinenkin tuotto jakautuisi useammalle työntekijälle, jos maa jaettaisiin useamman kesken. Toimenpide ei synnyttäisi suurempaa ylellisyyttä, mutta omaisuus, jota ei sijoitettaisi takaisin maanviljelykseen, edistäisi kansallisvarallisuuden kasvua. Näin tilojen jakamisen välitön etu oli tulojen tasainen jakautuminen.262

Tilojen jakaminen helpottaisi Snellmanin mielestä myös siirtymistä kaskiviljelystä peltoviljelyyn, koska maa-alan laajuus houkutteli ainoastaan kaskiviljelyyn. Väestön lisääntyminen, asutuksen tihentyminen ja viljelytarpeen kasvaminen vei kaskiviljelyn kuitenkin nopeasti kriisiin, koska elintarviketuotantoa ei voitu tehostaa enää viljelypinta-alaa lisäämällä. Nyt oli panostettava maan tuottavuuden lisäämiseen siirtymällä peltoviljelyyn. Snellman esitteli kirjoituksissaan keinoja sen toteuttamiseksi: peltoviljely vaati menestyäkseen parempaa ojitusta, kyntöä ja rehukasvien viljelyä; rehukasvien viljely taas edellyttää vuoroviljelyn käyttöönottoa, viljan ja rehukasvien vuorottaista viljelyä samassa pellossa.263

Isojako lopetti kaskiviljelyn ja helpotti siirtymistä peltoviljelyyn, mutta samalla kaskialueiden tilaton väestö menetti toimeentulonsa työntekijöinä talollisten kaskilla ja vuokrakaskien viljelijöinä. Talollisväestön oli helppoa sopeutua muutokseen ja alkaa harjoittaa peltoviljelyä ja karjanhoitoa omilla tiloillaan. Tilattomille se merkitsi vastaavasti työtilaisuuksien kaventumista tai häviämistä kokonaan. Isojako toteutti Snellmanin toiveen peltoviljelyyn siirtymisestä, mutta ongelman toinen puoli jäi hoitamatta, kun isojako ei merkinnyt maan jakamista myös tilattomille. Etenkin kaskialueilla tilattoman väestön taloudellinen asema heikentyi niin voimakkaasti, että syntyi esimerkiksi Itä-Suomen loiskysymys. Sitä ei kyetty ratkaisemaan enää perinteisen maatalouden keinoin, vaikka Snellman oli tehnyt konkreettisen ehdotuksen tilanteen korjaamiseksi.264

Snellmanin mielestä viljelytekniikan parantamisen synnyttämien tulosten turvaamiseksi tarvittiin maan jakamisen ja viljelymenetelmien lisäksi monia muita uudistuksia. Näiden lisäksi maanviljelys vaati ehdottomasti vaurastuakseen parempia kulkuyhteyksiä. Muuten mikään osa maata ei voinut tuottaa liikaa luovuttaakseen siitä osan toisille seuduille, vielä vähemmän ulkomaille. Hädän lieventäminen katoaikoina oli ollut vaikeata juuri siksi, että viljaa ei ollut huonojen kulkuyhteyksien takia saatu hädänalaisille seuduille. Yleensä Snellman piti rautatietä kanavia parempana vaihtoehtona jo ilmastonkin vuoksi, koska muuten koko vuoden sadon oli jäätävä paikoilleen kevääseen saakka, jos sen piti odottaa vesikuljetusta talven yli.265

Snellmanin käsitys oli Saiman ajoista asti ollut, että maanviljelystuotteet täytyi ensisijaisesti saada myydyiksi omassa maassa, jossa maanviljelys oli pääelinkeino. Silloin teollisuutta ja erityisesti käsiteollisuutta edistämällä hankittaisiin sekä menekkiä maanviljelystuotteille kotimaassa että työansiota maata omistamattomalle väestölle. Koska edellytykset vientiteollisuuden syntymiselle olivat vähäisemmät kuin kotimaan kulutukseen tähtäävälle, kotimaista tuotantoa oli suojeltava tuontitavaroilta korkeilla tulleilla. Koska kuluttajan oikeus merkitsee myös maan etua, oli suojelulle määriteltävä raja, jotta kuluttaja ei joutuisi tavaran hintaan ja laatuun nähden valmistajan käsiin.266

Snellman kiinnitti kirjoituksissaan huomiota myös suoranaisten avustusten jakamisen vaarallisuuteen, koska tällainen järjestelmä vain tyrehdytti yksityisen yritteliäisyyden.267 Sama koski kruununmakasiineja, joista maanviljelijä oli tottunut saamaan halvalla viljaa, yleensä lainaksi tynnyri tynnyriä vastaan. Koska maanviljelijä sai viljaa samaan hintaan kuin hyvinäkin vuosina, luottamus jatkuvaan avun saantiin synnytti huonoa taloudenhoitoa: maanviljelijä ei säästänyt silloin koskaan tulevia tarpeita, ei edes kylvöjä varten.268 Vaikka pitäjänmakasiinijärjestelmä oli määrätty vuoden 1857 asetuksella pakolliseksi, makasiinien merkitys siemenviljavarastoina katovuosien varalta vaihteli pitäjittäin. Huonoimmassa tapauksessa makasiini oli pitäjässä tyhjä juuri hädän hetkellä, koska hyvinä vuosina kaikki vilja oli lyhytnäköisesti jo lainattu pois.269 Snellman varoitti myös, että perustettava Hypoteekkiyhdistys ei saanut olla laitos, joka vapauttaa maanviljelijät velkataakastaan siirtämällä velat itse yhdistykselle. Päinvastoin oli pohdittava velkaantumisen syitä ja suunnattava otetut lainat suoraan viljelyn parantamiseen.270

Snellman ei luottanut siihen, että tilattoman väestön asema parantuisi nopeasti ainoastaan perinteisen maatalouden keinoin, vaan hän vaati voimakkaasti ammattikuntalaitoksen poistamista ja elinkeinovapauden tunnustamista. Koska maatalous ei voinut tarjota kohtuullista elatusta lisääntyvälle väestölle, oli elatus järjestettävä muiden elinkeinojen alueelta. Valtio sitoi aiemmin tilattoman liikaväestön maataloustyöhön soveltamalla niin sanottua laillista suojelua eli palvelupakkoa koskevia säännöksiä. Henkilön oli hankittava laillinen suojelus pestautumalla maanviljelijän tai muun itsenäisen henkilön palvelukseen.

Muun elinkeinoelämän säännöstely oli samanhenkistä. Käsityö oli luvallinen elinkeino, kun sitä harjoitettiin ammattikuntasäännön määräämissä muodoissa. Snellmanin mielestä suurten ihmisjoukkojen sivistäminen, päinvastoin kuin näiden turmiollisten säännösten soveltaminen, oli ainoa varma keino köyhtymistä vastaan, koska sivistyksen puute oli kaikkialla sekä kurjuuden seuralainen että sen tärkein syy. Mutta koulun ja opetuksen ohella ihmisille tarvittiin vapaata valtaa käyttää kykyjään ja voimiaan. Siksi jokaiselle oli saatava vapaus etsiä elatustaan kotimaastaan miltä paikkakunnalta hyvänsä ja millä rehellisellä työllä tahansa.271

Snellman toteutti kaikkia jo varhaisessa vaiheessa esittämiään periaatteita, kun hän alkoi finanssipäällikkönä seurata katotilannetta huolella ja koetti vedota yleiseen mielipiteeseen katoihin varautumisessa. Helmikuussa 1864 Snellman hylkäsi artikkelissaan272 ajatuksen, että viljaa voitaisiin hankkia vapaasti maahan kadon sattuessa. Sen tilalle hän esitti kaksi vaihtoehtoa: joko kruununmakasiinit ja kunnan jyvästöt pidetään täynnä tai otetaan miljooniin kohoava kuoletuslaina yksinomaan viljantuontia varten. Snellman kiinnitti huomiota siihen, että kaupalla ei ollut riittävästi pääomia viljakauppaan. Kuitenkin valtion puuttuminen viljakaupan rahoitukseen oli johtanut kansan velkaantumiseen ja kauppiaiden haluttomuuteen toimia välittäjinä. Viljantuojat tuottivat edullisilla lainoilla maahan runsaasti viljaa, joka kevyillä vakuuksilla jaettiin kansalle. Lainan takaisinmaksusta ei tarvinnut murehtia. ”Kyllä kelpaa elää”, sanottiin, ”kun saa jauhomaton 12 kopeekalla.”

Snellman oli päättänyt murtautua tästä noidankehästä ulos ja löytää uudet keinot, koska ennemmin tai myöhemmin oli edessä uusi kuoletuslaina. Ylenpalttisen vahingollinen avustusjärjestelmä oli lakkautettava. Tähän liittyi myös viinanpolttokysymys, joka ratkaistiin 1865, kun kotitarvepoltto lakkautettiin. Paloviinan poltto tuli valtion alaiseksi teollisuudeksi. Valtio jakoi poltto-oikeudet yksityisille. Vain kunnat saivat järjestää myynnin. Snellmanille tämä sopi hyvin, koska hänen mielestään viljaa hukattiin kotitarvepolttoon, kun sitä olisi pitänyt riittää syötäväksi. Hän toisti käsityksensä useissa senaatin istunnoissa.273

Snellman totesi kirjeessään Antellille, että hallojen, ulkomaiden vaikean rahatilanteen ja huonon kauppatilanteen takia saatiin rangaistus vanhoista synneistä. Se oli rangaistus hillitsemättömästä, kevytmielisestä spekulaatiosta ja ajattelemattomasta lainan otosta sen takia, että oli haluttu turvata pelkästään häiriytymätön hyvä elämä. Lopputuloksena valtion varat olivat loppumaisillaan. Viime sadon aikana avustamiseen käytettiin 1862–1865 kahdeksan miljoonaa. Se oli viidesosa valtion vuosittaisesta budjetista.274 Snellman oli tilanteessa, josta eräs rääkkyläläinen totesi: ”Mutta meillä ei ollut Joosepin älyä ja wiisautta: ne warat, jotka rikkaat wuodet kantoiwat, tuhlattiin suruttomuudessa ja moninaisessa ylellisessä elämässä ja hekumassa.”275 Snellman ei voinut tällä tavalla varautua, koska rikkaat vuodet olivat ennen hänen senaattorikauttaan.

Yleensä on ihmetelty, miksi maassa ei kerätty viljaa varmuusvarastoihin pahan päivän varalle tai ylipäänsä varauduttu katoon. Miksi mitään todella merkittävää ei tehty ennen katoa?276 Tilanne oli paljon monimutkaisempi. Ensinnäkin vaikea jäätilanne esti viljan tuonnin maahan. Jäät lähtivät Etelä-Suomesta vasta kesäkuun alussa ja Oulun edustalla oli jäätä vielä kesäkuun 12. päivänä. Snellman oli kyllä laivaliikenteen myöhästymisen johdosta ryhtynyt jo toimenpiteisiin ja sähköttänyt Pietariin kenraalikuvernöörille, jonka pyysi hankkimaan finanssiministeriltä luvan käyttää ulkomaisiakin laivoja viljan tuomiseksi maahan venäläisistä satamista. Snellmanin ilmoitettua asiasta senaatin talousosaston täysistunnossa toimenpide hyväksyttiin yksimielisesti.

Snellman sai perusteellisen kuvan ongelman laajuudesta kuvernöörien lähettämistä raporteista.277 Toimivin suhde oli Oulun läänin kuvernööriin von Alfthaniin, jolta hän sai tosiasiallista tietoa katojen vaikutuksista ja väestön mielialoista. Oulussa oli takavarikoitu lehmiä kruunun rästien maksuksi, mikä oli romahduttanut rahvaan talouden. Von Alfthan ei voinut suositella rahalainojen myöntämistä viljakiinnityksiä vastaan, koska rahvas huolehti maksuista äärimmäisen epätäsmällisesti ja seurauksena olisi uusia ulosottoja. Kaikkien lainojen lykkääminen heikentäisi moraalia pahasti. Rahvas oli kuitenkin valmistautunut lainojen perintään, toiset olivat kunnon väkeä ja toivoivat voivansa hyvän sadon jälkeen lyhentää velkojaan.278

Samaan henkeen muutkin kuvernöörit kirjoittivat katovuosien aiheuttamista vaikeuksista kilvan finanssipäällikölle. C. G. Wrede Vaasasta: ”Vuoden sato riittäisi leiväksi mutta ei mitenkään korvaamaan osaakaan niistä suunnattomista entisinä katovuosina tehdyistä veloista, joita kauppamiehet nyt säälimättä alkavat vaatia suoritettavaksi.” Toisessa kirjeessä hän totesi, että lukuisa irtolaisväestö oli katovuosina mieltynyt kerjuuseen ja kaikkea siveellisyyttä turmelevaan kulkulaiselämään. Työn ja leivän puutteessa nämä mierolaiset tekivät ennen muuta Pohjanmaalla harvinaisia rikoksia.279 C. M. Creutz kirjoitti Turusta, että varat ja luotto olivat lopussa. Koko talven ja kevään raivonnut kuumetauti oli pitänyt puolet väestöstä sairasvuoteessa. Oli tiloja, joiden kaikki asukkaat ja eläimet olivat kuolleet nälkään.280 Walleenin mukaan Uudellamaalla viljavarat olivat niukat yksityisillä ja viljamakasiineissa.281

Snellmanille selkeni kuvernöörien lähettämistä tiedoista keväällä 1867 maan kokonaistilanne, joka ei ollut rohkaiseva. Von Alfthan Oulusta kirjoitti toukokuussa suoraan, että talonpojan viljavarastot olivat lopussa ja ostokyky ja luotto nolla. Häntä kiinnosti, aikoiko senaatti avustaa kansaa viljalainoilla, kun kruunulle oltiin nyt jo velkaa 55 000 tynnyriä ja lisää tarvittiin 10 000 tynnyriä. Kuitenkin kelirikko ja hevosten surkea kunto estäisivät avun perille pääsyn. Hän ei kuitenkaan voinut eikä halunnut vaipua epätoivoon, koska kymmeninä peräkkäisinä vuosina oli selvitty.282

Uutiset eivät parantuneet yhtään kesäkuussa. Kalajoen kevättulvat olivat huuhdelleet lannan pelloilta, syövyttäneet teiden pohjat ja vieneet siltoja. Laitumelle päässeet elikot hoipertelivat nälkiintyneinä ja osa oli kuollut navettaan.283 Kuvernööri C. H. Molander lähetti vastaavia tietoja Hämeen läänistä. Leipäviljasta oli kova puute, kun vanhat velat oli maksettu polkuhintaan, viimevuotinen vilja maittoi huonosti ja karjarehusta oli puute. Varastot olivat tyhjiä ja rahat loppu.284 Kuopion läänissä kuvernööri Johan August von Essen oli kiiruhtanut senaatin vastausta vilja-apuun, koska siihen asti jouduttiin istumaan kädet ristissä. Hän pelkäsi, että yksi menetetty kylvölle suotuisa päivä johtaisi epäonnistumiseen. Kun Herran ruoska oli nyt kerran iskenyt näin ankarasti, vaati inhimillisyys ja kristillinen velvollisuus, että hallitus antoi apua edelleen.285

Viljaa korvaavia elintarvikkeita yritettiin keksiä kilvan. Hätähuudot täyttivät lehtien palstat ja kerjäläisjoukot tulivat kaupunkeihin. Epävarmuus tulevasta sadosta havahdutti kauppaneuvos Erik Julinin toimimaan. Lehtikirjoitusten neuvot eivät voineet enää vaikuttaa rahvaaseen ja hillitä heidän omalaatuista taloudenpitoaan. Tilanteen parantamiseksi hän aikoi perustaa Turkuun kahden miehen ja naisen keskustoimikunnan antamaan opetusta ja levittämään käytännön tietoa huomiotta jääneiden ravintoaineiden käytöstä, kuten syötäväksi kelpaavien sieni- ja sammallajien hyödyntämisestä. Jos valtio halusi tukea tätä pienellä avustuksella, hän oli kiitollinen.286

Kotiteollisuutta yritettiin myös elvyttää. Snellman itse oli ottanut yhteyttä kauppaneuvos Hackmaniin Viipurissa, jotta löytyisi sopivia henkilöitä lähettää Lyypekkiin, Hampuriin, Bremeniin ja Englannin satamiin selvittämään, millaisille tavaroille olisi menekkiä. Markkinoita piti etsiä tuotteille, joita kulutetaan suuria määriä, kuten säilytysastioille, laudoille, rimoille, listoille jne.287 Von Alfthan ilmoitti, että hänen veljensä Pariisissa voi antaa neuvoja tisleiden valmistamiseksi puusta ja aikoi tuoda mukanaan koneita, joita tarvittiin puun, nahan ja kiven käsittelyssä. Hän toivotti Snellmanin myös tervetulleeksi lähtiessään matkalle maan halki.288

Snellmanilla oli muitakin asiamiehiä maailmalla. A. W. Wahren kirjoitti Manchesteristä saavansa tietoja tärpätistä, hartsista ja pihkasta.289 Snellman välitti näitä ideoita eteenpäin kuvernööreille väestön keskuuteen levittämiseksi. Vaasasta Wrede kiitti Snellmanin lähettämästä kangaspuiden parannetusta mallista, joka innosti rahvasta kankaan kudontaan. Lisäksi suunniteltiin männyn- ja kuusensiementen keräämistä.290

Elokuun puolivälissä kuvernööri Creutz kirjoitti Malmgårdin kartanostaan muista kuvernööreistä poiketen kriittisen kirjeen Snellmanille, koska hän oli tuskastunut Turun ja Porin läänin ahdinkoon. Hän korosti heti aluksi, että hän ei ollut milloinkaan kannattanut vuosikymmenten ajan toiminutta paternalistista holhousta, jonka seurauksena Suomen kansassa oli havaittu haluttomuutta ja kyvyttömyyttä toimia omaksi parhaakseen. Oli helppo sanoa: ”Ojittakaa peltonne, viljelkää kylvöheinää, tehkää hyvää voita, viljelkää pellavaa ja hamppua, kutokaa vientitavaroita, valmistakaa rimoja ja palkkeja.” Creutz kysyi, miten se onnistuisi, kun hän ei ole kolmen vuoden aikana saanut toimintaan kuin 10 kunnanhallitusta.

Lisäksi hän puolusti kruununpalvelijoiden antamia satotietoja, joita Snellman epäili. Creutz vakuutti 15 vuoden maaviljelijänkokemuksellaan, että pienenkään maa-alueen, saati kokonaisten pitäjien, kihlakuntien tai läänien vuodentulon tai tulevan sadon arvioiminen ei ollut helppoa. Arviot riippuivat yksilön saamasta käsityksestä. Lisäksi hän puolustautui, koska hänen läänissään kruununrästeistä oli kerätty vasta puolet, kun Oulussa oli kerätty jo 3/5. Kirjeen loppupuolella hän kuvasi, miten kokonaisia kyläkuntia poti yhtä aikaa kuumetauteja. Joiltakin tiloilta ihmiset ja eläimet olivat kuolleet nälkään. Pakkohuutokaupat oli keskeytetty: parempi odottaa ja saada jotakin kuin myydä ihmisten hevoset, karja ja työkalut, joilla satoa joskus korjataan.291

Snellman odotti optimistisesti tulevan sadon onnistumista hoitaessaan edellisten satojen seurauksia. Vaikka järvet olivat jäässä jossain vielä juhannuksena ja kesä alkoi vuonna 1867 kuukauden myöhässä, kylvöt ehdittiin suorittaa. Tämä viritti toiveet hyvästä vuodentulosta korkealle. Tunnelmat vaihtelivat laidasta laitaan: kesäkuun lopussa Oulun läänissä oli niin kauniin lämpimiä päiviä, että ruohon saattoi kuulla kasvavan ja elikot olivat päässeet hyvään kuntoon. Toisaalta järkytys oli, että avustusvilja oli purettu Vaasaan Raahen sijaan. Von Alfthan suunnitteli kutsuvansa läänin kaikkien seurakuntien edustajat neuvotteluun, jossa mietittäisiin keinoja rohkaista väestöä auttamaan itseään omin ponnistuksin. Kokousta johtamaan toivottiin Snellmania itseään.292 Heinäkuun puolivälissä Alfthan kirjoitti, että sää jatkui aurinkoisena, ruis heilimöi ehkä ensi viikolla. Kuukautta myöhemmin hän ilmoitti, että parin päivän ajan asteita oli ollut +20 ja yöt olivat olleet lämpimiä.293

Kuvernöörien antamien tietojen perusteella Snellmanilla oli syytä optimismiin. Sitä kuvaa hänen lausumansa toive eräänä kirkkaana elokuisena päivänä kävelyllä Adolf Vaseniuksen kanssa: että päästäisiin vielä onnellisesti sadonkorjuuseen. Tunnelmat muuttuivat elokuun alussa, kun Snellman joutui lupaamaan apua Ouluun, sillä ilmapuntari ja lämpömittari sateen ohessa näyttivät kaikkea muuta kuin kaunista ilmaa.294 Lopullinen isku tuli 4.9., kun pohjoisesta nousi kova myrsky, joka laski lämpötilan lähelle nollaa; tuli kirkas, pilvetön ja kylmä hallayö. Kasvit ja vesilätäköt jäätyivät. Kuura nousi aina korkeille katoille asti. Seuraavatkin yöt jatkuivat yhtä kylminä.295

Snellman elätteli vielä toivoa sadon pelastumisesta ja kirjoitti Armfeltille, että hän oli saanut Espoosta ohrantähkiä, joita halla ei ollut vahingoittanut lainkaan, vaikka perunanvarret olivat vierestä menneet. Viljan ei oletettu myöskään kärsineen vaurioita Pohjanmaalla. Snellman halusi kertoa näistä toiveista auttaakseen ministerivaltiosihteeriä saamaan rauhallisemman yöunen.296

Auringon etsiminen taivaalta oli turhaa, kun syyskuun 3.–5. ja 14. päivänä hallat palelluttivat viljan koko maassa. Ruis ei ehtinyt tuleentua. Samoin kävi kauralle monessa paikassa. Yöllä asteita mitattiin Hyrynsalmella –5, Kokemäellä –3, Sotkamossa –1. Seuraavana aamuna J. A. von Essen kirjoitti Kuopiosta: ”Puolittain epätoivoisena istuudun vahvistamaan murheellisen uutisen – – , nimittäin että tämän kuun 3. ja 4. päivän välinen yö tuhosi armottomalla kädellä kaiken kevätviljan Kuopion läänissä.” Lapinlahdella hän oli tavannut ”ihmisparat, jotka seisoivat edessäni epätoivosta mykkinä ja selittivät olevansa täysin neuvottomia”. Kuvernööri uskalsi tuskin ajatella tulevaa: nälkää, riehuvia tauteja, ryöstöjä ja varkauksia. Hyvät neuvot olivat nyt tarpeen, eikä vielä voinut nähdä selvästi, mitä olisi tehtävä.297

Satoa saatiin puolet normaalista ja se oli laadullisesti heikkoa. Kato oli pahin kolmessa pohjoisessa läänissä: Oulussa, Kuopiossa ja Vaasassa, jossa asui 730 000 ihmistä maan 1 800 000 asukkaasta. Kaikista lääneistä tuli finanssipäällikölle viestejä, että viljavarat eivät riittäisi väestön ruokkimiseen seuraavaan viljankorjuuseen asti. Liikemiehet eivät enää myyneet viljaa muutoin kuin metsätavaroita vastaan. He näkivät ainoana mahdollisuutena valtion tarttumisen asiaan. Isku oli suuri, koska Snellman oli toivonut uudesta sadosta elvytystä tilanteeseen viimeiseen asti, sillä valtion kassa oli tyhjä.

Kuvernöörien ja kauppaneuvosten tiiviin kirjeenvaihdon sekaan mahtuu eräs rohkaisevakin kirje. Otto Donner oli lukenut Snellmanin Saksan-matkakertomuksesta kohdan, jossa Snellmanilta vierähti kyynel viinilasiin Reinin rannalla kun hän ajatteli, että maailmassa ei ollut pahoja ihmisiä, vaan tietämättömiä. Nähdessään Snellmanin tyhjentävän viinilasin Kaivohuoneella auringonpaisteessa Donner ajatteli tämän ajattelevan jokaisen päivän tuovan siunauksen kovasti koetellulle kansalle. Hetken tunteen johdattamana hän halusi kertoa: ”Tietämättömyys! Se turmelee kaikkialla ihmisten ilon ja keskinäisen sovun. Tämän takia kansanvalistus ja koulu, nepä ovat ainoat pelastuksemme eivätkä vain alituisesti uhkaavalta nälänhädältä, onnettomuuksilta ja rikoksilta, vaan myös ainoa-na tienä henkisen itsenäisyytemme, kansamme olemassaolon säilyttämiseen.” Kun Donner oli edellisenä päivänä kuullut Snellmanin toistavan tietämättömyyden olevan kehityksen este, hän halusi vakuuttaa: ”Teidän kuulijakunnan keskuuteen kylvämänne siemenet eivät varmastikaan putoa kalliolle; älkää uupuko – – . Teitä tukee kuitenkin kansakunnan jokaisen valistuneen kansalaisen mitä lämpimin kiintymys ja kunnioitus.”298

249                        Ks. tarkemmin Raimo Savolainen, J. V. Snellman ja nälkävuodet 1867–1868. Snellman instituutin C-sarja 2/1897. Kuopio 1987.

250                        Savolainen 1987, 28–29. Ks. J. Lefgrén, Nälänhätä Suomessa 1867–1868. Historiallinen aikakausikirja 1974/3, 192–203

251                        Ks. kirjoituksia ja muistioita Suomen talousseurasta SAVII: 4, 16, 170, 38, 175 ja VIII: 14 ja 34 sekä X:8. Ks. erityisesti Rainer Knapaksen kommentaari, VII:4 sekä Henrik Knifin ja Yrjö Kaukiaisen kommentaari, VII:16.

252                        Litteratublad 1855:4, Miten vuoroviljely voitaisiin ottaa yleiseen käytäntöön Suomessa. KT 12, 387–402.

253                        Litteraturblad 1855:5 [Vielä vuoroviljelystä]. KT 12, 431.

254                        Litteraturblad 1856:4,  Herra P. Östring: Tavasta ottaa vuoroviljely yleiseen käyttöön Suomessa. KT 13, 205–219.

255                        A.M. Soininen, Vanha maataloutemme.  Maatalous ja maalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Helsinki 1974, 21.

256                        Litteraturblad 1857:5. Köyhät olot Suomessa. KT 14, 377–388.

257                        Litteraturblad 1861:3. Haminassa 1860 pidetyn Suomen viidennen yleisen maatalouskokouksen pöytäkirjat 1860. KT 17, 339–347.

258                        Soininen 1974, 42–46.

259                        KT 15, 377–388.

260                        Ks. Saima 1844:32–34. Suuressa mitassa tehtävän työn edut. KT 7, 28–31. Ks. Tilanjaosta 15.8.1844, Tilanjaosta Suomessa 22.8.1844 ja Tilanjaosta (Vastaus eräälle kommentoijalle) 10.10.1844.

261                        Soininen 1974, 319–320.

262                        KT 7, 28–41. Ks. Soininen 1974, 319–320.

263                        Saima 1845:38. Erinäisistä Itä-Suomen asioista . KT 8, 165–182.

264                        Soininen 1974, 75 ja 394.

265                        Litteraturblad 1856:5. Suomen sisäiset kulkuyhteydet. KT 13: 231–247.

266                        Saima 1844:5. Onko teollisuutta tuettava kaikissa maissa? KT 6, 94–103.

267                        Saima 1845:37. Viljakaupasta. KT 8, 154.157.

268                        Litteraturblad 1862:9. Avustustoimet. KT 19, 142–151.

269                        Soininen 1974, 349.

270                        KT 17, 339–347.

271                        Saima 1846:28. Laillinen suojelus ja elinkeinovapaus. KT 9, 146–149. Ks. Alf-Halonen 1954, 51 ja 133.

272                        Finlands Allmänna Tidning 24.2. 1864:45,  Miten maan viljansaannista huolehditaan vaikean kadon sattuessa. KT 20, 249–253.

273                        Snellmanin lausunto senaatin talousosaston istunnoissa 25.11.1863. Ks. myös vuonna 1863: 23.1., 18.2., 23.3., 7.4.1863 ja 30.4. ja 6.11.1864: 9.1. ja 16.5.1865; 1.2., 28.3., 25.4., 16.5., 25.5., 30.5., 23.5. 1866 sekä 7.2.1867.

274                        Samuel Henrik Antelille 20.2.1866 ja Antellilta 5.5.1860. KT 21, 241 ja 290–293.

275                        Oiva Turpeinen, Nälkä vai tauti tappoi. Kauhunvuodet 1866–1868. Historiallisia tutkimuksia 136. Helsinki 1986, 169.

276                        Ks. Turpeinen 1986, 169–170 ja Virtanen 1957, 39.

277                        Eri läänien kuvernööreiltä Snellmanille on kirjeitä seuraavasti: von Alfthanilta 54 kpl, Wredeltä 20 kpl, Molanderilta 13, Indreniukselta, 6, Thiléniltä 6, Creutzilta 4 kpl, Oker-Blomilta 6 kpl, Antellilta 12 kpl, von Esseniltä 8 kpl.

278                        Georg von Alfthanilta 15.9.1866. KT 21, 345.

279                        Carl Gustaf Wredeltä 11.6.1865, 28.10.1866 ja 4.4.1867. KT 21, 360 ja KT 22, 62.

280                        Carl Magnus Creutzilta 17.8.1867. KT 22, 149–153.

281                        Alfons Walleenilta 23.6.1867.

282                        Georg von Alfthanilta 27.5.1867. KT 22, 123–125.

283                        Georg von Alfthanilta 12.6.1867. KT 22, 128–129.

284                        Clas Herman Molanderilta 21.6. 1867. KT 22, 131–132.

285                        Johan August von Esseniltä 9.5. 1867. KT 22, 81.

286                        Erik Julinilta 17.6.1867. KT 22, 129–131.

287                        Johan Fredrik Hackmanille 1.8. 1867. KT 22, 142–143.

288                        Georg von Alfthanilta 5.8.1867. KT 22, 143–145. Otto Alfthan kirjoitti itse Snellmanille 24.8.1856 Ranskan ja Itävallan metsänäyttelyistä hankkimistaan tavaroista, koreja, mattoja, pakkauskoreja ja olkihattuja. KT 22, 158–159. Ks. myös kirje Pariisista  16.9.1867. KT 22, 179–181.

289                        Axel Wilhelm Wahrenilta 25.8.1867. KT 22, 159–160.

290                        Carl Gustaf Wredeltä 14.8.1867. KT 22, 147–148.

291                        Carl Magnus Creutzilta 17.8.1867. KT 22, 149–153.

292                        Georg von Alfthanilta 27.6.1867. KT 22, 132–134.

293                        Georg von Alfthanilta 13.7.1867 ja 17.8.1856. KT 22, 137 ja 153.

294                        Georg von Alfthanille 23.8.1867.

295                        Rein 1981 (II), 471

296                        Alexander Armfeltille syyskuussa 1867. SA XI:885.

297                        Johan August von Esseniltä 7.9. 1867. KT 22, 170–173.

298 Otto Donnerilta 29.8.1867. KT 22, 165–166.