Tiiviin seitsemän kuukauden työskentelyrupeaman jälkeen Snellman suuntasi Tübingenista Sveitsin Alpeille, jonka upeissa maastoissa hän vaelteli 12 päivää. Omalla tavallaan hän jatkoi ”hegeliläisten alppikuvausten lajia” kulkiessaan samoilla vuoristopoluilla, joita Hegel oli vaeltanut heinäkuun lopussa vuonna 1796 pitäen matkapäiväkirjaa, joka on julkaistu Rosenkranzin Hegel-elämäkerrassa. Samanlaisen matkan teki myöhemmin Friedrich Engels. Kun Hegel ja Engels suhtautuivat Alppeihin varsin kylmäkiskoisesti, Snellman intoutui romanttisempaan, vuoriston kauneutta ja ylevyyttä painottavaan esteettiseen kuvaukseen.237 Samat kävelyreitit ovat käytössä tänä päivänäkin.238

Shaffhausenin kaupungissa Snellman astui Sveitsin maaperälle ensi kerran 20. toukokuuta torstaiaamuna klo 6.30 vieläkin kiihtyneenä Alppien ensinäkemisestä. Hän yöpyi Im Goden Falkenissa, jossa majoitus oli hyvä ja halpa, vaikka päivällinen oli kallis. Seuraavana päivänä, perjantaiaamuna hän lähetti klo 8.00 tavaransa Konstanziin hotelli Delilleen ja lähti itse reppu selässä patikoimaan Rheinfallille, vesiputoukselle, joka 70–80 jalan korkuisena oli näkemisen arvoinen. Putousta vastapäätä oli tornimaisessa rakennelmassa kievari, jossa palveli kuusi viikkoa aikaisemmin avioitunut augsburgilainen emäntä.

Snellman jatkoi kaksi ja puoli tuntia patikoimista Rafziin, jonne saapui väsyneenä ja nälkäisenä. Sieltä hän jatkoi matkaa ”Eilwagenilla” ja ylitti Reinin Eglisaussa. Kahdeksan tunnin ajan koko 32 virstan matkalla vastaan tuli jatkuvasti pyhiinvaeltajia. Tien varrella oli pysähdyspaikkoja, joiden korkeita krusifikseja vaeltajat tervehtivät jo kaukaa hiljaisella virrenhyräilyllä. Illalla Snellman saapui Zürichiin, jossa hänellä oli illallisseuranaan eräs paikallinen tohtori ja useissa maissa vieraillut saksalainen, joka lausui seurueelle omia runojaan.

Sateiselta näyttävänä lauantai-aamuna 22.5. Snellman aloitti nousun klo 6.30 Albisille, jonne johti tavattoman kaunis Sihlin ylittänyt tie. Näköala ei yllättänyt pohjoismaalaista: ”1700 jalan korkeudessa järven yläpuolelta kaikki näyttää ruskealta ja talot ovat sinne tänne ilman järjestystä siroteltuja valkoisia pisteitä.” Puoli kahden jälkeen Snellman laskeutui paahtavassa kuumuudessa Zuginjärven suuntaan. Hausenin kautta kulkeva tie oli huono ja lepo Sveitsin uskonpuhdistajan Ulrich Zwinglin muistomerkillä oli hänelle tarpeen. Tapaamansa milanolaisen merimiehen kanssa hän jatkoi hilpeästi matkaa. Klo 18.00 hän saapui Zugiin ja majoittui Kauriin majataloon.

Sunnuntaina 23.5. Snellman teki patikkaretkiä Arthin suunnalla yhdessä mecklenburgilaisen herraskaisen nuorukaisen kanssa, joka oli nopea kävelijä. Arthissa he olivat puolenpäivän maissa ja jatkoivat matkaa nopeasti Goldauhun, jossa vuonna 1806 hirvittävä maanvyöry oli haudannut muutamassa minuutissa koko laakson ja paljon asukkaita alleen. Eloonjääneiden pellot olivat hävinneet ja viljelyskelvottomia soran ja kivien takia. Klo 15.00 he alkoivat nousta Rigille. Nousu oli raskasta, vaikka kantajat toivat reppuja ja takkeja. Snellman oli täysin uuvuksissa, 100 askelta sai hien virtaamaan, vaikka oli kirpeän kylmää ja hän oli paitahihasillaan.

Maanantaiaamuna 24.5. varhain klo 3.30 oli herätys ja nousu ylös Rigi-Kulmille, josta näki vain sumupilviä ja lumisia vuorenhuippuja. Vasta klo 11.00 oli kokonaan kirkasta ja ympärilleen saattoi nähdä 12 ruotsalaisen peninkulman päähän. Alppien maantieteen hallinnut saattoi nähdä nyt kaikki kuuluisat huiput etelässä ja kaa-kossa. Muilla ilmasuunnilla levittäytyi järvien, metsien, niittyjen, peltojen, kaupunkien, kylien ja kirkkojen muodostama maisema kuin silmien eteen ihanasti piirretty kartta. Snellmanin oli vaikea irrottautua tästä näystä, mutta puoli tuntia maisemia katseltuaan seurue alkoi laskeutua kohti erään hirveän katastrofin muistomerkkiä, joka opetti itse kutakin vaeltamaan varovasti avioliiton vaarallisella polulla. Snellman tarkoitti vanhan miehen tarinaa, jonka he kuulivat laskeutuessaan jyrkkiä rinteitä Staffelista Kaltebadin kautta puolijuoksusta nääntyneinä ja rasittuneina Weggisiin klo 13.30.

Ukko oli kertonut kaupungin pienestä kirkosta tarinan, ”jollaista harvalla herran huoneella on”. Kappeli oli entinen erakkomaja, johon teljettynä kaunis mutta aviomiehensä pettänyt Kätche sai avuttomana seurata ikkunasta miehensä Heinzin ja rakastajansa Fransin kaksintaistelua, jossa he surmasivat toisensa. Eräs munkki löysi majasta tajuttoman rouvan, joka muutti majan kappeliksi ja kuoli suruunsa kahden vuoden päästä.239 Riipaisevan tarinan kuultuaan Snellman erosi täällä toveristaan ja jatkoi Vierwaldstätter-järven yli veneellä Stanstadtiin. Sieltä jatkui mitä kaunein tie vanhojen linnojen ohi Stansiin. Sieltä Snellman ei jaksanut vaeltaa enää kuin Kernsiin, jossa vasta oltiin kunnolla Sveitsissä, ja yöpyi Löwen majatalossa.

Tiistaina 25.5. Snellman lähti liikkeelle klo 6.45 suuntanaan Giswili. Perille hän saapui klo 9.30 ja jäi lepäämään polttavassa kuumuudessa. Lisäksi piti vielä pestä vaatteita ja hankkia jollain tavalla takaisin Kernsiin unohtunut sormus. Snellman jäi päiväksi Kornen majataloon, kirjoitti jotain ja luki Unterwaldin historian kuvausta. Keskiviikkona 26.5. klo 6.00 matka jatkui Lungern-järven sivuitse itse kaupunkiin. Meiringenissä hän oli klo 11.00 ja Kornerin huonossa majatalossa, mistä matka jatkui torstaina 27.5. klo 6.00. Alpbachin kuohuvat kosket tekivät Snellmaniin vaikutuksen ja toivat mieleen kotimaisemia: ”Veden määrä suunnilleen sama kuin Vantaanjoessa keväisin – tulee Scheideggistä saakka, koko ajan alemmaksi ryöpyten – syöksyy ennen laaksoon tuloa kolmesta putouksesta, korkein 300 jalkaa. Tämän näin, ja on myönnettävä, että se on komea. Tuollainen putoava vesimassa vastaa tuhansien vesisammioiden kaatamista kumoon. Pärskeet ryöppyävät laajalle ympäristöön, ja niistä muodostuu suuria lammikoita ja maa muuttuu liukkaaksi. Jyly ei kuitenkaan vastaa edes Vanhankaupunginkosken kevätjyminää, sillä putouksen korkeuden takia vesi syöksyy alas epäyhtenäisenä ryöppynä eikä vyöry raskaasti.” Tämän saattoi kokea, kun riippui hataralla riippusillalla syvyyksissä hurjana kuohuvan veden yllä.

Näiden elämysten jälkeen alkoi nousu Scheideggenin huipulle. Snellmanin mielestä Grindelwald oli kaunein hänen näkemänsä Sveitsin laakso. Snellman valvoi yöllä ihaillakseen kuutamossa loistavia vuoria, jotka olivat vastustamattoman kutsuvia, vaikka näyttivätkin ylpeiltä ja pelottavilta. Tällaisina iloisina ja nautinnollisina hetkinä Snellman muisti kaikkia rakkaitaan, jotka olivat tehneet elämän ihanaksi ja elämisen arvoiseksi. Täällä Snellmanista tuntui, että kauniin luonnon katseleminen sai ihmismielen aina kääntymään itseensä ja sielun kohoamaan jaloihin tunteisiin ja ajatuksiin. Snellman totesi: ”Viidentoista, kahdeksantoista ikäisenä vajotaan haaveisiin, jotka liittyvät rakastetun hahmoon, mutta tuovat mukanaan myös unelmat suurista uroteoista tai suurista hyveistä. Miehen tai kypsän naisen iässä ihmisellä sitä vastoin on jo valmis suunta elämälleen ja kun luonnon kauneus silloin valtaa hänen mielensä, niin tunne ja ajatus jalostavat tuota suunnitelmaa, koska sillä hetkellä ei tunne alhaisia, näkemystä sumentavia pyyteitä.”240

Valvotun yön jälkeen herätys oli kuitenkin perjantaiaamuna 28.5. klo 5.00, jolloin noustiin Wengerealpille. Nousu oli vaivalloinen mutta palkinto sen mukainen: jättimäisten vuorien maailma näkyi koko suuruudessaan – Jungfrau (4 185 m), Eiger (3970 m), Mönch, Groogorn, Breit ja Frau – auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Kuului taukoamatta lumivyöryjen ääntä ja useita nähtiinkin. Snellman aikoi yöpyä täällä nähdäkseen jälleen kaiken sekä kuutamossa että auringon laskun ja nousun aikaan. Odotus palkittiin, kun 22.30 taivas kirkastui ja vuorten maailma hohti ihanassa kuutamossa. Lisäksi salamoi tiheästi ja ”salamat saivat Jungfraun posket hehkumaan”. Uupumus voitti kuitenkin Snellmanin, eikä hän jaksanut seurata näytelmää loppuun saakka. Lauantaiaamuna 29.5. laskeutuminen alkoi klo 6.00 aamulla Lauterbrunnenin suuntaan, jonne saavuttiin kahden tunnin kuluttua. Snellman viipyi siellä klo 11.00 nähdäkseen Staubbachin auringonvalossa. Sen jälkeen matka jatkui Interlakeniin, jossa Snellman majoittui hetkeksi De la Jungfrauhin. Perille oli saavuttu pienen harhailun jälkeen.241

Täältä Snellman ajoi Neuhausiin, josta matkusti rankkasateessa höyrylaivalla Thuninjärven yli. Thunin näkyessä ilma oli kuitenkin seljennyt ja tulo oli tavattoman kaunis. Seuraavana päivänä, sunnuntaina 30.5. Snellman käveli koko iltapäivän sateessa Thunista Schwarzeneggin yli Luzernia kohti. Steffiburgissa hän kävi kapakassa ja Schannaussa hän kävi syömässä. Tie johti Sattelin yli Emmentaliin. Yön Snellman vietti Escholzmattissa. Toisena helluntaipäivänä maanantaina 31.5. hän oli puoleenpäivään mennessä ehtinyt Entlebuchiin. Iltapäivällä hän joutui kiipeämään korkealle Braneggenin vuorelle. Noissa maisemissa laskeutuminen oli miellyttävää, vaikka satoi. Snellman saapui 20.00 Luzerniin, jossa majoittui Die Wageen.

Tiistaiaamun 1.6. Snellman vietti Luzernissa. Koska satoi taukoamatta, hän ei voinut tutustua kaupunkiin ja toteuttaa matkasuunnitelmaansa, jalkapatikkaa Konstanziin. Snellman kävi katsomassa vain Thorvaldsenin kallioon hakkaamaa muistomerkkiä ja jatkoi postivaunuilla Zürichiin. Seuraavana aamuna keskiviikkona 2.6. Snellman tutustui kaupunkiin ja matkusti postivaunuilla Konstanziin, jonne saapui klo 17.00. Hotelli Delillessä matkatavarat olivat tallessa ja hyvässä kunnossa. Täältä Snellman jatkoi Schaffhauseniin.

Torstaiaamuna 3.7. Snellman matkusti höyrylaivalla Badenissa rantaa myötäillen, kunnes saapui klo 11.00 Baijerin alueelle Lindauhun, jossa röyhkeä humalainen virkailija tarkasti tavarat ja antoi passeihin viisumin. Epäkohteliaiden tarjoilijoiden ja passintarkastajien lisäksi Snellman havaitsi muutenkin baijerilaista moukkamaisuutta. Laivaa vaihdettiin Meersburgissa, yöllä purjehdittiin Kemptenin kautta ja perjantaina 4.7. klo 11.00 saavuttiin Augsburgiin, jossa Snellman välittömästi pani merkille vallitsevan tekohurskauden. Kaupunki kuului aikaisemmin vanhimpiin protestanttisuuden tukijoihin, mutta ylitti nykyisin katolisessa uskonintoisuudessaan jopa Münchenin.

Augsburgista Snellman lähti jatkamaan matkaa klo 15.00 junalla, jota sai nyt kokeilla ensimmäisen kerran. Matka Müncheniin kulki suureksi osaksi tasangon, entisen rämeen ja turvesuon halki ja Snellman muisteli Sveitsin vapauden kauniita laaksoja. Hänen mielestään koko seutu näytti katoavaisuuden pesäpaikalta, vaikka keskellä autiutta asuivat komeasti Baijerin kuninkaat ja päämajaansa pitivät kuvataide ja Saksassa harjoitettu katolinen propaganda. Kahden ja puolen tunnin junamatkan jälkeen Snellman alkoi lähestyä ennakkoluulottomasti Müncheniä, jota hän piti ”ajatuksen- ja sananvapauden sortamisen ja sokean paavillisuuden inhana pääpaikkana”. Jokainen matkailija kuvaili sen karkeimman irstauden pesäksi, irstauden, jota vain ”kevyesti verhosi taiteen palvonnan sen ylle luoma hohde, kun näitä kasvatettiin elämässä ylimmät asemat saaneiden taholta”, kuten Snellman tahtoi asian ilmaista.242

Münchenissä Snellman asettui asumaan kaupungin ulkopuolelle Augsburger Hof 30:een Stachusgarteniin. Hänen mielestään elämä täällä samoin kuin Baijerissa yleensä näytti olevan kutakuinkin proosallista eikä taiteella tässä suhteessa ollut mitään vaikutusta. Snellmania München tuntui todella harmittavan; hänen silmissään kirjastokin oli tavaravarasto, jossa oli vähän ikkunoita.

Snellmania häiritsi vallitseva katolinen tekopyhyys, jonka hän liitti yleisesti tiedossa olleisiin sukupuolisuhteisiin, vaikka tuollainen elämänmeno ei ollutkaan yhtä avointa kuin Hampurissa tai Kööpenhaminassa. Tekopyhyys kiteytyi kirkoissa päivällä oleskeleviin hartaisiin nuoriin naisiin, jotka ilman suojaavaa esiliinaa lojuivat polvillaan kädet ristissä kirkon rukouspallilla seuraten kuitenkin tarkkaavaisesti ohikulkijoita. Snellmanin mielestä ”Äiti Kirkko” antoi niin helposti anteeksi kaikki heikkouden synnit. Oikeaoppisuus oli ansio, joka merkitsi enemmän kuin kaikki viat. Siksi kauniit olennot panivat palvojansa koetukselle pyytämällä heitä rukoilemaan kanssaan, koska ristinmerkki ja kumarrus erottivat kerettiläisen kosijan oikeauskoisesta. Snellmanin mielestä toisaalta moni kerettiläinen oli opetellut nämä temput niin hyvin, ettei edes inkvisitio huomaisi petosta.243

Snellmanin katolisen tekohurskauden kritiikki kiteytyi Frohnleichnamsprozession-kulkueen kuvaamiseen. Tätä Pyhän ruumiin kulkueen juhlaa vietettiin 18.6., mutta sateen takia sitä jouduttiin lykkäämään monta kertaa, jolloin Snellman ehti sen myös nähdä. Hänen mielestään juhlasaatto olisi voinut olla kaunista katseltavaa, ellei se olisi ollut niin naurettava näky. Kun hän katseli sotilasketjun takana kevytmielisen väenpaljouden keskellä laupeudensisarten jäykästi alas painettuja kalpeita kasvoja, ylemmän papiston hyvin ravittuja hahmoja, fransiskaanien varsinaisia konnannaamoja ja perässä kulkevaa vanhojen, köyhien ja rampojen pajattavaa laumaa, näky muuttui hänelle vastenmieliseksi.

Snellmanin mielestä tämä teeskentely todisti sen puolesta, että ajatuksen- ja sananvapauden sortamisen valta edisti sitä tieteen suuntaa, joka pyrki todistamaan taikauskon todeksi. Mystiikan lisäksi yliopisto tarjosi filosofian saralta Thierschin, Atin, Schubertin, Gruithuisen, Baaderin ja Steinheilin luentoja. Teologian puolella pienikin harha-askel kirkolliskokousten päätösten ja paavillisten kurinpitokirjelmien ohi riitti viemään kunnian yliopiston professorilta Münchenissä.

Münchenin kiinnostavin oppinut oli kaupungissa vuodesta 1827 professorina toiminut Schelling, jonka luona Snellman kävi taidemaalari Emil Kornbeckin kanssa. Hän sai siis tavata nyt miehen, joka oli inspiroinut hänen äitipuoltaan, hänen professoreitaan ja nyt myös häntä itseään juuri valmistuneen teoksen laatimisessa. Schelling näytti iäkkäältä ja heikentyneeltä, vaikka oli vasta 66-vuotias.

Snellman etsi turhaan pienestä kumaraisesta ukosta jälkiä siitä rohkeasta, nuoresta, uljasryhtisestä ja tulisilmäisestä miehestä, jollaisena hänet muotokuvissa esitettiin. Hänen mielestään todellisuudessa filosofi oli ”mies, jolla oli lasimaiset tuijottavat silmät, kummitusmainen katse ja kelmeä, taipumaton pää”. Snellman ymmärsi kuitenkin hyvin Schellingin kohtaloa, koska tämä oli alusta asti ollut aineen ja hengen välisen vanhan dualismin vanki ja oli ratkaisuyrityksessään jäänyt spinozalaisen substanssin tasolle. Tämän vuoksi Schellingiä alettiin syyttää Jacobin johdolla ateismista. Snellmanin mielestä Schellingin voimat murtuivat, kun hän joutui alistamaan tutkimustyönsä ulvovan lauman tuomittavaksi. Schellingin tappiota täydensi se, että hän oli turhaan yrittänyt puhdistaa luomansa jumaluuden käsitteen kaikesta äärellisyydestä. Baijerin kiihkokatolisen propagandan keskellä ei olisi voinut muuten käydäkään.

Snellmanin mielestä Hegel kuoli oikeaan aikaan: hän ei joutunut puolustamaan itseään pitämällä kiinni epäjohdonmukaisuuksista, minkä myötä hän olisi ajautunut uusiin kiistoihin ja mahdollisesti joutunut oppilaidensa ja kannattajiensa rikkirepimäksi. Snellman näki tilanteen näin: ”Järjen keskeytymättömän jumalanpalveluksen alttarille Göschelin sytyttämät auktoriteettisukon lepattavat lamput näyttivät tietä hyökkääjille. Richter, Strauss, Michelet, Feuerbach ja moni muu ehdotti lamppujen sammuttamista, koska oli jo kirkas päivä. Schelling rohkaistui vasta, kun teologinen seurakunta huusi, että valtio ja kirkko taittaisivat jalkansa kaameassa pimeydessä. Hänen tavoitteensa oli opettaa filosofit paistattelemaan päivää lampunvalossa.” Se ei Snellmanin ennustuksen mukaan voinut onnistua, koska tie Saksan filosofian edistymiseen kävi vain Hegelin järjestelmän kautta sen yläpuolelle.244

Münchenissä oli kuitenkin yksi asia, josta Snellman kyllä oli kiitollinen. Kaupungin taidemuseo oli hänen mielestään paras paikka Saksassa, kun halusi yhdistää taidehistorian kurssin ja omat havaintonsa. Wienin ja Dresdenin maalauskokoelmat eivät soveltuneet lainkaan historiallisen tarkastelun kohteeksi: Wienin kokoelma oli epätäydellinen ja Dresdenin ripustus sekava. Snellmanin mielestä selkeän kokonaiskuvan saamiseksi paras reitti oli matkustaa Münchenistä Wieniin, sieltä Berliiniin ja lopuksi Dresdeniin. Pinakoteekki oli kaupunkilaisille auki sunnuntaisin, kun arkisin kaikki hyvin pukeutuneet henkilöt pääsivät sisään eikä henkilötietoja kysytty. Ilman luetteloa kulkevan täytyi pysyä salin poikki vedetyllä punaisella matolla. Muuten saattoi liikuskella saleissa edestakaisin klo 10.00:n ja 15.00:n välillä. Glyptoteekissa taas oli kuljettava vain vastapäivään, koska lattialla seisovat veistokset aiheuttaisivat muuten tungosta.245

Münchenissä alkoi korostua matkan taidehistoriallinen osuus. Snellman ei vain pistäytynyt taidemuseoissa vaan perehtyi kokoelmiin huolella monta päivää. Hän tutki huolella jokaisen kabinetin erikseen hyvien opasteosten avulla. Münchenin pinakoteekin kuvaus seuraa pitkälle G. von Dillisin luetteloa, Wienin kokoelmien esittely taas Belvederen J. P. Krafftin luetteloa, Dresdenin taidemuseon teoksia Snellman kuvaa puolestaan Friedrich Matthäin luettelon pohjalta ja Berliinin museon löytöjään Gustav Friedrich Waagenin luettelon opastamana. Yleisenä taidehistoriallisena auktoriteettina Snellmanilla oli ollut Frantz Kuglerin teos maalaustaiteen historiasta. Itävaltaa koskevat tiedot perustuivat F. L. Schirndingin teokseen ja Preussin tiedot Karl Beschorenin teokseen. Snellman käytti kuitenkin lähteitään vapaasti ja esitti välihuomautuksina omia mielipiteitään ja kritiikkiään.246

Snellman lähti Münchenistä 2.7. saatuaan Itävaltaan viiden päivän viisumin – peräti Venäjän ministeriltä. Maasto alkoi näyttää hedelmälliseltä vasta Landshutin tienoilla, jossa hän söi illallisen. Regensburgiin saavuttuaan 3.7. Snellmanin oli suljettava silmänsä, koska kaupunki oli rähjäisen ja synkän näköinen, vaikka siitä käsin oli johdettu Saksan keisarikuntaa 164 vuoden ajan vuoteen 1806 saakka.

Näiden surullisten näkymien jälkeen Snellman kiirehti takaisin klo 17.00 Tonavalle, joka oli luonteeltaan täysin toisenlainen kuin Rein. Tonavalla oli hiekkasärkkiä ja kallioita keskellä jokea, todellisia putouksia ja koskia, jopa vesipyörteitä. Passaun luona ruorimiehen oli oltava tarkkana saadakseen aluksen rauhallisemmille vesille. Kaupunki sijaitsi romanttisella niemellä. Näkymiä Snellman piti jopa kauniimpana kuin Koblenzin luona.

Ensimmäiseen itävaltalaiseen kaupunkiinsa Lintziin Snellman saapui klo 18.00. Täällä hän tutustui nuoreen erfurtilaiseen tyttöön Minna von Kiemiin, jonka seurassa hän vietti pari päivää. He asuivat samassa majatalossa ja tyttö vielä vihjaisi odottaneensa vieraita, mutta Snellmanin sanoin: ”Vain pitkä aika ja paholaisen konstit olisivat voineet johtaa pahoille teille – en ajatellut sitä, vaan pidin lapsukaisesta vilpittömästi.” Snellman vetäytyi leikistä, kun neito tapasi veljensä Wienissä ja hänen roolinsa oli näytelty loppuun.247

Snellman lähti Linzistä 4.7. suurella höyrylaivalla aamukuudelta ja saapui täyttä vauhtia myötävirtaan Tonavaa pitkin Wieniin klo 15.00. Kaikkialla tupruava höyry ja pauhaava virta ei tehnyt oikeutta maisemille. Wienin kauneus avautui Snellmanille vasta kun hän pääsi kaupungin keskustaan ja kotiutui sinne. Ensimmäisen yön hän vietti keskustassa Neumarktin lähellä Dreifaltigkeitshofissa. Jouduttuaan näpistyksen kohteeksi heti alkajaisiksi hän kovalla vaivalla löysi yksityismajoituksen Spittlbergin kaupunginosassa.

Ensimmäisen illan Wienissä hän vietti uupuneena Theater an der Wienissä, jossa hän sai seurata taitoratsastusta, trampoliiniakrobatiaa ja taitoammuntaa. Königstädter Theaterissa Snellman näki Don Juanin, Figaron häät ja baletin Die Frauen-Aufruhr im Serail. Hänen mielestään teatteri oli pieni, lavastus kehno ja laulun karkea sävy piinaava, vaikka demoiselle Mayer lauloi puhtaasti ja selkeästi. Snellman ei voinut kuin ihmetellä wieniläisten makua. Voimakas ääni tuli ulos kuin palkeiden puhalluksina. Leopoldstadtin teatterissa Snellman näki ohimennen näytelmän Asmodeus und der hinkende Teufel, jossa oli varsin hupaisia kohtauksia.

Teatterin lisäksi vierailijan huomio kiinnittyi puistomusiikkiin ja illallisiin, kun hienosto kokoontui Volksgarteniin tiistai- ja perjantai-iltaisin, jolloin itse Strauss soitti siellä. Täällä Snellman nautti mitä miellyttävimpiä iltoja. Kaikkialla Wienissä kaipasi vain viehättävää naisseuralaista, jollainen nimittäin jokaisella oli. Iloisia paikkoja olivat vielä Hintzig, Domayerin kasino ja Wasser Glacis. Vielä parissa pienemmässä puistossa pikkuporvaristo kokoontui kuulemaan Lanneria ja Morellia. Heitä mukaansatempaavampaa ja pikantimpaa oli kuitenkin Straussin musiikki. Kun hän saattoi julkisuuteen uuden valssin tai potpurin, jossa mitä erilaisimmat äänet – pistoolinlaukaukset, nauru, epäsointuinen laulu – vaihtelivat omaperäisten, säihkyvien melodioiden sekä mitä hivelevimpien improvisoitujen soolovälikkeiden kanssa, väkeä virtasi melkein kuukauden ajan kuuntelemaan uutta sävellystä.248

Mieleenpainuvat Snellmanille olivat myös Brigitten päivän juhlat 5.7, jolloin 70 000 ihmistä kokoontui Brigittenauhun. Rossen esikaupunkiin lähelle Augartenia vyöryi loppumattomana virtana vaunuja edes takaisin, niiden molemmilla puolilla vaelsi ihmisiä jalkaisin ja toisella puolella vielä ulompana varta vasten rakennetulla hevosrautatiellä kuljetettiin ihmisiä. Paikalla oli ainakin 50 eri teatteria, joissa ihmiset, eläimet ja nuket kilpailivat yleisön suosiosta. Kirjavat puvut, liput, musiikki, 70 000 suusta purkautuva nauru, puhe ja huuto, siinä sitä oli Snellmanin mielestä silmälle ja korvalle enemmän väriä ja ääntä kuin ne olivat koskaan nähneet tai kuulleet. Väkimäärän taustalla oli Wien ja sen 30 esikaupunkia. Snellmanin mukaan juhlivat wieniläiset olivat maailman rakastettavinta väkeä; koreilematon ilo ilmeni kaikkialla olematta rajua ja myrskyisää.

Snellmanin mielestä wieniläistä ystävällisempää ei voinut kohdata. Lisäksi he olivat rehellisiä ja luottavaisia: ravintolassa ei esimerkiksi maksettu ennen kuin vasta pois lähtiessä. Snellmanin mukaan missään muualla tullin ja poliisin virkamiehet eivät kohdelleet muukalaista kohteliaammin kuin Itävallassa. Wienissä oli käytävä henkilökohtaisesti poliisilaitoksella, jossa hän sai äärimmäisen kohteliaan vastaanoton. Snellmanin pujoparta herätti kuitenkin epäilyksiä ja Napoleonin kuuluisan poliisiministeri Fouchén veroisesti Snellmanille esitettiin ovelia kysymyksiä, jotka hänen mielestään tuhlattiin kuitenkin väärään mieheen. Wienissä järjestyspoliisit valvoivat rakennustyömailla ohikulkevien turvallisuutta ja huolehtivat kivien poistamisesta kaduilta silmänräpäyksessä ja hiljensivät ajoneuvoja peittämällä kadut oljilla sellaisten talojen kohdalla, joissa makasi sairaita.249

Kaksi viikkoa myöhemmin Snellman pistäytyi sunnuntaina 18.7. junalla 7 000 muun henkilön kanssa Badenin Helentalissa viettämässä päivää musiikin, spektaakkelin ja tanssin merkeissä. 32-hengen vaunuissa Snellman sai hauskuuttaa erästä vierellään istuvaa äitiä ja hänen tytärtään narraamalla heitä olevansa Uudesta-Seelannista. Kun hänen kotimaansa ei kysymyksillä selvinnyt, pyysivät he sanomaan jotain oman maansa kielellä. Kun Snellman esitti pienen rakkaudentunnustuksen suomeksi, hämmästys oli suuri ja riemu rajaton. Naisille hän väitti puhuneensa uusiseelantia. Kun äiti puhkesi nauramaan niin, että maha hytkyi ja kyyneleet tulivat silmiin, tytär vitsaili istuvansa ihmissyöjän vieressä. Snellman kehotti häntä olemaan rohkea, vaikka hän näyttikin houkuttelevalta.250 Päivä ei kuitenkaan jatkunut yhtä hilpeästi, kun vielä sinä päivänä kuiva širocco-tuuli aiheutti auringon himmenemisen, joka toi tullessaan 40 asteen helteen. Snellmanin muistikuvien mukaan se oli sietämätöntä, lehdet putosivat puista ja kukat lakastuivat. Ilma oli täynnä kuivaa pölyä eikä vettä ja jäätä ollut tarpeeksi pitämään kurkun puhtaana ja kitalaen kosteana. Seuraavana päivänä jäätelö ja sokerivesi maistuivat.251

Oleskeltuaan kolme viikkoa Wienissä Snellman lähti keskiviikkona 21.7. klo 6.00 junalla kohti Määriä. Klo 11.00 hän saapui Määrin pääkaupunkiin Brünniin (Brno), jossa hän yöpyi. Maasto oli vähitellen muuttunut korkeammaksi ja metsäisemmäksi ja kaupunki sijaitsi korkeiden vuorten juurella. Sen yläpuolelle kohosi uhkaavana kasarmi, joka oli vuodesta 1740 toiminut Spielbergiksi kutsuttuna valtionvankilana. Tämän näyn takia ilma tuntui Snellmanista tukahduttavalta ja synkisti muuten valoisan kaupungin. Hän suri niitä jaloja sydämiä, jotka olivat lyöneet lyöntinsä loppuun näiden holvien alla. Samat pyrkimykset jonakin muuna aikana tai jossain muussa paikassa olisivat kohottaneet nämä ihmiset ihmiskunnan sankareiksi. Snellmanin mukaan: ”Ihmiskunnan järkevyys sisältyy kuitenkin siihen, että hän elää todellisuudessa ja käyttäen järkeään ei pyri valtion puitteissa toteuttamaan tunteen tai mielikuvituksen uneksimia onnentiloja.” Tällä tavalla Snellman itse hiljentyi tulevan elämäntehtävänsä äärelle hahmottaessaan kotimaansa todellisuutta ja etsiessään välineitä sen auttamiseksi. Snellman voimakkaat tuntemukset perustuivat Nikolai I:n ajan uhkakuviin ja hänen arvioonsa ajan otollisuudesta toimia valtion piirissä kansakunnan hyväksi.252

Snellman jatkoi matkaa torstaina 22.7. klo 14.00 ”Gesellschaftwagenilla”, yhteiskuljetusvaunulla, Prahaan. Matka kesti 42 tuntia ja edistyi surkeasti: seura oli kirjavaa, vaunut ahtaita ja kehnossa kunnossa. Suuri lohdutus Snellmanille oli raisu ja elämänhaluinen 18-vuotias Karin Klaus, jolle hänen olisi tarvinnut osoittaa vain hyvää tahtoa saadakseen hänet Suomeen mukaansa. Tyttö oli kukoistava ja kaunis kuin ruusu.

Perjantaina 23.7. klo 8.00 oltiin vihdoin perillä Prahassa. Snellman luonnehti kansaa epäluotettavaksi. Kaupungista kotoisin olevat naisetkin pelkäsivät rosvoja, ja Snellmanilta pihistettiin silkkihuivi tuomiokirkossa. Samana iltapäivänä klo 16.00 Snellman lähti jatkamaan matkaa vaunuilla. Seuranaan hänellä oli nuori sveitsiläinen kemisti Erdmann. Kun he ylittivät Moldaun, heitä saatteli harppuduetto. Böömin ja Saksin rajalla vaunujen matkatavarasäiliö sinetöitiin ja se tarkastettiin vasta Dresdenissä, jonne saavuttiin lauantaina 24.5. klo 15.00. Sateisena päivänä kaupunki ei ollut oikein edukseen. Snellman kuunteli tuomiokirkossa Lucia di Lammermoorin ja seuraavana päivänä musiikkia katolisessa kirkossa. Messun lisäksi hän kuunteli drilleja ja rouladeja mielihyvin, sillä kaikessa ilmeni hyvä maku ja viehätysvoima.

Sunnuntaina 25.7. klo 15.00 Snellman jatkoi matkaa junalla Dresdenistä Leipzigiin. Tällä tavalla Snellman tutustui 115 kilometrin rataosuuteen, joka oli avattu liikenteelle 8.4.1839. Kokemuksien myötä Snellmanista tuli todellinen junalla matkustamisen pioneeri, koska vaunuja veti Saksan ensimmäinen veturi ”Saxonia”, joka oli rakennettu professori Schubertin metalliverstaassa Dresdenissä. Sen jälkeen vetureita valmistui lisää Berliinin Borsigin tehtailla amerikkalaisten esikuvien mukaan. Englantilaiset ilkkuivat vetureiden muistuttavan taisteluvaunun ja kuplamallin risteytystä. Arvostelu hyytyi pian, koska koneet olivat nopeampia ja voimakkaampia kuin englantilaisten valmistamat veturit.253

Englannissa liikennöinti rautateillä oli aloitettu vuonna 1825. Ensimmäinen rataosuus mannermaalla avattiin 1835 Belgiassa Brysselissä ja samana vuonna Saksan Nürnbergissä. Ranskassa avattiin ensimmäinen rata 1837 välille Pariisi–St.Germain-en Laye ja Venäjällä 1838 välille Pietari–Tsarskoje Selo. Vuonna 1840 Englannissa oli avattu rataa 1 348 kilometriä, Saksassa 549 kilometriä ja Ranskassa 497 kilometriä. Yhdysvalloissa oli tässä vaiheessa jo 4 534 kilometriä rataa.

Snellmanille junamatkailu ehti muodostua niin arkiseksi, että hänen muistiinpanoissaan ei ole junamatkoja kuvattu yksityiskohtaisesti. Sen sijaan hänen Kööpenhaminan tuttavallaan H. C. Andersenilla oli todellinen rautatiekuume, kun hän samana vuonna oli matkustanut Italiaan samalla rataosuudella. Hänen päänsä meni pyörälle jo asemalla, missä melu, savun haju ja yleinen hälinä sotkivat ajatukset. Kun hän katseli junia ja vetureita, oli kuin koko maailma olisi saanut jalat alleen, läähättänyt, puuskuttanut ja tupruttanut savua ja höyryä. Hän pelkäsi, että vaunut varmasti kaatuvat ja ihmisiltä katkeavat kädet ja jalat.

Andersen kertoo junamatkasta: ”Hän pidätti hengitystään. Ensimmäinen tuntemus oli lievä nykäys, oli kuin lapsenkäsi olisi ruvennut vaunua vetämään, sitten vauhti huomaamatta kiihtyi; melkein kuin reki olisi liukunut lumella. Hän katsahti ulos ikkunasta. Täyttä laukkaa porhaltavat hevoset eivät jaksaneet juosta nopeammin, ja sitten vauhti parani vielä siitäkin – tuntui totisesti siltä kuin olisi lennetty, eikä kuitenkaan tuntunut sietämätöntä tärinää ja huojuntaa, eikä liioin tuntenut sellaista vastenmielistä ilmanpainetta, jollaista oli pelännyt. – – Hän rupesi juttusille lähimmän matkatoverin kanssa, uskalsipa kurkistaa kirjaankin, ja sitten oltiinkin Leipzigissä.” Andersen nauroi radan varressa pillastuneille hevosille ja häntä pystyssä töytäileville lehmille. Hänen mukaansa ”ihminen oli toden totta kaikkia muita ylempi olento” ja matkustaminen oli ollut lentämistä kilpaa muuttolintujen kanssa.254 Snellman on pysynyt kärsivällisen hiljaa junakokemuksistaan, vaikka käytti paljon aikaa postivaunumatkustamisen arviointiin.

Snellman saapui junalla Leipzigiin, ja etsi käsiinsä kirjailija L. C. Wienbargin, jolla oli kohtelias, miellyttävä rouva ja 18-vuotias tytär. Periäkseen Persoonallisuuden idean tekijänpalkkion L. F. Füesilta Snellman viipyi kaupungissa seuraavaan päivään ja yöpyi rautatieaseman luona Stadt Rom -hotellissa. Snellman katseli kaupunkia, joka oli kohtuullisen kaunis sitä ympäröivien puistokatujen ja puutarhojen ansiosta. Saatuaan palkkion Snellman lähti maanantaina 26.7. klo15.30 junalla Hallen ja Köthenin kautta Dessauhun. Sieltä hän jatkoi ”Personenpost”-kyydillä yön yli Wittenbergin läpi Potsdamiin, johon saapui tiistaina 27.7. klo 8.00.

Matka jatkui muutaman vartin päästä Berliiniin, jonne hän saapui klo 10.45. Ensivaikutelma kaupungista kylmänä ja sateisena päivänä ei ollut miellyttävä. Kaupunkiin tultiin sisään sen ainoan portin, Brandenburgin Torin läpi Charlottenburgista päin pitkin viertotietä, jonka reunalla kulkivat Tiergartenin puistokäytävät. Edessä oli Ateenan Propylaijojen tapaan rakennettu viisiaukkoinen portti. Portin harjalla olivat voitonjumalattaren vaunut, jotka olivat käyneet Pariisissa 1806–1814. Kaupunginportin sisäpuolella alkoi esplanadi Unter den Linden. Puistokäytävien päässä oli aukio, jonka ympärillä oli vaikuttavia rakennuksia: ooppera, yliopisto, kirjasto, katolinen kirkko.

Kaupungin kaikesta komeudesta huolimatta Snellman ei olisi halunnut asua Berliinissä, koska kaikki tuntui siellä niin keinotekoiselta ja väsyneeltä. Siellä ei saanut koskaan lepoa eikä rauhaa, kun oli ponnisteltava jatkuvasti, ja siellä kaikki pyrkivät luomaan sellaisen vaikutelman, että olivat aivan erityisen sivistyneitä. Snellmanin mukaan kaupungissa riehui goethelaisuus valloillaan; ”halutaan ikään kuin antaa maailman mennä menojaan ja kääntyä vain sisäänpäin, harmonisesti, niin kuin sanotaan, kehittää omaa pientä minää kreikkalaisen taideteoksen ihanan rauhan ja yksinkertaisuuden tasolle.”

Koko tämä maailmankatsomus Goethen opettamassa muodossa oli Snellmanin mielestä vastenmielisellä tavalla itsekäs. Uskonto kuului myös osana tähän berliiniläistä kaunosieluisuutta leimanneeseen ulkokultaisuuteen, jossa pietismi kulki käsi kädessä äärimmäisyyteen viedyn turhamaisuuden ja teeskennellyn tunteikkuuden välillä. Snellman oli usein joutunut sellaisen seuran uhriksi, jossa otsa hiessä pyydystettiin sukkeluuksia. Touhukkaasti levitettiin milloin kenenkin maineessa olevan leikinlaskijan sutkauk-sia. Tällaisessa seurassa Snellman väsyi enemmän kuin oikeilla metsästysretkillä.255

Berliiniläiset kävivät usein Potsdamissa, jonne lähti neljä junavuoroa päivässä. Matkaan kului 40–45 minuuttia. Eräässä Sansoucin linnan alueen varuskuntakirkossa Snellman koki puhuttelevan hetken filosofikeisarin Fredrik II:n saarnastuolin alla olleen arkun äärellä. Snellman oli arvellut nuoruudessaan, että filosofina on helpompi elää kuin kuolla. Hän ihaili Fredrikin rohkeutta, tämä kun oli ajatustapoineen ollut yksin kansakuntansa keskuudessa mutta vakuuttuneena omasta totuudestaan laskenut päänsä haudan lepoon yhtä tyynesti kuin oli elänytkin. Omien sanojensa mukaan Snellman poistui liikuttuneena holvista, jossa 1700-luvun suurin mies oli kutistuneena muumiona.256

Berliinin yliopiston toimeliaisuus tuotti erityistä iloa Snellmanille. Syksyllä 1841 siellä oli 96 varsinaista ja ylimääräistä professoria, 46 dosenttia ja 3 lehtoria. Tänä lukukautena oli ilmoitettu pidettäväksi 308 erillistä luentosarjaa. Ottaen huomioon, millaiset miehet näin kilpailivat keskenään tuottaakseen hyödyllisiä tuloksia ja saadakseen samalla itselleen rahaa ja kunniaa, Snellmanista oli ymmärrettävää se, millaisella innolla Berliinin yliopistossa tutkimusta harjoitettiin. Teologisessa tiedekunnassa opettajina olivat Marheineke, Neander, Vatke, Twesten ja filosofiassa Steffens, Hotho, Michelet, Benecke ja historiassa Raumer ja von Ranke. Näiden suuruuksien takia nuoremmat opettajat joutuivat luennoimaan maksutta saadakseen edes tietämyksensä tunnetuksi. Saadakseen oikeuden tutkinnon suorittamiseen opiskelija ei ehtinyt lukea muita kuin luento-muistiinpanoja. Näin ylioppilas kiinnittyi tiettyyn opettajaan ja hänen koulukuntaansa. Snellman kritisoi tätä käytäntöä, koska jos oppilaan tietämys perustui näin seikkaperäiseen ohjaukseen, hän ei enää kyennyt vapaaseen itsenäiseen opiskeluun.257

Snellmanin mielestä Saksan tieteessä oli selviä jälkiä ylioppilaiden opintojen mekaanisuudesta. Kun lisäksi oppineet saavuttivat arvostusta kirjoittamalla joka toinen vuosi kirjan, joka oli tuotettu yhtä lailla ruumiin kuin hengen ravinnoksi, Snellman jäi ihmettelemään kuka tämän kaiken luki – eivät ainakaan ylioppilaat, joilla oli luentomuistiinpanonsa.

Saksassa oli mahdollisuus mennä kuuntelemaan luentoja ilmoittamatta ja ilmaiseksi, ja Snellman käytti tätä Berliinissä tarkasti hyväkseen. Käydessään useilla luennoilla hän havaitsi, että salissa oli luennon aikana hiljaista, vaikka ennen sen alkamista opiskelijat ravasivat edestakaisin. Tyytymättömyyden osoittaminen meluamalla oli ainutlaatuista. Esimerkiksi oikeusfilosofian professori F. J. Stahl oli joutunut kysymään: ”Tällä tavallako Berliinissä etsitään totuutta?” Myös kuulemisvaikeudet ilmaistiin jalkoja rahistamalla.

Erinomainen esitystaito oli oikeustieteen professori F. C. von Savignyllä. Teologian professori J. A. W. Neander luennoi kirkkohistorias-ta ja Snellmanin mielestä omalaatuista oli, että oikeaoppisen teologian oppinein ja järkevin edustaja oli syntynyt ja kasvanut mooseksenuskon piirissä. Historian professori Leopold von Ranke luennoi vapaasti yleisestä historiasta, muttei kiinnittänyt huomiota äänensä selkeyteen ja elehti ja nytkähteli merkillisellä tavalla. Stahlilla oli hyvin sujuva esitystapa kuten filosofian professori K. F. Werderillä, joka ilman konsepteja ja monisanaisesti luennoi Hegelin logiikasta. Marheineken luennot olivat uljaita, jos pitää määrätietoisuudesta.

Samana päivänä kun Snellman kuuli Marheineken kiittävän Ruotsin kirkkokäsikirjaa, Stahl oli maininnut Ruotsin valtiosääntöoikeudesta ja Ranke Rijswijkin rauhasta. Steffens ja Michelet luennoivat vapaasti ja sujuvasti, vaikka kun ensiksi mainittu luennoi nopealla tyylillään, ulkomaalaisen on vaikea pysyä perässä. Filosofian professori F. E. Beneke oli naismainen, teennäisesti esiintyvä mies, joka luennoi sujuvasti mutta epämiellyttävästi viitaten liikaa psykologian tosiasioihin. Muuten pohdiskelu oli yksinkertaista.258

Berliinin professoreista Snellman onnistui tapaamaan henkilökohtaisesti ainakin Steffensin, Michelet´n, Werderin ja Benecken. Hänen mukaansa vieraileminen saksalaisen professorin luona oli mutkikas asia, vaikka seremonia oli yksinkertainen: ”Saapuja antaa ilmoittaa itsensä, pääsee puheille ja esittelee itsensä parhaansa mukaan. Sitten professori ottaa hatun hänen kädestään ja asettaa sen tuolille, ohjaa saapujan sohvaan ja istuu itse tuoliin vastapäätä. Tämä menettelytapa on aina muuttumaton. Sitten seuraa tavanomainen keskustelu matkasta, matkalaisen isänmaasta.” Snellman korosti sitä, että vain taitavan käänteen tai jyrkän keskeyttämisen avulla keskustelu voitiin johdattaa johonkin tieteelliseen aiheeseen. Taitava yritys oli sanoa: ”Minulla oli äskettäin ilo lukea tituluksen tuorein teos.” Usein kuitenkin sai havaita, että professorit vain vastahakoisesti halusivat kosketella näitä aiheita.

Kuitenkin Snellman sai kiittää useita Saksan oppineita hyväntahtoisuudesta ja ystävyydestä. Vuotta myöhemmin laadittu matkakirja paljastaa, miten kohteliaasti Snellman korjaili välittömiä havaintojaan, koska paikan päällä tehdyissä muistiinpanoissa hän mainitsi vain Steffensin ja Michelet’n ystävällisiksi ja kohteliaiksi. Muut eivät tuottaneet hänelle juurikaan iloa. Marheineke käyttäytyi kuin Snellman olisi saapunut Berliiniin vain häntä varten. Pahin oli Snellmanin mielestä kuitenkin Werder, joka ”piti itseään ilman muuta loistavana valona ja minua oppipoikana, joka ei ehkä olisi tullut Berliiniin, jollei hän olisi ollut siellä”, vaikka Snellman oli juuri kertonut hänelle omista ”suurteoistaan”. Tälle saksalaiselle saapastelijalle ei tullut mieleenkään, että suomalainen dosentti saattoi pitää heitä hirvittävinä pöyhkeilijöinä. Kiukkuisin mielin Snellman toivoi heidän menevän sinne, minne pippuri kasvaa.259

Keskiviikkona 18.8. klo 17.00 Snellman jatkoi Berliinistä matkaa junalla Jüterborgiin, josta hän matkusti postikyydissä Dresdenin radan varteen. Tuttuun kaupunkiin hän saapui torstaina 19.8. klo 9.00 ja majoittui jälleen Stadt Freibergiin. Täällä hän tapasi vaatimattoman, riuskan ja järkevän miehen, Arnold Rugen, kirjailijan ja poliitikon, joka oli julkaissut Hallische Jahrbücheriä vuodesta 1837. Julkaisu oli Saksan oloissa epätavallisen riuskaotteinen ja tekstit panivat sensuurin kovalle koetukselle. Snellman antoi Rugelle tunnustusta siitä, että hän oli niitä harvoja saksalaisia, jotka käsittivät saksalaisen tieteen kieroutuneisuuden ja näkivät vaivaa saattaakseen sen yhteen kansakunnan ajankohtaisten yleisten etujen kanssa. Tästä asiasta Snellmanin muistiinpanot katkeavat jostain syystä kesken lauseen. Ruge alkoi 1841 toimittaa uutta lehteä, Deutsche Jahrbücheriä. Vuonna 1850 hän joutui pakenemaan Englantiin.260

Dresdenistä Snellman lähti jatkamaan matkaa junalla lauantaina 22.8. klo 6.00. Kolmannen luokan vaunussa tuuli ja tomu kiusasivat kunnes saavuttiin Leipzigiin 9.30. Halleen hän saapui 18.00. Seuraavana päivänä 23.8. sunnuntaina Snellman kiiruhti tapaamaan hegeliläistä filosofian professoria J. E. Erdmannia ja ylimääräistä professoria Julius Schalleria.

Erdmann oli vaatimaton ja vakava mies, joka halusi nähdä yleisessä ajattelutavassa Kantin vaikutusta, mutta unohti Snellmanin mielestä, että siinä oli tunnistettavissa vain hänen oma logiikkansa, joka oli peräisin Aristoteleeltä: ajatusten muotojen tietoinen erottelu. Koska hän oli aikeissa käydä Tübingenissä, hän kyseli Snellmanilta yksinkertaisesti kuin aloittelija oppineiden tapaamismahdollisuuksista ja sen sellaisesta. Kuitenkin ylioppilaat ylistivät häntä ja kävivät eniten hänen luennoillaan. Suosio saattoi johtua siitä, että Snellman kuuli hänen antavan kaikille kuulijoille saman arvosanan, koska piti kaikkea tyhjänä muodollisuutena.

Yliopiston latinan tunnit Snellman totesi kehnommiksi kuin Helsingin lyseossa. Muuten kaupungissa kaikki oli rappeutumaisillaan, kaduilla kasvoi ruohoa, puiston puut olivat puoliksi pystyyn kuivaneita ja kävelytie vaaraksi jaloille. Tiiviin päivän jälkeen Hallessa Snellman tuli vielä saman päivän iltapäivällä Magdeburgiin, jossa katseli kaupunkia hämärässä lyhtyjen sytyttämisen aikaan ja meni lopuksi nukkumaan.

Maanantaina 24.8. klo 7.30 Snellman lähti höyrylaivalla Elbeä alaspäin ja saapui seuraavana päivänä klo 11.30 Hampuriin. Siellä hän majoittautui Holsteinischer Hofiin. Torstaina 27.8. klo 18.00 hän lähti diligenssillä Kieliin, jonne saapui seuraavana päivänä. Snellman asui kaupungissa viisi päivää pienessä huonepahasessa kuten viimeksikin. Hän ihasteli jälleen kaupungin sijaintia meren äärellä siksikin, että oli ollut vuoden poissa rantamaisemista. Hän iloitsi myös naisten skandinaavisesta luonnonvaaleudesta, mutta kaipasi Kielin naisissa hieman ”sitä muotojen kiinteyttä ja täyteläisyyttä, joka saksalaisnaisissa ilmeni rappeutuneena raskasliikkeiseksi kömpelyydeksi”.

Oppineista hän tapasi filosofian professori H. M. Chalybäusin, joka oli silmin nähden vanhentunut eikä esiintynyt yhtä miellyttävästi kuin ennen. Hän näytti suhtautuvan erityisen omalaatuisesti ja ärtyneesti uuteen saksalaiseen kirjallisuuteen. Erityisen jyrkästi hän kielsi Snellmania tulemasta luennolleen ilmeisesti siksi, että tämän maine oli kasvanut liikaa sitten viime tapaamisen. Snellmanin mielestä hän näytti olevan mies, joka oli tuloksetta hikoillut ja nähnyt vaivaa hankkiakseen tietämystä. Snellman näytti itse unohtaneen, että kollegan outoon käytökseen saattoi vaikuttaa hänen edistymisensä ja maineensa tuoreen kirjan tekijänä. Snellman tapasi myös teologian professori I. A. Dornerin. Tämä oli nuorempi ja vilkkaampi mies, joka ei kiistänyt vapaamman näkemyksen välttämättömyyttä.

Keskiviikkona 1.9. klo 15.00 Snellman astui Kielissä höyrylaiva Christian VIII:een matkatakseen Kööpenhaminaan, josta oli vuosi sitten lähtenyt. Tanskan pääkaupungissa hän tapasi Martinsenin luona vanhan tuttavuutensa professori C. A. Hagbergin Lundista. Tämä kehotti Snellmania hakemaan Lundissa avoimena ollutta käytännöllisen filosofian oppituolia. Pitkän prosessin jälkeen kaksi vuotta myöhemmin Snellman loppujen lopuksi kieltäytyi virasta isänmaallisuuteensa vedoten.261 Kööpenhaminasta Snellman jatkoi matkaansa Göteborgiin, josta hän tuli laivalla Götan kanavaa myöten Tukholmaan 10.9., jolloin Collan mainitsee päiväkirjassaan kuulleensa Snellmanin olevan kaupungissa. Hän asettui asumaan August Blanchen luokse. Paria päivää myöhemmin Snellman oli jo viettämässä ”fiestaa” ystäviensä kanssa.262

Snellmanilla oli ystävilleen Tukholmassa paljon tärkeitä tuomisia vuoden matkaltaan. Saksan tieteen suurin ongelma Snellmanin mielestä oli se, että parhaiten menestyneet tieteet – teologia ja filosofia – olivat täysin vailla kosketuksia kansakuntaan. Ne olivat pelkkiä koulukuntajärjestelmiä ja etäällä kansanuskosta. Tämä ilmiö johtui yhdestä perussyystä, Saksan poliittisesta hajanaisuudesta, mikä esti sitä poliittisesti kohoamasta kansakunnaksi. Saksalaisten mieltymys spekulaatioon ja uskonnolliseen pohdiskeluun ei tuottanut kuitenkaan tuloksia, joilla olisi yhteyttä todellisuuteen. Tästä syystä se tuli kuolemaan pois hedelmää tuottamatta.

Snellman ei uskonut saksalaisten kansallisen omaleimaisuuden toteutuvan. Lääkkeenä hän näki mielipiteenvapauden. Kun kansa kohotettaisiin tietoiseksi oikeudestaan tutkia vapaasti uskonasioita, keskustelulla olisi pakostakin vaikutuksia kansan yleiseen sivistykseen. Palattuaan Tukholmaan Snellman osoitti käytännössä mikä oli teologian vastuu kansakunnan rakennuksessa.

237                        Kari Väyrynen, Nuori Hegel ja Alpit: varhaisen luontokäsityksen ja estetiikan jäljillä. – Järjen todellisuus. Juhlakirja Markku Mäelle. Osa 2. Toim. L. Mehtonen & ...  Faravid. Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja, 2002, nro 26, s. 181–203.

238                         Ks. nykyisistä reiteistä Clem Lindemayer, Walking in Switzerland. Lonely Planet Publications 2001, 98–172.

239                         Ks. Saima 11/14.3.1844: Käynti Rigillä. KT 6, 170–178.

240                         Ks. Saima 15/11.4.1844:Yö Jungfraun juurella, kootut teokset 6, 251.

241                         Ks. Saima 15/11.4.1844:Yö Jungfraun juurella, Kootut teokset 6, 255–257.

242                         KT 4, 109.

243                         KT 4, 121.

244                         KT 4, 126–128.

245                         KT 4, 120–131.

246                         Kari Selénin kommentaari, SA III: 1.

247                         KT 4, 157.

248                         KT 4, 166–168.

249                         KT 4, 179–180.

250                         KT 4, 170–176.

251                         KT 3, 273.

252                         KT 4, 187.

253                         Johannes Kurze, Vom der Adler zum Komet. Bilder zur Geschichte der Deutschen Eisenbahn. Bonn 1956, 47–48.

254                         Toksvig 1939, 267–268.

255                         KT 4, 205–206.

256                         KT 4, 212.

257                         KT 4, 215–218.

258                         KT 4, 226–228 ja KT 3, 285.

259                         KT 3, 283–285 ja KT 4, 225.

260                         KT 3, 291.

261                         Kirje Carl August Hagbergille 22.5.1843. KT 5, 379.  Kirje Carl August Hagbergilta 3.6.1843. KT 5, 394.

262                         Alavuotunki, 8–9. Ks. Fabian Collans dagbok 1841, 652.