Vakaumuksellisen yliopistopoliitikon ja oppineen tiedemiehen roolin yhteen sovittaminen osoittautui Snellmanille mahdottomaksi yhtälöksi Nikolai I:n ajan yliopistossa. Tilanne kärjistyi, kun Snellman ilmoitti syksyllä 1837 keskeyttävänsä logiikan luentosarjansa ja korvaavansa sen luennolla akateemisesta vapaudesta marras-joulukuussa. Kun hän jätti ilmoituksen luennostaan kiinnitettäväksi yliopiston seinälle, toimitettiin se välittömästi rehtori Pippingille, joka kutsui hänet heti puhutteluun.2

Kävi ilmi, että Snellmanin suunnitelma oli vielä epämääräinen, ja varsinainen luentokäsikirjoitus valmistui vasta joulukuun aikana rehtorin pyynnöstä. Aikaisemmista, Hegelille uskollisista luennoista poiketen tämä uusi oli itsenäinen, omalta pohjalta syntynyt esitys, jolla ei ollut suoranaista esikuvaa, vaikka sen painotuksilla olikin kosketuskohtia Wilhelm von Humboldtin ajan saksalaisiin yliopistoaatteisiin. Luennossaan akateemisesta vapaudesta Snellman pyrki esittämään synteesin monien aiempien luentojensa ajatuskuluista tiivistämällä ne kritiikiksi akateemista opiskelua kahlinneita institutionaalisia muotoja vastaan. Snellman korosti yksilön oikeutta määrätä opinnoistaan itsetietoisuutensa mukaisesti. Yliopiston tehtävänä oli toimia yksilön tiedollisen ja siveellisen vakaumuksen kasvattajana.3

Snellman katsoi, että tieteellinen ura sai jäädä toiselle sijalle, jos tärkeämmät päämäärät olivat uhattuina ja niiden puolesta oli taisteltava. Uhka alkoi muodostua marraskuussa 1837, kun Pohjalainen osakunta jaettiin kahtia ylioppilaiden valvonnan tehostamiseksi. Varsinainen päätös oli tehty jo 1832, kun opiskelijoiden provosoimat välikohtaukset olivat pelästyttäneet yliopiston johdon. Snellman puhui osakunnan pirstomista vastaan ensimmäisen kerran kevätjuhlassa 1833. Lukuisten valitusten myötä Pohjalaisen osakunnan jakamishanke lykkääntyi epämääräiseen tulevaisuuteen. Huhtikuussa 1834 pidetyssä kokouksessa puheenvuorot olivat kuitenkin jyrkkiä. Snellman piti jakamista vahingollisena, koska hän lähti kahden osakunnan luonteen ja hengen erilaisuudesta: molemmat tarvitsivat toisiaan täydennykseksi. Lars Stenbäck puhui voimakkaasti: ”Jos oikea henki eläisi osakunnassa eikä olisi niin useissa kokonaan tukahtunut, nämä seuraukset eivät kaiketi olisi läheskään niin vahingollisia kuin meidän on syytä pelätä. Mutta mitä voisikaan odottaa noilta soreilta herroilta, jotka viiksineen tai viiksittä keikaroivat kaduilla ja paljon mieluummin lyövät laimin kokouksen kuin haluavat jättää pelipöydän.”4 Snellmanin kuraattoriaikana 1834–1836 henki osakunnassa parani huomattavasti, mutta alamäki kohti vaikeuksia alkoi Nervanderin palattua Helsinkiin.

Nervanderin vaikutusvalta ei riittänyt kohottamaan osakunnan henkeä. Suomalaisuuden ja herännäisyyden edustajat olivat vetäytyneet osakunnasta pois Nervanderin torjuvan suhtautumisen vuoksi. Oman elämänsä ratkaisuja pohtiva Nervander ei kyennyt ratkaisemaan osakunnan ongelmia, ja lokakuun lopussa 1837 hän vaati kurinpalautusta osakuntaan. Ehdotus kymmenen valvojan valitsemisesta hyväksyttiin kokouksessa, jossa 70 paikalla ollutta osakuntalaista äänesti asiasta. Valituksi tulivat muun muassa Castrén, Piponius, Stenbäck ja Topelius. Sen että myös muutamat juuri huonosta elämästä tuomitut olivat saaneet hajaääniä, Nervander otti henkilökohtaisena loukkauksena. Kun syylliset eivät ilmoittautuneet, hän huusi: ”Minä katson olevani liian hyvä herrojen narriksi” ja ilmoitti eroavansa. Kun uuden kuraattorin vaalit pidettiin 3.11., Nervander teki hyvin selväksi pettymyksensä osakunnan enemmistön toimintaa kohtaan. Erityisesti Stenbäck esitti jyrkän vastalauseen. Vaalissa eniten ääniä sai ”meidän suuressa arvossa pidetty” Snellman, kuten Topelius asian ilmaisi. Mutta Snellman kieltäytyi, kun lähetystö ilmoitti hänelle asiasta. Viranomaiset käyttivät tilannetta nopeasti hyväkseen toteuttamalla osakuntajaon pari päivää myöhemmin. Snellman yritti perua kieltäytymisensä, mutta liian myöhään. Viranomaiset eivät enää perääntyneet, kun tiedossa oli viiden pohjalaisen Katajanokan seikkailu ja santarmin kuolemaan johtanut välikohtaus.5 Tässä tilanteessa Snellman yritti kaiken uhalla pelastaa vielä, mitä pelastettavissa oli.

Rehtori Pipping aavisti Snellmanin luentojen räjähdysherkkyyden näissä olosuhteissa. Tunnelmia tiivisti myös konsistorin syksyinen päätös mainetodistusten kirjoittamisen siirtämisestä osakuntien inspehtoreille, mikä oli johtanut kuraattoreiden joukkoeroon. Inspehtoreiden antamien mainetodistusten vahvistajina he olisivat antautuneet ”laittomien lakien” palvelijoiksi. Kiihtynyt mieliala vallitsi koko ylioppilaskunnassa. Snellman yritti lieventää uuden luentonsa kumouksellisuutta selittämällä, että hän ei halunnut aloittaa uutta luentosarjaa enää lukukauden muutamana jäljellä olevana päivänä. Hän oli valinnut luentonsa aiheeksi juuri akateemisen vapauden, koska arveli, että siitä saattaisi olla hämmentyneille ylioppilaille hyötyä, kun konsistorin päätös mainetodistuksista oli aiheuttanut niin paljon kuohuntaa.

Lopulta rehtori Pipping raportoi ministerivaltiosihteeri Rehbinderille, että hän ei ollut saanut Snellmanin todellisesta tarkoituksesta selvää suunnitelmien epämääräisyyden takia. Rehtorin mielestä juuri se herätti epäluuloa ”tätä Akateemisen nuorison vaarallista johtajaa kohtaan”. Rehtori ei voinut ottaa vastuulleen sitä, että antaisi luvan kutsua julkisesti ja yleisesti kuulemaan esitystä, koska piti sitä laittomana koollekutsumisena. Rehtori piti mahdollisena, että Snellman voi sisällyttää aineistonsa yksityisiin, osanottajille maksullisiin luentoihin.6

Kun Snellmanin suunnittelema luentosarja kiellettiin, hän ei suinkaan tyytynyt ratkaisuun vaan valitti päätöksestä. Asian julkiseksi tuleminen tällä tavalla oli viranomaisille erittäin kiusallista. Heille jäi jäljelle vain yksi vaihtoehto: selvän kapinamielen nujertaminen.Snellmanin valitus rehtorin menettelystä saapui konsistorille 24.11.1837. Rehtori Pippingin jäävätessä itsensä professiokollegio keskusteli asiasta laajasti vararehtori Ursinin kanssa ja katsoi, ettei sen asia ollut tutkia puheenjohtajansa toimia. Ainoastaan lainopin professori Nordström oli eri mieltä ja vaati lisäksi professori Linséniä, Snellmanin entistä latinan opettajaa, muuttamaan kielteistä lausun-toaan, joka hänen mielestään meni henkilökohtaisuudessaan liian pitkälle. Linsénin mukaan Snellman juurrutti nuorisoon sellaisen hengen, että se ei kunnioittanut mitään ja tunnusti vain omat oikeutensa. Ilmeisesti Linsén muisti liiankin hyvin Snellmanin riehumisen latinan kuulustelussa. Pragmaattisemmin asiaan suhtautui J. J. Tengström, Snellmanin filosofian opettaja.7

Snellman ei luovuttanut vieläkään, vaan jätti 16.1.1838 yliopiston kansliaan anomuksen oikeudesta julkaista painosta konsistorin pöytäkirjat, joissa käsiteltiin hänen valitustaan. Konsistori totesi 17.1., että tällaista kirjettä ei ollut saapunut ja jätti asian sikseen.8 Yliopiston kanslerin ominaisuudessa Rehbinder kielsi 2.2.1838 luentosarjan pitämisen ja painattamisen. Paikallisen sensuurin kautta varmistettiin, että määräystä noudatettaisiin. Kenraalikuvernöörin apulaisen Thesleffin ja Rehbinderin arvioon vaikutti suuresti rehtorin 30.11.1837 antama lausunto, jonka mukaan jo pelkällä teemallaan luennot vain vahvistaisivat oppositiomieltä. Ei ollut syytä päästää nuorisoa kuulemaan ihailemansa mielipidejohtajan ajankohtaista ja ytimekästä esitystä.9 Topeliuksen mukaan jo pelkästään tieto luennoista oli herättänyt suurta huomiota yliopistolla.10

Helmikuun alussa luentojen kieltäminen nousi uudelleen esille, kun Snellman 3.2.1838 kieltäytyi ryhtymästä Pohjoispohjalaisen osakunnan kuraattoriksi, johon tehtävään hänet oli määrätty konsistorin istunnossa 9.12.1837. Kun Snellmanille oli ilmoitettu asiasta suullisesti, hän lähetti kansliaan kirjallisen kieltäytymisensä 16.1.1838. Kieltäytymisensä Snellman perusteli suurella työtaakallaan, keskeneräisillä oppikirjahankkeillaan ja kokemuksellaan Pohjalaisen osakunnan kuraattorina 1834–1836. Mutta tärkeimmäksi syyksi hän katsoi valinnanvapauden, joka edellytti molemminpuolista luottamusta ja oikeutta kieltäytyä.

Konsistori ei hyväksynyt kieltäytymisperusteita kokouksessaan 3.2.1838. Professorit Laurell, Rein ja Nordström hyväksyivät erityisesti viimeisen perusteen, koska vastustivat pakkoperiaatetta. Vanhimmat jäsenet katsoivat, että virkamiehen ensimmäinen velvollisuus oli totella, kun ylempi käski. Koska Snellman ei jättänyt valitusta, määräys sai lainvoiman ja se sitoi häntä dosenttina. Jatkossa kieltäytyminen tarkoitti virkatehtävien laiminlyömistä ja siitä seuraisi virkavirhe. Tämän mukaisesti helmikuun 26. päivänä 1838 Snellmanille luettiin konsistorissa kanslerin nuhdekirje ja annettiin vakava muistutus.

Snellmanin jääräpäinen kieltäytyminen kuraattorin tehtävistä johti pitkään oikeusprosessiin. Snellman kutsuttiin 11.5.1838 puhutteluun rehtorin kansliaan ja häntä nuhdeltiin virallisesti. Hän antoi asiasta kirjallisen selvityksen 12.5. mutta ei saapunut asiaa käsittelevään konsistorin istuntoon. Hän oli paikalla vasta 30.5. vastaamassa kysymykseen: jatkaako hän kieltäytymistä ja tehtävien laiminlyömistä. Snellman ei taipunut ja totesi ehdottomaksi velvollisuudekseen olla tottelematta konsistorin määräystä, joka hänen mukaansa oli lainvastainen. Snellmanin taktiikkana oli väittää, että määräys oli tullut hänelle huhuna ja yksityistä kautta. Koska hän ei ollut saanut alun perin kirjallista määräystä, hän ei voinut myöskään valittaa. Tämän perusteella konsistori päätti haastaa Snellmanin lailliseen edesvastuuseen virkavirheestä. Asiamieheksi määrättiin Anders Johan Chydenius. 11 Hän jätti laatimansa muistion 30.6.1838 konsistorille, ja Snellman antoi siihen oman selityksensä 15.10.1838.

Kun konsistori kokoontui harkitsemaan Snellmanin tuomiota 3.11.1838, kohtasi neuvonpidossa kaksi eri arvomaailmaa: Snellmania olivat nyt tuomitsemassa yhteiskuntarauhan rikkomisesta hänen kollegansa, opettajansa ja Lauantaiseuran ystävät. Moni oli valmis hautaamaan aikaisemmin vaalimansa idealismin ja ihanteet Snellmanin syyteharkinnassa. Monelle maistuivat professuuri ja yhteiskunnallinen arvostus makeammilta kuin yhteiskunnan rakentaminen ja kansakunnan kohtalo. Vanhaa aatetoveria Snellmania oltiin uhraamassa yleisen mielipiteen hyväksi, jota itsevaltias keisari Pietarista suvereenisti johti neuvonantajiensa välityksellä.

Kirurgian ja lapsenpäästöopin professorin, satakuntalaisen Lars Henrik Törnrothin mukaan Snellman oli omavaltaisesti kiertänyt ja jättänyt noudattamasta konsistorin määräystä ja kohottanut itsensä konsistorin toimenpiteiden tuomariksi. Siksi Snellmanilta tuli pidättää stipendi vuodeksi. Pöytäkirjan tarkastuksessa 17.11. hän muutti kantaansa tutkittuaan stipendin myöntämisperusteita ja päätyi suosittelemaan vakavaa varoitusta. Entisen lyseon rehtorin, viipurilaisen dogmatiikan professorin Axel Adolf Laurellin mukaan Snellman tuli pidättää puoleksi vuodeksi virastaan, mutta stipendiin ei tullut koskea. Itämaiden kirjallisuuden professori Gabriel Geitlinin mukaan vuoden apurahasta tuli menettää puolet. Professori Reinin mukaan Snellmanille tuli antaa vakavat nuhteet. Kansainvälisen lainsäädäntöoikeuden ja kansantalouden professori Johan Jacob Nordström ymmärsi parhaiten Snellmanin kieltäytymisperusteet ja katsoi, että Snellman ei ollut saanut virallista ja täydellistä tietoa asiasta ennen 11.5.1838. Hänen mielestään oikeudenmukaisinta olisi ollut antaa syytteiden raueta.

Teoreettisen ja käytännöllisen lääketieteen professori Immanuel Ilmoni oli ensin samaa mieltä Reinin kanssa, mutta ehdittyään tarkemmin perehtyä asiaan jätti laajan kirjallisen lausunnon 17.11. Hän yhtyi pitkälle Snellmanin käsitykseen siitä, että konsistori oli toiminut lainvastaisesti ja antanut mahtikäskyillään aihetta niskoitteluun.

Ilmoni antoi hyvin myönteisen kuvan Snellmanin toiminnasta: ”Maisteri Snellman on kaikista puutteistaan – lähinnä hänen särmikäs persoonallisuutensa – huolimatta hoitanut erinomaisesti tehtävänsä yliopiston opettajana ja hänellä on niin suuret ansiot todella tieteellisenä tutkijana, että hänen persoonansa epäilemättä tulee näyttelemään suurta osaa maamme tulevassa tieteellisessä elämässä. Minusta näyttää myös siltä, että kieltäytymisessään häntä on ohjannut horjumaton totuudenrakkaus, joka sellaisena ansaitsee kunnioituksen. Lopuksi on kohtuullista, mutta myös viisasta juuri tässä tilanteessa, jonka konsistori hyvin tuntee, ajatella maisteri Snellmanin suhdetta akateemiseen nuorisoon ja pikemminkin joustaa kuin olla äärimmäisen tarkka.” Ilmoni suositteli ainoastaan vakavaa varoitusta.

Siveysopin professori Johan Mathias Sundvallin mielestä Snellman piti erottaa kahdeksi vuodeksi ja hänen stipendinsä piti peruuttaa. Kaunopuheisuuden ja runousopin professori Johan Gabriel Linsénin lausunto oli kaikkein jyrkin. Lausunto kuvastaa täydellistä takinkäännöstä sitten Turun romantiikan, jolloin hän Arwidssonin kanssa herätteli lukijoitaan Suomen kansallisuuskysymyksissä samassa hengessä kuin Snellman oli liikkeellä.

Samalla lailla kuin Linsén ei ollut aikoinaan sietänyt Arwidssonin oppositioasennetta, hänen mielestään Snellmanin toiminta perustui kaikkea velvollisuudentuntoa ja yhteiskuntajärjestyksen kunnioittamista pilkkaaviin periaatteisin. Linsénin mukaan ”näitä periaatteita Snellman on koettanut pitkään saada voimaan. Neuvot, varoitukset ja nuhtelut, joita on annettu useampaan kertaan, eivät ole hänen lujuuttaan tässä asiassa voittaneet. Hänen sofistikointinsa on taitavaa ja kyvykästä, eikä siltä puutu suosiota.” Ja ”koska maisteri Snellman tällä tavalla oli loukannut akateemisen kutsumuksen pyhyyttä”, Linsén piti oikeudenmukaisena hänen erottamista dosentinvirastaan. Linsén vaati lisäksi sakkorangaistusta Snellmanin kirjoitusten pilkallisesta tyylistä, jota leimasivat herjaavat syytteet vainosta ja häiriöstä ja puheet yliopiston lähentämisestä kouluun. Näin oli Linsénin tyyli muuttunut akatemian ajoista, jolloin hän yhdessä Arwidssonin kanssa oli kuuluttanut kansallishenkeä Mnemosynen palstoilla.

Snellmanin opettaja ja ystävä, filosofian professori ja pohjalainen Johan Jacob Tengström oli joutunut hankalaan tilanteeseen, koska hän oli inspehtorina ilmoittanut asian suullisesti Snellmanille. Tengström oli sitä mieltä, että kuraattorin valinnoista ei koskaan ollut ilmoitettu kirjallisesti. Tengströmin mukaan Snellman oli puolustuksessaan hyväksynyt yhden, mutta hylännyt toisen vanhan tavan, jolloin hän tällä tavalla oli itse tullut tunnustaneeksi syyllisyytensä. Siksi hänet oli pidätettävä dosentin toimesta, mutta hänen oli annettava pitää stipendi.

Matematiikan professori, länsisuomalainen Nathanael Gerhard af Schultén katsoi, että Snellman oli syyllistynyt tarkoitukselliseen tottelemattomuuteen viranomaisia kohtaan. Koska statuuttien mukaan virkavirhe oli vakava ja harkittu, Snellman oli tuomittava menettämään virkansa. Yleisen lainopin professori, viipurilainen Wilhelm Gabriel Lagus oli samaa meiltä Schulténin kanssa, mutta halusi antaa harkinta-aikaa ja tuomita Snellman menettämään virkansa ja etunsa vuodeksi.

Kasvi- ja eläinlääketieteen professori, satakuntalainen Carl Reinhold Sahlberg kiinnitti Sundvallin, Linsénin ja af Schulténin tavoin huomiota Snellmanin itsepäisyyteen ja piti siksi virkavirhettä erittäin vaarallisena koko yhteiskuntajärjestyksen kannalta ja vakavasti tuomittavana. Snellman piti erottaa dosentuurista, mutta häntä ei tullut tuomita sakkoihin, vaikka hän oli käyttänyt selvityksissä sopimatonta kieltä.

Vararehtori sekä anatomian ja fysiologian professori, viipurilainen Nils Abraham Ursin veti omassa puheenvuorossaan yhteen ratkaisun ainekset. Kun Snellman katsoi olevansa oikeutettu päättämään asiasta itse, ”hän esittää periaatteen, joka vallalle päästessään ilman muuta hävittäisi kaiken yhteiskunnallisen järjestyksen. Sillä jos alempiarvoinen itse saisi ratkaista, koskeeko ylemmältä viranomaiselta tullut käsky todella hänen virkaansa vai ei ja jos hän saisi oman mielensä mukaan kieltäytyä ottamasta vastaan viranomaisen määräyksiä, niin itsekkyys vapautettaisiin kaikista kahleistaan ja se tuhoaisi pian sen järjestyksen, johon lainkuuliaisuus ja esimiesjärjestelmä tähtäävät. Kuuliaisuus on alempiarvoisen ehdoton velvollisuus.” Vararehtorin mielestä Snellmanin käsitys yksityisen kansalaisen valtion hänelle suomista oikeuksista oli nurinkurinen, kun hän itse uskoi olevansa oikeutettu päättämään, tuliko hänen totella konsistoria vai ei. Siksi hänet oli tuomittava menettämään virkansa af Schulténin kannan mukaisesti.

Äänestyksen jälkeen Snellman tuomittiin puoleksi vuodeksi virasta pidätettäväksi ja menettämään stipendinsä tältä ajalta. Tuomion ankaruus voi johtua siitäkin, että vain Tengström edusti konsistorissa Pohjalaista osakuntaa. Valtaosa oli viipurilaisia tai satakuntalaisia. Näin näytti käyneen, koska vastaavassa käsittelyssä anatomian ja fysiologian apulaisen E. J. Bonsdorffin kieltäytyminen Viipurilaisen osakunnan kuraattorin tehtävistä ei nostanut vastaavaa hälyä.

Snellman valitti 24.12.1838 päätöksestä hovioikeuteen. Hovioikeus muutti tuomion 1.6.1839 uppiniskaisuudesta ja tottelemattomuudesta sakkoihin, puolen vuoden virasta pidättämiseen sekä lopuksi antoi luvan oikeudenkäyntipöytäkirjojen julkaisuun. Oikeuskäsittelyn pöytäkirjat Snellman sai vasta kuukausien päästä. Ne ilmestyivät omana teoksenaan Tukholmassa 2.12.1841.

Snellmanin tunnelmia loppuvuodesta 1838 kuvaa kirje Ehrströmille: ”Harmiksesi saat luultavasti heti uudelta vuodelta vieraaksesi dosentin, jolta on kielletty opetus puoleksi vuodeksi ja joka on yhtä pitkäksi ajaksi menettänyt kirjallisen työn hätäleipänsä.”12 Ennen Snellmanin lähtöä joulukuussa 1838 Pohjanmaalle ystävät halusivat osoittaa hänelle myötätuntoaan ravintola Kaisaniemessä järjestetyssä jäähyväisjuhlassa. Mukana oli myös professori Tengström, yksi hänen tuomareistaan. Tilaisuudessa hän puhui ”viisauden kivestä”, jonka toivoi Snellmanin löytävän matkallaan. Pohjalaiset järjestivät erikseen toisen jäähyväisjuhlan. Tovereiden tunteita aatteensa takia yliopiston jättävää marttyyriä kohtaan kuvastaa Lars Stenbäckin jäähyväisruno, jonka kolmas ja neljä säe kuuluvat:

”Ei! Läpi taistelun, vaikkapa karmaan,

Totuus on kulkeva voittohon varmaan.

Vihdoin koittaa se kuitenkin.

Voittaa, vaikka me kuollaankin.

Siks sydän, mielt’ älä uljasta heitä!

Tyynenä riemujen, tuskien teitä

Totuuden ystävä pystypäin

Käy pyhitettyä määrää päin!”

Kun Stenbäck ei ollut itse paikalla kiitoksia kuulemassa, Snellman oli tokaissut paikalla olleelle von Essenille: ”Koska Stenbäck on lähettänyt tänne paremman osansa, olisi hän voinut toimittaa tänne raadollisenkin olemuksensa.”13

1   Luentokäsikirjoitus ”Akateemisen vapauden todellinen luonne ja olemus syksyllä 1837. KT 1, 344–363.

2   Matti Klinge, Ylioppilaskunnan historia I:1828–1852. Turun ajoista 1840-luvun aktivismiin. Vaasa 1978, 56–69.

3   KT 1, 315-322. Ks. Juha Mannisen kommentaari SA I:207.

4   Helanen 1937, 315–322.

5   Helanen 1937, 322–331.

6  Matti Klinge, Snellman ja Pipping. Valvoja 1964, 228–231. Ks. myös J. R. Danielson-Kalmari, J. V. Snellmanin dosenttiajoilta. Aika 1910, 113–120.

7   Valitus luentokiellosta yliopistolle 24.11.1837. KT 1, 320. Ks. Veli-Matti Aution kommentaari, SA I:203.

8   Painatuslupahakemus yliopistolle 16.1.1838. KT 1, 365. Ks. Veli-Matti Aution kommentaari, SA I:215.

9   Klinge 1964, 231–233.

10  Topelius Dagbok III/1921, 214: 23.11.1837.

11  ”Oikeudenkäyntipöytäkirjat. Maisteri, dosentti Johan Wilhelm Snellmania vastaan virkavirheestä ja laiminlyönnistä virantoimituksessa nostetussa oikeusjutussa [1837–39]. Helsinki 1841”. KT 1, 436–505. Ks. Veli-Matti Aution ja Kari Selénin kommentaari SA II:29.

12  Kirje Carl Robert Ehrströmille 14.12.1838. KT 1, 421.

13  Rein (1981) I, 129–130.