Maisteriksi valmistuttuaan Snellman oli anonut marraskuussa 1832 pidennystä nauttimalleen julkiselle stipendille turvatakseen toimeentulonsa aloittelevana tieteenharjoittajana. Konsistori myönsi pidennyksen; perusteluissa viitattiin kandidaatin tutkinnon laudatureihin, luonnonfilosofian tutkimusharrastuksiin ja tekeillä olevaan dosentin väitöskirjaan. Snellmanin asemaa uusien stipendien hakijana heikensi se, että hän oli ollut jatkuvasti poissa stipendihuudoista. Heinäkuussa 1832 hän oli saanut nuhteet rehtorilta ja varoituksen, että jatkuva laiminlyönti johtaisi stipendin menetykseen. Hieman vaikeaselkoisessa vastineessaan Snellman viittaa sairasteluunsa, mikä syy tällä kertaa hyväksyttiin. Moitteet jatkuivat seuraavanakin vuonna, mutta nyt hyväksyttäväksi syyksi katsottiin opettaminen Helsingin lyseossa. Konsistori halusi kuitenkin antaa Snellmanille näpäyksen, jonka hän heidän mielestään tarvitsi kunnioituksen puutteesta esimiehiään kohtaan.216

Snellmanille filosofin uran aloittaminen oli raskasta, koska hän sairasteli kovasti. Heti valmistumisensa jälkeen Snellman oli pitkään sairaana vuoden 1833 alussa. Hän ilmoitti asiasta myös isälleen, ja sisarelleen hän kertoi tehneensä pitkiä patikkaretkiä voimistuakseen. Vastauskirjeessään isä antoi myös palautetta pojan ensiaskelista filosofin uralla. Hänen mielestään poika oli esittänyt paljon hyviä ajatuksia uudesta filosofian järjestelmästä. Isä kuitenkin varoitti, että tiedon puun hedelmien syöminen ottamatta huomioon uskontoa ikään kuin välilehtinä oli aina kuolemaksi. ”Älä ajattele, että usko syntyy ideajärjestelmistä, ilmoitus on jalostuneen uskon perusta.” Isän mielestä ketään ei pitäisi promovoida maisteriksi, ennen kuin hän olisi pappi. Hänen mukaansa ”pappeja ei luoda niistä opetuslapsista, jotka menevät Emmaukseen ja puhuvat niistä kirjoituksista niitä ymmärtämättä, vaan niistä, jotka palaavat ja sanovat nähneensä Herran”.217

Samaan aikaan Nervander houkutteli Snellmania toisenlaiselle varmalle uralle. Kirjeessään hän vakuutti omien havaintojensa pohjalta, että Göttingenin yliopiston professorin Herbartin järjestelmä tulisi olemaan 5–6 vuoden kuluttua muotifilosofia: ”Sinä aiot ryhtyä yliopistolliseksi filosofiksi. Jos sinä voisit hyväksyä tuon järjestelmän, se olisi suorin tie fideksen [uskon] saamiseen. Palander toi Kantin, Bergbom luonnonfilosofian, Sundwall Hegelin. Kaikki saivat fideksen, ja Jumala tietää, onko heillä – – muita ansioita kuin se, että he olivat käsittäneet uuden järjestelmän ja tutustuttaneet maanmiehensä siihen.” Nervanderin ehdotus oli hyvin luottamuksellinen, koska kirje toimitettiin Snellmanille henkilökohtaisesti.218 Kuitenkin Snellmanin ensimmäiset tutkimukset osoittivat, että isän neuvoja ei kuunneltu eivätkä ystävien ideatkaan kantaneet hedelmää. Snellman kulki omaa tietään alusta asti.

Voidakseen jättää lyseon Snellmanin oli haet-tava vakituista opettajanpaikkaa yliopistosta. Saadakseen dosentin opetusoikeuden Snellman puolusti aamupäivällä 17.6.1835 lainopin oppisalissa latinankielistä väitöstään Akateeminen väitöskirja Hegelin järjestelmän absolutismin puolustukseksi.219 Väitös oli tarkoitettu puheenvuoroksi eurooppalaiseen keskusteluun Hegelin filosofiasta. Väitöksensä aluksi hän tarkasteli psykologian logiikan ja järjestelmän suhteita Hegelin järjestelmässä. Sen jälkeen hän keskittyi käsittelemään Tarton yliopiston filosofian professorin B. G. Jäschen, Bonnin yliopiston filosofian professorin I. H. Fichten ja Leipzigin yliopiston filosofian professorin C. H. Weissen esittämää Hegelin panteismin arvostelua. Ajanmukainen suppea, 14-sivuinen väitöskirja osoittaa Snellmanin perehtyneisyyden näiden teoksiin. Hän puolusti tiukasti Hegelin järjestelmää siihen kohdistuneilta syytteiltä.

Vastaväittäjänä toiminut J. J. Tengström antoi väitöskirjasta lausunnon: ”Maisteri Snellmanin julkaisemasta opinnäytteestä haluan sanoa, että hän on omistautunut filosofian tutkimukselle alan päämäärästä kiinnostuneena ja sen mukaisesti myös menestyksellisesti. Vaikka maisteri Snellmanin yritys filosofian koko järjestelmän esitykseksi on aivan liian lyhyt ja tiivistetty suhteessa niiden yksityiskohtien määrään, jotka hän on siihen ottanut, ja vaikkei se sitten voi muuta kuin herättää jotakin epäilyä omasta merkityksestään, niin en kuitenkaan osaltani saata muuta kuin hyväksyä sen näytteeksi maisteri Snellmanin filosofisesta taidosta. Myös puolustus julkisessa väitöstilaisuudessa vahvisti saman.” Myöhemmin Snellman myönsi yrittäneensä mahdotonta: Hegelin järjestelmän tiivistämistä muutamaan sivuun. Vastaväittäjänä toimineen Tengströmin aiheeseen perehtymättömyyttä kuvaa hyvin se, että lausunnossa ei puhuttu mitään polemiikista Jäscheä ja Weissea vastaan.220 Snellman jätti dosentuurihakemuksen yliopiston kansliaan 22.6.1835, ja konsistori antoi siitä puoltavan lausunnon vielä samana päivänä. Sijaiskansleri Thesleff nimitti Snellmanin dosentiksi 11.8.1835.221

Pojan väitöskirja ilahdutti isää kovasti. Hän sanoi ymmärtävänsä sen sisällön ja oli ollut itsekin sillä kannalla, että ”negaatio on todiste”.222 Snellman lähetti isälleen kirjallisuutta, joka vakiinnutti tämän käsitystä filosofian nykytilasta. Kuultuaan poikansa asemasta osakunnan johtajana ja hänen ajatuksistaan kansan herättämisestä, isä ei pitänyt pojan tilaa kadehdittavana. Vaikka velvollisuus vaati pojan työskentelemään ihmiskunnan hyväksi, isä pelkäsi, ”että yhtä vähän kuin Platon ja Sokrates pystyivät pitämään aisoissa kreikkalaisia tai Plotinos roomalaisia, pystyy korkein tietämys totuudesta ja epätotuudesta uudistamaan hulluja egoisteja. – – Ihminen, Jumalan ilmentymä, ei voi ilman syntiinlankeemusta saavuttaa proprietasta eli vapautta olentona.”223

Isän uskonnonfilosofiset arvioinnit eivät saaneet Snellmania epäröimään. Hänen oma vakaumuksensa oli kuitenkin kirkastumassa: hän oli vakaasti alkanut uskoa sivistyksen voimaan. Asian selvittämiseksi itselleen lopullisesti Snellman oli valmis tekemään lujasti töitä. Ja se näkyy hänen tuotannossaan.

Ilman säännöllisiä tuloja Snellman oli riippuvainen dosenttiluentojen palkkioista. Hän yritti parantaa akateemista asemaansa apurahojen suhteen esittämällä kahtena vihkona 15.5. ja 18.6.1836 toisen latinankielisen väitöskirjansa Mietteitä Leibnizin filosofisen opin historiallisesta merkityksestä. 224 Snellmanille oli myönnetty erioikeus ylemmältä kateederilta väittelemiseen, jolloin erikseen valittu respondentti esitteli väitöskirjaa ja vastaili kysymyksiin väittelijän puolesta. Tämä erioikeus oli tunnustus Snellmanin perusteellisesta oppineisuudesta.

Toisen väitöskirjan aihe oli muotoutunut Snellmanin valmistellessa luentoja Hegelin logiikasta. Luonnostelmakirjoitus Particula tertia osoittaa, että Snellman oli toisin kuin Hegel tutkinut Spinozan filosofiaa vastauksena Descartesin dualismille ja perehtynyt sitten Leibnizin oppiin ratkaisuna Spinozan ongelmille. Väitöskirja jatkoi samasta aiheesta. Teologia ja filosofia olivat kaikkina aikoina pyrkineet selvittämään luojan ja luodun suhdetta. Ratkaistakseen kysymyksen idealistit etenivät tietoisuuden olemassaolosta aineen olemassaoloon ja realistit päinvastaiseen suuntaan. Tämän vastakohdan Snellman katsoi uudemman filosofian ydinkohdaksi. Hänen mukaansa idealisteista huomattavin oli Descartes ja realisteista Spinoza. Nämä äärimmäisyydet vältettiin Leibnizin opilla yksilöllisistä subtansseista eli monadeista: toisaalta Jumala oli luotujen olioiden ulkopuolella ja toisaalta muodosti ennalta säätämänsä harmonian kautta ykseyden näiden kanssa. Merkille pantavaa on, että Snellman ei viittaa väitöskirjassa sanallakaan Leibnizin ja Hegelin katsomustapojen eroihin, vaikka tekstissä on merkkejä, että niin oli tarkoitus tehdä.

Ilmestyttyään väitöskirja ei herättänyt huomiota eikä aiheuttanut keskustelua. Enemmän huomiota osakseen sai Snellmanin lehdistöpolemiikki heinäkuussa 1836. Ensimmäisessä julkaistussa lehtikirjoituksessaan Snellman kritisoi Ruotsin romantiikan edustajan ja Schellingin filosofian uskollisen seuraajan P. D. A. Atterbomin teoksen spekulatiivista teismiä ja puolusti Hegelin järjestelmää. 225 Tämä laaja arvostelu ilmestyi kahdessa osassa ruotsalaisessa kirjallisuuslehdessä Svenska Litteratur-Föreningens Tidning. Samassa lehdessä Atterbomin teosta oli kahta kuukautta aikaisemmin kiittänyt E. G. Geijer ylistävään sävyyn. Snellmanin arvostelu liittyy mielenkiintoisella tavalla siihen välienselvittelyyn, joka oli meneillään Schellingin, romantiikan myöhäisvaiheen, historiallisen koulun ja toisaalta hegeliläisyyden edustajien kesken.

Esittäessään kannanottoja Hegelin tukemiseksi filosofian myöhäisromanttisia kriitikkoja vastaan Atterbomin arvostelu kuvastaa Snellmanin kehitystä kohti hegeliläisyyttä. Kritiikkinsä pohjaksi Snellman määritteli filosofian tieteeksi, jolle oli ominaista tarkastella ”elämän jumalallista tosiasiaa, Jumalalliseksi ideaksi käsitettynä”. Snellmanin mukaan Atterbom ei myönnä, että ”ei-ajateltu” on yhtä hyvin ajateltua kuin ”ajateltu”. Siksi Hegelin metodi, spekulatiivisen ajattelun metodi, eroaa Atterbomin esittämästä.

Snellman vastusti Atterbomin käsitystä, että järki ei riitä historiallisen ja faktisen aineksen tavoittamiseen ja että uskonnollinen usko auttaa pidemmälle kuin järki. Hegeliin tukeutuen Snellman esitti, että ihmisjärjen mahdollisuudet ovat rajattomat. Hegel oli hylännyt 1807 entisen ystävänsä ja työtoverinsa Schellingin opin intellektuaalisesta intuitiosta ja filosofisesta konstruoimisesta tieksi absoluutin tiedostamiseen. Hegel pilkkasi tätä Schellingin absoluutin käsitettä yöksi, jossa ”kaikki lehmät ovat mustia” ja ”tietämisen tyhjyydeksi”. Snellmanin kritiikin toimitti lehteen upsalalainen, Turun Akatemian professorina vuosina 1817–1829 toiminut Israel Hwasser, joka romantikkonakin halusi edistää suhteita Ruotsiin. Hän kiitti Snellmania arvostelusta ja iloitsi, että sai nähdä merkkejä laajemmasta kirjallisesta yhteistyöstä. Kirjoituspalkkio 21 taalaria ja 12 killinkiä ilahdutti myös varatonta ja velkaista dosenttia.226

Näihin aikoihin Snellmanin kiivas työskentelytahti näkyy myös läheisten kirjeenvaihdossa. Sisko Anna Christina ihmetteli eniten, mistä veljen hiljaisuus johtui eikä tuntunut ymmärtävän tutkijan vapaaehtoista eristäytymistä ja työrauhan hakemista. Esimerkiksi koko kesän 1835 Snellman asui Kirkkonummella Danskarbyn kartanossa pienessä vinttikamarissa tuskin ulkona käyden. Sisarta lohdutti kovasti tieto, että Snellman oli ottanut seurakseen koiran, pienen villakoiran, jonka nimi oli Toveri. Carl von Essenin mukaan Snellman oli niin mustasukkainen koirasta, että muut saivat sitä tuskin edes koskea.227

Toisena syynä Snellmanin hiljaisuuteen saattoi olla kitkeryys, kun sisarelle ei kelvannut Lauantaiseuran tarjoama pääkaupungin seurapiiri. Omien sanojensa mukaan sisar löysi rauhan ja vapauden mennessään naimisiin herännäisiin kuuluneen Otto von Essenin kanssa,228 joka oli herätysjohtaja Carl von Essenin veli. Snellman tunnusti tulevan lankonsa erinomaisuuden, mutta syvälle hegeliläiseen maailman jo sukeltaneena hänen oli vaikea sietää tämän uskonkäsitystä, jolle sisar oli täysin antautunut.

Sisaren tiheät, uskonnollissävyiset ja pitkät mutta vilpittömät kirjeet häiritsivät Snellmanin keskittymistä teologian ja filosofian suhteen selvittämiseen. Sisarella oli kuitenkin ratkaisu veljensä yksinäisyyteen ja työntäyteisyyteen: ”Sinä rakas, Janne, kulta, olet yksinäinen ja hylätty eikä sinulla liene montakaan vapaata hetkeä, vaan joudut vain väsyttämään itseäsi minun ja monien muiden takia. Ota siis, rakas Janne, Jumala ystäväksesi. Hänen kanssaan pääsee todellakin lähempään yhteyteen, kun sydämestään pyrkii siihen, ei kuitenkaan lain tekojen avulla ja niiden kautta, vaan elävässä uskossa Kristukseen.”229 Tämä oli kiusallinen ohje veljelle, joka yritti selittää asian ilman uskontoa puhtaan filosofian keinoin.

Siskon neuvot eivät langenneet otolliseen maaperään, minkä osoittavat kirjoitusluonnokset, jotka Snellman laati luentojensa ja teostensa pohjaksi. Niistä voi tehdä johtopäätöksiä työprosessin luonteesta ja hänen koko maailmankuvansa hahmottumisesta. Snellmanilta on säilynyt syksystä 1835 syksyyn 1837 seitsemän luentojen pohjaksi tarkoitettua käsikirjoituspätkää tai kokonaista käsikirjoitusta, yksi irrallinen käsikirjoitus sekä yhdet todennäköisesti luentojen valmistelua varten kirjaan tehdyt merkinnät.

Johdanto logiikan luennoksi -käsikirjoitus liittyy varmuudella sisältönsä puolesta Snellmanin dosenttina pitämään ensimmäiseen luentoon. Siinä hän toisaalta ilmoittautui sitoutuvansa Hegelin logiikkaan ja esitti yliopiston ansioksi tämän filosofian varhaisen omaksumisen. Toisaalta Snellman korosti kriittisen arvioinnin tärkeyttä. Vastaavaa laajaa ja itsevarmaa perspektiiviä ei esiinny muissa johdantoluennoissa. 230 Kun logiikan esitys käsitteli oppia ”olemisesta” ja ”olemuksesta”, sen kolmas osa, oppi ”käsitteestä” löytyy muistiinpanovihosta Particula tertia, joka on saman kokonaisuuden osa. Muu osa käsikirjoitusta ei ole säilynyt. Luento pidettiin ilmeisesti keväällä 1836.231

Lokakuussa 1836 Snellman haki yliopistolta matkastipendiä Saksaan julkaistakseen esityksen Hegelin filosofisesta järjestelmästä saksaksi. Helmikuussa 1837 hänelle myönnettiin nuoren kirjailijan apuraha kolmeksi vuodeksi.232 Snellman käsitteli tulevaa tutkimusaihettaan syyslukukaudella 1836 luonnoksessaan, joka oli johdanto luennoille filosofian järjestelmästä. Ei ole kuitenkaan mitään merkkejä siitä, että Snellman olisi pitänyt tarkoittamansa luennot tai että olisi jotain laajempaa käsikirjoitusta.233 Syksyllä 1836 pidetty luento filosofian alkeiskurssin johdannosta kertoo vaikeudesta saada kuulijoita. Tämän vahvistaa Fabian Collanin päiväkirjamerkintä 20.2.1837. Luento oli kirjoitettu vielä hyvässä uskossa ja kuulijoihin luottaen. Vähäinen osallistujamäärä pakotti Snellmanin muotoilemaan tavoitteitaan ja tyyliään uudestaan. Hegeliläisen logiikan luennot olivat vaikeatajuisia kuulijoille. Koska dosenttina Snellman sai palkkionsa suoraan kuulijoilta, on luennoissa merkkejä tason laskemisesta ja miellyttämisen halusta, mikä muutoin oli Snellmanille vastenmielistä.234

Kesästä 1836 seuraavaan kesään 1837 Snellman kirjoitti ensimmäistä teostaan Yritys logiikan esitykseksi. Ensimmäinen vihko. Käsikirjoitus oli valmis 1.5.1837 ja hän käytti sitä hyväkseen syksyn 1837 luennoissa. Teoksen hän omisti isälleen kauniin sanoin: ”Ota vastaan, Rakas Isä, isällisen suopeasti tämä vähäpätöinen osoitus pojan kunnioituksesta ja rakkaudesta. Toki olin toivonut voivani antaa Sinulle jotain arvokkaampaa, sinulle, jota saan kiittää paitsi elämäni lahjasta, myös suurimmasta osasta henkistä elämää.” Tämä oli suuri tunnustus pojalta, joka itsepäisesti kulki omaa tietään. Se lähti kuitenkin nöyryydestä: ”Olkoon tämä minun yritykseni Sinulle todistuksena siitä, että Sinun palava totuuden ja oikeuden harrastuksesi ei ole ollut kokonaan hukkaan menneenä esimerkkinä”. Sama nöyryys jatkuu esipuheessa. Snellmania oli kannustanut toimintaan ”hetken katoavaisuus, houkutellut työhön kuolemattomuuden hyväksi, koska järki on ikuinen”.

Snellmanin ensimmäisen teoksen syntyprosessin kannalta tärkein säilynyt tekstikatkelma on Itsetietoisuus. Se käsittelee itsetietoisuuden kehitystä logiikan kannalle, ajattelun ja järjenmukaisuuden tasolle. Huomautukset jäävät tulevaa teosta luonnosmaisemmiksi ja epäselvemmiksi, mikä tukee sitä, että luonnos on oppikirjaa varhaisempi. Käsikirjoitus on ilmeisesti esityötä logiikan oppikirjan johdantoon.235 Teoksen pääasiallisena lähteenä ja esikuvana oli Hegelin Wissenschaft der Logik, jonka ajatuskulkuja Snellman kertasi omin sanoin, vahvasti typistäen ja argumenttikokonaisuuksia sivuuttaen kuitenkaan kansantajuisuutta tavoittelematta. Snellman tukeutui myös Hegelin Ensyklopediaan ja Phänomenologie des Geistes -teokseen. Oman ilmoituksensa mukaan hänen tarkoituksenaan oli laatia ensimmäinen yleisesitys Hegelin logiikasta, mutta hän ei ilmeisesti tuntenut Johan Ludvig Heibergin tanskaksi tekemää esitystä vuodelta 1832. Teoksessa Snellmanin kritiikin perusjuonne suuntautui äärellisen ja äärettömän vastakkain asettamista vastaan. Tällä tavalla teos ennakoi Snellmanin tapaa käsitellä äärellisen ja äärettömän ja samalla logiikan ja uskonnonfilosofian suhteita Saksan-matkansa tuotteena syntyneessä Persoonallisuuden ideassa (1841).236

Virkistävän käänteen työlääseen tutkimisen ja luennoimisen arkeen tarjosi kanslerin Snellmanille myöntämä lupa matkustaa 13.7.1837 kahdeksi kuukaudeksi Ruotsiin.237 Heinäkuun 18. Snellman nousi Turussa höyrylaiva Furst Menschikoviin ja matkusti Tukholmaan. Hän saapui kaupunkiin ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun oli lähtenyt sieltä 7-vuotiaana 1813. Eräs säilynyt kuvaus viittaisi Snellmanin sentimentaaliseen haluun palata syntymäkaupungin lapsuudenmaisemiin. Matkalupa-anomuksessaan hän oli ilmoittanut matkansa syyksi ”yksityiset asiat”. Kuitenkin hän ponnekkaasti haki yhteyksiä Ruotsin intellektuellipiireihin ja heidän pyrintöihinsä. Vaikka matkaa on kuvattu Snellmanin ponnahduslaudaksi akateemiselle uralle, jäivät vierailijan yhteydet Ruotsin akateemisiin filosofeihin kuitenkin pinnallisiksi.

Snellmanin tärkeimmäksi yhteydeksi muodostui Tukholman runoilija- ja kirjoittajapiiri, johon kuuluivat suomalaiset G. H. Mellin ja Rabbe Wrede sekä H. B. Palmaer, Gustav Svanberg, C. A. Nicander ja A. I. Arwidsson. Tässä piirissä puhe liikkui vapaasti tieteissä, taiteissa ja kirjallisuudessa. Näin Snellman pääsi tutustumaan Ruotsin uusiin sivistysharrastuksiin, joita leimasivat pyrkimys riippumattomuuteen vakiintuneista yhteiskunnallisista instituutioista ja kriittinen asennoituminen yhteiskunnallisiin oloihin. Nuoren sivistyneistön äänitorveksi oli 1836 perustettu kaksi kertaa viikossa ilmestyvä Freja. Läheisemmin Snellman ystävystyi Frejan vakituisen avustajan Nicanderin kanssa.238

Nicander oli Snellmanin mielestä sanan täy-dellisessä merkityksessä runoilija, jolla oli kutsumus. Snellman toivoi, että Nicander olisi viimeinen runoilija, joka joutui heittelehtimään ”hengen ylhäisten ilojen ja surkeimpien maallisten huolten välillä”. Kun Ruotsi Nicanderin ansiosta kuului maailman henkisesti lahjakkaimpiin heimoihin, Snellman valitteli sitä, että kukaan ei myöhemmin kuitenkaan muistelisi, mitä jäi tekemättä tämän kunnian tulkin ja sivistyksen edistäjän hyväksi. Nicanderin runous oli aitoa ruotsalaisen kansallisen luonteen ilmaus-ta: ”kylmä kansakunta, täynnä monenlaista silmittömyyttä.” Hänen ”lempeä, rakastaviin tunteisiin altis mielenlaatunsa” muutti lyhyen tuttavuuden luottamukselliseksi ystävyydeksi. Tällaisena Snellman hänet tunsi ja oppi arvostamaan hänen persoonallisuuttaan. Snellman muisteli lämpimästi kaunista kesäyötä, jolloin he astelivat Djurgårdenissa Norrbrota pitkin ja Nicander lausui pateettisesti katkelmia runostaan Lejonet i Öknen. Snellmanin mielestä runoilija tuli kaltoin kohdelluksi palattuaan tuotteliaalta Italian-matkaltaan 1837. Häntä ei kelpuutettu Ruotsin akatemiaan eikä Lundin professoriksi. Snellmanin ja Nicanderin ystävyyden katkaisi runoilijan varhainen kuolema 7.2.1839.239

Tukholman kokemus ei ollut pelkästään myönteinen – mutta kielteisetkin ilmiöt inspiroivat Snellmania. Erityisesti häntä ärsytti sanomalehdistön tila. Ystävälleen C. J. Lénströmille Upsalassa hän kirjoitti: ”Luettavani on, Hegeliä lukuun ottamatta, pääasiallisesti ollut sanomalehtikirjallisuutta, sielun muonaa, johon olen suuresti tympääntynyt.” Snellman väitti, että yliopistot eivät voi koskaan vaikuttaa massaan, jos ne eivät osallistu päivänpoliittisiin keskusteluihin. Samalla hän toivoi akateemisilta kulttuurilehdiltä yhteiskunnallista kantaa ottavuutta.240

Kirjeessään Nicanderille Snellman vertasi Ruotsin yhteiskuntaelämän vilkkautta ja monimuotoisuutta Suomen oloihin: ”Eikä mikään ihottuma ole tarttuvampi kuin kirjoituskutina. Täällä meillä en saa mitään muuta kirjoitettua tekstiä kuin laskuja, ja ainoa kirjallisuuden laji mihin tämä rohkaisee on kirjoittaa: kuitattu.” Ruotsin avaamista näköaloista hän toteaa: ”Ruotsi olisi minulle uusi maa – se joka on tai haluaa olla kirjailija, on enemmässä tai vähemmässä määrin maailmankansalainen – ja, sen olen kokenut, että kun palaa takaisin kotiin, huolet ovat siellä edelleen olemassa.”241

Palattuaan Suomeen syksyllä 1837 Snellman jatkoi luentoja, joille ei edelleenkään ollut mitään suurta ryntäystä. Se ei ole mikään ihme, koska samalta syksyltä säilynyt käsikirjoitus psykologian luennoiksi oli katkelmallinen ja hapuileva eikä kovinkaan viimeistelty. Sitä leimaa myös raskas loogis-dialektinen metodi. Johdantosanoissaan Snellman valittaa kurssille ilmoittautunutta vähäistä opiskelijamäärää. Se tuntuu ymmärrettävältä, koska luento oli ilmiselvästi laadittu liian vaikeasti omaksuttavaan muotoon.242

Samana syksynä pidetyt logiikan luennot olivat yhtä vaikeatajuisia. Snellman rohkeni tarjota opiskelijoilleen logiikan teostaan avuksi. Vaikeaselkoisuudessaan se kilpaili tiiviin ilmaisunsa ja filosofisen tinkimättömyytensä takia esikuviensa kanssa. Professori Tengströmin mukaan se jopa ylitti hämäryydessään esikuvansa. Ilmeisesti monikaan ylioppilas ei ollut kirjaa lukenut. Sitä ei myöskään arvioitu lehdistössä. Snellmanin teoksen soveltuvuus oppikirjaksi olikin kyseenalainen.243 Näiltä luennoilta on säilynyt myös niiden perustana ollut käsikirjoitus. Topelius seurasi luentoja ja piti niitä mielenkiintoisina. Snellman aloitti luennon: ”Hyvät herrat: On ainoastaan yksi tapa opiskella filosofiaa, mikä pätee myös kaikkeen todelliseen tutkimukseen, nimittäin seuraava: annettu tiedon sisältö, muistitieto, muutetaan järjelliseksi tiedoksi.” 244 Kirjan valmistuttua Snellman oli tehnyt täydentäviä huomautuksia tekstisivujen tyhjiksi jätetyille kääntöpuolille.245

Ruotsin-matkan tuliaisina Snellmanilta syntyi uusi teos, joka oli ensimmäinen suomalainen psykologian oppikirja: Filosofian alkeiskurssi. Ensimmäinen vihko: Psykologia. Hän kirjoitti sitä kesällä ja syksyllä 1837. Esipuhe on päivätty 1.10.1837. Siinä Snellman moitti ruotsalaisia psykologian oppikirjoja suorasukaiseen tyyliin. Ruotsin Akatemian jäsenen, professori L. M. Anbergin teos oli hänen mielestään täynnä ”osittain empiirisiä ja ristiriitaisia, osittain mielivaltaisia ja mitäänsanomattomia käsitteitä”. Kööpenhaminan yliopiston professorin C. F. Sibbernin teosta Snellman moitti ”sekavuudesta sekä schellingiläisittäin vapaasta resonoinnista ja konstruoinnista”.

Snellmanin esikuvana on ollut Hegelin Ensyklopedian kolmas osa Die Philosophie des Geistes. Esitysjärjestys, pykälien jako ja niihin kuuluvat huomautukset vastaavat teoksissa toisiaan.246 Samana syksynä pidettyä psykologian luentoa ei voida pitää oppikirjan ensimmäisenä versiona. Snellmanin kirjeestä esimerkiksi C. J. Lénströmille käy selville, että ennen matkaa hänellä ei ollut tarkoitusta julkaista tätä teosta; ajatus syntyi vasta Ruotsissa. Koska Snellmanille ei saatu toimitetuksi Suomesta muistiinpanoja, hän joutui kirjoittamaan kirjan aivan alusta asti uudelleen. Snellmanilta on säilynyt luonnos, joka on esityö psykologian oppikirjaa varten, sekä kaksi luonnosta muistiinpanoja, jotka ovat käytännössä Hegelin referointia.247

Luentokäsikirjoitukset ja niiden rinnalla syntyneet oppikirjat valottavat Snellmanin maailmankuvan hahmottumisprosessia. Ne ovat välienselvittelyä Hegelin filosofian kanssa, mutta alusta asti niissä on nähtävissä itsenäisiä linjoja. Näyttää siltä, että luennot toivat Snellmanille toimeentulon ja olivat käyttökelpoista aineistoa teosten kirjoittamiselle, mihin hänen varsinainen energiansa meni. Tässä prosessissa opiskelijat saattoivat joutua kärsimään, mutta lopputuloksena syntyi kuitenkin sarja teoksia, joissa Snellmanin oma filosofinen viitekehys alkoi hahmottua.248

Kaikessa itsenäisyyden pyrkimyksessään Snellmanin ajattelun lähtökohdat olivat Hegelin järjestelmässä, mutta yhdestä hyvästä syystä. Vaikka Hegelin käsitekieli kulki idealistisissa ja ylimaallisissa yläilmoissa, hän ei kuitenkaan koskaan unohtanut maata jalkojensa alla. Hegelin vahvana puolena oli systemaattisuus mutta myös vahva todellisuudentaju. Tämä kelpasi hyvin Snellmanin johtotähdeksi hänen hakies-saan kaikella perusteellisuudella vastauksia – unohtamatta koskaan realiteetteja, empiiristä todellisuutta.249

Snellmanin teokset hankittiin kaikkien osakuntien kirjastoihin. Kirjoja ei kuitenkaan paljon lainattu niiden raskaslukuisuuden vuoksi,250 mistä Snellmanin ruotsalainen kustantaja Z. Haeggström kärsi taloudellisesti. Kirjeessään 25.5.1839 hän toteaa, että ”teokset tulevat jäämään kirjallisiksi kummajaisiksi ja jättävät kustantajan ilman leipää koko hankkeessa”. Samana kesänä Snellmanin ensimmäisen teoksen oli julkaissut Suomen ainoa kustantaja G. O. Wasenius. Hän oli kuitenkin vaatinut tarpeeksi ennakkotilauksia pienentääkseen taloudellista riskiä eikä maksanut kirjoituspalkkiota.251

Vaikka kirjalliset tuotteet eivät tarjonneet ihmeellisempää elatusta kenellekään, niiden avulla Snellman oli rakentanut maailmankuvaansa pitkän harppauksen eteenpäin. Vaikka teosten ja luentojen käsitteet eivät avautuneet ulkopuolisille, niiden voimalla Snellman itse toimi vakaumuksellisena esimerkkinä.

216                         Matti A. Sainio, Kasvatuksen ongelma 1800-luvun suomalaisessa teologiassa. Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun julkaisuja VII. Jyväskylä 1953, 29–31.

217                         Stipendihakemus yliopistolle 1.11.1832. KT 1, 85. Veli-Matti Aution kommentaari, SA I:125.

218                         Kirje Christian Henrik Snellmanilta 4.3.1833. KT 1, 88–90.

219                         Kirje Johan Jacob Nervanderilta (1833). KT 1, 90–91. Ks. Veli-Matti Aution kommentaari, SA I:129.

220                         AD 77/74 1835, kansio Ec 1, Yliopiston keskushallinnon arkisto.

221                         Latinankielinen väitöskirja Hegelin järjestelmän absolutismin puolustukseksi 17.6.1835. (Dissertatio academica absolutismum systematis hegeliani defensura.) KT 1, 142-151. Ks. Juha Mannisen kommentaari, SA I:3, ks. Juha Mannisen kommentaari. Teos on nähtävä kannanottona keskustelun myöhempiin vaiheisiin, joihin hän palasi Saksan matkallaan.

222                         Hakemus dosentuuria varten yliopiston konsistorille 22.6.1835. KT 1, 154. Ks. Veli-Matti Aution kommentaari SA I:167.

223                         Kirje Christian Henrik Snellmanilta 6.10.1835. KT 1, 179–180.

224                         Kirje Christian Henrik Snellmanilta 19.3.1836. KT 1, 193–194.

225                         Mietteitä Leibnizin filosofisen opin historiallisesta merkityksestä 15.6.1836 (De vi historica disciplinae philosophicae Leibnitii meditationes). KT 1, 199–210. Ks. Juha Mannisen kommentaari, SA I:4. Sen mukaan työ oli ilmeisesti ajateltu alun perin pidemmäksi mutta jatkon aihe oli niin laaja ja suuri, että se sai odottaa perusteellista täysimittaista käsittelyään viisi vuotta ”Persoonallisuuden idea” -teoksen syntyyn saakka. Tässä vaiheessa Snellman oli saattanut kokea ottamansa tehtävän ylivoimaiseksi. Väitöskirjan respondentteina toimivat R. I. Holsti (1.osa), H. F. Sohlberg (2.osa) ja J. F. Cajan (3.osa).

226                         Svenska Litteratur-Föreningens Tidning nrot 28 ja 29, 13.7. ja 20.7.1836: P. D. A. Atterbomin kirjoituksia, arvostelu. KT 1, 220–221. Juha Mannisen kommentaari, SA I:5. Ks. myös Juha Manninen, Snellman ja myöhäisromantiikka teoksessa Aate ja maailmakuva. Suomen filosofista perintöä keskiajalta vuosisadallemme. Juva 1979; Juha Manninen, J. V. Snellman ja myöhäisromantiikka teoksessa Miten tulkita J. V. Snellmania? Kirjoituksia J. V. Snellmanin ajattelun kehittymisestä ja taustoista. Snellman-instituutin julkaisuja 5. Kuopio 1987, 36–38. sekä Jouni Alavuotunki, ”…Eikä mikään ihottuma ole tarttuvampi kuin kirjoituskutina…”. Scripta Historica XXVII (1998), 366–367.

227                         Kirje Israel Hwasserilta 14.6.1836. KT 1, 198–199.

228                         Kirje Anna Christina Snellmanilta 6.10.1835. KT 1, 180-181.

229                         Kirje Anna Christina Snellmanilta 9.12.1835. KT 1, 184–185.

230                         Kirje Anna Christina Snellmanilta 3.7.1835. KT 1, 154–156.

231                         Käsikirjoitus johdannoksi logiikan luentosarjaan syksyllä 1835. KT 1, 159–160. Ks. Juha Mannisen kommentaari SA I:171, jossa selitetään myös asiakirjat nro 177, 178, 188, 192, 204 ja 205.

232                         ”Particula tertia”, oppi käsitteestä. KT 1, 160–178.

233                         Todistushakemus matka-apurahaa varten filosofiselle tiedekunnalle 27.10.1836 ja 31.10.1836. KT 1, 227–228. Ks. Veli-Matti Aution kommentaari, SA I: 189 ja 190.

234                         Luonnos johdannoksi luentoihin filosofian järjestelmästä syksyllä 1836. KT 1, 224–227.

235                         Luonnos johdannoksi filosofian alkeiskurssiin keväällä 1837. KT 1, 231–232.

236                         ”Itsetietoisuus, esityö logiikan oppikirjan johdantoon” [1835]. KT 1, 186–189.

237                         ”Yritys logiikan esitykseksi”, 1837. KT 1, 239-316. Ks. Juha Mannisen kommentaari SA I:6. Logiikan oppikirjaa selostetaan myös teoksessa Miten tulkita J. V. Snellmania? Kirjoituksia J. V. Snellmanin ajattelun kehittymisestä ja taustoista. Snellman-instituutin julkaisuja 5. Kuopio 1987 sekä Ilkka Patoluoto, Snellman´s Logic teoksessa J. V. Snellmanin filosofia ja sen hegeliläinen tausta. Suomen filosofisen yhdistyksen järjestämä kansainvälinen kollokvio, Helsinki 4.–5.12.1981. Helsingin yliopiston laitoksen julkaisuja 1984/1. Helsinki 1984.

238                         Stipendihakemus yliopistolle 17.6. 1837, lupahakemus ulkomaanmatkaa varten yliopiston kanslerille 1.7. 1837 ja suositushakemus yliopistolle 12.7.1837. KT 1, 237–238. Ks. Veli-Matti Aution kommentaarit, SA I: 198, 199, 200.

239                         Jouni Alavuotunki, ”…Eikä mikään ihottuma ole tarttuvampi kuin kirjoituskutina…”. Scripta Historica XXVII (1998), 366–369.

240                         Gunnar Lokrantz, Karl August Nicander. Akademisk avhandling. Uppsala 1939, 386–410.

241                         Kirje C. J. Lenströmille 12.9.1837. KT 1, 317–318.  Koska alkuperäinen on hävinnyt, on julkaistu Ilmari Havun käännös teoksessa Snellmania (1970). Ks myös Alavuotunki 1998, 369.

242                         Kirje C. A. Nicanderille 13.11.1837. KT 1, 318. Ks. myös Alavuotunki 1998, 371–372.

243                         Psykologian luentojen käsikirjoitus syksyllä 1837.  KT 1, 321–322. Ks. Kai von Fieandtin ja Juhani Ihanuksen kommentaari, SA I: 201.

244                         Manninen 1989, 64–65.

245                         Logiikan luentosarjan käsikirjoitus syksyllä 1837. KT 1, 337–344.

246                         Muistiinpanoja logiikan esitystä varten syksyllä 1837. KT 1, 332–337.

247                         ”Filosofian alkeiskurssi. Ensimmäinen vihko: psykologia (1837). KT 1, 376–417.  Ks. Kai von Fieandtin kommentaari, SA 1, 9. Ks. myös Alavuotunki 1998, 370.

248                         Sielu, esityö psykologian oppikirjaan. KT 1, 363–365. Juha Mannisen kommentaari, SA I: 208, 209 ja 201.

249                         Juha Mannisen kommentaari, SA I: 171.

250                         R. Koskimies, Snellman psykologina. Uusi Suomi 8.1.1975.

251                         Matti Klinge, Snellman ja ylioppilaat. Biografisia lisiä. Bibliophilos 1964, 17.