Kuopion tyttökoulu perustettiin arpajaisilla, joissa oli palkintoina naisten käsitöitä, jotka muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta oli saatu lahjoituksena kaupungin sivistyneeseen luokkaan kuuluvilta nuorilta naisilta, ja näin saatiin kokoon 177 hopearuplan summa. Näistä varoista on vuoden aikana kulutettu 133 ruplaa. Menoja ovat aiheuttaneet vakinaisen opettajattaren palkka, huoneiden vuokra, valaistus, polttopuut, monet tarpeelliset talouskalut, lukutabellit, kirjat, rihvelitaulut, paperit, sakset, veitset, neulat, lanka ja kaikki muut tarvikkeet, joita käsitöissä tarvitaan.
Lisäksi on kuluvana vuonna saatu 151 hopearuplan summa, joka on saatu kokoon kahdessa mainittujen nuorten naisten seurapiireille järjestämässä näytelmäesityksessä. Esittämällä lastennäytelmän saivat kaupungin nuoremmat koulupojat kootuksi 13 hopearuplaa. Muutamat lahjoitukset ja lainaksi annettujen rahojen korot ovat lisäksi kartuttaneet kassaa, niin että siinä on nyt 226 hopearuplaa.
Näin on runsain mitoin huolehdittu koulun lähimmästä tulevaisuudesta, mitä rahoihin tulee. Perustajattaret, jotka käsittivät, että varat riippuisivat siitä kiinnostuksesta, jota koulua kohtaan tunnettaisiin, ja että pelkästään rahalla ei voida viedä eteenpäin ihmisrakkauden työtä, päättivät omakohtaisesti osallistua koulun päivittäiseen hoitamiseen ja oppilaiden opettamiseen. Niinpä seitsemän perustajatarta on vuoden mittaan vuorotellen avustanut vakinaista opettajatarta kukin viikon kerrallaan. He ovat yksin hoitaneet myös kassan ja koulun talouden. Jos tulevat sukupolvet ottavat tämän tehtävän perinnöksi nykyiseltä, ei ole mitään aihetta suhtautua epäilevästi koulun olemassaolon jatkumiseen eikä sen menestymiseen.
Tulkoon myös mainituksi, että kaupungin kappalainen on korkeampien tehtäviensä ohella antanut koulussa erillistä uskonnonopetusta.
Toisaalta oli pelättävissä, että koulun järjestäminen lisäisi vanhempien välinpitämättömyyttä lasten kotiopetusta kohtaan; tästä syystä perustajattaret päättivät että varakkaiden tai elämänehdoiltaan ainakin kohtuullisesti toimeentulevien vanhempien lapsia ei oteta kouluun, ennen kuin he ovat kotonaan oppineet hyväksyttävän sisälukutaidon, kun taas todella köyhien vanhempien lapset ja orvot pitää ottaa vastaan, vaikka he eivät osaisi lainkaan lukea.
Kun koulu avattiin, siihen oli ilmoittautunut 60–70 lasta. Kun varakkaamman väen lukutaidottomat lapset jätettiin ulkopuolelle ja kun monenlaiset seikat, muun muassa pietistien tuomitseva suhtautuminen, vaikuttivat vanhempiin haitallisesti, tämä määrä pieneni joksikin aikaa hieman yli kolmeenkymmeneen. Nyt päättyneen lukukauden aikana oppilasmäärä on noussut uudelleen yli 70:een. Tämä supistuminen ja paluu entiselleen näyttävät osoittavan, että koulu on kamppaillen voittanut osakseen sen luottamuksen, jonka osoittamisessa oli oltu epäröiviä.
Yleisöllä oli 17. joulukuuta 1846 ensimmäisen kerran tilaisuus julkisesti todeta kuinka menestyksellistä koulussa annettu opetus on. Yläalkeiskoulun tiloissa tuolloin järjestetyissä kuulusteluissa kävi ilmi, että jokainen erillisen oppiaineen kurssi, jonka eri opintoryhmät olivat käyneet läpi, osattiin niin viimeistä piirtoa myöten, että kuultiin tuskin yhtään väärää vastausta tai väärin luettua sanaa. Selostaja mainitsee tämän tärkeimmän todisteen opetuksen kelvollisuudesta, koska kuuntelijan on vaikea arvioida, miten erilaisen alkuopetuksen saaneet oppilaat ovat kouluaikanaan edistyneet. Heidän joukossaan oli kuitenkin useita vasta-alkajia; lukutabellit olivat olleet kaikille ennestään tuntemattomia; vanhemmat oppilaat eivät olleet ennen kouluun tuloaan tunteneet latinalaisia kirjaimia eivätkä tienneet mitään raamatunhistoriasta, jota mainituilla kirjaimilla painetut tabellit sisältävät. Näissä suhteissa osoitetun tietomäärän olivat kaikki siis hankkineet koulussa. Kukaan oppilaista ei ollut aikaisemmin oppinut kirjoittamaan. Nyt nähtiin viiden kuukauden harjoittelun jälkeen sangen kauniita kirjoitusnäytteitä, jotka osaksi kirjoitettiin liidulla rihvelitauluihin, osaksi mustekynällä paperille.
Tänä vuonna kesäkuun 22. päivänä järjestetyssä tutkinnossa kävi ilmi sama oppiaineksen hallinnan varmuus. Vanhemmat oppilaat olivat nyt lukeneet myös ”Raamatun historiaa”, Vanhan testamentin osuuden, saaneet jonkin verran tietoja Suomen maantiedosta ja askarrelleet päässälaskun parissa, yhteen- ja vähennyslaskussa sataa pienempien lukujen rajoissa. Katkismuksen osaamisessa ja sisäluvun taidossa saavutettu taso vaihteli tietysti oppilaiden iän mukaan. Joka suhteessa ilmeni jälleen varmuus, jonka vaikutuksesta vastattaessa ei koskaan epäröidä eikä melkein koskaan erehdytä. Tämä kävi ilmi myös uskonnon kuulustelussa, jonka johdosta opettaja vakuutti, että useimmat rippikoululaisista eivät ole samalla tasolla kuin koulun 12–14 -vuotiaat oppilaat. Selostaja puolestaan on sitä mieltä, ettei yksikään maan oppikoulu pysty antamaan oppilailleen sellaista varmaa tietojen hallintaa, jota tyttökoulun oppilaat osoittivat tietopiirinsä rajoissa. Ymmärtämisen kehitys olisi saattanut jäädä tämän rinnalla suhteellisesti vähäisemmäksi. Uskonnon kuulustelut todistavat tässäkin suhteessa hyvää. Asian selvittäminen vaatisi kuitenkin tarkempaa tutkimusta, jollaisen suorittamiseen tai seuraamiseen selostajalla ei ole ollut tilaisuutta.
Tässä tutkinnossa suoritetut kirjoitusharjoitukset jättivät hieman toivomisen varaa. Tämä on aiheutunut osaksi tilanpuutteesta koulussa, joka on vuoden aikana muuttanut kahdesti uuteen paikkaan, ja osaksi kirjoituspulpettien puutteesta, jonka takia oppilaiden on ollut pakko kirjoittaa harjoitustehtävänsä kotona. Tästä voidaan tulevaisuudessa päästä. Selostaja pitäisi samoin tarpeellisena sitä, että vanhemmat oppilaat saisivat harjoituksekseen lukea ääneen jotakin historiateosta ja tehdä heti luennan kuulemisen jälkeen selkoa luetusta – tämä olisi lisäkeino ulkolukua vastaan luetun ymmärtämisen harjoittelemiseksi.
Kun selostaja lisää, ettei kukaan opettajista ole nähnyt Lancaster-koulua, vaan he ovat ennen koulun avaamista saaneet vain lyhyen opastuksen menetelmän yleisluonteisimmista piirteistä, voidaan helposti havaita, millaista innostusta on vaadittu edellä esitettyjen tulosten saavuttamiseen.
Naisten käsitöitä ei ole unohdettu. Virkkaus, ompelu, nauhankudonta, neulonta ovat jopa tuottaneet oppilaille hieman rahaa vaatetukseen. Kaupungin varakkailta asukkailta kerätyistä hylätyistä vaatteista on saatu raaka-aineet moniin leninkeihin, villatakkeihin, esiliinoihin ja kaulahuiveihin, niin että lapsista köyhimmilläkin on nyt siistit vaatteet.
Jokainen vierailija voi todeta, että koulussa vallitsee erinomainen järjestys, eikä asia voisi toisin ollakaan, kun otetaan huomioon opetuksen menestyksellisyys, josta edellä on yksityiskohtaisesti kerrottu.
Yleisön ja erityisesti useiden opettajattarien hyväntekeväisyys on auttanut köyhimpien lasten toimeentuloa sikäli, että useat lapset ovat joka päivä saaneet syödä päivällisen jonkun luona. Osoitettu ahkeruus ja hyvä käytös ovat päivittäin olleet tämän tuen saajien valintaperusteina. Kummankin tutkinnon jälkeen on kaikille oppilaille järjestetty ateria kerättyjen ruokatavaroiden turvin, ja keräys on tuottanut niin hyvät tulokset, että köyhemmät ovat voineet viedä kotiinsakin lahjan, joka ei ole ollut merkityksettömän pieni.
Selostaja on epäröinyt, pitäisikö hänen mainita tässä koulun kaikki opettajattaret. Me miehet emme epäröi tässä suhteessa, kun kysymys on meistä itsestämme. Ehkäpä naisten kauniimpana tavoitteena kuitenkin on aina työ hyvän asian edistämiseksi kainon hiljaisuuden vallitessa, mistä syystä heidän huolenpitonsa on aina niin mieltä lämmittävää. Sillä hiljainen hyvyys välttää pahuuden vastavoimat samoin kuin inhimillisen turhamaisuuden erheetkin.
Mainittakoon kuitenkin, että koulun perustajattaret saivat talvitutkinnon päätyttyä savokarjalaisten ylioppilaiden allekirjoittaman suomenkielisen kiitosadressin. Sekä kieli että ilmaisut tässä adressissa olivat paikallaan myös siitä syystä, että useat opettajattarista ovat opetelleet suomen kielen, eräät opetelleet kieltä kielioppi ja sanakirja kädessä, voidakseen täyttää paikkansa koulussa hyödyllisesti. Ja tämä on enemmän kuin luultavasti useimmat adressin allekirjoittajista ovat tehneet suomen kielen ja suomalaisen sivistyksen hyväksi. Selostaja on pitänyt velvollisuutenaan asian edistämiseksi tämän pitkähkön selvityksen esittämistä, koska julkisuus toki hyödyttää kaikkea, mitä tehdään yhteiseksi hyväksi.
Selostajalla on nyt ilo lisätä edellä esitettyyn, että hra E. J. Längman, joka on aikaisemminkin avustanut avokätisesti käsityökoulujen perustamista Savoon, on lahjoittanut tyttökoululle 500 hopearuplaa. Lisäksi hra L. on luvannut antaa koululle vuosittain 100 naulaa puuvillalankaa, jonka vanhemmat oppilaat voivat käyttää neuletöihinsä. Lankamäärän hinta on vuosittain lisättävä pääomaan samoin kuin summalle kertyvä korko, kunnes summa on niin suuri, että sillä saadaan koululle oma huoneisto. Se, mitä neuleista mahdollisesti saadaan lankojen hinnan lisäksi, käytetään kuitenkin oppilaiden hyväksi. Kaupungin rouvat ovat hyväntahtoisesti suostuneet huolehtimaan tästä lahjoituksesta ja sen tarkoituksenmukaisesta käytöstä.
J. V. S.
