Morgonbladetin ystävällisen huomion johdosta
muistutamme, ettei Saima puoltanut kurituksen säilyttämistä koulujen rangaistuksena ”vain” siksi, että maamme kouluista on päässyt monta kelpo miestä joita tämän rangaistuksen ahkera käyttö ei ole masentanut. Päinvastoin sanoimme nimenomaan, että koulu tässä tapauksessa on riippuvainen maassamme vallitsevista ”kotitavoista”.
Tätä väitettä koetimme edelleen perustella Saiman numerossa 43. M. B. tosin luulee, että kurituksen käytöstä on perheissä luovuttu. Meidän kokemuksemme mukaan tällaisella luulolla ei ole mitään pohjaa. Emme usko, että M. B:n kirjoittaja löytäisi maan julkisten koulujen sadoista oppilaista kymmentäkään sellaista poikaa, joita ei ole kotona koskaan kuritettu. Olemme silti todenneet, että koulu voisi näissäkin oloissa kokonaan luopua ruumiillisesta kurituksesta, jos se saisi oikeuden hylätä jokainen oppilas, johon huomautukset eivät tehoa.
Olemme M. B:n kanssa samaa mieltä siitä, että kurituksen hyödyllisyys tai vahingollisuus kuten sen käyttö yleensäkin riippuu yleisestä sivistyksestä ja mielipiteestä. Mutta juuri siksi katsomme sen olleen hyödyllinen aikana, jolloin sitä voitiin niin ahkerasti käyttää ilman että se herätti vihaa opettajia kohtaan tai synnytti orjamieltä. Ei ole harvinaista, että rikkeen tehnyt oppilas alistuu mieluummin kuritukseen kuin moitteisiin – mikä osoittaa, että jälkimmäiset masentavat häntä edellistä enemmän. Kuten sanoimme, häpeä on kurituksessa olennainen ja vanhempien poikien suhteen ainoa tepsivä tekijä. M. B:n käsitystä sen turmiollisuudesta ei siis voida teoreettisesti vahvistaa. Yhtä vähän M. B. on, kuten edellä sanoimme, kyennyt vakuuttamaan, että siitä voitaisiin luopua nykyisenä, yleisestä mielipiteestä riippuvana aikana.
On hyvät perusteet siihen, ettemme kysymystä ratkaistessamme lähteneet M. B:n sanoin ”järjen perusteista”, millä luultavasti tarkoitetaan teoriaa. Olemme kauan sitten kykyjemme mukaan tarkastelleet niin kutsuttuja rangaistusteorioita ja esittäneet toisessa yhteydessä myös tutkimustemme tulokset. Olemme tulleet siihen tulokseen, ettei rangaistuksen laatua koskaan voida johtaa sen käsitteestä ja tarkoituksesta, vaan se on aina riippunut ja riippuu erilaisista aikakausista, kansakunnista ja olosuhteista. Yhtä vanha kuin varmakin väite on, että silmä silmästä, hammas hampaasta sisältää kaikkein johdonmukaisimman rangaistusteorian. Mutta laiminlyöntirikkomusten suhteen sekään ei päde. Ja esim. laiskuus on sellainen. Siksi emme M. B:n tavoin koeta luoda teorioita. Niiden turhuus tällaisessa tapauksessa on helppo oivaltaa. M. B. väittää esim. ruumiillista rangaistusta alentavaksi, eläimelliseksi jne., mutta katsoo, että sielun rikkomuksissa tulee käyttää myös vain henkisesti vaikuttavia rangaistuksia. Historia opettaa toista. Se osoittaa, että rutto, sodat, nälkä, väärinkäytökset ovat herättäneet kokonaisia kansakuntia tietoisuuteen ihmisarvostaan, vapauden ja kunnian rakastamiseen, ylipäänsä henkisiin pyrkimyksiin. Tällaisia kohtaloita kutsutaankin aiheellisesti Kaitselmuksen ”rangaistuksiksi”, ja sitä aiheellisemmin, koska ne usein ovat henkisen veltostumisen seurausta. Se, joka ei alenna vaan kohottaa miljoonia itsetietoisia täysi-ikäisiä, voi kai kohottaa myös ajattelemattomia lapsia. Eikä muuta puhtaasti henkistä rangaistusta kuin nuhtelu muuten ole olemassakaan. Ainakaan M. B:n ei pitäisi laskea arestia henkiseksi rangaistukseksi. Jo se, että ruumiin vapauden rajoittaminen vaikuttaa henkiseen kasvatukseen, osoittaa riittävän selvästi, ettei ruumiillinen rangaistus sinänsä orjuuta ihmismieltä. Mutta viidenkymmenen vuoden vankeus voi kyllä muuttaa ihmisen eläimeksi.
Asiaa lähemmin tarkastellessaan M. B. siis huomannee, että sen arvostelema ”todistelutapamme” johtuukin asian luonnosta. Jäljelle jää vielä tärkeämpi mielipide-ero, kysymys koulun tehtävästä – ja siinä kysymyksessä aiomme olla niin teoreettisia kuin M. B. ikinä haluaa.
Mitä taas tulee itsenäisyyden lisääntymiseen tai heikkenemiseen sivistyneemmän väestönosan keskuudessa, niin siinä on otettava huomioon monia seikkoja. Asiantiloista johtuu, ettei missään muualla maailmassa kouluissa lueta niin monia aineita kuin meillä. Perusteellisuus siitä väistämättä kärsii ja sen myötä itsenäinen arviointikyky. Ainakin on pelättävissä, että niin tapahtuu. Edelleen on syytä pohtia, onko virkojen ja huomionosoitusten perässä juokseminen ja ylipäänsä nautinnonhalu nuoremman sukupolven keskuudessa voimakkaampaa vai heikompaa kuin se oli isien ja isoisien keskuudessa. Jos sellainen on voimistumassa, niin luonteen itsenäisyyden täytyy vastaavasti heiketä. Niin ainakin eri aikakausien tarjoama kokemus opettaa. Ei kuitenkaan tarvitse vakuuttaa, ettemme arvioi koko oman aikamme tilaa täällä vallitsevan tilanteen pohjalta. Olemme iloisia, jos M. B. osoittaa, ettei tässä esille otetuilla syillä ja vaikutuksilla ”ole mitään kokemuksen tarjoamaa perustaa”.
