Jokin aika sitten kirjoitimme kansanopetuksesta Aftonbladetin muutamien omalaatuisten artikkelien johdosta. Valtiovarain- ja talousvaliokunnan ansiokas ehdotus kansakouluista on ollut jo säätyjen käsiteltävänä. Yksi ja toinen varauksellisen kannan ottanut tai puheenvuoron käyttänyt on esittänyt siitä huonosti perusteltua kritiikkiä, joten muutama sana asiasta lienee paikallaan. Asia on niin tärkeä, että sitä ei saa unohtaa pienissä lehdissä, vaikka onkin monia ”suuria”, jotka eivät tässä yhteydessä juuri osoita harrastusta kansaa kohtaan.
Valiokunnan pääperiaate on, että yhteiskunta voi pakottaa vanhemmat antamaan lapsensa opetettaviksi, eikä se järjellisyyden vaatimukset huomioon ottaen muu voisi ollakaan. Sitä vastaan ei olekaan noussut kuin puolittain vastustavia ääniä ritarihuoneessa. Sen sijaan lukuisat erillismääräykset ovat kirvoittaneet enemmän kielen kantoja. Niinpä ehdotus opettajaseminaareista on osittain torjuttu, osittain on näille laitoksille asetettu vain samat vaatimukset kuin tavallisille kouluille. Meidän mielestämme tämä ehdotuksen kohta on kuitenkin sellainen, että sen pinnallinen käsittely voi saattaa koko hankkeen raukeamaan. Asia on sangen tärkeä jo ylempien koulujenkin kannalta ja opettajaseminaarien puute on tällä hetkellä ehkä Ruotsin koululaitoksen suurin aukko. Jos on hiukankin kokemusta siitä, miten vahvasti jokainen aloitteleva opettaja joutuu kokemaan vanhan docendo discimus [opettamalla oppii] -sanonnan totuuden, silloin seuraava väitteemme ei ehkä tunnu liioitellulta. Huolehtivaisinkaan opettaja ei ole luokassaan kahtena ensimmäisenä vuotena yhtä paljon hyödyksi oppilailleen kuin seuraavina vuosina. Ja triviaalikoulun opettaja voi sentään turvautua vanhempien opettajien neuvoihin ja esimerkkiin, mikä ei ole kansakoulussa lainkaan mahdollista. Lisäksi opetuksen edetessä oppilas tarvitsee yhä vähemmän ohjausta ja on yhä vähemmän riippuvainen opettajasta. Alkeisopetuksessa taas opettajalta ei vaadita pelkästään suurta tietomäärää, vaan myös suurempaa opetuskykyä. Luultavasti monikin pätevä mies pitäisi hiukan kokemusta saatuaan paljon helpompana toimia oppikoulussa kuin kansakoulussa. Ja kun on kyse näinkin vähäisestä oppilaalle annettavasta tietomäärästä, on sitäkin tärkeämpää, että opettaja saa sen vähäisen kantamaan hedelmää. Ei riitä, että napataan joku harhaileva kymnaasilainen, skolaris tai vaikkapa kisälli ja perehdytetään hänet joten kuten vuoro-opetukseen. Ei liioin riitä, että tällainen henkilö on käynyt kansakoulun, ellei hän ole saanut teoreettista ja käytännön opetusta opettajan tointa varten. Ja siihen kuuluu paitsi opetuksen taito, myös innostus asiaan ja moraalinen sivistys. Ellei opettaja kykene omalla paikkakunnallaan voittamaan vanhempien kunnioitusta, hän ei myöskään kelpaa opettamaan heidän lapsiaan. Ellei hän kykene herättämään lasten tiedonhalua ja ruokkimaan sitä, niin että he koulusta lähdettyään omasta aloitteestaan lisäävät vähäisiä tietojaan, silloin hän menettelee kylläkin monien muiden opettajien tavoin, mutta ei tee mitään oppilaittensa sivistämiseksi. Jos kysymme jonkin rangaistuslaitoksen johtajalta, ketkä hänen oppilaistaan ovat suurimpia konnia, niin hän vastaa todennäköisesti luettelemalla luku- , kirjoitus- ja laskutaitoiset. Mistä se johtuu? Siitä että tiedon puu on sekä hyvän että pahan tiedon puu. Kuollut kirjain ilman henkeä ei ole verrattavissa lasilliseen vettä. Se turmelee aina ja on pahaa sinänsä. Kirjatieto on näet pelkästään subjektiivista tietoa ja sen ensimmäinen hedelmä on omahyväisyys ja egoismi. Ja mitä epäkypsempi tiedon siemen on, sitä lähempänä on kato. Toivoaksemme valiokunta ei anna johtaa itseään tässä kohdin harhaan, vaan päinvastoin kaksinkertaistaa huolenpitonsa kansakoulujen opettajista.
Luja uskomme kansakoulujen tärkeyteen niin hyvässä kuin pahassakin on varmasti liioittelua niiden mielestä, jotka eivät edes käsitä näiden koulujen tarvetta. Vastaamme tähän: se, joka pitää kansakouluja pelkkänä hätäapuna, johon turvaudutaan jotta puuttuva kotiopetus tulisi korvatuksi, ei käsitä lainkaan kansakoulun merkitystä.
Kannattaisi ehkä tutkia, kasvattaako Ruotsin tavallinen kansa todellakin lapsensa huonommin kuin ennen. Itse emme sitä usko. Aikaisempaan verrattuna puuttuu kasvatuksesta uskonnollisuus, kirjaimesta henki. Herrat uskonnonopettajat ratkaiskoot mielessään, missä määrin he ovat siihen syypäitä, esimerkiksi puuttuvan vakaumuksensa vuoksi. Tiedon luonteeseen kuitenkin kuuluu, että ihmisen on luovuttava pelkästä auktoriteettiuskosta ja raivattava tiensä tietoon ja siveellisyyteen. Jos hän on kerran menettänyt viattoman lapsenuskonsa, hän ei voi kuin väen väkisin ja munkkimaisella tekopyhyydellä luoda sen harhakuvan, että olisi saanut sen takaisin. Ja sellainen on joko teeskentelyä tai itsepetosta. Vakaumukseen voi palata vain tiedon tietä ja sen, joka on kerran maistanut pikkuisenkin palan tiedon hedelmästä, on joko jatkettava sen syömistä tai kuoltava henkisesti. Auktoriteettiuskon mukana menetetään kuitenkin samalla se pohja, rakkaus, jolle perhe perustuu. Tällaiselle ihmiselle ei riitä sen enempää perhe-elämä kuin perhekasvatuskaan ja hän tuntee tarvetta korkeampaan tietoisuuteen, joka perustuu järjelliseen varmuuteen ja kehittyneeseen henkiseen vapauteen. Tämä tietoisuus on tietoisuus valtiosta.
Tämän näkemyksen mukaisesti katsomme, että kansakoulujen tarve on sama kuin mainittu korkeamman tietoisuuden tarve. Siksi kansakoulut eivät ole pelkkä hätäapulaitos, vaan järkevä edistysaskel kansanvalistuksessa. Ihmisen tahdon ja tiedon ei tule olla subjektiivista eikä mielivaltaista. Jos se kuitenkin koostuu vain yksittäisen perheen satunnaisesta sivistyksestä, niin sekin on mielivaltaista. Siksi kaiken kasvatuksen on oltava yleistä, sekä sisällöltään että muodoltaan. Perhekasvatuksella on aikansa ja oikeutuksensa, sillä usko on tiedon lähtökohta. Sellaisenaan tämä kasvatus on kuitenkin yksipuolista ja riittämätöntä. Tältä kannalta on järjetöntä pohtia kuinka paljon esimerkiksi talonpoika tarvitsee tietoa. Asioiden ollessa nykyisellään hänen on tiedettävä juuri yhtä paljon kuin papin ja vähän enemmänkin. Onkin ällistyttävää kuulla pappissäädyn jäsenten esittävän, että kansakoulun oppiaineet rajoitettaisiin sisälukuun ja kristinopin tuntemukseen, toisin sanoen vastaamaan sitä mikä on tähän asti ollut papiston opetustehtävänä. Vaatimus sisältää selvästikin sen tunnustuksen, että papisto ei ylipäätään enää pysty talonpojan johtajaksi ja opettajaksi. Sitä vähemmän on aihetta pyrkiä säilyttämään tähän johtanutta tilannetta. Olemme viimeinen kieltämään, että yhteiskunnan jokaisen kansalaisen vähimmäistietojen on määräydyttävä yhteiskunnan hengellisen ja maallisen kulttuuritason perusteella. Valiokunnan ehdottama tietomäärä ei silti tunnu meistä liian korkealta. Edellä sanotusta nimittäin seuraa, että kansakoulun on yllettävä perhekasvatuksen edelle tietojen laajuudessakin. Tahtoisimme lisätä ehdotukseen joitakin yleisen maantieteen tietoja, etenkin siksi että ne kannustaisivat myöhemmin hankkimaan tietoja yleisestä historiasta. Sillä kantaakseen hedelmää opetuksen on aina tähdättävä tiedonhalun herättämiseen.
Viimeksi mainitusta syystä ei pidä liioin käyttää vain vuoro-opetusta. Tämän opetusmenetelmän pelkästä mekaanisesta käytöstä on aiheellisesti esitetty varoituksia jo kauan sitten. Juuri tämä menetelmä äärimmäisyyteen vietynä tuottaa pelkkää kirjatietoa. Se voi tosin herättää oppilaiden välistä kilpailua, mutta tämä egoistinen kannustin ei yksin riitä tuottamaan todellista tietoa. Vain välittömällä vaikutuksellaan opettaja pystyy ohjaamaan oppilaansa kulkua tiedon uusille alueille.
Jos nämä mietteet joidenkin mielestä sopivat oppikouluun, mutta eivät kansakouluun, toistamme heille vielä kerran: mitä suppeampi välitetyn tiedon määrä on, sitä tarpeellisempaa on huolehtia sen mahdollisesta käytöstä. Kansakoulu vaikuttaa oppikoulua enemmän kansan siveelliseen ja siis todelliseen sivistykseen. Oppikoulun käynyt yksilö on näet ehtinyt yleensä niin pitkälle, että hän pahimmassa tapauksessa erottaa toisistaan opin ja elämän, eikä levitä opilla siveettömyyttä silloinkaan kun elämä on sivistymätöntä. Kun ymmärrystä on vähemmän, tiedosta tehdään helposti omien halujen toteuttaja ja paheiden puolustaja. Kokemus voittaa tällaisessa tapauksessa teorian.
